Thursday, November 30, 2023

Kultaa, pyhää savua ja mirhamia – Eli siis mitä riennettiin uhraamaan?

Joulun alla saamme taas kuunnella jo klassikoksi edennyttä poikalaulajien musiikkinäytelmää Tiernapojat. Keskeisiä näytelmässä ovat kolme itäisen maan tietäjää. He riensivät uhraamaan juuri syntyneelle Jeesukselle kultaa, pyhää savua ja mirhamia.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä olivat nuo kaksi muuta lahjaa?

Pyhä savu ja mirhami ovat afrikkalaisia, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteita. Pyhä savu eli suitsuke tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa viihtyvä puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin kirkonmenoissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan puuhiilen päällä.

Mirhami on kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa.

Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin. Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Tänään mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi aikoinaan Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Itämaan tietäjät ymmärsivät ja opettivat myöhemmin meille ketjun arvon, kun he toivat etiopialaiset tuotteensa satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän Betlehemiin.

Myös Suomessa on etsitty saman tyyppisiä, tosin hieman vaatimattomampia metsän arvoketjuja. Tyyppiesimerkki on terva. Sen kausi alkoi 1700-luvulla. Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely, pari vuotta ennen kaatamista.

Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa ne 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua.

Metsäteollisuus etsii tänään kuumeisesti hiilen uusia arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja sekä akkumateriaaleja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin, suitsukkeeseen ja mirhamiin verrattaviin arvoketjuihin käy parhaiten pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 27.11.2023

Thursday, November 23, 2023

Maahenkeä vai tukihenkeä

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Kaiken alussa oli viljelijöiden maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Kolmikko oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei tainnut pystyä viljelijöillä samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko maassa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan koko Suomessa keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Voisiko maatalouttamme ruveta kehittämään takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Se voisi elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 23.11.2023

Tuesday, November 21, 2023

Metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän silloisten öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Suomalaissyntyinen sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Ministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, 3-5 vuoden korjuuvälein kasvatettavan pajun energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2023 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ukrainan ja Israelin nykyiset kriisit opettavat, että metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Heinäveden lehti. Mielipide. 16.11.2023

Monday, November 20, 2023

ENERGIAVILJELY - 2000-luvun vaihtoehto Suomen maatalouteen

Energiaviljely on oppi viljelyskasveista ja -menetelmistä, joilla auringon energiaa sidotaan ja muunnetaan varastoitavaan muotoon. Energia sidotaan fotosynteesissä ja varastoidaan kasvien biomassana. Jokainen sidottu kuiva-ainekilo sisältää kasvilajista riippumatta energiaa noin 19 megajoulea. Se vastaa energiamääränä noin puolta kiloa raskasta polttoöljyä.

Energiaviljely syntyi 1970-luvun puolivälissä metsäpuiden lyhytkiertoviljelystä, jossa alunperin tähdättiin vain lisäraaka-aineen tuottamiseen metsäteollisuudelle. Kenttäkokeet alkoivat maassamme vuonna 1978. Heti alusta alkaen näissä kokeissa saatiin hämmästyttäviä tuloksia. Tiheässä viljeltyjen nopeakasvuisten pajujen vuotuiset kuiva-ainesadot kipusivat yli 10 tonnin, jopa 20 tonniin hehtaarilta.

Kun valtavien kuiva-ainesatojen energiasisältö oivallettiin, metsäpuiden lyhytkiertoviljely muuntui energiaviljelyksi. Mahdollisuuksia kestävän energiatalouden rakentamiseen uuden viljelysmuodon avulla ruvettiin tutkimaan.

Sidotun energian käyttö

Energiaviljelmältä korjataan syksyisin tonnikaupalla lehtineen, runkoineen haketettua biomassaa. Mihin tätä käytetään?

Perinteellinen tapa on polttaa hake sellaisenaan esimerkiksi lämpökeskuksessa. Biomassasta voidaan valmistaa myös neste- ja kaasumaisia polttoaineita. Arvioidaan, että jokin seuraavista vaihtoehdoista on taloudelliseksi kehitetty menetelmä jo 1980-luvun puolivälissä:

- etanolin valmistus käymistietä,

- metanolin valmistus kuivatislauksen kauna,

- synteettisen raakaöljyn valmistus korkeassa lämpötilassa ja paineessa.

Mainittakoon, että Ruotsissa on onnistuttu valmistamaan koemittakaavassa synteettistä raakaöljyä viljellystä energiapajusta. Menetelmä julkistettiin tämän vuoden (1979) tammikuussa.

Energiapajut energian sitojina

Lupaavimmat energiaviljelyyn soveltuvat kasvit kuuluvat maassamme pajun sukuun (Salicaceae). Näitä, niin sanottuja energiapajuja on tuotu maahamme kokeiltaviksi muun muassa Tanskasta, Unkarista ja Siperiasta. Nopeakasvuisia energiapajuja on löydetty myös kotimaasta, muun muassa Oulusta.

Energiapajut ja niiden viljely voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan talvehtiiko pajun maanpäällinen verso vai ei. Mikäli verso ei kestä talven pakkasia, mutta juuret kuitenkin säilyvät lumen alla, pajukkoa kasvatetaan yhden vuoden kierrolla. Kasvusta korjataan syksyisin, ja uusi sato kasvaa seuraavana kesänä kantovesoina.

Tehokkain energiansidonta ja suurimmat kuiva-ainesadot on saatu juuri yksivuotisella kierrolla. Riittävän tiheään (esimerkiksi 25 cm:n välein) perustetulla, vuosittain leikattavalla energiapajukolla päästään 20 tonnin vuotuiseen kuiva-ainesatoon, jopa ylikin. Mihin näin suuret sadot perustuvat?

Energiapajukossa ja sen viljelyssä on ominaisuuksia, joita kasvinjalostustiede ja kasvinviljelystiede ovat jo pitkään tavoitelleet pyrkiessään entistä satoisampaan viljelyyn. Nimenomaan rehuntuotantoon on etsitty jalosteita ja menetelmiä, joita käyttämällä viljeltävä kasvi kasvaa mahdollisimman nopeasti mutta kehittyy mahdollisimman hitaasti.

Nurmiheinillä kasvun ja kehityksen suhdetta säädellään leikkaamalla kasvusto kerran, pari kesän mittaan. Samalla joudutaan kuitenkin poistamaan fotosynteesikoneisto kesken parhaan kasvukauden. Uuden koneiston rakentaminen vie päiviä, yli viikonkin.

Energiapajulla kasvun ja kehityksen suhdetta ei tarvitse säädellä. Leikkuun jälkeisenä kesänä vesa vain pyrkii kasvamaan mahdollisimman pitkäksi kukkiakseen ja siementääkseen vasta seuraavana kesänä. Valonsitomiskoneistoa ei tarvitse poistaa kesken kasvukauden.

Valitsemalla sopivan eteläinen energiapaju yksivuotiseen kiertoon kasvuston käyttäytyminen lyhyen kasvukautemme aikana muistuttaa tavallaan syöpäilmiötä. Solut jakautuvat ehtymättömällä vauhdilla yötä päivää; verso pitenee 20-30 cm viikossa. Syyspakkanen tulee täytenä yllätyksenä. Talveen valmentautumaton verso ei pysty edes varistamaan lehtiään. Kasvusto on noin kolmen metrin mittainen. Se leikataan kantoon, ja sama kasvuilmiö toistuu uudestaan keväällä.

Energiaviljelyn viljelyketju

Kasvaakseen tehokkaasti energiaviljelmä vaatii hyvässä kasvukunnossa olevan maan. Perusparannusten ja ylipäänsä kasvualustan tavoitteena on taso, joka kelpaisi vaikkapa perunalle.

Energiapajukko viljellään riviviljelynä esimerkiksi 45 tai 65 cm:n rivein, 15-30 cm:n välein. Ensimmäisenä kesänä viljelmä juurrutetaan keväällä maahan pistetyistä pistokkaista. Viljelmää lannoitetaan heinänurmen tapaan, hoidetaan rikkakasvien torjumiseksi sokerijuurikkaan tapaan, ja kasvusta leikataan syksyllä 5 cm :n kantoon.

Varsinainen energiansidonta alkaa toisena keväänä. Kasvua vauhditetaan lannoituksella. Rivivälit harataan kertaalleen lannoitteen multaamiseksi, jo itäneiden rikkakasvien torjumiseksi ja maan kuohkeuttamiseksi. Kannoista nouseva vesakko peittää maanpinnan jo kesäkuun puolivälissä eikä rikkakasvien torjuntaa sen jälkeen tarvita. Syksyllä sato on valmis korjattavaksi.

Puolalaisten koripajukokeiden mukaan vuosittain leikattava paju vahvistaa juuriaan aina 5 vuoden ikään. Sen jälkeen alkaa taantuminen, ja kasvusto olisi uudistettava 7-8 vuoden iässä.

Monivuotisella kierrolla kasvatettavat energiapajut leikataan ensimmäisenä syksynä vesomisen vauhdittamiseksi ja sen jälkeen 2-4 vuoden välein. Viljelyketju on muuten pääpiirtein sama. Tiheyden tulee olla väljempi. Monivuotisen kierron koetuloksia on toistaiseksi niukasti.

