Suomi on johtava maa metsien hiililuvun seurannassa

Suomalaisessa, biomassaan kytkeytyvässä hiilen viljelyssä ja hoidossa metsillä on keskeinen osa.

Keskeisyys johtuu paitsi alkuainehiilen määrästä, myös pitkäaikaisesta tiedostamme siitä, miten hiili on varastoitunut metsiimme.

TIEDÄMME myös miten hiiltä vuosittain virtaa joko puistamme ylös ilmakehään tai ilmakehästä alas puihimme.

Tiedot perustuvat vuonna 1921 aloitettuun Valtakunnan Metsien Inventointiin (VMI).

Merkittävä osa alkuainehiilellä, sen viljelyllä ja hoidolla on myös maatalouden peltomaissa ja suotalouden turvemaissa.

Niille ei ole kuitenkaan vielä VMI-seurantaan verrattavia pitkäaikaisia mittaussarjoja.

Peltomaiden ja suomaiden hiilen nieluvarastoille ja vuotuisille hiilen nieluvirroille tutkimuksemme ovat vasta alkuvaiheissaan.

METSIEN hiililuku on luonteva määrittää jakamalla metsätilan, maakunnan, valtion tai koko maapallon puuston alkuainehiilen määrä vastaavalla metsäalalla.

Suomen metsille tämän voi laskea VMI-aineiston satavuotisesta mittaussarjasta.

VUONNA 2020 metsissämme on laskennallisesti alkuainehiiltä yhteensä 952 miljoonaa tonnia.

Kun metsäpinta-alaa on vastaavasti 26,2 miljoonaa hehtaaria, metsien hiililukumme on 36,3 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaaria kohti.

VMI-mittaussarjat seuraavat myös metsiemme pinta-alaa. Se on ollut hienoisessa laskussa.

Metsien vähenemä oli alun perin seuraamus metsien raivaamisesta pelloiksi. Tänään se on seuraamus yhteiskunnan kaupungistumisesta ja teollistumisesta.

Esikaupungin alueita laajennetaan, teollisuuden tontteja raivataan ja uusia teitä avataan. Laskennallisesti menetämme metsämaata nyt 6070 hehtaaria vuodessa.

TÄNÄÄN metsiemme hiilen nieluvarasto kasvaa vuodesta toiseen.

Näin ei ole ollut aina. Laskennallisesti Suomen metsät olivat vähenemisen tilassa aina vuoteen 1939 asti.

Vuonna 1921 hiilen päästövirta metsistä ilmakehään oli 78 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Elimme holtittoman harsintametsätalouden aikaa.

Metsiä hakattiin enemmän kuin ne kasvoivat.

VUONNA 1939 tapahtuneen käännöksen jälkeen metsiimme on päätynyt hiilen nieluvirta, nykyvuosina alati nopeutuvalla vauhdilla.

Sotien jälkeen siirryimme viljelymetsätalouden aikaan. Uudempi metsänhoidon ohjaus lisäksi takasi, että metsiä ei enää hakata enemmän kuin ne kasvavat.

Vuonna 2020 laskennallinen hiilen nieluvirta on 413 kiloa alkuainehiiltä metsähehtaarille.

KIITOS Valtakunnan Metsien Inventoinnin satavuotisen mittaussarjan voimme laskea metsiemme vuotuisen hiililuvun ja siitä johdetun metsiimme päätyvän hiilen nieluvirran tarkimmin koko maailman metsätieteiden sarjassa.

Samanlaiselle metsien hiililuvulle olisi tarve muissakin metsäisissä maissa.

FAO:ssa hieman vastaavaa mittaussarjaa ollaan jo työstämässä.

Riittävän tarkkaan metsien hiililukuun perustuu myös tuleva ilmastometsityksen kausi, niin Sahelin vyöhykkeellä, Saharassa kuin muuallakin nyt vähämetsäisissä mutta puun kasvulle riittävän lämpimissä maissa.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 22.6.2020

Turpeen jättösuot ovat luonnonvara, ei riesa

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojiin kuivatulle suopohjalle on käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat rauduskoivun kokeet ovat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla on tutkittu 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo kuivattiin ja sen pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa nytkin, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty, koneellisesti hoidettu ja lopulta puimurilla korjattu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi. Tukiaisiltaan energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat uusi luonnonvaramme. Ne eivät ole joutilaaksi jäävä riesa.

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 24.6.2020.

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliimme on syytä palauttaa taas ilmasto ja hiilimetsänhoito. Aiheen ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä 70 vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla. Meillä on 19 maakuntaa. Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Pohjois-Pohjanmaata.

Pohjois-Pohjanmaan metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009-2013 ja 2014-2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Pohjois-Pohjanmaan metsissä oli puuta 240 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 263 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 84,8 ja 92,9 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Laskennallisesti Pohjois-Pohjanmaan metsät vähenivät viime jaksolla keskimäärin 1800 hehtaarilla vuodessa.

Pohjois-Pohjanmaan metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 30,8 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomessa vastaava lukema on 36,3 tonnia. Pohjois-Pohjanmaan metsät ovat hiilitiheydeltään hivenen muuta Suomea harvempia, runsaiden suometsiensä vuoksi.

