Kiertotalous odottaa nielupeltojen maaluokkaa

KIUSALLISTEN jätteiden kierrätys on 2020-luvulla kasvava ongelma. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana saamme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää jätettä, lietteenä tai osin kompostoituna.

Jäteliete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, niin myrkyllisinä alkuaineina kuin kiusallisina bakteereina. Lietteen levitys ruoan tuotannon pelloille ei ole enää ratkaisu.

Biomassan energiakäyttö lisääntyy.

Hakevoimaloista tulee yhä enemmän tuhkaa. Tuhka on erinomainen lannoite. Mutta usein se sisältää niin paljon kadmiumia, että tuhkaa ei voi levittää ruoan ja rehun tuotannossa olevaan peltoon. Tällainen tuhka ei sovellu luonnonmetsiinkään, jotka tuottavat meille marjoja, sieniä ja riistaa.

RUOAN tuotannosta sekä karjatalouden ketjusta tulevia maatalouden päästöjä ei ole saatu pysähtymään.

Vuonna 2008 mietintönsä jättänyt maa- ja metsätalousministeriön työryhmä esitti ongelmaan ratkaisua. Osa ravinnepäästöjen suhteen ongelmallisimmista peltolohkoista ”ostettaisiin” pois korkeaan ruoka- tai rehusatoon tähtäävästä viljelystä. Niille lohkoille tulisi laajaperäisempi, ravinnepäästöt pysäyttävä ympäristötavoite.

Tarvitsemme nyt ravinnevuodon ja bakteerien pysäyttämiseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan.

Nielupellot varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti niistä eniten huomiota saa tänään hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat myös fosfori ja typpi.

Nielupellot kasvatettaisiin yhteiskuntien tuottamilla ravinnepitoisilla jätteillä. Nielupelloilla ei tuotettaisi ruokaa eikä rehua. Nielupellot tuottaisivat vain energiaa, tyypillisesti lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

NIELUPELLOT viljeltäisiin lehtipuilla niin tiheinä, että ne eivät kasva marjoja ja sieniä poimittavaksi asti.

Mitä tiheämmässä puu kasvavat, sitä enemmän maahan tulee kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan. Maaperän hiilinielu vahvistuu.

Samalla juurten sieniyhteisö monipuolistuu. Ravinteiden ja haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

NIELUPELTOJEN maaluokka tulisi vakinaistaa maa- ja metsätalousministeriön sekä ympäristöministeriön säännöksin niin, että maaluokka saisi oman kohtelunsa EU:n ja kansallisessa ympäristö-, maatalous- ja energiapolitiikassa.

Nielupelloilla hoidettaisiin myös ravinnepäästöiltään ongelmalliset ”valumilta pois ostettavat” peltolohkot. Näin nämä pellot pysyisivät kuitenkin maatilojen tuotannossa.

Viljelijä sitoutuisi säilyttämään nielupellot tässä maaluokassa vähintään määräajan, esimerkiksi 20 vuotta. Sinä aikana nielupeltoja ei siirrettäisi ruoan tai rehun tuotantoon eikä viljeltäisi luonnonmetsäksi.

OMA maaluokka vahvistaisi kiertotalouttamme. Se vahvistaisi myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

Nieluviljely ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja ravinteiden kierrättäjänä on verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän tietotaidon viljelijöillemme.

Nieluviljelyn nopeita käytännön kokeiluhankkeita Suomessa silti tarvitaan.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 29.12.2020. 

Turvepellon voi kääntää hiilinieluiksi – Lupaavimpia menetelmiä on metsäpuiden lyhytkiertoviljely

Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen oli joulukuun alussa huolissaan turvepeltojen ilmastopäästöistä (mm. Maaseudun Tulevaisuus 2.12.). Huoleen on syytä, kun sen peilaa Luken ja kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpiin viitetietoihin peltojemme alkuainehiilestä.