Energiaviljelyn kriittisin vaihe on pistokkaiden juurtuminen. Maaperän tulee olla riittävän kostea. Juurtuminen on onnistunut parhaiten turvemailla. Kivennäismailla tarvittaneen kastelu, mikäli viljelmä sijaitsee maamme kevätkuivuusvyöhykkeellä.

Uusi tuotantovaihtoehto maatiloille

Energiaviljelykokeissa kehitetään uutta viljelymuotoa Suomen maatilatalouteen. Viljelyketjussa tarvittava työvoima, ammattitaito, peruskoneistus ja maa-alueet löytyvät helpoimmin maatiloilta.

Energiaviljely soveltuu lisätuotantomuodoksi muiden vaihtoehtojen rinnalle. Ilmasto- ja maaperävaatimuksiltaan parhaalta yhdistelmältä tuntuu nurmiviljely + energiaviljely.

Luonteeltaan energiaviljely kävisi sopimusviljelyksi esimerkiksi sokerijuurikkaan tapaan. Viljelijä tuottaa raaka-ainetta lämpökeskukselle tai teollisuudelle. Nämä ovat puolestaan kiinnostuneet raaka-aineen saannin jatkuvuudesta ja siitä, että raaka-aine on tasalaatuista ja että sitä tulee paljon.

Energiaviljely on haaste maamme maa- ja metsätalous- sekä teollisuustutkimukselle. Se on myös lupaus tuotantokattojen ja markkinoimismaksujen ahdistamalle maatilataloudellemme. Milloin energiaviljely pääsee alkamaan?

Pajuun viljelyskasvina suhtaudutaan väheksyvästi, jopa tunnepitoisen vastustavasti. Asenteiden muuttaminen vie aikansa. Kasvinviljelymme historiasta on kuitenkin muistettavissa vastaava tapaus. Sitkeästä vastustuksesta huolimatta heinästä tehtiin aikanaan viljelyskasvi, pääkasvimme, ennen viljojen hallitsemille pelloillemme.



*****

VELI POHJONEN

Maatalous - Agronomien yhdistyksen julkaisu. 10.9.1979. 72(8-9):147-148.

Kotimainen puupelletti tukee sekä talouttamme että huoltovarmuuttamme

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti lienee kuulunut joitakin vuosia hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve.

Maakaasun tuonti Venäjän putkessa pysähtyi toukokuussa 2022, Ukrainan kriisin myötä. Myös metsähakkeen tuonti itänaapurista pysähtyi.

Puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostui edelleen, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitettiin lokakuussa. Talvikautena 2023-2024 saamme maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa. Ja ulkomaisen energian ostaminen vaatii tänään lisää ulkomaan velkaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Muhoksen metsäntutkija Kalevi Karsisto ymmärsi pelletin merkityksen ja hänen toimestaan Woodexin lisenssi hankittiin Suomeen 1979. Ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

Puupelletillä on monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Kotimaisella puupelletillä voi korvata ulkomaista maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Lämpöjyväsen varastointi siiloissa muistuttaa ruokajyväsemme, viljan varastointia.

Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Pelletti on myös vientituote. Pellettiä rahdataan jo laivoilla esimerkiksi Amerikan ja Euroopan välillä.

Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Puuvoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin erikoinen vihreän siirtymän koulukunta. Se haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

Nopein pelletin vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kierrolla kasvatetusta viljelypajusta. Pajukko puidaan kasvukauden ulkopuolella. Nykypuimuri jauhaa biomassan tasalaatuiseksi täsmähakkeeksi. Se voidaan erityiskonein puristaa välittömästi pikapelletiksi.

Kuivatusta lämpöjyväsestämme, puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi maailman levottomassa nykytilanteessa unohtaa. Samalla pelletti loisi sekä uusia tuotantomahdollisuuksia hiipuville maatiloillemme että uutta kotimaista tuloa velkaantuvaan kansantalouteemme.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 16.11.2023


Puupelletillä on erikoinen kytkentä maakaasuun

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Halpa polttoöljy säilytti markkinansa, aina helmikuussa 2022 alkaneeseen Ukrainan sotaan saakka.

 Meillä pelletti oli öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä oli suurempi merkitys. Se liittyi maakaasuun.

Jo ennen nykykriisiä ihmettelimme, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollutkaan kyse naapurimaiden rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu oli jo silloin Venäjälle poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. EU oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui, kun Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi. Jo se alkoi tuottaa maan asukkaille riittävästi ruokaa.

Vehnän sijaan idän ja lännen välisen politiikan välineeksi tuli maakaasu. Tällä on erikoinen vaikutus Suomeen. Maakaasun eurooppalaisen huoltovarmuuden ketjun etäisessä päässä on piskuinen lämpöjyväsemme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on ollut jo pitkään Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Esimerkiksi Saksassa noin 20 miljoonaa kotitaloutta lämpiää maakaasulla.

Vuosien saatossa eurooppalaisiin omakotitaloihin on ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Kiinnostus pellettiin räjähti Ukrainan sodan myötä. Pelletin nykyinen markkinahinta Euroopassa on jo 2,5 -kertainen vuoden takaiseen hintaan verrattuna.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee yhä enemmän pellettiä.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pikapellettiä voi tuottaa myös lyhytkiertoviljelyn energiapajusta.

Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla pelletti kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pelletin tuotantomme olisi syytä niin Suomen kuin koko EU:n huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Lestijoki-lehti. Mielipide. 27.10.2022



Ilmastometsityksestä maapallon ennallistamista

Pariisin 2015 juhlallisessa ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä. Ainoat sopimusta vastustaneet merkittävät maat olivat Turkki ja Iran.

Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. Ilmakehän hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan. Fossiilisia polttoaineita rajoittamalla kasvihuoneilmiötä ei pystytty poistamaan. 

Ukrainan kriisi käänsi Pariisin kokouksen lupaukset päälaelleen. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle energiasuopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa. Ja esimerkiksi Saksan asenne ruskohiileensä on palannut poltolle myönteisemmäksi.

Ilmastokamppailua ei voi enää ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla kuten niihin kohdistuvilla hiilidioksidin päästöveroilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 550, kun ilmakehän hiilen määrä on noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsitystä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Metsien ennallistaminen koko maapallolle on aivan eri luokkaa kuin EU:n kaavailema ennallistaminen muun muassa Suomelle.

Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi metsittämällä poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Ilmastometsityksestä tuli Ukrainan kriisin myötä entistä tärkeämpää. Maapallo odottaa vuosisadan massiivista metsänviljelyä, maapallon ekologista ennallistamista. Vahvan metsänhoidon maana Suomella on siihen annettavaa.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 1.11.2022


Friday, November 17, 2023

Maatalouttamme tulisi kannustaa takaisin tuotantotalouteen

MAATALOUTEMME perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Pienyrittäjyys syntyi kaikissa länsimaissa alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Hehtaarien, satomäärien ja eurojen kolmikko kuvaa EU:n tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet aitoa kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Lisäämällä hehtaarituen vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa voisi orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisimmeko kääntyä jo lähitulevaisuudessa takaisin pientilojen innovatiivisen tuotanto- ja yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 17.11.2023. 

Maatalouttamme tulisi kannustaa tuotantotalouteen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Pienyrittäjyys syntyi kaikissa länsimaissa alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Hehtaarien, satomäärien ja eurojen kolmikko kuvaa EU:n tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet aitoa kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Lisäämällä hehtaarituen vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa voisi orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisimmeko kääntyä jo lähitulevaisuudessa takaisin pientilojen innovatiivisen tuotanto- ja yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 17.11.2023


Thursday, November 16, 2023

Il­mas­to­kamp­pai­lus­sa olisi paras kes­kit­tyä hiilen keh­toon, maa­pe­rään

YK:n säännöllisissä ilmastokokouksissa on yritetty jo vuosikausia keskittyä hiilidioksidin fossiilipäästöjen vähentämiseen. Se ei ole kuitenkaan onnistunut. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus jatkaa hillitöntä nousuaan.

Kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Nyt sellaista odotetaan maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta.

Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään jo satojen vuosien ajan. Uuden tyyppisten mittausten kuvissa tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa.

Peltojen hiilivaraston lisäämiseksi nopein ratkaisu on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

Nykyajan biohiili valmistetaan viljelypuun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa. Niihin tulevasta kuivamassasta noin puolet muuntuu biohiileksi.

Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. 

Biohiiltä yksinkertaisempi vaihtoehto on peltometsäviljelyyn kehitetty katemenetelmä. Peltometsien puiden harvennusrangat ja pystykarsimalla poistetut oksat haketetaan suoraan katteeksi sopiville viljelyskasveille. Kateviljelyä on jo kehitetty etenkin Yhdysvalloissa, puutarhakasveille.

Katteen hake maatuu vuosien saatossa humukseksi ja hengittää osan hiilestä hiilidioksidina taivaalle. Haketta voi kuitenkin lisätä määrävuosittain niin, että maaperän hiilivarasto jatkaa kasvuaan. 

