Meidän on uudesta luotava maa, päästöt vain menkööt merten taa

Ilmastoväki on huolissaan kuunnellessaan peltojemme nykyistä kuiskintaa, hiilidioksidin päästöjä. Huoleen on aiheensa, kun sen peilaa Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpiin tietoihin peltojemme alkuainehiilestä.

Luken tarkin tieto on kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Niiltä menee tänään taivaalle (negatiivinen) päästövirta, keskimäärin 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonein. IPCC:n tutkijaryhmä arvioi, että turvepeltojemme yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä taso on 5800 kiloa.

Peltojen hiilivirtoja voi verrata vastaavaan tietoon metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Luken tuoreimman päivityksen (VMI 13) jälkeen laskettava, metsiimme tuleva hiilen (positiivinen) nieluvirta on nyt luokkaa 393 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, jo vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa.

Turvepeltojen päästöjä varten viljelijä tarvitsisi metsää vähintään kymmenkertaisesti.

Turvepeltojen tutkimus etsii ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Hiilen päästövirrat taivaalle olisi käänettävä hiilen nieluvirroiksi biomassaan ja maaperään.

Lupaavimpia menetelmiä on metsäpuiden lyhytkiertoviljely. Tuoretta tutkimustietoa on alle 30 vuoden kierrolla kasvatettavasta hieskoivusta.

Hieskoivulle sopivaa maata riittää, etenkin Pohjanlahden reunamien alavilla mailla. Aiheeseen kiinnitti huomiota jo 1970-luvun lopulla vaikuttanut professori Olavi Huikarin johtama energiametsätoimikunta. Mietinnössään toimikunta esitti, että maassamme tulisi varata 750,000 hehtaarin maa-ala hieskoivulle.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on tutkittu Suomessa etenkin turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä on tutkittu hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja on mitattu paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille. Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa.

Hieskoivikon nielemällä hiilellä on ilmastoarvonsa. Tammikuun alkupuolella hiilidioksidin pörssihinta oli 35 euroa tonnilta, alkuainehiileksi laskettuna 128 euroa tonnilta. Tämän hinnan mukaan suomalainen hieskoivikon kasvattaja voisi vuosittain laskuttaa päästöpörssiä 413 Eurolla hehtaarilta.

Lyhyen kierron hieskoivua on pitkään pidetty metsiemme hukkakaurana. Nyt se on nousemassa hiilipörssin sammoksi, niin turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla.

Meidän on uudesta luotava maa, turvemaat hieskoivulle. Päästöt vain menkööt merten taa - esimerkiksi Afrikan autioiden maiden ilmastometsityksiin.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 27.1.2021

Ruokaturvan seuranta yhä tärkeämpää

Virus Covid-19 ravistelee edelleen kansantalouttamme. Tänään näkyvimpiä romahduksia lienevät lentomatkailu ja ulkomaan matkailu ylipäänsä.

Kansantalouden perustaa, ruoan tuotantoa, ruokaturvaa on samalla syytä tarkkailla. Korona-kriisi näyttää maailmantaloudessa jatkuvan, myös hieman muuntuneella viruksella.

Huolestuttavin mahdollinen pudotus koskee ruokaamme. Saammeko tänä vuonna varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Vuoden 2020 ruokaturvamme oli 586 viljakiloa henkilöä kohden. Viljasato notkahti 18 prosenttia edellisvuodesta, lämpimästä kesästä huolimatta.

Notkahdus johtui pääosaksi viljaseutujen viime kesäkuun sateettomasta jaksosta. Emme ole enää varautuneet kastelemaan viljamaitamme. Näinhän teimme traktorikäyttöisillä pumpuilla ja yli peltojen vedetyillä kasteluletkuilla vielä halvan fossiiliöljyn aikana. 

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2020 oli 349 kiloa. Rikkaana maana Suomi on lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on puolestaan alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut. Tänään se voi alkaa askarruttaa.

Ruokaturvaan liittyy myös tärkeimmän leipäviljamme vehnän nykyinen hinnan nousu. Elokuussa 2020 maailmanhinta oli tasolla 180 euroa tonnilta. Tammikuun loppupuolella vehnätonni maksoi jo 236 euroa eli 31 prosenttia enemmän.

Covid-19 viruksen jälkeinen kriisi korostaa, että leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata hyvinvoinnin maa Suomessakin yhä tarkemmin.

VELI POHJONEN

Loimaan lehti. Kirjoittajavieras. 21.1.2021

Turve on edelleen luonnonvaramme

Turpeen energia oli huipussaan 2007. Poltimme sitä voimaloissa sähköksi ja lämmöksi 28 miljoonaa irtokuutiota. Sen jälkeen turpeen tuotanto notkahti, ympäristösyistä. Vuonna 2015 käytimme polttoturvetta 17 miljoonaa kuutiota.