Tarkin tieto on kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Keskimäärin kivennäismaan pelloilta menee taivaalle 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Hiilivirtaa voi verrata Luken tietoon metsistämme. Sitä on mitattu vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Päästövirrat ja nieluvirrat kumoavat toisensa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonein. IPCC:n tutkijaryhmä arvioi, että turvepeltojemme yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä taso on 5800 kiloa. Keskimäärin turvepeltojen päästö on 6800 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Tuoreemmassa Luken tutkimuksessa Oulun eteläpuolisella Ruukin koeasemalla, suopellon lukema oli alhaisempi. Vuonna 2019 monivuotisen heinänurmen päästövirraksi mitattiin 3570 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta.

Turvepeltojen ja turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Hiilen päästövirrat taivaalle halutaan kääntää hiilen nieluvirroiksi biomassaan ja maaperään.

Lupaavimpia menetelmiä on metsäpuiden lyhytkiertoviljely. Tuoretta tutkimustietoa, sekä Suomesta että Virosta on alle 30 vuoden kierrolla kasvatettavasta hieskoivusta.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarilla. Suomen hieskoivikon lukema on kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Hyvin kasvavia, hiiltä sitovia turvemaiden hieskoivikoita löytyy myös Suomenlahden eteläpuolella.

Lyhyen kierron hieskoivu on tänään boreaalisen suovyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Toinen, Suomessa vielä vähemmälle tutkimukselle jäänyt on alle 10 vuoden kierrolla kasvatettava energiapaju.

Lyhytkiertometsät nousevat ilmastorooliin niin huomisen turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla. Lyhytkiertoviljely luo uuden mahdollisuuden, hiilimetsänhoidon, maa- ja metsätiloillemme.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 28.12.2020

Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyssä turvepeltojen ilmastoratkaisu

Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen oli joulukuun alussa huolissaan turvepeltojen ilmastopäästöistä (Maaseudun Tulevaisuus 2.12.). Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luken) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpaan viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto kasvuisista metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kasvuisilta kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Metsistä poiketen ne kuitenkin päästävät hiiltä. Keskimäärin kivennäismaan pelloilta menee taivaalle 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Päästövirrat ja nieluvirrat kumoavat toisensa.

TURVEMAAN PELTOJEN mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimuksen on edettävä tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen päästö on 6800 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Tuoreimmassa Luken tutkimuksessa, Ruukin koeaseman suopelloilla lukema oli alhaisempi. Vuonna 2019 monivuotisen heinänurmen päästövirraksi mitattiin 3570 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Hiilen päästövirrat halutaan kääntää hiilen nieluvirroiksi. Lupaavimpia on metsäpuiden lyhytkiertoviljely.

TUOREINTA TUTKIMUSTIETOA, sekä Suomesta että Virosta, on alle 30 vuoden kierrolla kasvatettavasta hieskoivusta. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarilla. Suomen hieskoivikon lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Hyvin kasvavia, hiiltä sitovia turvemaiden hieskoivikoita löytyy myös Suomenlahden eteläpuolella.

Lyhyen kierron hieskoivu on tänään boreaalisen suovyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Toinen, vielä vähemmälle tutkimukselle jäänyt on alle 10 vuoden kierrolla kasvatettava energiapaju.

Lyhytkiertometsät nousevat ilmastorooliin niin huomisen turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla. Lyhytkiertoviljely luo uusia mahdollisuuksia suoseutujemme maa- ja metsätiloille.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 13.12.2020

Maisema-alueilla kaivataan jatkuvaa ja monipuolista metsänkasvatusta

Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuva kasvatus on sanontana suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi.

Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäbiologian professori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

Kiistely nousi kertaluokkaa korkeammalle marraskuussa, kun Sitran yliasiamies, entinen pääministerimme ja EU-komissaarimme Jyrki Katainen totesi että ”Metsäkanalintujen metsästäjän maalaisjärjellä arvioituna avohakkuissa ei ole järkeä.”

Pääosa metsätilallisia ei ole jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on laajalti kulttuurin, matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Matkailijat ja muut luontoretkeilijät tykästyisivät tähän kesän kävelyreiteillään ja talven kansanhiihtoladuillaan.

