Energia­puu taas tärkeä huoltovarmuuden kannalta

Polttopuu oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmasotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy.

Saimme öljystä (mukaan lukien liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt vuoden 1973 Jom Kippur -sota. Raakaöljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Vuonna 1978 asetettu energiametsätoimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Eduskunta myönsi rahoituksen hankkeeseen nimeltä Puu energian raaka-aineena, Pera -projekti.

Jo syrjään siirretyksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla polttoöljyn osuus alkoi pudota.

Merkittävä muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Uudet sellutehtaat ovat esimerkkejä uuden ajan puuvoimasta. Äänekosken sellutehdas pääsi sähkön tuotannossaan 240 prosentin omavaraisuuteen. Vielä suurempi Kemin sellutehdas pyrkii vastaavasti 250 prosenttiin.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2023 ensimmäisellä puoliskolla puusta saatiin 26 prosenttia ja öljystä 20 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle. Nyt meitä huolestuttaa, mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergian paluu näkyy myös energiapuun markkinoilla. Kymmenessä vuodessa energiapuun hankintahinta on noussut Etelä-Suomessa 63 prosentilla.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta parantamaan huoltovarmuutta on syytä edistää.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 27.12.2023, Itä-Häme. Mielipide. 28.12.2024

On syytä edistää puuenergian paluuta huoltovarmuuden vahvistajaksi

Polttopuu oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmansotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy.

Saimme öljystä (mukaan lukien liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt vuoden 1973 Jom Kippur -sota. Raakaöljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Meillä asian vahvin puolestapuhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen (kesk.) asetti 1978 aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Eduskunta myönsi lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu energian raaka-aineena, Pera-projekti.

Pera käynnisti historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla polttoöljyn osuus alkoi pudota.

Merkittävä muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Uudet sellutehtaat ovat tyyppiesimerkkejä uuden ajan puuvoimasta. Äänekosken sellutehdas pääsi sähkön tuotannossaan 240 prosentin omavaraisuuteen. Vastikään käynnistynyt vielä suurempi Kemin sellutehdas pyrkii vastaavasti 250 prosenttiin.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2023 ensimmäisellä puoliskolla puusta saatiin 26 prosenttia ja öljystä 20 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur -sota. Nyt meitä huolestuttaa, mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergian paluu näkyy myös energiapuun markkinoilla. Kymmenessä vuodessa energiapuun hankintahinta, eli tienvarsihinta, on noussut Etelä-Suomessa 63 prosentilla.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta parantamaan huoltovarmuutta on syytä edistää. Esimerkiksi ennätysmäinen koivuklapien kysyntä kertoo jo, että energiapuu on lähtenyt vahvasti liikkeelle.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 27.12.2023

Biokaasu on kestävä vaihtoehto turpeelle – nyt on aika saada tuotanto haisemaan rahalta

Maa- ja biokaasut ovat energia­taloutemme yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Ne ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on vain yksi atomi hiiltä mutta neljä atomia vetyä. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Biokaasusta tullessaan sekään ei ole ilmastolle haitallinen vaan kiertävä.

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Maakaasu ja turve ovat olleet energiapalettimme keski­sarjaa. Saamme molemmista alle kymmenen prosenttia koko energiastamme.

Maakaasun korvaajaksi ajateltu biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energia­viljelyssä.

Joensuun yliopiston kokeissa kaasutettiin pellolla viljeltyjä ja metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Kokeissa puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi 1990-luvulla tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita.

Kaasuverkon voisi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois- Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energia­viljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten karjatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmasto­kamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasun energian mittavat mahdollisuudet ovat turpeen energian korvaamisessa. Se on kestävä ratkaisu. 2020-luvulla turvesoiden pohjat voi viljellä pysyvästi monivuotiselle biomassalle.

Maatilamme tarttuisivat biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 22.9.2020

Mistä tiernapojat laulavat?

Joulun alla saamme taas kuunnella musiikkinäytelmää Tiernapojat. Keskeisiä näytelmässä ovat kolme itäisen maan tietäjää. He riensivät lahjoittamaan juuri syntyneelle Jeesukselle ”kultaa, pyhää savua ja mirhamia”. Kulta on aina kultaa, mutta mitä olivat nuo kaksi muuta lahjaa?

Pyhä savu eli suitsuke ja mirhami ovat afrikkalaisia, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteita. Pyhä savu tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia -puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa viihtyvä puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat kirkonmenoissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan, paikallisten pienviljelijöiden valmistaman puuhiilen päällä.

Mirhami on puolestaan kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora -puusta valutettua pihkaa.

Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin. Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Tänään mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi aikoinaan Afrikan suhteellisesti vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Itämaan tietäjät ymmärsivät ja opettivat myöhemmin meille ketjun arvon, kun he toivat etiopialaiset tuotteensa satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän Betlehemiin.

Myös Suomessa on etsitty samantyyppisiä, tosin hieman vaatimattomampia metsän arvoketjuja. Mielenkiintoinen on yhteys tervaamme. Sen vientikausi alkoi 1700-luvulla. Maamme alkoi vaurastua.

Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa ne 2030-luvulla.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 19.12.2023

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteita, ei vain haiseva kummajainen

Ilmastokamppailussa biokaasu ja maakaasu olivat uusiutuvan ja fossiilisen energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja sekä traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Kivihiileen verrattuna maakaasun varhainen ilmastomaine perustui vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu oli ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla.

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Onko biokaasua hieman hyljeksitty?

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Onko biokaasua hieman hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, jota syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä.

Biokaasun tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty. Nousun asemesta biokaasun tuotanto on viime vuosina hieman hiipunut. Vuonna 2022 biokaasua tuotettiin 3 300 terajoulea. Se on vain 0,3 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Tänään biokaasulle on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve. Maakaasun tuonti Venäjän putkessa pysähtyi toukokuussa 2022 Ukrainan kriisin myötä.

Biokaasun osa energian huoltovarmuudessa korostui edelleen, kun toista maakaasuputkeamme, Viron putkea, vaurioitettiin lokakuussa. Talvikautena 2023–2024 saamme maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Biokaasulle orastaa nyt uusi aika. Suomeen on suunnitteilla ja rakenteilla 45 biokaasulaitosinvestointia vuosina 2023–2026. Useat näistä biokaasulaitoksista aikovat kierrättää maatalouden lantaa, tähteitä ja jätteitä biokaasuksi ja kierrätyslannoitteiksi.

Biokaasu on tulevaisuuden lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilammekin tarttuvat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyy myös rahan haju. Biokaasun kehittämistä on syytä jatkaa.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 14.12.2023

Joko paju on valmis kosteikkoviljelyyn

Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsäteollisuus kiinnostui pajusta 1950-1953 Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellupajut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa viljeltiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin, muun muassa Haapaveden Piipsannevalle.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä puuttui. Pajuhakkeelle ei avautunut markkinaa 1900-vuosisadan puolella.