Sekä biohiili että kateviljely sopisivat parhaiten lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän luontevimpaan  ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseksi Afrikan maataloudessa. Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi ja köyhyys vähenisi.

Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden askeleen. Ilmakehään karannutta hiiltä alettaisiin palauttaa takaisin hiilen kehtoon. Maaperän hoitoa meidän tulisi kehittää myös Suomen maataloudessa.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 16.11.2023.

Ilmastometsitys on maapallon ennallistamista

Pariisin 2015 juhlallisessa ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä. Ainoat sopimusta vastustaneet merkittävät maat olivat Turkki ja Iran.

Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. 

Ukrainan kriisin myötä fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle suopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa. Ja esimerkiksi Saksan asenne ruskohiileensä on palannut poltolle myönteisemmäksi.

Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 550, kun ilmakehän hiilen määrä on noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsitystä. Ennallistamisen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi metsittämällä poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Ilmastometsityksestä tuli Ukrainan kriisin myötä entistä tärkeämpää. Maapallo odottaa vuosisadan massiivista metsänviljelyä, maapallon ekologista ennallistamista. Vahvan metsänhoidon maana Suomella on ennallistamiseen annettavaa.

VELI POHJONEN

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 2.11.2022

Pelletille koittamassa uusi aika Glasgown ilmastokokouksen jälkeen

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden (2021) uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletillä on tuotteena ikää jo kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin. Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi myös pelletin ja kivihiilen välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin alkuperäisen ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Joko pelletille koitti nyt uusi näkymä, ilmastonäkymä? Glasgow’n ilmastokokouksessa lupauduimme muiden maiden tapaan vähentää merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

Sotkamo-lehti. Mielipide. 8.12.2021


Wednesday, November 15, 2023

Sellupajusta kosteikkopajuksi

Lyhytkiertoisen pajun viljelyllä on historiassa monia vaiheita. Metsätalous kiinnostui aiheesta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen sellupajun pistokkaita.

Vesipajuksi kutsutut sellupajut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin Uudenmaan Ruotsinkylään ja Lapinjärvelle. Koeviljely kesti parikymmentä vuotta.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta. Energiapajun viljelyä kokeiltiin 1900-luvun lopulla eri puolilla Suomea.

Kevyttä pajuhaketta pidettiin kuitenkin liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei lämpövoimaloissa avautunut.

Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Paju on lehtipuistamme ja ylipäänsä kosteikkokasveista janoisimpia. Se käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta se tuottaa samalla runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä kosteikkoviljely maatalouden pelloilta odottaa.

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat raaka-ainetta biohiileksi. Sen jälkeen vahvaksi kasvanut juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä. 

Kosteikkoviljelyä odottavat etenkin polttoturpeen jättösuot. Niillä pajun viljelyä on tutkittu vuodesta 1979.

Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellun raaka-aineesta kosteikkoviljelyyn edennyt pajumme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 21.9.2021

Ilman metsäenergiaa meillä ei ole huoltovarmuutta

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta. Metsäntutkimuslaitoksessa myös toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Professori Huikarin vetämän toimikunnan tuli selvittää miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä luokkaa miljoona hehtaaria. Nyt ne alueet ovat huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksi laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ilman kotimaista metsäenergiaa meillä ei olisi taattua energian huoltovarmuutta. Energiametsätoimikunnan jo 40 vuotta sitten antamat suositukset olisi syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Itä-Savo. Mielipide. 20.4.2022

Tuesday, November 14, 2023

Lyhytkiertometsät nielevät hiiltä ja lisäävät humusta

Euroopan unioni kannusti jo 2016, että kunkin jäsenmaan talousmaita tulisi käyttää myös hiilinieluina. Komissio esitti kolmea keinoa: avoimen maan metsitys, parannettu laiduntalous ja parannettu peltoviljely.

Komission kannustus oli esiaste 2020-luvun ajattelulle kestävän kehityksen kiertotaloudesta. Maapallolla mitä tahansa alkuainetta voi kierrättää. Erityisen tärkeä on hiilen kierrätys ilmakehän, kasvillisuuden ja maaperän välillä.

Suomelle kiinnostavin EU:n kolmesta vaihtoehdosta on avoimen maan metsitys. Siihen sopivat etenkin lyhyen kiertoajan lehtipuut. Meillä on joutomaaksi luokiteltuja vanhoja peltoja ja vapautuvia turvesuon pohjia. Kansainvälinen ilmastolaskenta edellyttää, että alueella ei ole kasvanut metsää 20 vuoteen.

Lyhytkiertometsien hiilen virtoja on tutkittu eniten Ruotsissa, viljellyillä pajuilla. Peltomaalla pajumetsikön runkoihin ja oksiin syntyi viidessä vuodessa nielu, mihin hiiltä oli kertynyt keskimäärin kahdeksan tonnia hehtaarilla. Vertailuksi: Suomen pitkän kiertoajan metsien hiilen määrä on rungoissa ja lehvästössä keskimäärin 28 tonnia hehtaaria kohti.

Merkittäviä olivat myös viljelypajukon maanalaista nielua koskevat löydökset. Tiedämme pajun tukkivan runsailla juurillaan sekä avo-ojia että salaojia. Ruotsin koeviljelmillä havaittiin, että paju tuotti kasvaessaan erityisen paljon hienojuuria. Ne ovat alle kahden millimetrin paksuisia juurten kärkiä tai sivujuuria.

Hienojuuret varisevat maaperään lehtien tavoin, mutta ajallisesti tasaisemmin, käytännössä koko roudattoman kauden ajan. Yhdessä hienojuuret ja varisevat lehdet lisäävät maan humusta.

Alkuainehiilen nieluvirta pajun hienojuuriin oli keskimäärin tonni vuodessa hehtaaria kohti. Lehtikarikkeen hiiltä kertyi vastaavasti puoli tonnia vuodessa. Viiden vuoden kuluessa maanalaisista hienojuurista ja lehdistä kertyi nielu, joka sitoi hiiltä noin kahdeksan tonnin verran.

Lyhytkiertopuiden hienojuurista syntyvä hiilen nieluvirta on yksi lupaavimmista menetelmistä, joilla maaperän ja ilmaston hoito voidaan yhdistää.

Yksipuolisen viljan viljelyn ja heinämaiden ylilaiduntamisen seurauksena maapallolla on jäljellä enää 50–75 prosenttia alkuperäisestä maaperän humuksen hiilivarastosta. Humuksen huvetessa viljapeltojen maa tiivistyy ja sen satoisuus vähenee. Pelloilla tarvitaan aiempaa enemmän apulantaa ja voimakkaampia kyntötraktoreita.

Metsien, laitumien ja peltojen merkitystä korostava Euroopan unionin linjaus puuttui juuri tähän epäkohtaan. On maa- ja metsätaloudelle eduksi palauttaa maaperään rikastuttavaa ja pehmentävää humusta. Vuosikymmenten saatossa lyhytkierron metsityksen, parannetun laiduntalouden ja parannetun peltotalouden voi myös vuorotteluna yhdistää.

VELI POHJONEN

Viitassaren Seutu. Mielipide. 13.1.2021

Sunday, November 12, 2023

Vehnän kevät orastaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän maailmanlaajuinen vuosituotanto kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. 

Vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Silloinen Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto osti 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi helposti maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka ja ylipäänsä toimimaton kolhoosimaatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa niin, että 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johdon. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat järjestyksen. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, helmikuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2020/2021 viemään 39 miljoonaa tonnia, USA 24 ja EU 21 miljoonaa tonnia. 

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 48 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa koko maapallon maatalouteen.

Koronakriisin pyörteissä Venäjä on varautunut oman maansa ruokaturvan säilyttämiseen. Maa haluaa nyt rajoittaa vientiään.

Helmikuun alussa tulivat voimaan Venäjän määräämät vehnän vientitullit. Ne ovat ensin 25 euroa tonnilta, mutta maaliskuun alusta 50 euroa tonnilta. Osin tämän seurauksena vehnän maailmanhinta on jo nousussa. Nousua on 28 prosenttia viimeisen puolen vuoden aikana.

Niin EU:n kuin koko maapallon alueella vehnän viljely ja ylipäänsä ruoan tuotanto vahvistunevat koronakriisin  jälkeen. Sen voi ennustaa vaikuttavan myös meidän maataloutemme kehitykseen. Vehnän kevät orastaa.

Veli Pohjonen

Perniönseudun lehti. Mielipide. 4.3.2021

Saturday, November 11, 2023

Pajun energiaviljely - lupaus maamme kehitysalueille

1970-luvun alussa maamme metsäteollisuus näytti ajautu­van raaka-ainepulaan. Sen torjumiseksi ruvettiin tutkimaan nopeakasvuisten, meillä ennen viljelemättömien pajujen ja poppeleiden kasvatusta lyhyellä kiertoajalla mutta mahdol­lisimman voimallisin menetelmin.

Kasvualusta täysmuokattiin ja lannoitettiin. Sekä tai­mien istutus että sadonkorjuu suunniteltiin suoritettavaksi konein. Sato ajateltiin silputtavan leikkuupuimurin tai niittosilppurin tapaisella koneella hakkeeksi. Teoriassa kaikki kiertoajat yhdestä noin 20 vuoteen olivat mahdolli­sia. Korjuun jälkeen uusi sato kasvoi kantovesoina.