Metsähallitukselle avohakkuista luopuminen on yksinkertainen. Kyse on eduskunnan päätöksestä yhteisissä metsissämme.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Avohakkuun kieltoa eli piiskaa metsätilalliset eivät halua. Mistä porkkanaa metsätilojen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa oppia 1960-luvulla käynnistyneestä metsäojituksestamme. Metsätilalliset eivät siihenkään ilman porkkanaa syttyneet. Porkkana tuli eduskunnalta, sen myöntämillä metsänparannusvaroilla. Moni metsätilallinen muistaa 1960–1980 kauden metsiämme kuivattaneet ja puun kasvua kohentaneet metsänparannuslainat.

2020-luvulla harsintametsätalouteen voisi kytkeä myös lisätuloa, kehittämällä sitä uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla jatkuvan kasvatuksen järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Biomassaa saa lisää 20-30 prosenttia tavalliseen ainespuuhun verrattuna.

Edelleen niukasti käytetty energiapuuvaramme ovat kannot. Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa kantopuun korjuu pelkkään ainespuuhun verrattuna nostaisi biomassan tuotantoa noin neljänneksellä.

Kantojen hajautettu korjuu harsintametsätaloudessa nopeuttaisi etenkin luonnonkuusikoiden uusiutumista, hieman kuusten myrskykaatojen tapaan. Kantojen poisto hakkuun yhteydessä hillitsisi myös juurikäävän leviämistä.

Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle ja Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston huipulle. Etenkin valtakunnallisesti arvokkailla maisema-alueilla metsänhoidollisen, energiatavoitteisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Luumäen lehti. Mielipide. 12.12.2020

Viekää tuhkatkin pesästä, opetti kiertotalous

KIERTOTALOUS korostuu ympäristöajattelussamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätetään jokapäiväisessä taloudessamme. Ne eivät enää paljolti kerry haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.

Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Haapavetinen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

TUHKA oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.

Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja lopulta itsensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.

Tuhka oli keskeinen osa myös kaskiviljelyssä. Tuhka soveltui erityisesti kahden kauden satoa antavalle kaskirukiille eli pensasrukiille.

TÄNÄÄN tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.

MÄÄRÄLLISESTI arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii karuille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun.

Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja sisämaan kaskenpoltosta, voi jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 12.12.2020

Turvepelloille löytyy ilmastoratkaisu: lyhytkiertoviljely

Ympäristö- ja ilmastoministerimme Krista Mikkonen oli joulukuun alussa syvästi huolissaan turvepeltojen ilmastopäästöistä (mm. Maaseudun Tulevaisuus 2.12.). Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luken) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpaan viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto kasvuisista metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kasvuisilta kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Metsistä poiketen ne kuitenkin päästävät hiiltä. Keskimäärin kivennäismaan pelloilta menee taivaalle 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Päästövirrat ja nieluvirrat kumoavat toisensa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimuksen on edettävä tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen päästö on 6800 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Turvepeltoaan muokkaava viljelijä tarvitsisi hyväkasvuista kangasmaan metsää 15 kertaa enemmän, jotta hänen tilallaan hiilen virrat kumoaisivat toisensa.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Niistä lupaavimpia on hieskoivun kasvatus maksimissaan 30 vuoden lyhytkiertoviljelyllä.

Menetelmästä on tuoretta tutkimustietoa sekä Suomesta että Virosta. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarilla. Suomen hieskoivikon lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Hyvin kasvavia, hiiltä sitovia turvemaiden hieskoivikoita on myös Suomenlahden eteläpuolella.

Lyhyen kierron hieskoivu on boreaalisen suovyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Lyhytkiertometsät nousevat avainrooliin niin huomisen turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla.

Veli Pohjonen

Länsi-Suomi. Mielipide. 10.12.2020

Sahanpurua tankkiin – Puruetanolin valmistuksen soisi leviävän kaikkialle sahateollisuuden Suomeen

Kun tänään tankkaat bensiiniautoasi, teet ilmaston muutoksen valintaa. Ostat etanolia bensiinin seassa viisi tai kymmenen prosenttia. Kiertotalous odottaa jo 15 prosentin tankkauspistettä.

Emme ole etanolin lisäämisessä yksin. Eniten autoilevassa Yhdysvalloissa keskimääräinen etanolipitoisuus maan bensiiniautojen kulutuksesta on ollut vuoden 2020 aikana 11–12 prosenttia.

