Suurpedot häviävät Itäkairasta

Itäkairassa, Saariselän kaakkoispuolella sijaitsevalla Värriön tutkimusasemalla on tutkittu suurpetojen liikkeitä aina siitä lähtien, kun Erkki Pulliainen perusti aseman 1967. Mikä olikaan tutkiessa, kun tukikohdan portailla kuuli talviöisin suden ulvontaa, ahman viimeisen ammattipyytäjän Asseri Turpeisen talvikammi oli läheisessä Pulkkatunturissa, ja metsistä löytyi vielä tuoreen tuntuisia karhunloukkuja.

Itäkaira oli myös eräkirjailija A.E. Järvisen tarunomainen pyytömaa. Sinne hän hiihti susien jäljille. Ei hän susia Pohjois-Karjalasta, Keski-Suomesta tai jopa Varsinais-Suomesta etsinyt. Niillä seuduinhan suden nyt varmimmin tapaa.

Miten suurpedot voivat Itäkairassa nyt (2007), kymmeniä vuosia tutkimusaseman perustamisen jälkeen?

Pitkäaikaisin tieto talvipedoista saadaan viikoittain partioitavasta lumilinjan hiihdosta. Se on kuusi kilometriä pitkä hiihtoreitti, joka kulkee Värriötuntureiden selänteeltä Nuorttijoen laaksoon. Lumien aikaan kaikki reitin ylittäneet jäljet kirjataan. Kuluneen 40 talven aikana reitti on hiihdetty jo yli 1200 kertaa.

Susi on ylittänyt lumilinjan yhdeksän kertaa. Ylityksistä kahdeksan on 1970 -luvulta. Viimeisin havainto on jouluviikolta 2005. Ahman jäljet on laskettu 28 kertaa. Pääosa (20) havainnoista on 1960- ja 1970-luvuilta. Kahdeksan ylitystä on vuoden 1992 jälkeen, viimeisin keväältä 2002. Ilves on ylittänyt linjan kahdeksan kertaa, viimeksi maaliskuussa 1983.

Talvipetojen määrät ovat Värriössä laskeneet. Miksi esimerkiksi sudet ovat luonnonpuistosta lähes hävinneet? On vain osaselitys, että suurpetoja metsästetään Suomessa. Miksi petoja ei enää tule itärajan takaa niin kuin takavuosina?

Heti Nuorttitunturista itään alkaa rajantakainen selkonen. Kuolan suojelualue, Lapin luonnonpuisto on 50 kilometrin päässä. Näissä erämaissa on uskottu olevan suurpetojen turvapaikka, josta esimerkiksi nuoria susia pyrkii Suomen puolelle täyttämään sitä tyhjiötä, minkä oma pyyntimme saa aikaan.

Näin oli vielä kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten. Petojen liikkuminen alkoi vähetä perestroikan aikoihin. Olot itänaapurissa vapautuivat, ja vapauden mukana suurpetojen kotimetsään tuli lieveilmiöitä, muun muassa moottorikelkkoja ja salametsästystä. Venäläistutkijoiden mukaan ainut suurpetojen turva-alue on enää Lapin luonnonpuisto itse.

Suurpedot eivät juokse koillisella raja-alueella niin kuin ennen. Vähenemä näkyy Värriön luonnonpuiston petohavainnoissa. Se tunnetaan muualtakin Itäkairasta.

Koska itätäydennystä ei tule, olemme metsästäneet omia suurpetojamme jo parinkymmenen vuoden ajan liikaa. Valitettavasti Suomenkin puolella esiintyy edelleen myös suurpetojen salametsästystä. Tämän vuoden puolella Itäkairassa on paljastunut jo kaksi ahmantappoa ja yksi karhun salakaato, joissa apuna on käytetty moottorikelkkaa.

Suurpetojen vähenemä koillisella poronhoitoalueella kertoo kuitenkin syvällisemmästä ongelmasta kuin pelkistä metsästysasioista. Se kertoo, että petokorvauksemme ovat liian alhaiset.

Vuonna 2004 petokorvauksia maksettiin porotaloudelle 0,9 miljoonaa euroa. Laskennan perusteena oli 1809 löytynyttä poroa. Samana vuonna esimerkiksi Ruotsi oli varannut korvauksiin 5,3 miljoonaa euroa, yli viisi kertaa enemmän kuin meillä.

Ruotsissa korvausten pääperuste ovat tutkijoiden avulla laskettavat vuotuiset petokannat, pesät ja pentueet. Meillä kotkakorvaukset toimivat juuri näin. Malli on niin hyvä, että Lapin kotkakanta on parhaillaan nousussa.

Suomalaisella korvausjärjestelmällä susi, ahma ja ilves eivät palaa niiden alkuperäiselle pesimäseudulle. Suurpetokorvaukset eivät ole Suomessa kohdallaan. Olisiko meilläkin siirryttävä Ruotsin malliin, sekä suurpetovahinkojen korvausten perusteiden että määrien osalta?

Itäkairan suurpedot jaksavat 2000-luvulla entisaikoihin verrattuna kovin kehnosti. Ne eivät enää pesi puistossa ollenkaan, eivätkä näyttäydy juuri muutenkaan, kun idästä ei tule täydennystä.

Kuuluisivatko suurpedot kuitenkin Värriön luonnonpuistoon ja muualle Itäkairaan? Kyllä ne kuuluisivat, samassa määrin kuin ahmanpyytäjä Asseri Turpeisen aikoihin. Nykyisessä suurpetolinjauksessamme on jotakin outoa, jos olemme siirtäneet sudet, ahmat ja karhut rintamaille ja jättäneet alkuperäisen Itäkairan erämaan tyhjiöksi luonnon- ja kansallispuistoja myöten.

VELI POHJONEN

Karjalan Maa. Mielipiteet. 26.4.2007