Nyt maatalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesti kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt menetelmää, millä pajun janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Juuristo on samalla hiilen nielu. Menetelmälle tuli tarve, kun vuoden 2021 hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljelyyn oli ehdolla nelikko: ruokohelpi, paju, osmankäämi ja juolukka. Ruokohelven viljelyn maataloutemme jo hallitsee. Sen pinta-ala vuonna 2022 on 2800 hehtaaria. Pajua meillä kasvaa luokkaa 50 hehtaaria. Osmankäämin ja juolukan viljely ovat aivan alkutekijöissään.

Kokonaisuutena kosteikkoviljely ei kuitenkaan käynnistynyt vielä kasvukaudella 2022 eikä myöskään kesällä 2023. Taustalla ovat maatalouspolitiikan muutokset Ukrainan kriisin seurauksena.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat jatkossa sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Kosteikkoviljelyn pilot-hankkeisiin olisi syytä ryhtyä heti. Sitä ilmastokamppailumme odottaa. Siinä sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on huomisen uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Pitäjäläinen. Mielipide. 23.11.2023.

Ennätyskasvuisan viljelypajumme historiasta voi ottaa oppia

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi ekotaloudelle 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Eniten olemme puhuneet voimaloille nopeasti tuotettavasta peltohakkeesta.

Nopeakasvuisuus on todella ekopajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Joensuun yliopiston Siikasalmen pelloilta Hämeeseen aikoinaan toimitetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana.

ENNÄTYSKASVUISA paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

EKOPAJUN vaikuttavin tarina liittyy kuitenkin lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

ASPIRIINI, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Esimerkiksi aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit keksivät jo 1900-luvun alussa, että laboratoriossa asetyylisalisyylihapon voi valmistaa kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi fossiilitaloudelle.

Tällä vuosisadalla biotalous laskee hyödyntävänsä biomassaa niin, että ilmastolle haitallisella fossiiliöljyllä ei tarvitse enää korvata uusiutuvaa puuta. Tässä ekopajulla on edelleen mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 11.12.2023.

Metsien tärkeys huoltovarmuudelle ymmärrettiin jo 40 vuotta sitten

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta. Se huoletti.

Huoltovarmuuden puolesta alkoi puhua professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aiheeseen energiametsätoimikunnan. Huikarin vetämänä sen tuli selvittää miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla lämmön ja sähkön tuotannossa.

Toimikunta jakoi metsäenergian kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Tästä tavoitteesta on saavutettu nyt puolet.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750 000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuon pohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi jatkumoksi jo silloin väliaikaiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Suositukset toteutuivat kuitenkin vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän silloisten sotien hiivuttua. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan ja Lähi-Idän nykyisten sotien seurauksena.

Meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä miljoona hehtaaria. Alueet ovat huoltovarmuutemme energiavarastoja. Pienpuu on välittömäsi korjattavissa energiahakkeeksi voimaloihin. Toki hakeharvesterien kehittämistä tarvitaan edelleen.

Hieskoivun viljely on ollut unohduksissa. Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2023 viljelmiä oli kuitenkin vain luokkaa 50 hehtaaria.

Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksi laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ilman metsiä meillä ei ole taattua energian huoltovarmuutta. Tämä ymmärrettiin metsäntutkimuksessa jo 40 vuotta sitten. Energiametsätoimikunnan varhaiset suositukset olisi syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Perniönseudun lehti. Mielipide. 8.12.2023

Mitä olivatkaan tiernapoikien pyhä savu ja mirhami? Kyse on kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta

Joulun alla saamme taas kuunnella jo klassikoksi edennyttä poikalaulajien musiikkinäytelmää Tiernapojat. Keskeisiä näytelmässä ovat kolme itäisen maan tietäjää. He riensivät lahjoittamaan juuri syntyneelle Jeesukselle ”kultaa, pyhää savua ja mirhamia”, kuten laulussa sanotaan.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä olivat nuo kaksi muuta lahjaa?

Pyhä savu eli suitsuke ja mirhami ovat afrikkalaisia, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteita. Pyhä savu tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa viihtyvä puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin kirkonmenoissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan, paikallisten pienviljelijöiden valmistaman puuhiilen päällä.

Mirhami on puolestaan kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa. 

Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin. Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Tänään mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi aikoinaan Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Itämaan tietäjät ymmärsivät ja opettivat myöhemmin meille ketjun arvon, kun he toivat etiopialaiset tuotteensa satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän Betlehemiin.

Myös Suomessa on etsitty saman tyyppisiä, tosin hieman vaatimattomampia metsän arvoketjuja. Tyyppiesimerkki on terva. Sen vientikausi alkoi 1700-luvulla. Maamme alkoi vaurastua.

Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely. Se tehtiin mäntyihin, maasta parin metrin korkeuteen, pari vuotta ennen puiden kaatamista. Itse terva valmistettiin sahatuista männyn rungoista paahtamalla, tervahaudoissa.

Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa ne 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua. 

Metsäteollisuus etsii tänään kuumeisesti hiilen uusia arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja sekä akkumateriaaleja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin, suitsukkeeseen ja mirhamiin verrattaviin arvoketjuihin käy parhaiten pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 8.12.2023

Biokaasulle voi koittaa uusi aika

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja sekä traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, jopa Tornion kohdalta kytkeytyen Ruotsin verkkoon. Tulevaisuudessa pohjoisissa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. 

Onko biokaasua hieman hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Biokaasun tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Tänään biokaasulle on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve. Maakaasun tuonti Venäjän putkessa pysähtyi toukokuussa 2022, Ukrainan kriisin myötä.

Biokaasun osa energian huoltovarmuudessa korostui edelleen, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitettiin lokakuussa. Talvikautena 2023-2024 saamme maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan maatalouden lopputuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun varhaisia ehdokaskasveja.

Biokaasulle voi koittaa uusi aika. Suomeen on nyt suunnitteilla ja rakenteilla 45 biokaasulaitosinvestointia vuosina 2023-2026. Useat näistä biokaasulaitoksista aikovat kierrättää maatalouden lantaa, tähteitä ja jätteitä biokaasuksi ja kierrätyslannoitevalmisteiksi.

Biokaasu on tulevaisuuden lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilammekin tarttuvat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyy myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 6.12.2023

Ekopajun historiasta voi ottaa oppia

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava suojavyöhykkeen pajumme on ollut ekotalouden ehdokaskasvi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Eniten olemme puhuneet voimaloille nopeasti tuotettavasta peltohakkeesta. Pajun historiasta löytyy kuitenkin monipuolisempia esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on taas korostunut, kun biotalous etsii puulajeja joista saadaan huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy kuitenkin lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema. haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Esimerkiksi aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit keksivät jo 1900-luvun alussa, että laboratoriossa asetyylisalisyylihapon voi valmistaa halvemmalla kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi fossiilitaloudelle.