Jokapäiväinen etanoli on viime vuosisadan loppupuolella kehitetyn bioenergian näkyvin tuote. Alkusysäys tuli 1970-luvun öljykriiseistä. Tulevaisuutta ennustava Rooman klubi julisti, että ihmiskunnan on aloitettava siirtyminen uusiutuviin polttoaineisiin. Maan ja meren alta pumpattava öljy loppuu ennen aikojaan.

Kehitystyötä tarvittiin silti 30 vuotta, ennen kuin maailmantalous otti etanolin vakavasti. Se tapahtui 2005. Bioetanoli pääsi Chicagon tavarapörssiin fossiiliöljyn rinnalle.

Tutkimuksen alussa Suomessakin käytiin läpi kaikki mahdolliset pohjoiset biomassakasvit, joista polttoalkoholia voi tislata. Valinnassa olivat muiden muassa sokerijuurikas, peruna, vehnä, ohra, viljan olki, järviruoko, energiapaju ja yleisemmin metsäbiomassa.

Maailmalla bioetanoli tislataan nyt pääosin maissista ja sokeriruo’osta. Vahvin tuottaja on Yhdysvallat (54 prosenttia koko maailman kulutuksesta), kakkonen Brasilia (30) ja kolmonen Euroopan unioni (5 prosenttia).

USA:ssa etanolille on kehitetty etevä tuotepaletti. Tislaamo ostaa viljelijältä 1000 kiloa maissia. Tislauksesta myyntiin tulee 378 litraa etanolia ja 309 kuivakiloa rehua. Etanoli menee nesteenä autoilijoille. Paletin rehu menee mäskinä sikatiloille.

Etanolin tuotanto avarsi maanviljelyn ajattelua. Pellolla ei kasvateta pelkästään ruokaviljaa vaan myös bioenergiaa. Sen kylkiäisenä saadaan karjanrehua. Tai päinvastoin: karjanrehun ohella pellon tuotteesta saadaan myös polttonestettä.

Sianlihan kysynnän kasvu on USA:ssa taannut etanolin käymisestä syntyvälle mäskille menekin. Samalla se on puskuroinut etanolin jatkuvan myynnin.

Suomeen kaavailtiin 2000-luvun alussa useampia peltojen biomassaan perustuvia etanolitehtaita. Ne suunnittelivat tuotantonsa pääosin viljan olkeen. Hankkeet uupuivat vastatuuleen. Se voi johtua niiden tuotepaletin kapeudesta.

Merkittävä muutos Suomen bioetanolissa tapahtui 2017. Kajaaniin valmistui maailman ensimmäinen sahanpurusta etanolia valmistava tehdas.

Kajaanin tehdas otti oppia USA:sta. Se kehittää etanolin lisäksi moniulotteista tuotepalettia. Esillä ovat ligniini, furfuraali, tärpätti, nesteytetty hiilidioksidi sekä puuvinassi.

Puuvinassi on esimerkki uudesta kiertotalouden ajattelusta. Puuvinassi jalostuu sahanpurun käymisen mäskistä eli rankista. Vinassia voi käyttää biokaasun lähtöaineena. Vinassi tunnetaan myös nestemäisenä, typpeä sisältävänä luomulannoitteena.

Kainuun puruetanoli on kiertotalouden malliesimerkkejä. Kiertotalous tekee puusta monipuolisen kirjon hyötytuotteita. Haitallisten jätteiden määrä minimoidaan.

Puruetanolin valmistuksen soisi leviävän kaikkialle sahateollisuuden Suomeen.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 9.12.2020

Energiapuu palaa markkinoille

Energiapuun tuotanto ei ollut 2010-luvulla metsänkasvattajalle kannattavaa. Maailmanmarkkinoilla halpa kivihiili ja EU:n haparoiva hiilidioksidin päästökauppa varmistivat, että emme luopuneetkaan kivihiilen ajoissa.

2000-luvulla energiapuusta maksettiin ajoittain nykyistä paremmin. Puun tuottaja saattoi kilpailuttaa myykö tien varren puupinonsa sähköä ja kaukolämpöä tuottavalle voimalalle vai myykö pinonsa normaaliin tapaan sellutehtaalle.