Ensimmäiset metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn kenttäkokeet perustettiin keväällä 1973 Lapin koeasemalle.  Heti näistä kokeista saatiin lupaavia tuloksia. Muokatulla saraturve­pellolla tiheässä kasvanut, lannoitettu, Tanskasta saatu pajujaloste tuotti jo viljelykesänään suuremman kuiva­-ainesadon kuin koeaseman viljelyksillä kasvanut säilörehu­ nurmi.

Metsäteollisuutta uhannut raaka-ainepula kuivui sittem­min 1970-luvun puolivälin lamakauteen, mutta lyhytkierto­viljelyn kokeiluista poiki uusi havainto: nopeasti kasva­va paju sitoo nopeasti auringon energiaa. Pajun kesytystä viljelyskasviksi jatkettiin, nyt energiaviljelykokeissa.

Energiapaju

Ensimmäisiin energiaviljelykokeisiin pajulajit valittiin miltei umpimähkään. Vanhojen kori- ja vannepajujen tiedet­tiin kuitenkin olevan ojanvarsipajuja satoisampia. Kori­pajuille on myös ominaista nopea alkukehitys ja runsas ve­sominen leikkuun jälkeen.

Eniten koeviljelty energiapaju on jo ensimmäisissä ly­hytkiertoviljelykokeissa mukana ollut jättiläismäinen ve­sipaju (Salix "Aquatica Gigantea"). Se on todennäköisesti luonnossa itsestään syntynyt risteymä, joka poimittiin kori- ja vannepajun viljelyyn Tanskassa 1940-luvulla. Vesipajua tuotiin pistokkaina maahamme  1950-luvun alussa.

Toinen nopeakasvuinen koepaju on varsinainen kori- eli hamppupaju (Salix viminalis). Se levisi kotimaisen kori­teollisuuden tyrehdyttyä pensasaita- ja koristepajuksi maamme etelärannikolle. Koripaju on talvenkestävyydeltään vesipajua heikompi.

Talvenkestävä ja satoisa energiapaju on löytynyt Oulun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta. Sillä ei ole vielä suomalaista nimeä, mutta sen oletetaan olevan hamppu­pajun ja harmaapajun risteymä (Salix dasyclados).

Lupaavia, ilmastoomme karaistuneita energiapajuja ovat eräät siperialaista alkuperää olevat lajit. Näistä joki­paju (Salix triandra) on kulkeutunut maahamme jääkauden jäl­keisiä jokiuomia myöten. Suomalaiset metsäntutkijat ovat tuoneet mukanaan Siperian matkoiltaan myös pari lupaavaa energiapajulajia.

Viljelyä kehitetään

Energiapajut ja niiden viljely voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan talvehtiiko pajun maanpäällinen verso vai ei. Mikäli verso ei kestä talven pakkasia, mutta juu­ret kuitenkin säilyvät lumen alla, pajukkoa kasvatetaan yhden vuoden kierrolla. Kasvusto korjataan syksyisin tai alkutalvella vähän lumen aikaan, ja uusi sato kasvaa ke­väällä kantovesoina.

Tehokkain energian sidonta ja suurimmat vuotuiset kuiva­-ainesadot on saatu juuri yksivuotisella kierrolla.  Riittä­vän tiheällä, 20-30 versoa neliömetrillä kasvavalla paju­kolla päästään 10-20 tonnin-vuotuiseen kuiva-ainesatoon. Kolmimetriseksi kesässä venähtänyt vesakko on syksyllä kor­jattaessa kuin komeaa maissia; kesän suotuisat säät enteilevät jopa neljän metrin vuotuisen pituuskasvun ylit­tymistä.

Metsäntutkimuslaitoksessa on kehitetty nopea energia­ viljelmän perustamistapa. 30-50 cm:n mittaiset pistokkaat (pajunvesan kappaleet) viljellään vaakaistutuksena vakoihin ja mullataan kevyesti parin senttimetrin maakerroksella.

Jos maaperä on riittävän kostea  paju juurtuu ja taimettuu parissa viikossa. Riviväliksi valitaan perunanviljelyn ri­viväli: 70 cm. Näin kaikki hoitotoimet voidaan koneellis­taa maataloustraktorin avulla.

Ilmasto- ja maaperävaatimukset

Energiapajun juurtuminen onnistuu parhaiten turvemailla. Ne pysyvät riittävän kosteina poutakausienkin aikana. Oji­tuksen vetäessä ei liiallisesta märkyydestäkään ole pelkoa. Kivennäismailla juurtuminen on sen sijaan epävarmempaa. Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoseuduilla tarvittaneen kas­telu jokseenkin säännöllisen alkukesän poutimisen torjumi­seksi.

Energiapajun viljely soveltuu humidiin ilmastoomme. Ly­hyt kasvukausi käytetään tehokkaasti, sillä vesat venyvät aina syys-lokakuun vaihteeseen. Viljelyä eivät haittaa heinäntekoaikaan sattuvat sateet.  Loppukesän hallat eivät vikuuta satoa vaan vaikuttavat ainoastaan pituuskasvun lop­pumiseen. Suomessa, nimenomaan Pohjois-Suomessa on pajun­ viljelyilmasto.

Paju kasvaa luonnostaan kosteilla paikoilla: vesien varsilla, suopeltojen ojanpientareilla ja rehevillä soilla. Laajimmat luonnonvaraiset pajukkomme.lienevät Pohjanlahden rannikolla, Limingan korkeudella.  Mahdollisesti otollisin energiaviljelyyn soveltuva vyöhyke löytyy maastamme juuri samoilta ilmasto- ja suotyypeiltä, väliltä  Savo - Keskipohjanmaa - napapiiri.

Uusi vaihtoehto maatiloille

Energiapaju on kasvamassa hyvää vauhtia maamme satoisim­maksi viljelyskasviksi. Maatilat ovat saamassa uusia teh­täviä. Viljelyketjussa tarvittava työvoima, ammattitaito ja peruskoneet löytyvät helpoimmin juuri maatiloilta.

Energiaviljely soveltuisi lisätuotantomuodoksi muiden vaihtoehtojen rinnalle. Parhaalta yhdistelmältä tuntuu nurmi­viljely + energiaviljely. Energiaviljelmän perustamis- ja hoitotoimet ajoittuvat alkukesään, nurmiviljelmän korjuutyöt keski- ja loppukesään sekä energiaviljelmän korjuu syksyyn ja alkutalveen.

Luonteeltaan energiaviljely kävisi sopimusviljelyksi esi­merkiksi siemenperunan tai sokerijuurikkaan tapaan. Vilje­lijä tuottaa lämpökeskukselle tai teollisuudelle haketta raaka-aineeksi. Nämä ovat kiinnostuneet siitä että haketta saadaan jatkuvasti ja että sitä tulee paljon. Saisipa vil­jelijä samalla hakkeen omaankin lämpökeskukseensa.

Energiaviljely on lupaus maamme kehitysalueille. Pinta-alaa olisi heti irrotettavissa uuteen tuotantomuotoon. Ensimmäisinä kysymykseen tulisivat paketoidut suopellot.­ Lähitulevaisuudessa viljelyyn saadaan myös polttoturvetuotan­ nostavapautuvia suonpohjia. Lisämaata on helposti saata­vissa jo esiojitetuista, hieskoivua kasvavista ravinteisis­ta soista.

Kainuun kasvumaita

Kainuun paketoitu peltoala  - ensimmäinen energiaviljelyn reservi -  on runsaat  6000 hehtaaria. Yli puolet siitä on suomaata. Kivennäismaan pelloillakin kosteutta luulisi riit­tävän, sillä ilmasto on maamme humidimpia.

Polttoturvetuotanto on Kainuussa juuri alkanut. Pelson­ suota lukuunottamatta turvetuotantoalueita ei vapaudu vielä tällä vuosikymmenellä. Suonpohjien pinta-ala tullee jäämään muutenkin esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan mahdollisuuksia vähäisemmäksi.

Kainuussa on reheviä soita, piensaratasoa tai sitä vil­javampia, runsaat puoli miljoonaa hehtaaria. Vajaa neljän­nes niistä, noin 135 000 hehtaaria on jo metsäojitettu. Kun valtakunnan metsien VI inventointi tarkasti nämä oji­kot vuonna 1975,  85 000 hehtaaria jouduttiin luokittele­maan kitu- tai joutomaaksi.  Metsäojitus ei ollutkaan syn­nyttänyt alueelle toivottua havupuustoa, vaan korkeintaan läpipääsemättömän hieskoivutiheikön.  Nämä  85 000 hehtaa­ria ovat Kainuun reservialuetta tulevaisuuden energiavilje­lyyn.  Osalla sitä kasvaa jo nyt energiapuuta, tosin pajua heikkotuottoisempaa hieskoivua."

Milloin käytäntöön?