Tällä vuosisadalla biotalous laskee löytävänsä biomassasta niin monipuolisen tuotepaletin, että ilmastolle haitallinen fossiiliöljy ei voi enää korvata uusiutuvaa puuta. Tässä paletissa ekopajulla on edelleen mahdollisuuksia.

VELI POHJONEN

Rannikkoseutu Raisio. Mielipide. 8.12.2020.

Ohjaako maaseutuamme maahenki, metsähenki vai tukihenki?

MAATALOUTEMME perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933 lamakauden aikoihin kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

TUKITALOUDEN nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen sijaan puhumme nykyisin heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000, mutta vuonna 2022 enää 43 300.

EU-kaudellamme elinkeinostaan on luopunut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää päivää kohti. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

METSÄHENKI kannustaa tilallisia tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti paremmassa myyntihinnassa verrattuna nykyaikaan.

Saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyämme unioniin saamme päättää itse metsätiloistamme, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilamme siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä Kemera-tuki. Se muuttuu vuoden 2024 alusta Metka-tueksi (Metsätalouden kannuste). Hieman kummastuttavaa Metkassa on, että ennen voimaan tuloa EU-komission pitää hyväksyä se.

VOISIKO sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

Veli Pohjonen

Satakunnan Kansa. Mielipide. 30.11.2023

Jatkuva kasvatus odottaa porkkanaa, ei piiskaa

Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Kohu nousi kertaluokkaa korkeammalle marraskuussa, kun Sitran yliasiamies, entinen pääministerimme ja EU-komissaarimme Jyrki Katainen totesi että "Metsäkanalintujen metsästäjän maalaisjärjellä arvioituna avohakkuissa ei ole järkeä."

Jatkuva kasvatus on sanontana suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi.

Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäbiologian professori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

Pääosa metsätilallisia ei ole harsintaan syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on metsästyksen lisäksi laajalti matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Metsästäjät tykästyisivät tähän syksyn lintujahdissaan sekä muut luontoretkeilijät kesän kävelyreiteillään ja talven kansanhiihtoladuillaan.

Metsähallitukselle avohakkuista luopuminen on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Piiskaa metsätilalliset eivät halua. Mistä porkkanaa metsätilojen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa oppia 1960-luvulla käynnistyneestä metsäojituksestamme. Metsätilalliset eivät siihenkään ilman porkkanaa syttyneet. Kimmokkeen antoi eduskunta myöntämillään metsänparannusvaroilla. Moni metsätilallinen muistaa 1960-1980 kauden metsiämme kuivattaneet ja puun kasvua kohentaneet metsänparannuslainat.

2020-luvulla harsintametsätalouteen voisi kytkeä myös lisätuloa, kehittämällä sitä uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla jatkuvan kasvatuksen järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Biomassaa saadaan lisää 20-30 prosenttia tavalliseen ainespuuhun verrattuna.

Edelleen niukasti käytetty energiapuuvaramme ovat kannot. Niiden hajautettu korjuu harsintametsätaloudessa nopeuttaisi etenkin luonnonkuusikoiden uusiutumista, hieman kuusten myrskykaatojen tapaan. Kantojen poisto hakkuun yhteydessä hillitsisi myös juurikäävän leviämistä.

Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa kantopuun korjuu pelkkään ainespuuhun verrattuna nostaisi biomassan tuotantoa noin neljänneksellä.

Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle ja Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston huipulle. Etenkin matkailun ja maisemoinnin erityisalueilla metsänhoidollisen, energiatavoitteisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Viiden kunnan sanomat / Viispiikkinen. Mielipide. 9.12.2020.

Kultaa, pyhää savua ja mirhamia – Eli siis mitä riennettiin uhraamaan?

Joulun alla saamme taas kuunnella jo klassikoksi edennyttä poikalaulajien musiikkinäytelmää Tiernapojat. Keskeisiä näytelmässä ovat kolme itäisen maan tietäjää. He riensivät uhraamaan juuri syntyneelle Jeesukselle kultaa, pyhää savua ja mirhamia.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä olivat nuo kaksi muuta lahjaa?

Pyhä savu ja mirhami ovat afrikkalaisia, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteita. Pyhä savu eli suitsuke tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa viihtyvä puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin kirkonmenoissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan puuhiilen päällä.

Mirhami on kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa.

Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin. Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Tänään mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi aikoinaan Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Itämaan tietäjät ymmärsivät ja opettivat myöhemmin meille ketjun arvon, kun he toivat etiopialaiset tuotteensa satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän Betlehemiin.

Myös Suomessa on etsitty saman tyyppisiä, tosin hieman vaatimattomampia metsän arvoketjuja. Tyyppiesimerkki on terva. Sen kausi alkoi 1700-luvulla. Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely, pari vuotta ennen kaatamista.

Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa ne 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua.

Metsäteollisuus etsii tänään kuumeisesti hiilen uusia arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja sekä akkumateriaaleja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin, suitsukkeeseen ja mirhamiin verrattaviin arvoketjuihin käy parhaiten pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 27.11.2023

Maahenkeä vai tukihenkeä

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Kaiken alussa oli viljelijöiden maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Kolmikko oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei tainnut pystyä viljelijöillä samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko maassa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan koko Suomessa keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Voisiko maatalouttamme ruveta kehittämään takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Se voisi elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 23.11.2023

Metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän silloisten öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Suomalaissyntyinen sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Ministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, 3-5 vuoden korjuuvälein kasvatettavan pajun energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2023 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ukrainan ja Israelin nykyiset kriisit opettavat, että metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Heinäveden lehti. Mielipide. 16.11.2023

ENERGIAVILJELY - 2000-luvun vaihtoehto Suomen maatalouteen

Energiaviljely on oppi viljelyskasveista ja -menetelmistä, joilla auringon energiaa sidotaan ja muunnetaan varastoitavaan muotoon. Energia sidotaan fotosynteesissä ja varastoidaan kasvien biomassana. Jokainen sidottu kuiva-ainekilo sisältää kasvilajista riippumatta energiaa noin 19 megajoulea. Se vastaa energiamääränä noin puolta kiloa raskasta polttoöljyä.

Energiaviljely syntyi 1970-luvun puolivälissä metsäpuiden lyhytkiertoviljelystä, jossa alunperin tähdättiin vain lisäraaka-aineen tuottamiseen metsäteollisuudelle. Kenttäkokeet alkoivat maassamme vuonna 1978. Heti alusta alkaen näissä kokeissa saatiin hämmästyttäviä tuloksia. Tiheässä viljeltyjen nopeakasvuisten pajujen vuotuiset kuiva-ainesadot kipusivat yli 10 tonnin, jopa 20 tonniin hehtaarilta.

