Puun riittävyys huolettaa taas

Nyt kun metsä­te­ol­li­suus suunnittelee miljar­di­luokan uusia tehtaita Äänekoskelle ja Kuopioon, puun riittävyys huolettaa taas. Puheen voi odottaa kiihtyvän Kemijärven uuden biotuo­te­teh­taan myötä.

Teollisuuden nykyhuoli puusta on syvä, mutta se ei ole uusi. Jo sotien jälkeen sellun raaka-aine puhutti. Vuonna 1953 vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta nope­a­kas­vuisen sellupajun pistokkaita.

Sarvas istutti ne Metsän­tut­ki­mus­lai­toksen (Metla) maille Uudenmaan Ruotsinkylään ja Lapinjärvelle. Uuden tyyppisten metsä­vil­jel­mien koekasvatus kesti parikymmentä vuotta.

PUUVAJEEN PELKO kasvoi 1970-luvun alussa niin, että Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahasto (Sitra) rahoitti viisivuotisen lyhyt­kier­to­puun kasvatus- ja käyt­töp­ro­jektin. Vilje­ly­ko­keita perustettiin eri puolille maatamme, niistä pohjoisin Perä-Pohjolan koeasemalle, Apukkaan vuonna 1973.

Hankkeen näkyvin saavutus oli Tervolan keksijä Kyösti Pallarin rakentama hakepuimuri. Metsä­vil­jel­millä siirryttiin ensimmäisen kerran yksin puin keräilystä kasvuston puimiseen suoraan hakemassaksi, hieman säilörehun tapaan.

Pisimmälle Sitran kokeista näki MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsän­kas­vat­taja. Hän ehdotti 1977, että maa- ja metsä­ta­lous­tuot­tajat reivaisivat suuntaa ja alkaisivat viljellä sopivilla pelloillaan puuta biomassaksi.

Lisämaata oli tulossa turve­tuo­tan­nolta. Limingan Hirvineva oli ensimmäisiä vapautuvia suopohjia. Sinnekin suunniteltiin ensimmäistä metsä­vil­jel­mien koetta jo 1977.

SELLUN MENEKKI maailmalla heikkeni 1970-luvun öljykriisien ja niitä seuranneen talouslaman seurauksena. Huoli puun riit­tä­vyy­destä selluksi poistui, mutta tilalle tuli huoli energiasta. Metsä­vil­jelmiä tarjottiin ener­gi­a­met­siksi.

Metsä­vil­jel­mien jatko­tut­ki­musta ohjaamaan perustettiin 1978 ener­gi­a­met­sä­toi­mi­kunta, jonka johtoon tuli haapavetinen professori Olavi Huikari. Toimikunnan merkittävin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu Ener­gi­a­met­sä­ko­ea­sema.

Sitten ener­gi­a­met­sä­toi­mi­kunnan aikojen metsä­vil­jelmiä on tutkittu maassamme hajanaisesti, ilman selvää tavoitetta. Viimeisen suopohjalla lyhyen kierron puulajeja (rauduskoivu, hieskoivu, harmaaleppä ja Salix-pajut) vertailevan kokeen viljeli Haapaveden Piip­san­ne­valle Kannuksen tohtori Jyrki Hytönen vuonna 1986.

NYKYINEN PUUVAROJEN riittää - ei riitä väittely muistuttaa aikaisempien vuosi­kym­menten metsäkohuja. Tutkimuksella on ollut tapana vastata kohuihin kehittämällä uutta metsän­vil­jelyä. Niin soisi tapahtuvan nytkin.

Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Metsän­tut­ki­mus­laitos sulautettiin vuoden 2015 alussa valta­kun­nal­li­seen Luon­non­va­ra­kes­kuk­seen. Alueellisia koeasemia uhkaa lakkautus.

Metla tunnettiin alun perin nimellä Metsä­tie­teel­linen koelaitos. Se pohjautui alueellisten koeasemien verkkoon. Niiden yhteinen tavoite oli selvittää koeviljelyllä miten metsän­kas­vat­ta­jien olisi kannattavin tuottaa lisää suomalaista puuta teol­li­suu­delle. Tavoite on edelleen tarpeen.

Metsä­te­ol­li­suus tarvitsee tuekseen 2010-luvun metsä­vil­jelmiä. Puuta on viljeltävä lisää myös, koska vanhojen metsien suojelun tarve vähentää luon­non­met­sistä myyntiin tulevaa puuta.

Nopeasti kasvavalla metsä­vil­jel­mien lisäpuulla voisimme karistaa riittävyyden ongelman, mikä uusia biotuo­te­teh­taita huolettaa.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 13.3.2015