Useat viljelijät ja yhteisöt maassamme olisivat jo val­miit aloittamaan energiapajun viljelyn käytännön mittakaa­vassa. Jalostetun viljelymateriaalin puute on toistaiseksi rajoittanut viljelyä. Nykyään energiapajua kasvaa maas­samme vain runsaan 10 hehtaarin alueella. Energiaviljely käynnistyykin maassamme siemenpistokkaiden viljelynä.

Tammikuussa mietintönsä jättänyt energiametsätoimikunta ehdottaa, että energiaviljelmiä perustettaisiin vuoteen 2000 mennessä koko maahan  550 000 hehtaaria, siis lähes 30 000 hehtaaria vuodessa. Tavoite on vaativa; Kainuuta­kin tarvitaan sen saavuttamiseksi.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Yliöartikkeli. 15.7.1980

Thursday, November 09, 2023

Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyä on tutkittu jo puoli vuosisataa

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä etenkin selluteollisuudelle kiihtyi vuonna 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron lehtipuita.

Vastaavia puubiomassan huolia on ollut ennenkin. Merkittävä esimerkki on 1950-luvun Korean kriisin jälkeinen raakapuun pula.

Metsäteollisuuden vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5 000 kappaletta erikoisia sellupajun pistokkaita.

Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Käytäntö, niin viljelijät kuin teollisuus eivät kuitenkaan olleet lyhytkiertoviljelyyn vielä valmiita.

AJATTELU muuttui vuonna 1968. Maatalouden ylituotanto pelloiltamme oli noussut jo sellaiselle tasolle, että peltoja alettiin metsittää. Osa viljelijöitä ei hyväksynyt raivaamilleen pelloilleen pitkän kierron havupuita. He pitivät sitä talouden taantumana, historiallisena virheenä.

Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri käynnisti 1970-luvun alussa pelloilla tapahtuvan lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan Koeasemalle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui hyväkuntoisella pellolla nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

KOKEET jatkuivat 1976 Oulun yliopistossa Sitran rahoittamassa hankkeessa ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vuonna 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

LIITTYMISEMME Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi rivitason viljelijän suomentamana.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 9.11.2023.

Wednesday, November 08, 2023

Usambaran metsähanke Tansaniassa – hakkuita ja suojelua suomalaisin kehitysapuvaroin

Tausta

Usambara on koillista Tansaniaa. Se on vuorijono, jonka Intian Valtamereltä Itä-Afrikkaan purjehtivat merenkävijät näkivät nousevan jylhänä maamerkkinä Tangan lahden kohdalla, jonkin matkaa sisämaahan rannikosta. Vuoret ottavat vastaan kostean merituulen ja tiivistävät sen sateiksi.

Usambaran rinteitä on peittänyt vanhastaan sankka sademetsä. Alue kuuluu kasvi- ja eläinlajistoltaan ainutlaatuisiin Itä-Afrikan rannikkometsiin. Luontotyyppi kuuluu maailman 25:n luonnon monimuotoisuuden huippukohteen joukkoon (www.biodiversityhotspots.org).

Usambara on muun muassa suomalaisille tutun huonekasvin, paavalinkukan eli saintpaulian (Saintpaulia ionantha) alkukoti. Paavalinkukkaa kasvaa eniten noin 8000 hehtaarin suuruisessa Amanin metsässä. Amani on muiltakin luontoarvoiltaan Usambaran arvokkain alue.

Usambaran runsaat metsävarat, jalopuulajit ja alueen sijainti lähellä rannikon satamia alkoivat kiinnostaa metsien kaupallisia hyödyntäjiä jo 1800-luvun lopulla. Hakkuut aloitti Saksa siirtomaakaudellaan (vuoteen 1918), ja myöhemmin niitä jatkoivat britit.

Tansanian itsenäistymisen (1961) jälkeen Usambaraa hakkasi Sikhin sahat –niminen paikallinen yritys (Sikhi Saw Mills). Vuonna 1971 Tansanian hallitus kansallisti sen, mutta hakkuut jatkuivat samannimisenä valtionyhtiönä.

Usambaran metsähankkeen taustalla on juuri talouden ja ympäristön kaksijakoisuus. Usambara voi olla tuottavan tansanialaisen metsätalouden tyyssijä. Toisaalta se on Tansanian ja koko Afrikan arvokkaimpia biodiversiteetin suojelukohteita, luontotyyppinä maapallon viimeisiä, jonka menetystä ei voi millään korvata.

Ensimmäinen vaihe: sahateollisuutta ja puunkorjuuta (1977-1985)

Suomi lähti kehitysapuvaroin mukaan Usambaran metsähankkeeseen 1970-luvun puolivälissä. Rahoituspäätös tehtiin sahateollisuuden näkökulmasta. Nyt, 30 vuotta myöhemmin olisi helppo kyseenalaistaa koko silloinen päätös. Miksi ihmeessä veimme suomalaiset metsäkoneet Afrikan ainutlaatuisimpaan sademetsään? Emmekö olisi voineet riittävin taustaselvityksin tai luonnontieteen keinoin ennakoida, mikä ympäristökohu tällaisesta hankkeesta seuraa?

Usambaran metsähanke oli kuitenkin muun kehitysyhteistyön tavoin aikakautensa tuote, jonka tavoitteet ja rahoitus olivat peräisin kumppanuusmaiden silloisilta vallanpitäjiltä. Kumppanimme oli valtiona vasta runsaan kymmenen vuoden ikäinen Tansania. Se yritti perustaa orastavaa kansantalouttaan omiin luonnonvaroihin, kumppanuusmaistaan opittavin keinoin.

Kun presidentti Julius Kambarage Nyerere vieraili Suomessa 1975, hän pyysi suomalaisia auttamaan erityisesti Tansanian metsäteollisuuden kehittämisessä. Me suomalaiset etsimme samoihin aikoihin antamallemme kehitysavulle sellaisia hankkeita, että eduskunnastamme löytyisi niihin tarvittaviin varoihin riittävä kannatus. Metsähankkeet täyttivät tämän ehdon, sillä niihin voitiin yhdistää suomalaisen teollisuuden vientiä: sahalaitoksia, korjuukoneita ja asiantuntijatyötä.

Usambaran metsähankkeen ensimmäinen vaihe käynnistyi 1977. Aloimme tukea Sikhin sahoja toimittamalla puunkorjuussa tarvittavaa kalustoa: moottorisahoja puun kaatoon, metsätraktoreita tukin juontoon, puskutraktoreita metsäteiden tekoon ja Sisu-tukinkuljetusautoja puun ajoon. Sahalle asennettiin tehokas sorvi vanerin viilutukseen.

Saatuaan uudet koneet Sikhin metsurit panivat Usambaran hakkuut vauhtiin. Ne keskittyivät Amanin metsään. Menetelmä oli harsintahakkuu, joka poimi arvokkaimpia puulajeja, esimerkiksi mtambara – puuta (Cephalosphaera usambarensis). Puut olivat järeitä ja jyrkkä maasto niin vaikeaa, että koneet joutuivat suorituskykynsä äärirajoille. Puiden kaato, juonto ja metsäkuljetus mylläsivät sademetsän pohjamaata perusteellisesti. Usambaran metsän toipuminen hakkuujäljistä vei parikymmentä vuotta.

Sikhin konesavotta houkutteli Usambaran metsään myös luvattomia lankkujen kuoppasahaajia. Heitä tuli joukoittain lähikylistä, naapurilääneistä ja Keniasta. Lankkujen kuoppasahaus ja niiden kuljetus metsästä miestyönä, yksin kappalein, oli ympäristölle verrattomasti hellempää kuin järeä konesavotta. Villistä ja valvomattomasta kuoppasahauksesta tuli kuitenkin ongelma myöhemmin, kun Tansanian hallitus oli julistanut Usambaran metsiin hakkuukiellon.

Usambaran hakkuut etenivät hankesuunnitelman mukaan lähes 10 vuotta. Kiitosta lienee saanut vain savotoinnin lähikyläläisiä työllistävä vaikutus. Kritiikkiä herätti sen sijaan hakkuiden voimaperäisyys sekä kiihtynyt, ympärivuotinen ja raskas puunkuljetus, mikä kynti metsä- ja kylätiet syville urille. Hankkeen ulkopuoliset tahot alkoivat pian epäillä puuvarojen riittävyyttä. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry Oy oli tehnyt hankkeen pohjaksi metsälaskennan 1977 ja laskenut sille kestävän metsätalouden rajat. Kritiikin vuoksi Pöyry uusi metsälaskennan 1983, mutta ei löytänyt laskelmista virheitä.

Pöyryn molempia metsälaskentoja arvosteltiin kuitenkin ankarasti siitä, että se otti mukaan vain yli 30 cm paksut jalopuut ja jätti huomiotta pienemmät puut, vähemmän arvokkaat puulajit, pensaat ja muut kasvit, sademetsän rikkaasta eläimistöstä puhumattakaan.

Kansainvälinen kritiikki voimistui. Usambaran hankkeen käännekohdaksi tuli toukokuu 1985, kun englantilainen tiedelehti New Scientist kirjoitti siitä. Lehti syytti suomalaisia rujoista hakkuumenetelmistä, luontoarvojen sivuuttamisesta ja erityisesti paavalinkukan alkukodin tuhoamisesta.