Turvetuotantoa olisi paras jatkaa ympäristösertifioituna, muun talouden tavoin. Turve korjattaisiin pääosin jo metsäojitetuilta mailta. Turvesoiden valumavedet puhdistettaisiin 2010-luvun menetelmin. Suojelusoiden kansainväliset tavoitteet pidettäisiin.

Turvetuotannon jatkamista puoltaa kolme tekijää: energiatyöllisyys, lisäpellot ja biotalouden puun tarve.

Energiaturpeen työllistävästä vaikutuksesta teki vuonna 2012 laskelman VTT:n tutkija Antti Kivimaa. Suomessa olisi mahdollista jalostaa turvetta vuoteen 2050 asti kuusinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Kotimaisen lisätyöpanoksen arvo olisi 1,7 miljardia euroa vuodessa. Se vastaa 30,000 – 40,000 työpaikkaa.

Maataloudelle turvetuotannolla on vielä kauaskantoisempi merkitys. Turvetalous raivaa lisäpeltoa, mitä ihmiskunta tarvitsee tällä vuosisadalla. Maapallon väkiluku kasvoi 1900-luvun, ja se kasvaa vääjäämättä edelleen. Vuoteen 2050 mennessä meitä on 9,6 miljardia. Me tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän. Ihmiskunnan tärkeintä ruokaa on vilja. Sen tuotanto tarvitsee lisää peltoa.

Suomessa lisäviljan ala tarkoittaa 500,000 hehtaaria. Puolet siitä saamme nykyisistä kesannoista. Toinen puolisko tulee tasaisilta suolakeuksilta, vapautuvilta turvesoiden pohjilta.

Uusista turvemaan pelloista on näyttö valtionyhtiö Vapolla. Se myi vuonna 2011 perhetiloille noin tuhat hehtaaria suopohjia. Niitä oli valmisteltu muutaman kymmentä vuotta, ensin raivaamalla hapan turve energiaksi, ja sitten esikasvattamalla valmiilla peltosaroilla ruokohelpeä.

Metsien biotaloudelle tärkeimmät turvesuonpohjat ovat viljakasvien, etenkin ruokavehnän tuleentumisrajan pohjoispuolella. Pääosa turvetuotannon soitamme on tällä vyöhykkeellä.

Biotalous voi saada suopohjilta verraten nopeasti lisää lyhyen kierron pienpuuta. Tästä on näyttöä etenkin Luonnonvarakeskuksen Kannuksen asemalla. Kun jättösuon lannoittaa turpeennoston päätyttyä hakevoimalasta saatavalla puun tuhkalla, tiheä hieskoivun vesakko valtaa sarat itsestään. Satoisammaksi jalostetun hieskoivun siementä voi myös kylvää. Tiheänä nouseva hieskoivikko kasvatetaan kahdenkymmenen vuoden kiertoajalla biotalouden hakkeeksi.

Turve on edelleen luonnonvaramme. Fossiilipolttoaineena se on kiusallisen välttämätön. Tarvitsemme sitä niin kauan kuin Norja tarvitsee öljyään ja Saksa kivihiiltään.

Alati syvenevä työttömyys korostaa kotimaisen turpeen etua. Biotalous hamuaa huomenna hieskoivun halpaa haketta. Ylihuomisen ihmiskunta kiittää meitä lisäruoasta, mikä kasvaa turvetuotannon raivaamilla pelloilla.

VELI POHJONEN

Jämsän Seutu. Mielipide. 14.3.2016.

Viekää tuhkatkin pesästä – metsän lannoitukseen

Kiertotalous on ympäristöajatteluamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätämme jokapäiväisessä taloudessamme. Ne eivät enää paljolti kerry haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.

Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman puutuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti, ravinteina, kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.

Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja perheensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.

Tuhka oli keskeinen osa myös kaskiviljelyssä. Tuhka soveltui erityisesti kahden kauden satoa antavalle kaskirukiille eli pensasrukiille.

Tänään tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.

Määrällisesti arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii typpirikkaille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun.

Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja sisämaan kaskenpoltosta, voi jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

Veli Pohjonen

Perniönseudun Sanomat. Mielipide. 30.12.2020

Ruokaturvaamme syytä seurata

Korona-virus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturva näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen heinäkuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 593 viljakiloa. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen tainnut osannut varautua eikä vastatakaan.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme edelleen lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Viispiikkinen. Mielipide. 2.9.2020 

Tarvitsemme entistä tarkempaa ruokaturvan seurantaa

Koronavirus, covid-19, ravistelee edelleen kansantalouttamme. Kansantalouden perustaa, ruoan tuotantoa, ruokaturvaa, on syytä samalla tarkkailla.