Kun valtavien kuiva-ainesatojen energiasisältö oivallettiin, metsäpuiden lyhytkiertoviljely muuntui energiaviljelyksi. Mahdollisuuksia kestävän energiatalouden rakentamiseen uuden viljelysmuodon avulla ruvettiin tutkimaan.

Sidotun energian käyttö

Energiaviljelmältä korjataan syksyisin tonnikaupalla lehtineen, runkoineen haketettua biomassaa. Mihin tätä käytetään?

Perinteellinen tapa on polttaa hake sellaisenaan esimerkiksi lämpökeskuksessa. Biomassasta voidaan valmistaa myös neste- ja kaasumaisia polttoaineita. Arvioidaan, että jokin seuraavista vaihtoehdoista on taloudelliseksi kehitetty menetelmä jo 1980-luvun puolivälissä:

- etanolin valmistus käymistietä,

- metanolin valmistus kuivatislauksen kauna,

- synteettisen raakaöljyn valmistus korkeassa lämpötilassa ja paineessa.

Mainittakoon, että Ruotsissa on onnistuttu valmistamaan koemittakaavassa synteettistä raakaöljyä viljellystä energiapajusta. Menetelmä julkistettiin tämän vuoden (1979) tammikuussa.

Energiapajut energian sitojina

Lupaavimmat energiaviljelyyn soveltuvat kasvit kuuluvat maassamme pajun sukuun (Salicaceae). Näitä, niin sanottuja energiapajuja on tuotu maahamme kokeiltaviksi muun muassa Tanskasta, Unkarista ja Siperiasta. Nopeakasvuisia energiapajuja on löydetty myös kotimaasta, muun muassa Oulusta.

Energiapajut ja niiden viljely voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan talvehtiiko pajun maanpäällinen verso vai ei. Mikäli verso ei kestä talven pakkasia, mutta juuret kuitenkin säilyvät lumen alla, pajukkoa kasvatetaan yhden vuoden kierrolla. Kasvusta korjataan syksyisin, ja uusi sato kasvaa seuraavana kesänä kantovesoina.

Tehokkain energiansidonta ja suurimmat kuiva-ainesadot on saatu juuri yksivuotisella kierrolla. Riittävän tiheään (esimerkiksi 25 cm:n välein) perustetulla, vuosittain leikattavalla energiapajukolla päästään 20 tonnin vuotuiseen kuiva-ainesatoon, jopa ylikin. Mihin näin suuret sadot perustuvat?

Energiapajukossa ja sen viljelyssä on ominaisuuksia, joita kasvinjalostustiede ja kasvinviljelystiede ovat jo pitkään tavoitelleet pyrkiessään entistä satoisampaan viljelyyn. Nimenomaan rehuntuotantoon on etsitty jalosteita ja menetelmiä, joita käyttämällä viljeltävä kasvi kasvaa mahdollisimman nopeasti mutta kehittyy mahdollisimman hitaasti.

Nurmiheinillä kasvun ja kehityksen suhdetta säädellään leikkaamalla kasvusto kerran, pari kesän mittaan. Samalla joudutaan kuitenkin poistamaan fotosynteesikoneisto kesken parhaan kasvukauden. Uuden koneiston rakentaminen vie päiviä, yli viikonkin.

Energiapajulla kasvun ja kehityksen suhdetta ei tarvitse säädellä. Leikkuun jälkeisenä kesänä vesa vain pyrkii kasvamaan mahdollisimman pitkäksi kukkiakseen ja siementääkseen vasta seuraavana kesänä. Valonsitomiskoneistoa ei tarvitse poistaa kesken kasvukauden.

Valitsemalla sopivan eteläinen energiapaju yksivuotiseen kiertoon kasvuston käyttäytyminen lyhyen kasvukautemme aikana muistuttaa tavallaan syöpäilmiötä. Solut jakautuvat ehtymättömällä vauhdilla yötä päivää; verso pitenee 20-30 cm viikossa. Syyspakkanen tulee täytenä yllätyksenä. Talveen valmentautumaton verso ei pysty edes varistamaan lehtiään. Kasvusto on noin kolmen metrin mittainen. Se leikataan kantoon, ja sama kasvuilmiö toistuu uudestaan keväällä.

Energiaviljelyn viljelyketju

Kasvaakseen tehokkaasti energiaviljelmä vaatii hyvässä kasvukunnossa olevan maan. Perusparannusten ja ylipäänsä kasvualustan tavoitteena on taso, joka kelpaisi vaikkapa perunalle.

Energiapajukko viljellään riviviljelynä esimerkiksi 45 tai 65 cm:n rivein, 15-30 cm:n välein. Ensimmäisenä kesänä viljelmä juurrutetaan keväällä maahan pistetyistä pistokkaista. Viljelmää lannoitetaan heinänurmen tapaan, hoidetaan rikkakasvien torjumiseksi sokerijuurikkaan tapaan, ja kasvusta leikataan syksyllä 5 cm :n kantoon.

Varsinainen energiansidonta alkaa toisena keväänä. Kasvua vauhditetaan lannoituksella. Rivivälit harataan kertaalleen lannoitteen multaamiseksi, jo itäneiden rikkakasvien torjumiseksi ja maan kuohkeuttamiseksi. Kannoista nouseva vesakko peittää maanpinnan jo kesäkuun puolivälissä eikä rikkakasvien torjuntaa sen jälkeen tarvita. Syksyllä sato on valmis korjattavaksi.

Puolalaisten koripajukokeiden mukaan vuosittain leikattava paju vahvistaa juuriaan aina 5 vuoden ikään. Sen jälkeen alkaa taantuminen, ja kasvusto olisi uudistettava 7-8 vuoden iässä.

Monivuotisella kierrolla kasvatettavat energiapajut leikataan ensimmäisenä syksynä vesomisen vauhdittamiseksi ja sen jälkeen 2-4 vuoden välein. Viljelyketju on muuten pääpiirtein sama. Tiheyden tulee olla väljempi. Monivuotisen kierron koetuloksia on toistaiseksi niukasti.

Energiaviljelyn kriittisin vaihe on pistokkaiden juurtuminen. Maaperän tulee olla riittävän kostea. Juurtuminen on onnistunut parhaiten turvemailla. Kivennäismailla tarvittaneen kastelu, mikäli viljelmä sijaitsee maamme kevätkuivuusvyöhykkeellä.

Uusi tuotantovaihtoehto maatiloille

Energiaviljelykokeissa kehitetään uutta viljelymuotoa Suomen maatilatalouteen. Viljelyketjussa tarvittava työvoima, ammattitaito, peruskoneistus ja maa-alueet löytyvät helpoimmin maatiloilta.