Toinen vaihe: suunnanmuutos (1986-1990)

Tiedelehden puolen sivun mittainen hankearvio lienee tehokkain, mitä Suomen rahoittamalle kehitysyhteistyölle on koskaan tehty. Suomi jäädytti Usambaran metsänkorjuulle antaman rahallisen tukensa. Tansanian hallitus puolestaan julisti Usambaran metsiin hakkuukiellon, josta vapautuksen saivat ainoastaan kyläläisten käsityönään tekemät poltto- ja kotitarvepuun hakkuut. Alkuperäinen Usambaran hakkuuhanke lamaantui vuodessa, parissa.

Usambaran vuodet 1986-1990 oli välivaihe, jolloin hanke koki 180 asteen suunnanmuutoksen. Entinen metsien hakkuuhanke muuntui metsien suojeluhankkeeksi. Edunsaajiksi tulivat paitsi luonto itse myös Usambaran kyläläiset, kun aikaisemmin hankkeen hyöty oli mennyt valtion sahayhtiölle.

Välivaihe koostui kahdesta osasta. Suomi rahoitti ensin Usambaran uuden metsälaskennan. Sen ytimeksi tuli Amanin metsä. Metsälaskennan tekivät metsäteollisuudesta riippumattomat ammattilaiset. He kävivät (otannalla) läpi kaikki puut, inventoivat myös muita luontoarvoja, ja arvioivat eroosiolle herkät valuma-alueiden rinteet ja jokilaaksot vesivarojen suojelun pohjalta.

Jo metsälaskennan aikana käynnistyi Usambaran metsähankkeen kolmannen vaiheen suunnittelu. Suunnittelu oli perusteellinen, ja se kesti kaikkiaan viisi vuotta. Mukaan suunnitteluun tuli kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN), joka oli alkanut vuodesta 1988 tukea erillisenä Euroopan unionin rahoittamana hankkeena Amanin metsän luonnonsuojelua ja lähikylien maataloutta.

Kolmas vaihe: kuoppasahauksesta kylämetsätalouteen (1991–1994)

Usambaran metsähankkeen kolmas vaihe otti tavoitteekseen yhdistää luonnonsuojelu ja metsänhoito. Luonnonsuojelun päätavoite oli Amanin luonnonpuiston perustaminen. Metsänhoidon tavoitteeksi tuli Usambaran vuorilta virtaavan Sigi-joen valuma-alue, sen virtaaman tasaaminen ja hyvälaatuisen veden saanti kyliin ja joen suistossa olevalle Tangalle, läänin pääkaupungille. Sademetsien hoito perustui suojeluun ja puun tuotannon kannalta pienimittaiseen kylämetsätalouteen.

Varsinainen puuntuotanto oli määrä siirtää Usambaran vuorten alarinteiden tiikki-plantaaseihin. Jo britit olivat viljelleet siirtomaakaudellaan tiikkiä (Tectona grandis) runsaat 2000 hehtaaria puskurivyöhykkeeksi Amanin metsän ja Tangan läänin alankomaan peltojen väliin. Plantaasimetsänä viljelty tiikki kasvaa hyvin Usambaran alarinteillä, ja se tuottaa arvokasta puuta sahateollisuudelle.

Plantaasitiikkiä oli määrä viljellä lisää Usambaran hankkeen kolmannessa vaiheessa, jotta Sikhin sahojen toiminta olisi turvattu myös jatkossa. Hanke joutui kuitenkin luopumaan tiikistä, pääosin suomalaisten toivomuksesta, koska alueen vanhempien plantaasien hakkuuoikeuksien myynnissä oli kiusallisia epäselvyyksiä. Jälkikäteen ajatellen luopuminen tiikistä oli luonnonsuojelun vahinko. Kun Usambaran hankkeen ohjelmaan tuli myöhemmin Amanin luonnonsuojelurahasto, tiikin myyntituloja olisi tarvittu rahaston pääomaksi ja sen ylläpitoon.

Hankkeen kolmannen vaiheen merkittävimmäksi saavutukseksi nousi kuitenkin muutos, mikä tapahtui paikallisen väestön osallistamisessa ja osallistumisessa metsien suojeluun ja metsänhoitoon. Pitkäaikaisella neuvonnalla ja koulutuksella hanke muunsi kuoppasahaajista kylämetsien hoitajia, taimitarhureita ja metsänviljelijöitä. Kyläläisten hakkuutulojen menetyksiä muutosvaiheessa korvasi päivätyönä tehty suojelumetsien palontorjunta: palokäytävien aukaisu ja ylläpito.

Villin, valvomattoman ja lopulta laittoman kuoppasahauksen kitkemisestä tuli Usambaran metsähankkeen luonnonsuojeluvalmiuden koetinkivi. Aikaisemmin koetun Usambaran hakkuujupakan perusteella IUCN:n virkailijat epäilivät syystäkin, voisiko hanke Suomen rahoittamana todella tehdä 180 asteen käännöksen hakkuista suojeluun. Virkailijat kävivät vielä 1990-luvun alussa säännöllisesti tarkistamassa väheneekö laiton kuoppasahaus, ja jopa laskemassa hankkeen varikkoalueella paljonko kyläläisiltä on takavarikoitu laittomia jalopuulankkuja.

Hanke läpäisi tarkistukset, ja epäily luonnonsuojelun aitoudesta hälveni. Suojeltujen jalopuiden salaa, metsän keskellä tapahtuva kuoppasahaus väheni selvästi jo hankkeen kolmannen vaiheen aikana. Lopullinen asennemuutos kyläläisissä tapahtui neljännen vaiheen aikana. Usambaran hankkeen viimeisinä vuosina salaa kaadettujen arvopuiden kantoja ja merkkejä kuoppasahauksesta löytyi suojelumetsistä enää aniharvoin.

Neljäs vaihe: Amanin luonnonpuisto perustetaan (1995-1998)

Neljännessä vaiheessaan Usambaran metsähanke saavutti merkittävimmän luonnonsuojeluetappinsa. Tansanian presidentti Benjamin Mkapa vihki Amanin vuonna 1997 maan ensimmäiseksi metsäluonnon suojelualueeksi. Samalla alkoi ohjattu luontomatkailu. Amaniin perustettiin kymmenkunta luontopolkua, puiston rajalle perustettiin luontokeskus ja puiston keskelle luontomajatalo.

Amanin luonnonpuisto muistuttaa Tansanian oloissa perusteiltaan eniten Ngorongoron suojelualuetta. Molemmissa on kyse kyläläisten edelleen nauttimasta oikeudesta luonnonvaroihin. Ngorongorossa saavat maasait laiduntaa edelleen karjaansa. Amanissa saavat ympäristön kyläläiset korjata edelleen kotitarvepuuta, mutta vain rajoitetusti. Se sovittiin kyläläisten kanssa Amanin suojelu- ja hoito- ohjelmaan niin, että hakata saa vain keskiviikkona ja lauantaina, että hakata saa vain yhdessä hyväksyttyjä yleisiä puulajeja, ja että päivässä saa hakata vain niin paljon kuin metsästä pystyy itse olkapäillään tai aasin tarakalla kuljettamaan.

Amanin luonnonpuiston perustaminen vei kuitenkin aikaa kaksin verroin sen mitä Usambaran hankesuunnitelmassa alun perin arvioitiin. Se johtui pitkällisistä maa-alueneuvotteluista. Jo 1970- ja 1980-luvuilla Amanin metsää oli alkanut asuttaa joukko kuoppasahaajia ja muita uudisraivaajia. Kun suojelualue rajattiin luonnonpuistoksi, uudisraivaajien kanssa oli päästävä sopimukseen, että he siirtyvät puiston rajojen ulkopuolelle. Koska vaihtomaata ei ollut tiheään asutuissa Amanin kylissä osoittaa, uudisraivaajien kanssa neuvoteltiin rahakorvaus.

Korvaus oli hankkeessa määrä maksaa yhteisesti Tansanian ja Suomen rahoitusosuuksista. Tansanian osuudeksi tuli 84 prosenttia ja Suomen osuudeksi 16 prosenttia. Suomen rahoitusosuuteen korvausrahat oli varattu, ja korvaukset maksettiin. Tansanian rahoitusosuudesta korvausmaksua ei löytynytkään aikanaan, ja korvausten maksujen viivästymä johti katkeraan oikeustapaukseen kyläläisten ja Tansanian valtion välillä (White ja Mustalahti 2005).

Jälkikäteen ajatellen teimme suomalaisina virhearvion suostuessamme maakorvauksiin epärealistisella maksusuhteella. Tässäkin tapauksessa olisi kannattanut pysyä kehitysyhteistyön normaalissa kaavassa: ulkomainen avunantaja maksaa kustannuksista noin 90 ja paikallinen avunsaaja noin 10 prosenttia.

