Kuuluuko turpeesta maksaa hiilidioksidiveroa?

Soilta nostettava polttoturve on monelta kannalta kelpo polttoaine. Sitä riittää, se on kotimaista, se työllistää, ja sen ympäristöhaitat ovat verraten vähäiset. Turve on sekä tuottajalleen että käyttäjälleen ongelmattomampi kuin esimerkiksi kivihiili tai raskas polttoöljy.

Turpeen ongelma on sen uusiutuvuus. Turve kasvaa niin hitaasti, että tyhjäksi kuoritulle suolle kasvaa tunnetulla rahkaantumisnopeudella uusi, entisen paksuinen turvepatja vasta 4000 vuodessa. Kun kiertoaika on näin pitkä, voiko turvetta nimittää uusiutuvaksi luonnonvaraksi samassa merkityksessä kuin puuta?

Hitaan uusiutuvuutensa vuoksi turve halutaan rinnastaa fossiilisiin polttoaineisiin. Epäillään, että turpeen poltto lisää ilmakehän kasvihuonekaasuja ja kiihdyttää ilmaston muutosta kivihiilen polton tavoin.

***

Kun turvetalouttamme tarkastelee osana koko suoluonnon muutoksia, soiden käytöstä ei todennäköisesti aiheudu ilmastouhkaa. Siihen on neljä perustetta.

Ensiksi, 4,3 miljoonaa hehtaaria ojittamatonta, luonnontilaista suota kasvaa turvetta edelleen. Kun rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kasvu on normaalia, turvetta kertyy suohehtaarille noin 1000 kuivakiloa vuodessa. Näin laskien Suomen luonnontilaiset suot kerrostaisivat turvetta 4,3 miljoonaa tonnia vuodessa.

Jos luonnontilaisen suon turpeen keskimääräiseksi vuosikasvuksi arvioi runsaat 500 kiloa hehtaarille, eli 2,5 miljoonaa tonnia vuodessa koko Suomeen, lukema on merkittävä. Turpeen nykykäyttö on nimittäin samaa luokkaa: 2,56 miljoonaa tonnia vuodessa.

Osa metsäojitettuja soita palautuu pian alkuperäiseen tilaansa, sillä soiden ensimmäisen kierroksen ojitus, uudisojitus, ei tuottanut kaikkialla toivottua metsitystulosta. Kunnostusojituksesta luovuttaneen noin 15 prosentilla koko ojitusalasta. Näin ojikoista palautuu luonnontilaan noin 0,8 miljoonaa hehtaaria.

Kertaalleen ojitetulla, mutta takaisin soistumaan jätetyllä suolla sammalet ja varvusto kasvavat hyvin, ja turvetta sille kertynee keskimääräistä nopeammin. Hylättyjen ojikkojen turpeen kasvu voi olla lähivuosina miljoonan tonnin luokkaa vuodessa.

Turvetuotannon loputtua suonpohjat metsitetään. Ne siementyvät hieskoivun ja männyn sekametsiksi itsestäänkin, jos ojat vain pidetään vetävinä.

Polttoturpeen noston loputtua turvetta on alkuperäisestä parin metrin patjasta vielä jäljellä noin 20 senttimetriä. Suon pohjalle istutettujen puiden juuristo ulottuu kivennäismaahan, ja puut rupeavat kasvamaan paremmin kuin alkuperäisellä suolla.

Kasvaessaan puusto rupeaa keräämään ilmakehän hiilidioksidia. Sitä kertyy paitsi lehtiin, neulasiin ja runkoihin, myös juuriin.

Puun hienojuuriin kertyvän hiilen määrää ruvettiin mittaamaan vasta 1980-luvulla. Puuston juurten vuotuinen biomassan sato on yhtä suuri kuin puiden maan päällinenkin sato, useita kuivatonneja vuodessa hehtaarilla.

Osa hienojuuria lakastuu vuosittain juurikarikkeeksi. Juurikarike maatuu aikaa myöten tavalliseksi metsäsaraturpeeksi. Maahan näin kertyvä juurikarike on hiilitaseen kannalta saman arvoista kuin luonnontilaiselle suolle kertyvä rahkasammal.

On väärin luulla, että turvetuotannon jättösoista tulee hyljättyjen kaivosten tapainen ympäristöongelma. Jättösuot kannattaa viljellä metsäksi heti turvetuotannon päätyttyä. Kasvavasta suometsästä tulee hiilidioksidin nielu, kasvihuoneilmiön vaimentaja.

Kasvihuoneilmiön kannalta turvetalouteen liittyy vielä neljäs tekijä: soiden metaani eli suokaasu. Metaani on 20-30 kertaa tehokkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Suokaasua kuplii varsinkin vetisten soiden rimmistä ja ylipäänsä luonnontilaisilta soilta. Suokaasun eritys pysähtyy, kun suo ojitetaan. Metaanivirta pysähtyy sekä soiden metsäojitukseen että turvesuon kuivatukseen.

***

Koko suoluonnon osalta soiden ja niiden hyödyntämisen vaikutus kasvihuoneilmiöön ei ole maassamme hälyttävä. Valtakunnan turvevarallisuus ei käänny laskuun nykylaajuisen turvetuotannon vuoksi. Vaikka turvetta poltetaan, turpeen kokonaisvaranto ei vähene.

Luonnontilaisten soiden, hylättävien metsäojikkojen ja metsitettävien suonpohjien ansiosta turvevarallisuus pikemminkin lisääntyy. Samoin lisääntyy suoluontoomme kertyvä hiili. Aina viime vuosiin saakka olemme huomaamattamme vähentäneet soiden metaanipäästöjä. Kaikki tekijät yhteen laskien Suomen suotalous ei ole kasvihuoneilmiön kiihdytin, vaan vaimennin.

Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi särähtää korvaan. Suomen turvetalous täyttää silti luonnonvarojen kestävän taloudenpidon pääperiaatteen. Luonnonvara turve ei vähene; turpeen hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Suoluontomme on hiilidioksidin nielu. Siksi turvevoimalle ei ole oikein ja kohtuullista sälyttää hiilidioksidiveroa.


Veli Pohjonen

Ilta-Sanomat. Vapaa sana. 18.10.1993