Energiapuun kauppa seuraa talouslaskennan varjohintaa. Tässä tapauksessa se kertoo mikä on ylin kuutiohinta minkä voimala haluaa maksaa tienvarteen pinotusta pienpuusta, jotta siitä saatava energia on hinnaltaan hivenen alle kivihiilen energian hinnan. Varjohintaa peilataan puun määrältään merkittävimmän vaihtoehdon eli männyn kuitupuun tienvarsihintaan (hankintahintaan).

Energiapuun varjohinta on kahden osan summa. Perusosa tulee kivihiilen satamahinnasta maailmalla. Lisäosa tulee hiilidioksidin päästömaksusta.

Alimmillaan energiapuun varjohinta oli vuoden 2016 helmikuussa 17 eurossa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus oli 13 euroa ja päästömaksun osuus neljä euroa. Samaan aikaan sellutehtaat maksoivat puusta selvästi enemmän. Mäntykuidusta sai tienvarressa 27,6 euroa kiintokuutiolta. Voimalan ei kannattanut tähän hintaan energiapuuta ostaa.

Tilanne alkoi muuttua 2010-luvun lopulla. Koronakriisi aiheutti hetkellisen päästöpörssin sekaannuksen, mutta tämän vuoden lopulla sekä kivihiilen maailmanhinta että hiilidioksidin päästömaksu ovat markkinoilla taas nousseet.

Energiapuun varjohinta on joulukuun alussa 36 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 15 ja päästömaksun 21 euroa. Nyt ilmastoystävällisyyteen pyrkivän voimalan kannattaisi ostaa halvempaa tienvarsipuuta kalliimman kivihiilen sijasta.

Mäntykuidun tienvarsihinta on aavistanut muutoksen. Sekin on vuoden lopulla hienoisessa nousussa. Joulukuun alussa mäntykuidusta maksettiin koko Suomessa keskimäärin 31,8 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun varjohinnan nousu seurasi Pariisin 2015 ilmastokokouksen jälkeistä ajattelua. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä halutaan lopultakin päästä eroon. Näkyvimmin nousun puolesta on puhunut ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Macron. Hän ehdotti joulukuussa 2017 järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisestaan kolminkertaiseksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Joulukuun alussa hiilidioksidin tonnin hinta oli 30 euroa. Se on noussut jo nelinkertaiseksi Macronin kokoukseen verrattuna.

Varjohinnan nousulla on seuraamuksensa Suomen puumarkkinoille. Esimerkiksi pitkään kivihiileen uskoneet etelärannikon voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltä metsähakkeella tai puusta puristetulla pelletillä. Energiapuuta etelärannikon seutu tarvitsee paljon.

Metsänkasvattajat tykästyvät energiapuun varjohinnan nousuun. Edessä on hakkeeksi menevän pienpuun, oksien, latvusten ja kantomassan paranevat markkinat.

VELI POHJONEN

Merikarvia-lehti. Mielipide. 9.12.2020

Turvepeltojen hiilidioksidin ongelmaan löytyy ratkaisu

Ympäristö- ja ilmastoministerimme Krista Mikkonen oli huolissaan ( Maaseudun Tulevaisuus 2.12.) turvepeltojen ilmastopäästöistä.

Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) nykyiseen viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto metsistämme, vuodesta 1921 lähtien.

Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kivennäismaan pelloilta, vuodesta 1987. Keskimäärin ne päästävät, niiltä menee 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan vastakkaismerkkiset viiteluvut, luvut ovat maatiloillemme merkittävät.

Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoa, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa.

TURVEMAAN peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7 900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5 800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen hiilipäästö on 6 800 kiloa vuodessa.

Turvepeltoaan muokkaava viljelijä tarvitsee hyväkasvuista kangasmaan metsää 15 kertaa enemmän, jotta hänen tilallaan hiilen virrat kumoaisivat toisensa. Tänään ehto voi olla ylihaastava.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Niistä lupaavimpia on hieskoivun kasvatus enimmillään 30 vuoden lyhytkiertoviljelyn periaatteella.

Menetelmästä on tuoretta tutkimustietoa sekä Suomesta että Virosta.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret, myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

SUOMESSA hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3 220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille. Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3 450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Suomen lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Riittävän tiheässä kasvava, hyvin hoidettu lyhyen kierron hieskoivu on suo-Suomen, boreaalisen metsävyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita.

