Biokaasu on huoltovarmuuden energiaa

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa teollisuudelle voimaa, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Molemmat kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vetyenergian ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on vain ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla.

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Yliopiston koetilalla Liperissä kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Samalla biokaasulle kehitettiin huoltovarmuuden näkymä. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi, vaikka tuontikaasu jonkin kriisin vuoksi ehtyisi. Ulkomaista maakaasua ensin jatkettaisiin ja lopulta se korvattaisiin kotimaisella biokaasulla.

Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, Perämeren yltä aina Ruotsin puolelle.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Olemmeko hylkineet biokaasua? Olemme tainneet mieltää biokaasun vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä.

Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa emme tainneet ymmärtää. Unohdimmeko kotimaisuuden ja huoltovarmuuden?

Nyt biokaasu on lupaava sekä ilmastotuotteena että huoltovarmuuden tuotteena. Biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Viljelyyn tulisi saada riittävä EU:n tuotantotuki.

Biokaasun merkitys huoltovarmuudessa on noussut yhä tärkeämmäksi. Erityisen tärkeää se on Keski- ja Etelä-Euroopalle, missä omakotitalojen lämmitys uhkaa hiipua tuontikaasun tulon takerrellessa.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 31.3.2022

Hakepajulla uusiutuvaa energiaa nopeasti

Euroopan unionissa on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden yllättävä koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

Koulukuntien väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita on tulossa pitkän kierron puulle. Meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuiden lisäksi lyhyen kierron lehtipuiden viljelyä.

Lyhytkiertoviljelyn hakepaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa. Kasvusto puidaan hakkeeksi 2-5 vuoden välein.

Hakepajun viljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Puun riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän, vesipajuksi kutsutun pajulajin haketta.

Peltoa 1970-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vielä vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Hakepajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Näyttävät maatilatason viljelmät olivat Lounais-Suomessa, silloisen Pohjan pitäjän peltomailla.

Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, jopa hömppäheinän pelloiksi vitsailluiksi takamaiksi. 

Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Niitä on vapautumassa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

Suoperäisten maiden pajun viljelystä on näyttöä aina Haapaveden Piipsannevaa ja Limingan Hirvinevaa myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talven kestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon jättömaille.

Suopohjien energiapajukoilla on lisäetunsa. Yksi EU:n koulukunnista karsastaa nopeasti kasvavaa bioenergiaa silloin kun se kilpailee peltojen ruoan tuotannon kanssa. Pääosa turvesoitamme lienee mikroilmastoltaan liian karuja ruokavilja vehnälle. 

Nopeasti uusiutuvan biopajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

Veli Pohjonen

Loimaan lehti. Mielipide. 29.3.2022

Metsäenergia on tärkeää huoltovarmuudellemme

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Myös Metsäntutkimuslaitoksessa toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää jo metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Metsäenergia palasi huoltovarmuuden osaksi. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 19.3.2022

Energiametsätoimikunta oli huoltovarmuustoimikunta

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin.

Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

SUOMESSA asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimus.

Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Pera-projektin näkyvin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu energiametsäkoeasema. Se toimi kaikkiaan 38 vuotta, aluksi huoltovarmuusteemaan keskittyen ja myöhemmin laajemmin metsäntutkimusaseman nimellä.

Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

MERKITTÄVIN muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Kotimaisella puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

ENERGIAMETSÄTOIMIKUNNAN suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Metsäntutkimusta on ohjattava taas enemmän huoltovarmuuteen.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 18.3.2022.

Puuenergia on osa huoltovarmuuttamme

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme vielä ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Meillä heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Suomessa asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen nimitti Huikarin kansalliseen energiapolitiikan neuvostoon. 

Huikari sai neuvoston puoltamaan ehdotustaan että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi saada eduskunnalta erityisrahoitus uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimukseen. Virolainen järjesti eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti). Kannukseen perustettiin energiametsäkoeasema. 

Hanketta valvoi professori Huikarin johtama Energiametsätoimikunta. Se jätti ministeri Virolaiselle kaksi mietintöä.

Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen muutoksen. Historiaan jo lopullisesti vaipuneeksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. 

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Kotimaisella puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Kolumni. 18.3.2022.

Puupelletin merkitys nousee huoltovarmuuden myötä

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin nousu pysähtyi. Sahoilta ei päätynytkään pellettikoneille kutterinlastua niin kuin ennen. Verraten halpa polttoöljy säilytti edelleen markkinansa ja syrjäytti pelletin.

Tutkijat selvittivät huoltovarmuuden kannalta, miten kutterilastun lisäksi muutakin metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Jo parikymmentä vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasun putkista ja kuljetuksesta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan. Pelletin hinta kääntyi Euroopassa nousuun jo viime vuoden lopussa.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla pelletti kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 17.3.2022

Kannuksen metsäntutkimusasema perustettiin huoltovarmuuteen

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme vielä ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Meillä heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Suomessa asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi saada eduskunnalta erityisrahoitus uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimukseen. Virolainen järjesti eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema. Se toimi aluksi metsäenergian huoltovarmuuden tutkimusaiheissa, myöhemmin laajemmin Metsäntutkimusaseman nimellä, yhteensä 38 vuotta.

Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen muutoksen. Historiaan jo lopullisesti vaipuneeksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. 

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Kotimaisella puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Olisiko 2020-luvulla taas tarvetta metsäenergian huoltovarmuuskoeasemalle?

Veli Pohjonen

Lestijoki-lehti. Mielipide. 17.3.2022

Kriisi korostaa vehnän merkitystä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Maailmantalouden keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja huoltovarmuus ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan. Asetelma on viime viikkoina muuttunut.

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ilman nykytilannetta.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Huoltovarmuus terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja ylipäänsä ruoan tuotantoa on varmistettava.

Veli Pohjonen

Kaleva. Mielipide. 15.3.2022 

Puupelletti on EU:n huoltovarmuuden polttoaine

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei päätynytkään pellettikoneille kutterinlastua niin kuin ennen. Verraten halpa polttoöljy säilytti markkinansa.

 Tutkijat alkoivat silti selvittää huoltovarmuuden kannalta, miten kutterilastun lisäksi muutakin metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa kotimaassa ja ulkomaille.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Jo parikymmentä vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasun putkista ja kuljetuksesta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden  rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 15.3.2022

Maailmanpolitiikan kriisi nostaa vehnän huoltovarmuusarvoa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään saamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat sata kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Tuotanto kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

VEHNÄ OLI maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

UUDEN VALLAN aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

PÄÄSUUNTA ON jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021–2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ellei maiden väliseen sotaan olisi ajauduttu.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

KRIISI HEIJASTUU välittömästi Lähi-idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan, valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Ruoan tuotantoa ylipäänsä on varmistettava. Vehnän tuotannon kehitys kuvaa myös kansallisen huoltovarmuutemme tilaa.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 15.3.2022

Ukrainan sota nostaa vehnän hintaa – Ukrainasta olisi tullut tänä vuonna maailman kolmanneksi suurin vehnän viejä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Vehnä oli maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka ja toimimaton kolhoosimaatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan. Asetelma on kuukaudessa muuttunut.

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ilman nykytilannetta.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja ylipäänsä ruoan tuotantoa on varmistettava.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 15.3.2022

Metsäenergia palasi huoltovarmuuden osaksi

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Pohjois-Suomen erikoistutkijana aikaisemmin toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien tuottavan metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää jo metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Metsäenergia palasi huoltovarmuuden osaksi. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 14.3.2022.

Puupelletti ja maakaasu kytkeytyvät toisiinsa

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei tullutkaan pellettikoneille höylänlastua niin kuin ennen. Polttoöljy säilytti markkinansa.

Varalta tutkijat alkoivat silti selvittää, miten muuta metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa kotimaassa ja ulkomaille.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Pari viime vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli milloin Ukrainan, milloin Valko-Venäjän kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden  rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Nivala-lehti. Mielipide. 10.3.2022

Biomassapajun monet ulottuvuudet

Tasalaatuista biomassaa kasvava paju on kiinnostanut talouttamme monella tapaa. Koripaju oli vielä 1800-luvun lopulla, ennen muovin aikaa, Euroopan yleisin viljelty puulaji.

Parkituspajun kuorta kiskoivat 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta.

Pajun ydinpuun rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä hulevesien puhdistukseen. 

Biomassapajun vaikuttavin tarina liittyy kuitenkin sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajusta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo.

Jauhe kävi kuumelääkkeeksi, etelän maista saatavan kiniinin mukaan. Myös kiniini on peräisin paikallisen puun kuoresta.

Raakana pajuperäinen salisyylihappo aiheutti mahavaivoja. Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Hoffmann keksi 1897 muokata happoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. 

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. 

Etenkin aspiriini opettaa, mitä kaikkea voimme pajuista hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit keksivät jo 1900-luvun alussa, että laboratoriossa asetyylisalisyylihapon voi valmistaa halvemmalla kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi fossiilitaloudelle.

Turvetalouden jälkeisessä kaudella biomassapajulla on uusia mahdollisuuksia. Erikoisin niistä liittyy kuiviketurpeen korvaamiseen niin navetassa, tallissa kuin kanalassa. Aspiriini opetti, miten pajun kuoresta löytyi terveysvaikutus ihmiselle. Niin se voi löytyä kotieläimillekin. Pajuhakkeen kuivikkeen valmistusta tutkitaan parhaillaan sekä turpeen korvaamiseksi että entistä terveellisimpien karjatilojen ja kanaloiden eduksi. 

VELI POHJONEN

Sampo. Mielipide. 3.3.2022