Pohjois-Pohjanmaan metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 520 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Metsien hiilen nieluvirta on Pohjois-Pohjanmaalla ylemmällä tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo, että Pohjois-Pohjanmaan metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (520 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme (negatiiviseksi) päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400-500 kiloa vuodessa.

Pohjois-Pohjanmaan viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita saman verran kuin peltohehtaareita. Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Iijokiseutu. Kolumni. 17.6.2020

Etelä-Savon hakkuut ovat kestävällä tasolla

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliin on syytä palauttaa ilmasto ja hiilimetsänhoito.

Metsien ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä taas 70-vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla.

Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Etelä-Savoa.

Etelä-Savon metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Metsistä määritetään runkopuun kuutiot.

Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan eli runkojen, oksien, lehvästön ja juurien määrä, yhteensä kuivakiloina. Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Etelä-Savon metsissä oli puuta 180 ja toisen jakson keskivuonna 2016 184 miljoonaa kuutiometriä.

Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 63,6 ja 65,0 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla.

Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa.

Etelä-Savon metsät vähenivät viime jaksolla keskimäärin 2 800 hehtaarilla vuodessa.

Etelä-Savon metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 53,7 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomen vastaava lukema on 36,3 tonnia.

Etelä-Savon metsät ovat hiilitiheydeltään selvästi muuta Suomea vahvempia. Etelä-Savon metsien hiililuku myös nousee vuodesta toiseen.

Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 352 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Metsien hiilen nieluvirta on Etelä-Savossa hieman alemmalla tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo silti, että Etelä-Savon metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (352 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme negatiiviseksi päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400–500 kiloa vuodessa.

Etelä-Savon viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita noin kaksi kertaa enemmän kuin peltohehtaareita.

Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Veli Pohjonen

Länsi-Savo. Mielipide. 8.6.2020.

Metsätaloudelle piiskaa ja porkkanaa

Suomessa on 739 000 yksityistä metsälöä, tavallisen veronmaksajan, perheen tai vielä kuolinpesän nimissä olevaa metsätilaa. Niillä kasvaa valtaosa metsäteollisuuden vuosittain tarvitsemasta puusta.

Muista maista poikkeamme siinä, että miltei jokainen suomalainen pääsee jossakin vaiheessa myymään puuta, joko itse tai perheomistuksen kautta. Metsäteollisuus tuo kuitenkin ilmi yhä useammin, että puun myyntiin ei tunnu enää olevan perhemetsätaloudessa tarvetta eikä haluja.

Metsätilojen merkitys sotien jälkeiselle kansantaloudelle oli suuri. Kymmenien vuosien ajan yhteiskunta kannusti yksityisiä metsänkasvattajia puun tuotantoon ja myyntiin sekä piiskoilla että porkkanoilla.

Piiskoja olivat esimerkiksi verot, jotka vauhdittivat puukauppaa niin, että puuvirta yksityismetsistä teollisuuteen pysyi vakaana.

Vanha, vuoden 1995 lopussa poistunut pinta-alaverotus toimi juuri näin. Muistamme vieläkin veroleimikot, joista täytyi vuosittain hakata puuta, jotta pystyi veronsa maksamaan. Piiska poistui, kun siirryimme myyntiverotukseen.

Pinta-alavero saattaa tulla metsiimme takaisin, nyt nimellä metsätilamaksu. Sen voisi vähentää puun myynnin verosta. Eniten metsätilamaksua on ajanut teollisuus, saadakseen varmemmin puuta jalostukseen. Tasaverolle herkkä vasemmisto ajanee metsätilamaksua eteenpäin progressiivisena.

Porkkanoita valtio jakoi perhetiloille kahdella tapaa. Metsänhoitoon sai kymmenien vuosien ajan avustuksena maksettua hehtaaritukea. Nykyisin näin liikkuu muun muassa energiapuu, niin sanotun Kemera-tuen voimin.

Hehtaarituen vaihtoehto oli halpakorkoinen, metsänhoitoa avittava laina. Sitä kutsuttiin takavuosina metsänparannuslainaksi.

Lainoitus oli vielä 1970-luvulla budjetissa yhtä mittavaa kuin hehtaarituki. Valtio myönsi molempiin nykyrahassa 70 miljoonaa euroa vuodessa. Kun lainoista lankesi vuosittain maksettavaksi sekä lyhennys että korko, lainaraha kannusti puun myyntiin veroleimikoiden tapaan. Hehtaarituki ei taas myyntiin kannustanut.

Lainaporkkanan poisti budjetista 1990-luvun alussa maatalousministeri Kalevi Hemilä. Nyt metsälainoitus on enää luokkaa 0,1 miljoonaa euroa, kun metsänhoidon tukirahat ovat edelleen 60 miljoonaa euroa vuodessa.

Myyntihalukkuuden kannalta metsäpolitiikkamme on epäonnistunut jo parinkymmenen vuoden ajan. Jatkossa politiikan tulisi löytää sellaiset menetelmät, että lisääntyvästä ja tasaisesta puuvirrasta hyötyisivät sekä perhemetsät että teollisuus.

Samalla hyötyy kansantalouskin. Metsätalous on edelleen luontevin tapa luoda kansantaloudelle ylijäämää, tuoretta rahaa ulkomaisen, ummehtuneen velkarahan tilalle.

Siksi veropiiskat ja lainaporkkanat tarvitaan metsätalouteemme takaisin.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 5.6.2011. (teksti + audio)