Energiaviljely soveltuu lisätuotantomuodoksi muiden vaihtoehtojen rinnalle. Ilmasto- ja maaperävaatimuksiltaan parhaalta yhdistelmältä tuntuu nurmiviljely + energiaviljely.

Luonteeltaan energiaviljely kävisi sopimusviljelyksi esimerkiksi sokerijuurikkaan tapaan. Viljelijä tuottaa raaka-ainetta lämpökeskukselle tai teollisuudelle. Nämä ovat puolestaan kiinnostuneet raaka-aineen saannin jatkuvuudesta ja siitä, että raaka-aine on tasalaatuista ja että sitä tulee paljon.

Energiaviljely on haaste maamme maa- ja metsätalous- sekä teollisuustutkimukselle. Se on myös lupaus tuotantokattojen ja markkinoimismaksujen ahdistamalle maatilataloudellemme. Milloin energiaviljely pääsee alkamaan?

Pajuun viljelyskasvina suhtaudutaan väheksyvästi, jopa tunnepitoisen vastustavasti. Asenteiden muuttaminen vie aikansa. Kasvinviljelymme historiasta on kuitenkin muistettavissa vastaava tapaus. Sitkeästä vastustuksesta huolimatta heinästä tehtiin aikanaan viljelyskasvi, pääkasvimme, ennen viljojen hallitsemille pelloillemme.

*****

VELI POHJONEN

Maatalous - Agronomien yhdistyksen julkaisu. 10.9.1979. 72(8-9):147-148.

Kotimainen puupelletti tukee sekä talouttamme että huoltovarmuuttamme

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti lienee kuulunut joitakin vuosia hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve.

Maakaasun tuonti Venäjän putkessa pysähtyi toukokuussa 2022, Ukrainan kriisin myötä. Myös metsähakkeen tuonti itänaapurista pysähtyi.

Puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostui edelleen, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitettiin lokakuussa. Talvikautena 2023-2024 saamme maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa. Ja ulkomaisen energian ostaminen vaatii tänään lisää ulkomaan velkaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Muhoksen metsäntutkija Kalevi Karsisto ymmärsi pelletin merkityksen ja hänen toimestaan Woodexin lisenssi hankittiin Suomeen 1979. Ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

Puupelletillä on monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Kotimaisella puupelletillä voi korvata ulkomaista maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Lämpöjyväsen varastointi siiloissa muistuttaa ruokajyväsemme, viljan varastointia.

Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Pelletti on myös vientituote. Pellettiä rahdataan jo laivoilla esimerkiksi Amerikan ja Euroopan välillä.

Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Puuvoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin erikoinen vihreän siirtymän koulukunta. Se haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

Nopein pelletin vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kierrolla kasvatetusta viljelypajusta. Pajukko puidaan kasvukauden ulkopuolella. Nykypuimuri jauhaa biomassan tasalaatuiseksi täsmähakkeeksi. Se voidaan erityiskonein puristaa välittömästi pikapelletiksi.

Kuivatusta lämpöjyväsestämme, puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi maailman levottomassa nykytilanteessa unohtaa. Samalla pelletti loisi sekä uusia tuotantomahdollisuuksia hiipuville maatiloillemme että uutta kotimaista tuloa velkaantuvaan kansantalouteemme.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 16.11.2023

Puupelletillä on erikoinen kytkentä maakaasuun

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Halpa polttoöljy säilytti markkinansa, aina helmikuussa 2022 alkaneeseen Ukrainan sotaan saakka.

 Meillä pelletti oli öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä oli suurempi merkitys. Se liittyi maakaasuun.

Jo ennen nykykriisiä ihmettelimme, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollutkaan kyse naapurimaiden rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu oli jo silloin Venäjälle poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. EU oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui, kun Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi. Jo se alkoi tuottaa maan asukkaille riittävästi ruokaa.

Vehnän sijaan idän ja lännen välisen politiikan välineeksi tuli maakaasu. Tällä on erikoinen vaikutus Suomeen. Maakaasun eurooppalaisen huoltovarmuuden ketjun etäisessä päässä on piskuinen lämpöjyväsemme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on ollut jo pitkään Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Esimerkiksi Saksassa noin 20 miljoonaa kotitaloutta lämpiää maakaasulla.

Vuosien saatossa eurooppalaisiin omakotitaloihin on ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Kiinnostus pellettiin räjähti Ukrainan sodan myötä. Pelletin nykyinen markkinahinta Euroopassa on jo 2,5 -kertainen vuoden takaiseen hintaan verrattuna.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee yhä enemmän pellettiä.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pikapellettiä voi tuottaa myös lyhytkiertoviljelyn energiapajusta.

Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla pelletti kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pelletin tuotantomme olisi syytä niin Suomen kuin koko EU:n huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Lestijoki-lehti. Mielipide. 27.10.2022

Ilmastometsityksestä maapallon ennallistamista

Pariisin 2015 juhlallisessa ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä. Ainoat sopimusta vastustaneet merkittävät maat olivat Turkki ja Iran.

Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. Ilmakehän hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan. Fossiilisia polttoaineita rajoittamalla kasvihuoneilmiötä ei pystytty poistamaan. 

Ukrainan kriisi käänsi Pariisin kokouksen lupaukset päälaelleen. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle energiasuopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa. Ja esimerkiksi Saksan asenne ruskohiileensä on palannut poltolle myönteisemmäksi.

Ilmastokamppailua ei voi enää ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla kuten niihin kohdistuvilla hiilidioksidin päästöveroilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 550, kun ilmakehän hiilen määrä on noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsitystä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Metsien ennallistaminen koko maapallolle on aivan eri luokkaa kuin EU:n kaavailema ennallistaminen muun muassa Suomelle.

Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi metsittämällä poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Ilmastometsityksestä tuli Ukrainan kriisin myötä entistä tärkeämpää. Maapallo odottaa vuosisadan massiivista metsänviljelyä, maapallon ekologista ennallistamista. Vahvan metsänhoidon maana Suomella on siihen annettavaa.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 1.11.2022

Maatalouttamme tulisi kannustaa takaisin tuotantotalouteen

MAATALOUTEMME perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Pienyrittäjyys syntyi kaikissa länsimaissa alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Hehtaarien, satomäärien ja eurojen kolmikko kuvaa EU:n tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet aitoa kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Lisäämällä hehtaarituen vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa voisi orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisimmeko kääntyä jo lähitulevaisuudessa takaisin pientilojen innovatiivisen tuotanto- ja yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 17.11.2023. 