Usambaran hankkeen neljännessä vaiheessa, vuonna 1994, käynnistyi myös Tansanian oloissa ainutlaatuisen kattava luontokartoitus. Koska aikaisemmista metsälaskennoista oli saatu tarkka tieto vain puuvaroista, hanke päätti inventoida kaikista Itä-Usambaran, noin 30 000 hehtaaria kattavista suojelumetsistä luonnon monimuotoisuusarvot. Lähes 10 vuotta kestänyt luontokartoitus annettiin brittiläisen, luonnonsuojelu- ja kansalaisjärjestön, Frontier’in toteutettavaksi. Kartoituksen valvojaksi pyydettiin Dar es Salaamin yliopiston eläintieteen laitos.

Itä-Usambaran metsä käsittää kaikkiaan 18 erillistä suojelumetsää, joista Amanin luonnonpuisto on yksi. Kyläasutuksen, uudisraivauksen ja aikaisempien kaupallisten hakkuiden jäljiltä Itä-Usambaran metsäalue oli pirstaloitunut 1990-luvulle tultaessa erillisiksi suojelumetsiksi. Lajien, esimerkiksi sademetsän lintujen liikkuminen metsien välillä oli jo uhattuna.

Luontokartoituksen tehtäväksi tuli myös vakiinnuttaa suojelumetsien rajat, ja tarkastella samalla ekologisten käytävien riittävyyttä eri metsien välillä. Usambaran ekologisten käytävien tieteellisen pohjan oli antanut (1991) luonnonsuojelubiologi William (Bill) Newmark. Metsä numero 18, Dereman käytävä, nousi 2000- luvun puolella Usambaran ekologisen suojelun avaimeksi.

Viides vaihe: Luonnonsuojelun vakiinnuttaminen (1999-2002)

Usambaran metsähankkeen viides vaihe oli luonnonsuojelun vakiinnuttamisen aikaa. Suomen antama kehitysapu hankkeelle päättyi suunnitelman mukaan vuoden 2002 lopussa. Usambaran metsähankkeen kuudennen vaiheen oli määrä jatkua sen jälkeen Tansanian omalla rahoituksella. Tähän varauduttiin muun muassa perustamalla Amanin luonnonsuojelurahasto (Amani Fund).

Suomi lahjoitti rahaston peruspääoman siten, että Usambaran hankkeeseen kautta vuosien hankittua ikääntynyttä, mutta käyttökelpoista kalustoa myytiin huutokaupalla. Vanhojen autojen, traktoreiden ja moottoripyörien myynnistä saadut varat siirrettiin Amanin rahastoon.

Amanin rahaston ylläpitotulot tulevat luontomatkailusta: luonnonpuiston pääsymaksuista, kuvaus- ja tutkimusluvista, opastuksista, majoitusmaksuista ja Amani-tuotteiden myynnistä. Amanin tuloilla katetaan luonnonpuiston hallintoa. Amanin rahaston johtosäännön mukaan osa vuotuisista voittovaroista jaetaan luonnonpuistoa ympäröiville kylille. Näin tapahtui ensimmäisen kerran vuonna 2002.

Luonnonsuojelun vakiinnuttamisen merkittävä etappi saavutettiin marraskuussa 2000, kun Usambaran hankealue (Itä-Usambara) hyväksyttiin UNESCOn Man and Biosphere (MAB) -alueeksi. Hankealue täytti juuri sopivat ehdot: kyseessä oli luonnon ja ihmisen (kyläläisten) kestävä vuorovaikutus, luontoarvot olivat sekä kansallisesti että maailmanlaajuisesti merkittävät ja aluetta oli tutkittu ja kehitetty niin luontoarvojen kuin kyläyhteisöjenkin osalta pitkäjänteisesti ja tuloksekkaasti.

Usambaran perusteellisella luontokartoituksella oli nimityksen tutkimusperusteluissa keskeinen osa. Tärkeänä, tavoittelemisen arvoisen etappina Usambaran metsähanke piti MAB-nimitystä siksi, että sen myötä alue nauttii pysyvää kansainvälistä arvonantoa ja mielenkiintoa, luontomatkailu vahvistuu, ja tulevaisuuden luonnonsuojelu voi saada kansainvälisiäkin varoja.

Kylämetsätalouden osalta Usambaran metsähanke näytti suuntaa muulle Tansanialle. Maan metsäpolitiikan mukaan kyläläisten osallistaminen luonnonmetsien hoitoon ja suojeluun onnistuu parhaiten, kun kyläläisten hallintaan ja hyödyntämiseen lohkotaan valtionmetsistä sopivia kylämetsäalueita. Niiden metsätalouden pitää kuitenkin perustua kylämetsäsuunnitelmaan, joka kirjaa metsävarat, niiden kestävän käytön rajat, tulevan metsänkäytön laajuuden ja sen säännöllisen seurannan. Usambaran metsähanke teki Tansanian ensimmäisen tällaisen suunnitelman Mpangan kylämetsään, Itä-Usambaran pohjoisosaan.

Usambaran luontokartoitus saatiin päätökseen vuonna 2002. Kaikki vakiintuneet suojelumetsät arvioitiin laaja-alaisella luonnon moninaisuuskartoitukselle (biodiversity survey). Suojelumetsien luontokartoitukset lajiluetteloineen ja moninaisuusarvioineen on julkaistu 17 niteenä. Vertailun vuoksi myös Mpangan kylämetsästä tehtiin samanlainen luontokartoitus kuin varsinaisista valtion suojelumetsistä.

Usambaran metsäkartoituksen puuttuva numero 18 kuuluu Dereman ekologiseen käytävään. Se yhdistää Itä-Usambaran pohjoiset metsät eteläisiin metsiin. Tansanian metsäosasto (hallitus) ei ehtinyt nimetä vielä hankkeen kuudennan vaiheen aikana Dereman käytävää suojelumetsäksi. Kyläläisten kanssa käydyt maanvaihto- ja korvausneuvottelut osoittautuivat vielä vaikeammiksi kuin Amanin luonnonpuiston neuvottelut viisi vuotta aikaisemmin. Maaneuvotteluiden ollessa kesken luontokartoituksen tekeminen oli mahdotonta, ja jopa vaarallista.

Dereman ekologisen käytävän perustaminen koskee noin 6000 hehtaarin metsäaluetta, jonne on jo asettunut, sademetsän sisään, joukko kardemummaa viljeleviä uudisraivaajia. Kardemummaansa käyvät päiväseltään hoitamassa myös naapurikylien viljelijät. Kardemumman viljelystä luopumiseen on Tansaniassa shillinkimääräiset korvausperusteet, ja lopulta Dereman käytävän perustaminen oli kiinni vain rahasta. Usambaran metsähankkeeseen oli varattu avunantajan osuudesta korvausrahaa, mutta sitä oli aivan riittämättömästi.

Vuonna 2001 Usambaran metsähankkeen johtoelimet päättivät suositella Dereman ekologinen käytävän perustamista, ja että siihen tarvittavat asianmukaiset korvaukset maksetaan kyläläisille. Välitön tarve oli rajata ja merkata Dereman metsäalue. Kyseessä oli 27 kilometriä pitkä ja 3 metriä leveä rajalinja.

Rajalinjan avaamisessa sille sattuneet kardemummaviljelmät, kahvipensaat, ja banaanikasvit lunastettiin käypään hintaan kyläläisiltä maaliskuussa 2002. Itse rajalinjan sisäpuoliseen metsään viljeltyjen kardemummien ynnä muiden peltoviljelyn kasvien korvaaminen jäi Usambaran metsähankkeen myöhemmäksi haasteeksi. Vuonna 2005 Tansanian hallitus osoitti siihen tarvittavat varat.

Lopuksi

Usambaran metsähanke viisine vaiheineen kesti kaikkiaan 26 vuotta. Sinä aikana suomalainen kehitysapu koki merkillisimmän, mutta silti onnistuneen takinkääntönsä. 2000-luvun mittapuun mukaan alkuperäinen sademetsien rujo hakkuuhanke, mikä äärevimmästä näkökulmasta näyttäytyi jopa sademetsän tuhoamisena, muunnettiin kansainvälisesti kuuluisaksi sademetsien luonnonsuojelun hankkeeksi. Paras osoitus siitä on, että Usambara on nyt Itä-Afrikan tärkeimmän luonnon monimuotoisuusalueen (biodiversity hotspot) ytimessä.

Samalla luontoarvot ja kyläläisten osallistuminen alueen kestävään kehitykseen yhdistettiin kansainvälisesti arvostetuimmalla tavalla. Hankealue sai UNESCOn Man and Biosphere –arvon, mitä ei ole tapahtunut Tansaniassa yhdellekään toiselle luonnonvarojen kehitysyhteistyönä toteutetulle hankkeelle. Tansanian kaksi muuta MAB-aluetta, Serengeti-Ngorongo ja Manyaran järvi, saivat aikoinaan nimityksensä omin avuin.

Kun Usambaran metsähankkeen neljännesvuosisadan kestänyt hankekierto tuli avunantajan osalta päätökseen vuoden 2002 lopussa, suomalaiset saattoivat olla syystä tyytyväisiä. Tangan lahdelta katsoen Usambaran vuoret näyttäytyvät edelleen metsäisinä. Metsien 100 vuotta kestänyt väheneminen ja enempi pirstaloituminen saarekkeiksi on pysähtynyt. Ekologiset käytävät yhdistävät jo syntyneitä metsäsaarekkeita.

