Biomassat pehmentävät suoenergiaa

Enemmistö suomalaisia hyväksyy soiden talouskäytön, kunhan muistamme kestävyyden periaatteen. Luonnonvara suo ei saa maassamme vähentyä, ei määrältään eikä laadultaan. Periaate koskee myös turvetta.

Puuhun verrattuna turve kasvaa toivottoman hitaasti. Mutta kasvaako se silti, vai väheneekö se?

Kysymyksestä on kiistelty vuosikaudet. Ympäristöliikkeet väittävät, että turvevaramme hupenee. Vastapuoli on lujasti sitä mieltä, että turvevarantomme kasvaa, vaikka osalta soita turvetta nostetaankin.

Hämmentävä kiistely oli pitkään kotimaisissa piireissä niin suuri, että kauppa- ja teollisuusministeriö pyysi kansainvälistä tiedemiesryhmää ratkaisemaan riidan. Vuonna 2000 valmistuneen tutkimuksen tulos oli yksioikoinen.

Suomen suotalous sitoo hiilidioksidia 42 prosenttia enemmän, kuin energiaturve sitä päästää. Tiedemiesryhmä nimesi turpeen “uusiutuvaksi energialähteeksi, edellyttäen että turpeen käyttö energian tuotannossa ei kasva merkittävästi”.

Myös Geologian tutkimuskeskus arvioi, että kestävän talouden suhteet ovat kunnossa. Turve kasvaa noin 40 ja sitä poltetaan noin 25 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Sekä ulkopuolinen riidanratkaisija että omat geologimme ovat antaneet suotaloudelle synninpäästön. Turve-energia nykytasollaan ei lisää kasvihuonekaasuja eikä kiihdytä ilmaston muutosta.

Turvetta pidetään silti kovana energialähteenä ja turvetaloutta ympäristön kannalta epäilyttävänä. Tästä on osoituksena se, että turvetta on jo vuosikausia haittaverotettu ikään kuin kaiken varalta. Turpeelle on myös langetettu samanlainen hiilidioksidin päästömaksu kuin kivihiilelle ja öljylle.

Turvetuotannon päätyttyä suo voi tuottaa energiaa edelleen; se voi alkaa kasvaa joko puuta tai peltobiomassoja. Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo 50 vuoden ajalta. Vanhimmat kokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla.

Jos suopohjalle jää turvetta enintään 30 cm, siihen viljellyistä puista nopeimmin ja runsaspuustoisimmaksi kasvaa rauduskoivu. Luontaisesti suonpohjalle tullee silti eniten hieskoivua, joka on perinteinen hakepuu.

Suopohjilla voi viljellä hakepajua. Sitäkin on tutkittu jo vuodesta 1973. Varhaiset kokeet selvittivät yhdestä neljään vuoden kierrolla kasvatettavien, Tanskasta tuotujen vannepajujen viljelyä. Ne eivät kuitenkaan kestäneet suopohjien talvipakkasia ja kevätahavia.

Kotimaisia hakepajuja on tutkittu ja valikoitu kolmisenkymmentä vuotta. Tutkimus alkoi tuottaa tulosta 1990-luvun lopulla, kun Haapaveden Piipsannevan kokeissa selvisi, että maatiaispajuja on kasvatettava pidemmällä, aina 6-8 tai jopa 10 vuoden kiertoajalla.

Uusinta suoenergiaa kasvaa maassamme ruokohelpi, joka yleistyi tällä vuosikymmenellä (2000-luvulla) biomassakasvina. Kun helven pinta-ala vielä vuonna 2000 oli alle 100 hehtaaria, vuonna 2007 sitä kasvaa maassamme jo 17'000 hehtaaria. Viljelymaat ovat pääosaksi Itä- ja Pohjois-Suomen suopelloilla ja turvesuonpohjilla.

Helpienergia on suomalainen keksintö. Esimerkiksi Ruotsissa ruokohelpeä on käytännön viljelyssä vain 1000 hehtaaria, kun hakepajua on 15'000 hehtaaria. Ero selittyy soilla ja turpeella. Ruotsissa ei polttoturvetta juuri tuoteta, eikä suopeltojen osuus ole niin suuri kuin meillä.

Helpi liittyy turvetalouteen kolmella tapaa. Ruokohelpi on helppo uudisalan viljelykasvi suopohjilla. Toisekseen, ruokohelven korjuussa samat urakoitsijat voivat käyttää samoja peruskoneita kuin turvetuotannossa. Kolmanneksi, ruokohelven ja turpeen kemialliset ominaisuudet tasapainottavat toisiaan, ja ruokohelpi on helpoin polttaa isoissa voimaloissa turpeen seassa.

Nopeasti maatiloille hyväksytty ruokohelpi on esimerkki 2000-luvun uudesta, uusiutuvasta suoenergiasta. Se pehmentää sopivasti turvetuotannon kovakouraiseksi moitittua ympäristömainetta.

Viljelytavoitteet ovat korkealla. Vuonna 2015 ruokohelpeä ennustetaan kasvavan maassamme jo yli 100'000 hehtaaria.

VELI POHJONEN

Karjalan Maa. Mielipiteet. 14.6.2007