Maatalouttamme tulisi kannustaa tuotantotalouteen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Pienyrittäjyys syntyi kaikissa länsimaissa alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Hehtaarien, satomäärien ja eurojen kolmikko kuvaa EU:n tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet aitoa kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Lisäämällä hehtaarituen vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa voisi orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisimmeko kääntyä jo lähitulevaisuudessa takaisin pientilojen innovatiivisen tuotanto- ja yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 17.11.2023

Il­mas­to­kamp­pai­lus­sa olisi paras kes­kit­tyä hiilen keh­toon, maa­pe­rään

YK:n säännöllisissä ilmastokokouksissa on yritetty jo vuosikausia keskittyä hiilidioksidin fossiilipäästöjen vähentämiseen. Se ei ole kuitenkaan onnistunut. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus jatkaa hillitöntä nousuaan.

Kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Nyt sellaista odotetaan maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta.

Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään jo satojen vuosien ajan. Uuden tyyppisten mittausten kuvissa tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa.

Peltojen hiilivaraston lisäämiseksi nopein ratkaisu on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

Nykyajan biohiili valmistetaan viljelypuun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa. Niihin tulevasta kuivamassasta noin puolet muuntuu biohiileksi.

Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. 

Biohiiltä yksinkertaisempi vaihtoehto on peltometsäviljelyyn kehitetty katemenetelmä. Peltometsien puiden harvennusrangat ja pystykarsimalla poistetut oksat haketetaan suoraan katteeksi sopiville viljelyskasveille. Kateviljelyä on jo kehitetty etenkin Yhdysvalloissa, puutarhakasveille.

Katteen hake maatuu vuosien saatossa humukseksi ja hengittää osan hiilestä hiilidioksidina taivaalle. Haketta voi kuitenkin lisätä määrävuosittain niin, että maaperän hiilivarasto jatkaa kasvuaan. 

Sekä biohiili että kateviljely sopisivat parhaiten lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän luontevimpaan  ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseksi Afrikan maataloudessa. Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi ja köyhyys vähenisi.

Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden askeleen. Ilmakehään karannutta hiiltä alettaisiin palauttaa takaisin hiilen kehtoon. Maaperän hoitoa meidän tulisi kehittää myös Suomen maataloudessa.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 16.11.2023.

Ilmastometsitys on maapallon ennallistamista

Pariisin 2015 juhlallisessa ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä. Ainoat sopimusta vastustaneet merkittävät maat olivat Turkki ja Iran.

Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. 

Ukrainan kriisin myötä fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle suopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa. Ja esimerkiksi Saksan asenne ruskohiileensä on palannut poltolle myönteisemmäksi.

Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 550, kun ilmakehän hiilen määrä on noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsitystä. Ennallistamisen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi metsittämällä poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Ilmastometsityksestä tuli Ukrainan kriisin myötä entistä tärkeämpää. Maapallo odottaa vuosisadan massiivista metsänviljelyä, maapallon ekologista ennallistamista. Vahvan metsänhoidon maana Suomella on ennallistamiseen annettavaa.

VELI POHJONEN

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 2.11.2022

Pelletille koittamassa uusi aika Glasgown ilmastokokouksen jälkeen

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden (2021) uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletillä on tuotteena ikää jo kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin. Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi myös pelletin ja kivihiilen välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin alkuperäisen ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Joko pelletille koitti nyt uusi näkymä, ilmastonäkymä? Glasgow’n ilmastokokouksessa lupauduimme muiden maiden tapaan vähentää merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

Sotkamo-lehti. Mielipide. 8.12.2021

Sellupajusta kosteikkopajuksi

Lyhytkiertoisen pajun viljelyllä on historiassa monia vaiheita. Metsätalous kiinnostui aiheesta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen sellupajun pistokkaita.

Vesipajuksi kutsutut sellupajut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin Uudenmaan Ruotsinkylään ja Lapinjärvelle. Koeviljely kesti parikymmentä vuotta.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta. Energiapajun viljelyä kokeiltiin 1900-luvun lopulla eri puolilla Suomea.

Kevyttä pajuhaketta pidettiin kuitenkin liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei lämpövoimaloissa avautunut.

Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Paju on lehtipuistamme ja ylipäänsä kosteikkokasveista janoisimpia. Se käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta se tuottaa samalla runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä kosteikkoviljely maatalouden pelloilta odottaa.

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat raaka-ainetta biohiileksi. Sen jälkeen vahvaksi kasvanut juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä. 

Kosteikkoviljelyä odottavat etenkin polttoturpeen jättösuot. Niillä pajun viljelyä on tutkittu vuodesta 1979.

Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellun raaka-aineesta kosteikkoviljelyyn edennyt pajumme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 21.9.2021

Ilman metsäenergiaa meillä ei ole huoltovarmuutta

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta. Metsäntutkimuslaitoksessa myös toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Professori Huikarin vetämän toimikunnan tuli selvittää miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä luokkaa miljoona hehtaaria. Nyt ne alueet ovat huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksi laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ilman kotimaista metsäenergiaa meillä ei olisi taattua energian huoltovarmuutta. Energiametsätoimikunnan jo 40 vuotta sitten antamat suositukset olisi syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Itä-Savo. Mielipide. 20.4.2022

Lyhytkiertometsät nielevät hiiltä ja lisäävät humusta

Euroopan unioni kannusti jo 2016, että kunkin jäsenmaan talousmaita tulisi käyttää myös hiilinieluina. Komissio esitti kolmea keinoa: avoimen maan metsitys, parannettu laiduntalous ja parannettu peltoviljely.

Komission kannustus oli esiaste 2020-luvun ajattelulle kestävän kehityksen kiertotaloudesta. Maapallolla mitä tahansa alkuainetta voi kierrättää. Erityisen tärkeä on hiilen kierrätys ilmakehän, kasvillisuuden ja maaperän välillä.

Suomelle kiinnostavin EU:n kolmesta vaihtoehdosta on avoimen maan metsitys. Siihen sopivat etenkin lyhyen kiertoajan lehtipuut. Meillä on joutomaaksi luokiteltuja vanhoja peltoja ja vapautuvia turvesuon pohjia. Kansainvälinen ilmastolaskenta edellyttää, että alueella ei ole kasvanut metsää 20 vuoteen.

Lyhytkiertometsien hiilen virtoja on tutkittu eniten Ruotsissa, viljellyillä pajuilla. Peltomaalla pajumetsikön runkoihin ja oksiin syntyi viidessä vuodessa nielu, mihin hiiltä oli kertynyt keskimäärin kahdeksan tonnia hehtaarilla. Vertailuksi: Suomen pitkän kiertoajan metsien hiilen määrä on rungoissa ja lehvästössä keskimäärin 28 tonnia hehtaaria kohti.

Merkittäviä olivat myös viljelypajukon maanalaista nielua koskevat löydökset. Tiedämme pajun tukkivan runsailla juurillaan sekä avo-ojia että salaojia. Ruotsin koeviljelmillä havaittiin, että paju tuotti kasvaessaan erityisen paljon hienojuuria. Ne ovat alle kahden millimetrin paksuisia juurten kärkiä tai sivujuuria.

