Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn tutkiminen aloitettava uudestaan

Helsingissä marraskuussa (2007) pidetyillä metsämessuilla tuli esille, että huolimatta ennätyksellisestä 100 miljoonan kuution vuosikasvusta, metsäteollisuus laskee pystyvänsä ostamaan suomalaista puuta vain 70 miljoonaa kuutiota vuodessa. Käyttö on nykyään 75, josta ostot kotimaasta ovat 56 ja tuonti Venäjältä 19 miljoonaa kuutiota.

Jos tuonnin korvaa kotimaisella puulla, vuosiostoihin jää puuvajetta viisi miljoonaa kuutiota. Tämä vaje oli taustalla, kun Stora Enso ilmoitti lokakuussa sulkevansa Kemijärven sellutehtaan ja supistavansa tuotantoaan muuallakin.

Samanaikaisesti EU ajaa jäsenmailleen lisää uusioenergiaa, mikä meillä tarkoittaa energiapuuta. Yhden prosenttiyksikön nosto vaatii sitä 2,5 miljoonaa kuutiota. Sekin vastaa yhden sellutehtaan vuositarvetta.

Huoli puusta on syvä, mutta se ei ole uusi. Jo sotien jälkeen häämötti raaka-aineen pula. Vuonna 1953 vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen viljelypajun pistokkaita. Sarvas istutti ne Metsäntutkimuslaitoksen koekentille Etelä-Suomeen ja kasvatti niitä uutena sellupuuna parinkymmenen vuoden ajan. Kasvatusmenetelmä sai nimen metsäpuiden lyhytkiertoviljely.

Puuvajeen uhka kasvoi 1970-luvun alussa niin, että Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahasto (Sitra) rahoitti viisivuotisen lyhytkiertopuun kasvatus- ja käyttöprojektin. Sen näkyvin saavutus oli tervolalaisen Kyösti Pallarin keksimä hakepuimuri.

Sitran kokeista näki pisimmälle MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsänkasvattaja. Hänen huolensa oli maatalouden ylituotanto. Ihamuotila ehdotti 1977, että reivaisimme suuntaa, alkaisimme viljellä liikapelloillamme lyhytkiertopuuta.

Sellun menekki maailmalla heikkeni 1970-luvun öljykriisien myötä. Huoli puusta selluksi  poistui, mutta tilalle tuli huoli kotimaisesta energiasta. Lyhytkiertometsiä tarjottiin ensimmäisen kerran bioenergiaksi.

Ihamuotilan vaikutuksesta lyhytkiertoviljelyn jatkotutkimusta ohjaamaan perustettiin vuonna 1978 energiametsätoimikunta, jonka johtoon tuli Haapavedeltä lähtöisin oleva suoprofessori Olavi Huikari. Toimikunnan merkittävin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu Energiametsäkoeasema.

Huikari tunnetaan Länsi-Lapissakin hyvin. Hän ajoi Metsäntutkimuslaitoksessa Kolariin koeaseman vuonna 1964, kun alueen paikallisvaikuttajat olivat ehdottaneet hänelle heinänviljelyltä vapautuvaa Teuravuomaa suometsien uudentyyppisen viljelykokeilun tyyssijaksi.

Sitten energiametsätoimikunnan aikojen metsäpuiden lyhytkiertoviljelyä on tutkittu maassamme hajanaisesti, ilman selvää visiota. Viimeisen lyhytkiertokasvatuksen puulajeja (hakepajut, harmaaleppä, raudus- ja hieskoivu) vertailevan kokeen viljeli tohtori Jyrki Hytönen Haapaveden Piipsannevalle vuonna 1986.

Kun öljyn hinta kääntyi laskuun, tutkimusote siirtyi Ruotsiin. Pallarin vesakkopuimurikin myytiin jo varhain sinne.

Tutkimus jatkui Ruotsissa

Ruotsissa lyhytkiertoviljelyyn erikoistui professori Gustaf Sirén, joka vaikutti aikaisemmin Pohjois-Suomen metsänviljelyn erikoistutkijana ja tuli tunnetuksi Osaran aukkojen tieteellisenä isänä. Muutettuaan Ruotsiin Sirén nimesi uuden tuotteensa energiametsäksi.

Kymmenen vuoden koejakson jälkeen, 1987, Ruotsin hallitus otti energiametsät uuden maatalouspolitiikan vaihtoehdoksi, aivan Ihamuotilan ajatuksen mukaisesti.

Viljelijöiden neuvonta siirtyi tutkijoilta käytäntöön. Ruotsin tuottajajärjestö järjesti sopimustuotannon, mikä takaa viljelijöiden hakkeelle menekin. Mukaan liittyi 25 lämpökeskusta ja joukko urakoitsijoita. Konepajat kehittivät istutuskoneita. Haketta korjaa kymmenkunta Pallarin koneesta edelleen kehitettyä vesakkopuimuria.

Keski- ja Etelä-Ruotsin maisemassa energiametsät alkoivat näkyä 1990-luvulla. Vuonna 2007 niitä kasvoi 15'000 hehtaaria, lisää viljellään 500 hehtaaria ja kypsää satoa puidaan energiaksi 2000 - 3000 hehtaaria vuodessa. Uusi sato kasvaa kantovesoina.

Nykyinen huoli puun riittävyydestä teollisuudelle muistuttaa 1950- ja 1970-lukuja. Silloin tutkimus vastasi nopeasti kehittämällä uutta metsänviljelyä. Niin soisi tapahtuvan nytkin. Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Ikään kuin sattumalta Metsäntutkimuslaitoksen johtokunta päätti syksyllä 2007 lakkauttaa Pohjois-Suomesta kaksi koeasemaa, hetimiten sen jälkeen kun Stora Enso oli päättänyt lakkauttaa Kemijärven sellutehtaan.

Kolarin ja Kannuksen metsäkoeasemat perustettiin aikoinaan molemmat uuden tyyppisten metsäviljelmien ympärille, Kolari Teuravuoman soiden metsänviljelyyn ja Kannus lyhytkiertopuun energiaviljelyyn. Niiden alkuperäinen, yhteinen tavoite oli edesauttaa tuottamaan lisää pohjoissuomalaista puuta sekä selluksi että energiaksi.

Kun puun tuonti Venäjältä Suomeen näyttää tyrehtyvän, puun riittävyydestä tulee ongelma. Puuta tulisi viljellä lisää, ja pian. Siksi lyhytkiertopuun tutkimus olisi elvytettävä. Uudet puulajien vertailevat kokeet tulisi käynnistää tohtori Hytösen perustyön pohjalta niin Kannuksessa, Kolarissa kuin Itä-Lapissakin. Koeasemat saisivat työstä pitkän pestin; ne eivät jouda lakkautettaviksi.

Metsäteollisuus tarvitsee metsäviljelmien tutkimuksesta uutta tietopohjaa, jotta epävarmuus Pohjois-Suomen puun riittävyydestä hälvenee.

Veli Pohjonen

Pohjolan Sanomat. Yliöartikkeli. 16.1.2008.