Hake hautasi Vuotoksen

Vuotoksen allas pulpahti taas (2013) keskusteluun, kun Kemijoki Oy ja Lapin ELY-keskus rauhoittivat alueelta 7737 hehtaaria. Levisi sitkeä huhu salaisesta lisäpöytäkirjasta, että tarvittaessa rauhoituksen voi allasta varten purkaa.

Eräs Vuotoksen ja samoin Iijoen Kollajan altaan viimeisiä perusteluja oli prosenttipeli, mitä Euroopan unioni käy energialla. Olemme luvanneet EU:lle, että nostamme uusioenergiamme (bio, vesi, tuuli, aurinko) vuoteen 2020 mennessä 38 prosenttiin. Nyt olemme 34 prosentin tasolla.

Vesisähkö ja hake tekevät siitä molemmat viisi prosenttia. Loput parikymmentä prosenttia tulee metsäteollisuudesta. Paljon puhuttu tuulivoima antaa peliin 0,2 prosenttia.

Kotimaisen energian lajeista hake nousee nyt nopeimmin. Viime vuonna sitä tuotettiin ennätysmäärä, kahdeksan miljoonaa kiintokuutiometriä. Se on kuusitoista prosenttia kaikesta metsänkorjuustamme.

Tekoaltaita padottiin aikoinaan perusvoiman takia. Pohjoismaista sähköverkkoa ei ollut. Meidän oli tuotettava omaa sähköä tasaisena perusvoimana.

Esimerkiksi Iijoen viiden perusvoimalan teho on 191 megawattia. Kollajan altaalla perusvoiman tehoa olisi voinut nostaa 115 megawatilla eli 60 prosentilla.

Perusvoiman megawatit eivät ole kuitenkaan se, mitä EU haluaa. Se laskee vain vuosittain tuotetun sähköenergian määrän, samoja kilowattitunteja mitä itse kukanen sähkölaskussaan maksaa.

On samantekevää pyörivätkö kilowattitunnit EU:n isoon mittariin kesällä tai talvella, tulevatko ne tulvavedestä tai kesävirtaamasta, tai saammeko ne koskesta vai tekoaltaasta.

EU:n laskennassa on vaihtoehto uusille tekoaltaille. Vaihtoehto on Isohaaran malli.

Kemijoen Isohaara valjastettiin 1949. Samaan patoon valmistui toinen voimala 1993. Silloin opimme, kuinka helppoa on rakentaa lisävoimaa jo padottuihin jokiin. Isohaaran mallilla voi korvata Vuotoksen ja Kollajan. Näin on jo tapahtumassa.

Rakentamalla lisää voimaloita jo valmiisiin patoihin emme tavoittelisi enempää perusvoimaa, vaan enemmän EU:n kilowattitunteja. Uudet voimalat pyörisivät täysillä, kun yläjuoksulta tulee vettä. Osa turbiineista olisi levossa kuivempana aikana tai kevättalvisin. Voimaloiden läpi virtaava vesi, tuotettujen kilowattituntien määrä ja uusioenergian prosentin nousu on vuoden mittaan silti sama, kulkipa tulvavesi uusien patoaltaiden kautta tai suoraan vanhoihin patoihin rakennettavien lisäturbiinien läpi.

Toki näin tehty sähkö tulee kalliimmaksi, koska osa turbiineja joutuu seisomaan kevättalvella. Ne käynnistyvät vasta lumien sulettua. Mutta seisoopa se puun kasvukin talvella.

Lisäksi markkinoille ryöpsähtää yhtäkkiä tulvasähköä. Sen voi joutua myymään ale-hintaan. Hintahaitta on jo osittain poistunut Pohjoismaiden yhteisten sähkömarkkinoiden myötä. Lopullisesti se poistuu, kun Euroopan verkko avautuu täysin. Kun Pohjois-Suomessa lumet vielä sulavat, siitä saatavan sähkön voi myydä Etelä-Eurooppaan, missä ilmastointilaitteet jo hyrräävät.

Ylivoimainen ympäristöetu Isohaaran mallilla on se, että voimme lisätä jo padottujen jokien vesisähköä - kilowattitunteina - kansakunnan käyttöön ja EU:n prosenttipeliin ilman uusia altaita.

Meidän ei tarvi kajota koskiensuojelulakiin. Uutta koskisotaakaan ei tarvita 1950- ja 1960-luvun malliin.

Saamme silti suunniteltujen altaiden alueilta kotimaista energiaa. Paitsi vettä tulvaturbiineihin, ne tuottavat edelleen biomassaa metsinä – ja hakkeena.

Hakkeen nousu 2000-luvulla teki Vuotoksen lopulta tarpeettomaksi, hake hautasi sen. Salaisen lisäpöytäkirjankin voi unohtaa.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 12.9.2013. Web-teksti 20.5.2017.