Hienojuuret varisevat maaperään lehtien tavoin, mutta ajallisesti tasaisemmin, käytännössä koko roudattoman kauden ajan. Yhdessä hienojuuret ja varisevat lehdet lisäävät maan humusta.

Alkuainehiilen nieluvirta pajun hienojuuriin oli keskimäärin tonni vuodessa hehtaaria kohti. Lehtikarikkeen hiiltä kertyi vastaavasti puoli tonnia vuodessa. Viiden vuoden kuluessa maanalaisista hienojuurista ja lehdistä kertyi nielu, joka sitoi hiiltä noin kahdeksan tonnin verran.

Lyhytkiertopuiden hienojuurista syntyvä hiilen nieluvirta on yksi lupaavimmista menetelmistä, joilla maaperän ja ilmaston hoito voidaan yhdistää.

Yksipuolisen viljan viljelyn ja heinämaiden ylilaiduntamisen seurauksena maapallolla on jäljellä enää 50–75 prosenttia alkuperäisestä maaperän humuksen hiilivarastosta. Humuksen huvetessa viljapeltojen maa tiivistyy ja sen satoisuus vähenee. Pelloilla tarvitaan aiempaa enemmän apulantaa ja voimakkaampia kyntötraktoreita.

Metsien, laitumien ja peltojen merkitystä korostava Euroopan unionin linjaus puuttui juuri tähän epäkohtaan. On maa- ja metsätaloudelle eduksi palauttaa maaperään rikastuttavaa ja pehmentävää humusta. Vuosikymmenten saatossa lyhytkierron metsityksen, parannetun laiduntalouden ja parannetun peltotalouden voi myös vuorotteluna yhdistää.

VELI POHJONEN

Viitassaren Seutu. Mielipide. 13.1.2021

Vehnän kevät orastaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän maailmanlaajuinen vuosituotanto kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. 

Vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Silloinen Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto osti 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi helposti maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka ja ylipäänsä toimimaton kolhoosimaatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa niin, että 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johdon. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat järjestyksen. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, helmikuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2020/2021 viemään 39 miljoonaa tonnia, USA 24 ja EU 21 miljoonaa tonnia. 

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 48 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa koko maapallon maatalouteen.

Koronakriisin pyörteissä Venäjä on varautunut oman maansa ruokaturvan säilyttämiseen. Maa haluaa nyt rajoittaa vientiään.

Helmikuun alussa tulivat voimaan Venäjän määräämät vehnän vientitullit. Ne ovat ensin 25 euroa tonnilta, mutta maaliskuun alusta 50 euroa tonnilta. Osin tämän seurauksena vehnän maailmanhinta on jo nousussa. Nousua on 28 prosenttia viimeisen puolen vuoden aikana.

Niin EU:n kuin koko maapallon alueella vehnän viljely ja ylipäänsä ruoan tuotanto vahvistunevat koronakriisin  jälkeen. Sen voi ennustaa vaikuttavan myös meidän maataloutemme kehitykseen. Vehnän kevät orastaa.

Veli Pohjonen

Perniönseudun lehti. Mielipide. 4.3.2021

Pajun energiaviljely - lupaus maamme kehitysalueille

1970-luvun alussa maamme metsäteollisuus näytti ajautu­van raaka-ainepulaan. Sen torjumiseksi ruvettiin tutkimaan nopeakasvuisten, meillä ennen viljelemättömien pajujen ja poppeleiden kasvatusta lyhyellä kiertoajalla mutta mahdol­lisimman voimallisin menetelmin.

Kasvualusta täysmuokattiin ja lannoitettiin. Sekä tai­mien istutus että sadonkorjuu suunniteltiin suoritettavaksi konein. Sato ajateltiin silputtavan leikkuupuimurin tai niittosilppurin tapaisella koneella hakkeeksi. Teoriassa kaikki kiertoajat yhdestä noin 20 vuoteen olivat mahdolli­sia. Korjuun jälkeen uusi sato kasvoi kantovesoina.

Ensimmäiset metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn kenttäkokeet perustettiin keväällä 1973 Lapin koeasemalle.  Heti näistä kokeista saatiin lupaavia tuloksia. Muokatulla saraturve­pellolla tiheässä kasvanut, lannoitettu, Tanskasta saatu pajujaloste tuotti jo viljelykesänään suuremman kuiva­-ainesadon kuin koeaseman viljelyksillä kasvanut säilörehu­ nurmi.

Metsäteollisuutta uhannut raaka-ainepula kuivui sittem­min 1970-luvun puolivälin lamakauteen, mutta lyhytkierto­viljelyn kokeiluista poiki uusi havainto: nopeasti kasva­va paju sitoo nopeasti auringon energiaa. Pajun kesytystä viljelyskasviksi jatkettiin, nyt energiaviljelykokeissa.

Energiapaju

Ensimmäisiin energiaviljelykokeisiin pajulajit valittiin miltei umpimähkään. Vanhojen kori- ja vannepajujen tiedet­tiin kuitenkin olevan ojanvarsipajuja satoisampia. Kori­pajuille on myös ominaista nopea alkukehitys ja runsas ve­sominen leikkuun jälkeen.

Eniten koeviljelty energiapaju on jo ensimmäisissä ly­hytkiertoviljelykokeissa mukana ollut jättiläismäinen ve­sipaju (Salix "Aquatica Gigantea"). Se on todennäköisesti luonnossa itsestään syntynyt risteymä, joka poimittiin kori- ja vannepajun viljelyyn Tanskassa 1940-luvulla. Vesipajua tuotiin pistokkaina maahamme  1950-luvun alussa.

Toinen nopeakasvuinen koepaju on varsinainen kori- eli hamppupaju (Salix viminalis). Se levisi kotimaisen kori­teollisuuden tyrehdyttyä pensasaita- ja koristepajuksi maamme etelärannikolle. Koripaju on talvenkestävyydeltään vesipajua heikompi.

Talvenkestävä ja satoisa energiapaju on löytynyt Oulun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta. Sillä ei ole vielä suomalaista nimeä, mutta sen oletetaan olevan hamppu­pajun ja harmaapajun risteymä (Salix dasyclados).

Lupaavia, ilmastoomme karaistuneita energiapajuja ovat eräät siperialaista alkuperää olevat lajit. Näistä joki­paju (Salix triandra) on kulkeutunut maahamme jääkauden jäl­keisiä jokiuomia myöten. Suomalaiset metsäntutkijat ovat tuoneet mukanaan Siperian matkoiltaan myös pari lupaavaa energiapajulajia.

Viljelyä kehitetään

Energiapajut ja niiden viljely voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan talvehtiiko pajun maanpäällinen verso vai ei. Mikäli verso ei kestä talven pakkasia, mutta juu­ret kuitenkin säilyvät lumen alla, pajukkoa kasvatetaan yhden vuoden kierrolla. Kasvusto korjataan syksyisin tai alkutalvella vähän lumen aikaan, ja uusi sato kasvaa ke­väällä kantovesoina.