Metsissä kasvaa edelleen noin 3500 kasvilajia, johon joukkoon hankkeen luontokartoittajat löysivät muutaman tieteelle ennen tuntemattoman puu-ja pensaslajin, muun muassa Colan sukuun kuuluvan puun Cola lukei. Metsässä lentää edelleen noin 350 lintulajia, joihin kuuluu muun muassa hankkeen lintuasiantuntija Norbert Cordeiron uudelleen löytämä, jo menetyksi pelätty metsäräätäli (Orthotomus moreaui). Se on toinen Tansanian kahdesta äärimmäisen uhanalaisesta lintulajista.

Jo kasvi- ja lintuharvinaisuudet takaavat Usambaralle 2000-luvulla sellaisen kuuluisuuden, että 1970- luvun tapainen metsien hakkuuhanke ei liene enää jatkossa mahdollinen. Usambaraa auttaa tulevaisuudessa myös Tansaniaan syntynyt oma innostus luontomatkailuun ja sen kehittämiseen luonnonvarojen hyödyntämisen uudeksi tulon lähteeksi.

Kirjallisuutta ja lähteitä

African violet may disappear from the wild. New Scientist, 2 May 1985. Atampugre, Nicholas (toim.): Kenen metsä. Metsätähti 1992.

Cordeiro, Norbert J., Pohjonen, Veli M. & Mulungu, Elias. Is the endangered Long-billed (Moreau ́s) tailorbird Orthotomus (Artisornis) moreaui safe in the East Usambaras? Bull. African Bird Club 8(2):91-94, 2001.

Hokkanen, Timo, Adapting UNESCO MAB-Principles to East Usambara Area, East Usambara Conservation Area Management Programme, Technical Paper 62, Ministry of Natural Resources and Tourism, Tanzania, 2002.

Lema, Mathias & Pohjonen, Veli 2002. Completion report of the phase III (1999-2002). East Usambara Conservation Area Management Programme Administrative Report 40, Ministry of Natural Resources and Tourism, Tanzania, 2002

Newmark, William D: Tropical forest fragmentation and the local extinction of understory birds in the Eastern Usambara Mountains, Tanzania. Conservation Biology 5:67-78, 1991.

White, Pamela & Mustalahti Irmeli: Finnish forestry assistance: success story or failure? Silva Carelica 48, University of Joensuu, 2005.

*****

Veli Pohjonen

Esitelmä  Kuusamon luonnonystävien vuosikokouksessa 22.2.2006    

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyä on tutkittu Pohjois-Suomessa jo puoli vuosisataa

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä etenkin selluteollisuudelle kiihtyi vuonna 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron lehtipuita.

Vastaavia puubiomassan huolia on ollut ennenkin. Merkittävä esimerkki on 1950-luvun Korean kriisin jälkeinen raakapuun pula.

Metsäteollisuuden vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta erikoisia sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Käytäntö, niin viljelijät kuin teollisuus eivät kuitenkaan olleet vielä lyhytkiertoviljelyyn vielä valmiita.

Ajattelu muuttui vuonna 1968. Maatalouden ylituotanto pelloiltamme oli noussut jo sellaiselle tasolle, että peltoja alettiin metsittää. Osa viljelijöitä ei hyväksynyt raivaamilleen pelloilleen pitkän kierron havupuita. He pitivät sitä talouden taantumana, historiallisena virheenä.

Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri käynnisti 1970-luvun alussa pelloilla tapahtuvan lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973, osin sattuneesta syystä, Perä-Pohjolan Koeasemalle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui Apukan hyväkuntoisella pellolla nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Pohjoiset kokeet jatkuivat 1976 Oulun yliopistossa Sitran rahoittamassa hankkeessa "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vuonna 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi rivitason viljelijän suomentamana.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.7.2023

Tuesday, November 07, 2023

Isojakomme oppi edelleen käyttöön

Viime vuosina useampikin suomalainen metsästysseura on jo kokenut maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskellä on tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijöille lohkottu metsäpalsta on siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaaliviljelyin tai metsänhoidoin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla.

Nyt olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa, kun inflaatio on syönyt miltei kaiken muun paitsi metsäomaisuuden arvoa.

Pidemmässä ajan kaaressa ihmetyttää kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on toki vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esitetty huolia ‒ varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä sijoittajista.

Miksi tutun isojakomme oppia ei enää noudateta? Perhetilat ovat muuttumassa jättimäisiksi yhtiötiloiksi. Samalla suomalaisia metsiä on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

Yhtiötalous toki kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 18.7.2023


Monday, November 06, 2023

Maaperä on hiilen kehto

YK:n säännöllisissä ilmastokokouksissa on yritetty jo vuosikausia keskittyä hiilidioksidin fossiilipäästöjen vähentämiseen. Mitä päästöille on tapahtunut? 

Vuonna 2015 hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä oli tasolla 400 ppm (miljoonasosaa). Vuonna 2000 se oli tasolla 370 ppm, nyt tasolla 420 ppm. Hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan.

Kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Nyt sellaista odotetaan maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta.

Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään jo satojen vuosien ajan. Uuden tyyppisten mittausten kuvissa tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa.

Peltojen hiilivaraston lisäämiseksi nopein ratkaisu on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

Nykyajan biohiili valmistetaan viljelypuun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa. Niihin tulevasta kuivamassasta noin puolet muuntuu biohiileksi.

Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. 

Biohiiltä yksinkertaisempi vaihtoehto on peltometsäviljelyyn kehitetty katemenetelmä. Peltometsien puiden harvennusrangat ja pystykarsimalla poistetut oksat haketetaan suoraan katteeksi sopiville viljelyskasveille. Kateviljelyä on jo kehitetty etenkin Yhdysvalloissa, puutarhakasveille.

Katteen hake maatuu vuosien saatossa humukseksi ja hengittää osan hiilestä hiilidioksidina taivaalle. Haketta voi kuitenkin lisätä määrävuosittain niin, että maaperän hiilivarasto jatkaa kasvuaan. 

Sekä biohiili että kateviljely sopisivat parhaiten lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän luontevimpaan  ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseksi Afrikan maataloudessa. Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi ja köyhyys vähenisi.

Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden askeleen. Ilmakehään karannutta hiiltä alettaisiin palauttaa takaisin hiilen kehtoon.

Maaperän hoitoa meidän tulisi kehittää myös Suomen maataloudessa.

Veli Pohjonen

Koti-Lappi. Kolumni. 18.10.2023

Saturday, November 04, 2023

Lisää pel­to­met­sä­vil­je­lyä il­mas­to­kamp­pai­luun

Taannoisessa Pariisin ilmastokokouksessa 2015 lupauduimme maailmanlaajuisesti hillitsemään fossiilisen hiilidioksidin päästöjä. Halusimme hillitä hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä.

Mitä tapahtui? Tuolloin hiilidioksidin pitoisuus oli tasolla 400 ppm (miljoonasosaa). Vuonna 2000 se oli tasolla 370, nyt 420. Hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan.

Ilmastokamppailua ei voi ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla, kuten niihin kohdistuvilla fossiilisen hiilidioksidin päästömaksuilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä. Kasvaessaan näyttävästi puusto nielee samalla tehokkaasti hiiltä juurimassaansa. Erityisiä juuristohiilen sitojia ovat vesovat lehtipuut. Niiden juuristo jatkaa korjuun jälkeen elinvoimaisena verrattuna esimerkiksi avohakattuun männikköön.

Ilmastometsityksellä on koko maapallon tasolla kolme erityistä ulottuvuutta. Meidän on valittava puulajeja, jotka pysyvät koko kasvukauden ajan mahdollisimman vihreinä hiilen nieluina. Mitä vihreämpänä esimerkiksi pohjoinen puusto jatkaa ruska-aikana, sitä paremmin se tasapainottaa lämpimästä syysmaasta huokuvaa hiilidioksidia.

Koko maapallon ruokaturvan kannalta tärkeää on peltometsäviljely. Siementä tuottavia viljakasveja on viljelty tropiikissa jo vuosikymmeniä typpeä sitovien ja hiiltä nielevien akaasiapuiden kanssa.

Ruokaturvaa edelleen parantavien hedelmäpuiden viljelyä tulisi kehitysmaissa edistää myös niiden hiilensidonnan kannalta. Esimerkiksi herkullisen mangohedelmän emopuu kasvaa pitkällä kierrolla jopa 30 metrin mittaan. Samalla se päätyy vahvaksi, jopa yli satavuotiseksi hiilen nieluksi.

Hiilen nieluksi käyvät myös lyhyen kierron lehtipuut. Esimerkiksi toista tropiikin herkkuhedelmää, papaijaa kasvatetaan peltometsäviljelyssä 4–5 vuoden kiertoajalla.

Ilmasto odottaa tämän vuosisadan massiivista, monipuolista peltometsäviljelyä. Sitä voisi edistää osana vuosisadan kehitysapua. Uuden ajan ilmastometsitys voisi ennallistaa maapallon ekologisesti ja ruokaturvan puolesta kestävälle tasolle. Vahvan metsänhoidon maana Suomella olisi tähän annettavaa.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 4.11.2023.