Saammeko ensi vuonna varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me tarkoittaa Suomen vuotuista väkilukua, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

VUODEN 2020 ruokaturvamme oli 586 viljakiloa henkilöä kohden. Viljasato notkahti 18 prosenttia edellisvuodesta, lämpimästä kesästä huolimatta johtuen pääosin viljaseutujen sateettomasta jaksosta. Emme ole enää varautuneet kastelemaan viljamaitamme. Näinhän teimme vielä halvan fossiiliöljyn aikana.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2020 oli 349 kiloa. Rikkaana maana Suomi on lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran 1968.

SEN JÄLKEEN ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut. Tänään se voi alkaa askarruttaa.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata hyvinvoinnin maa Suomessakin yhä tarkemmin.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 6.1.2021.

Il­mas­to­kamp­pai­lu voisi ottaa oppia hap­po­sa­tei­den tor­jun­nas­ta – kun on intoa, on kuntoa tarttua toimeen

Metsävauriot kuohuttivat mieliämme 1980-luvulla. Puhuimme happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden rikkidioksidin päästöistä.

Happosateet uhkasivat etenkin Etelä-Suomen metsiä. Salpausselällä kuusen harsuuntumista mitattiin jo neulasten häviön prosenttilaskennalla.

Euroopan happamoituneita vuoristometsiä tuhoutui rautaesiripun rajan itäpuolisissa Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Etelätuulet kuljettivat sateita Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta.

Pohjois-Suomessa huolestuttavin oli Sallan Rikkilehdon tapaus. Viiden kilometrin päässä itärajastamme kasvavaa nuorta mäntymetsää näytti 1980-luvun lopulla kuolevan pystyyn käsittämättömästä syystä.

Suomalaisille selvisi ympäristön suojelun heikko taso silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takaa paljastui esimerkkejä kuinka saastuttavia itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus voivat pahimmillaan olla.

Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä. Vielä 15 kilometrin päässä männyt kituivat eivätkä enää kyenneet kasvamaan vuosilustoja.

Metsäkuolemien pelättiin leviävän Suomen puolelle. Mahdollinen yhteys idästä saapuvien happosateiden ja Sallan Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

Itä-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta.

Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saamme runsaan 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka. Se on sienitauti, joka esiintyy nuorissa männiköissä. Aika harvinaista versosurmakkaa näimme Koillismaan nuorissa männiköissä viime kesänä.

Nykyisin Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta.

Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun.

Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli jo rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

Koko Suomen tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30–40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta selättämisestä.

Kun on intoa, on kuntoa ja toimeen tartutaan, tulosta voi syntyä myös ilmastokamppailussa.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 6.1.2021

Taloutemme odottaa polttoturpeelle todellista korvaajaa

Polttoturve on poistumassa energiapaletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo kymmenen vuotta.

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. Päättäjiemme tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä.

Eduskunnan tulevia päätöksiä vauhdittaa elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Marraskuun puolivälissä lakialoite oli kerännyt jo vajaat 25 000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on alkanut kaukolämmön voimaloissa. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä lämmitykseen etsitään muutakin energiaa. Sellaiseksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja pienydinreaktoreita. Turvealalle ja ylipäänsä suo-Suomen väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta, mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jätevedenpuhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin 2017.

Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3 351 terajoulea. Se vastasi 0,24:ää prosenttia koko energiankulutuksestamme.

Merkittävä biokaasun läpimurto oli Gasum-yhtiön ensimmäisen nesteytettyä biokaasua tuottavan laitoksen vihkiminen käyttöön Turussa marraskuussa. Nestemäisellä biokaasulla on lupaavat käyttömahdollisuudet raskaassa liikenteessä, merenkulussa ja teollisuudessa.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nieluvarasto.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä suoseutujen väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsekaan olla huolissaan.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnanmuutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnanmuutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Taloutemme odottaa, että polttoturve saa todellisen korvaajan. Biokaasusta olisi korvaajaksi. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu.

Turvemaiden viljely on kuulunut Suomen kulttuuriin jo esiajoista lähtien. Ohjeistaahan meitä jo Kalevalan toisessa runossa itse Väinämöinen: ”Pane nyt turve tunkemahan ja maa väkevä vääntämähän”. Tänään se voisi tarkoittaa biomassaa ja biokaasua.

Veli Pohjonen

Kansan Uutiset. Mielipide. 3.1.2021.