Tehokkain energian sidonta ja suurimmat vuotuiset kuiva­-ainesadot on saatu juuri yksivuotisella kierrolla.  Riittä­vän tiheällä, 20-30 versoa neliömetrillä kasvavalla paju­kolla päästään 10-20 tonnin-vuotuiseen kuiva-ainesatoon. Kolmimetriseksi kesässä venähtänyt vesakko on syksyllä kor­jattaessa kuin komeaa maissia; kesän suotuisat säät enteilevät jopa neljän metrin vuotuisen pituuskasvun ylit­tymistä.

Metsäntutkimuslaitoksessa on kehitetty nopea energia­ viljelmän perustamistapa. 30-50 cm:n mittaiset pistokkaat (pajunvesan kappaleet) viljellään vaakaistutuksena vakoihin ja mullataan kevyesti parin senttimetrin maakerroksella.

Jos maaperä on riittävän kostea  paju juurtuu ja taimettuu parissa viikossa. Riviväliksi valitaan perunanviljelyn ri­viväli: 70 cm. Näin kaikki hoitotoimet voidaan koneellis­taa maataloustraktorin avulla.

Ilmasto- ja maaperävaatimukset

Energiapajun juurtuminen onnistuu parhaiten turvemailla. Ne pysyvät riittävän kosteina poutakausienkin aikana. Oji­tuksen vetäessä ei liiallisesta märkyydestäkään ole pelkoa. Kivennäismailla juurtuminen on sen sijaan epävarmempaa. Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoseuduilla tarvittaneen kas­telu jokseenkin säännöllisen alkukesän poutimisen torjumi­seksi.

Energiapajun viljely soveltuu humidiin ilmastoomme. Ly­hyt kasvukausi käytetään tehokkaasti, sillä vesat venyvät aina syys-lokakuun vaihteeseen. Viljelyä eivät haittaa heinäntekoaikaan sattuvat sateet.  Loppukesän hallat eivät vikuuta satoa vaan vaikuttavat ainoastaan pituuskasvun lop­pumiseen. Suomessa, nimenomaan Pohjois-Suomessa on pajun­ viljelyilmasto.

Paju kasvaa luonnostaan kosteilla paikoilla: vesien varsilla, suopeltojen ojanpientareilla ja rehevillä soilla. Laajimmat luonnonvaraiset pajukkomme.lienevät Pohjanlahden rannikolla, Limingan korkeudella.  Mahdollisesti otollisin energiaviljelyyn soveltuva vyöhyke löytyy maastamme juuri samoilta ilmasto- ja suotyypeiltä, väliltä  Savo - Keskipohjanmaa - napapiiri.

Uusi vaihtoehto maatiloille

Energiapaju on kasvamassa hyvää vauhtia maamme satoisim­maksi viljelyskasviksi. Maatilat ovat saamassa uusia teh­täviä. Viljelyketjussa tarvittava työvoima, ammattitaito ja peruskoneet löytyvät helpoimmin juuri maatiloilta.

Energiaviljely soveltuisi lisätuotantomuodoksi muiden vaihtoehtojen rinnalle. Parhaalta yhdistelmältä tuntuu nurmi­viljely + energiaviljely. Energiaviljelmän perustamis- ja hoitotoimet ajoittuvat alkukesään, nurmiviljelmän korjuutyöt keski- ja loppukesään sekä energiaviljelmän korjuu syksyyn ja alkutalveen.

Luonteeltaan energiaviljely kävisi sopimusviljelyksi esi­merkiksi siemenperunan tai sokerijuurikkaan tapaan. Vilje­lijä tuottaa lämpökeskukselle tai teollisuudelle haketta raaka-aineeksi. Nämä ovat kiinnostuneet siitä että haketta saadaan jatkuvasti ja että sitä tulee paljon. Saisipa vil­jelijä samalla hakkeen omaankin lämpökeskukseensa.

Energiaviljely on lupaus maamme kehitysalueille. Pinta-alaa olisi heti irrotettavissa uuteen tuotantomuotoon. Ensimmäisinä kysymykseen tulisivat paketoidut suopellot.­ Lähitulevaisuudessa viljelyyn saadaan myös polttoturvetuotan­ nostavapautuvia suonpohjia. Lisämaata on helposti saata­vissa jo esiojitetuista, hieskoivua kasvavista ravinteisis­ta soista.

Kainuun kasvumaita

Kainuun paketoitu peltoala  - ensimmäinen energiaviljelyn reservi -  on runsaat  6000 hehtaaria. Yli puolet siitä on suomaata. Kivennäismaan pelloillakin kosteutta luulisi riit­tävän, sillä ilmasto on maamme humidimpia.

Polttoturvetuotanto on Kainuussa juuri alkanut. Pelson­ suota lukuunottamatta turvetuotantoalueita ei vapaudu vielä tällä vuosikymmenellä. Suonpohjien pinta-ala tullee jäämään muutenkin esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan mahdollisuuksia vähäisemmäksi.

Kainuussa on reheviä soita, piensaratasoa tai sitä vil­javampia, runsaat puoli miljoonaa hehtaaria. Vajaa neljän­nes niistä, noin 135 000 hehtaaria on jo metsäojitettu. Kun valtakunnan metsien VI inventointi tarkasti nämä oji­kot vuonna 1975,  85 000 hehtaaria jouduttiin luokittele­maan kitu- tai joutomaaksi.  Metsäojitus ei ollutkaan syn­nyttänyt alueelle toivottua havupuustoa, vaan korkeintaan läpipääsemättömän hieskoivutiheikön.  Nämä  85 000 hehtaa­ria ovat Kainuun reservialuetta tulevaisuuden energiavilje­lyyn.  Osalla sitä kasvaa jo nyt energiapuuta, tosin pajua heikkotuottoisempaa hieskoivua."

Milloin käytäntöön?

Useat viljelijät ja yhteisöt maassamme olisivat jo val­miit aloittamaan energiapajun viljelyn käytännön mittakaa­vassa. Jalostetun viljelymateriaalin puute on toistaiseksi rajoittanut viljelyä. Nykyään energiapajua kasvaa maas­samme vain runsaan 10 hehtaarin alueella. Energiaviljely käynnistyykin maassamme siemenpistokkaiden viljelynä.

Tammikuussa mietintönsä jättänyt energiametsätoimikunta ehdottaa, että energiaviljelmiä perustettaisiin vuoteen 2000 mennessä koko maahan  550 000 hehtaaria, siis lähes 30 000 hehtaaria vuodessa. Tavoite on vaativa; Kainuuta­kin tarvitaan sen saavuttamiseksi.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Yliöartikkeli. 15.7.1980