Lyhytkiertometsillä on avainrooli tulevaisuuden turvepelloilla.

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 7.12.2020

Bio­kaa­sun hyl­jek­sin­tä jo syytä lo­pet­taa – onko se vain oman­ha­jui­nen jätteen kum­ma­jai­nen?

Biokaasu on Suomen energiataloudessa vielä verraten vähäinen tekijä. Biokaasulla on kuitenkin nykyasemaansa suurempi merkitys. Se on jo pitkään tunnettu silta uusiutumattoman ja uusiutuvan, maaperästä tulevan kertakäyttöisen ja aurinkoperäisen energian välillä.

Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja. Niillä voi tuottaa energiaa teollisuudelle, ja niillä voi käyttää autoja.

Maakaasu ja biokaasu ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä eli metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Maakaasun kivihiiltä parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa vedeksi ja antaa osansa energiasta. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus tarkoittaa kuitenkin, että maakaasu voi olla vain välivaihe. Hiilidioksidin päästöjen nollatasolle pääsee biokaasulla.

Maakaasulla oli merkittävä asema jo 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen naapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. Tänään puhumme etupäässä karjanlannan, vedenpuhdistusjätteiden tai ylipäänsä yhdyskuntajätteiden biokaasutuksesta.

Joensuun yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasu sai 1990-luvun alussa tulevaisuudennäkymän. Maakaasun putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun maakaasun hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita. Ulkomaista maakaasua voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla.

Maakaasuverkkoa voi itse asiassa laajentaa sähköverkon tavoin, Etelä-Suomesta Keski- ja Pohjois-Suomeen, ja aina Tornion – Haaparannan tasolta Ruotsiin. Putkiverkkoon syötetään energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa puhdistettua kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Ostokaasua on kyllä tuotu vuosittain Venäjältä, mutta sen suhteellinen hinta on noussut epäedulliseen suuntaan.

Maakaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja on kyllä liikenteessä, mutta ne löytävät maassamme tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät latauspisteitä.

Biokaasua on hyljeksitty pitkään. Biokaasu taidetaan mieltää tänään vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävää EU:n ilmastotukea.

Suomen maatilat tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Iijiokiseutu. Kolumni. 2.12.2020

Tarvitsemme tahtotilaa lämmitykseen biodieselillä

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Näin tapahtui niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kerrostaloissa kuin omakotitaloissa.

Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Autoonsa sai ostaa tosidieseliä, energiaveroineen. Omakotitaloonsa sai ostaa lähes verotonta dieseliä, niin sanottua kevyttä polttoöljyä. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli Suomessakin päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tänään tuoreempana tavoitteena on päästä eroon ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Muutosten läpivienti ottaa aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Meillä on edelleen 130 000 kotia, jotka lämpiävät fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja. He eivät ole innostuneet markkinoiduista vaihtoehdoista: maalämmön pumpuista, aurinkopaneeleista tai puupelletin polttimista.

Tavallisella eläkeläisellä ei ole ylimääräisiä varoja investointiin, jonka hyöty parinkymmenen vuoden jaksolla voi olla olematon. Ne joilla oli varaa, ovat järjestelmän jo vaihtaneet.

Fossiilisesta lämmitysdieselistä olisi omakotitalossa päässyt eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta olisi voinut täyttää säiliönsä myös biodieselillä. Kodin öljypoltin olisi jatkanut entisellään.

Näin ajattelimme vielä vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Nimensä mukaisesti se tehtiin metsäenergiasta, pääosin hakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi siihen uskottiin löytyvän monipuolista raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Käytännössä meiltä puuttui vuosituhannen vaihteessa ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut.

Uusiutuvaa Forestera-biodieseliä ei tuettu riittävästi.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko 2020-luvulla olisimme valmiit kotien biodieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen meille tahtotilan?

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos biodieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Muutos vauhdittuisi, jos biodiesel olisi hivenen halvempaa.

Veli Pohjonen

Kansan Uutiset. Mielipide. 22.11.2020