Viekää tuhkatkin pesästä, odottaa 2020-luvun metsätalous

Kiertotalous korostuu ympäristöajattelussamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätetään jokapäiväisessä taloudessamme. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.

Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Haapavetinen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.

Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja lopulta itsensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.

Tänään tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.

Määrällisesti arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii karuille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun.

Suometsien tuhkalannoitus on vahvasti esillä uudessa metsänhoidon kannustusjärjestelmässämme METKA. Järjestelmää auttaa kun puutuhkan saatavuus on viime vuosina huomattavasti parantunut. Energiapuun käyttö voimalaitoksissa on lisääntynyt.

Lannoituskelpoista tuhkaa olisi käytettävissä vuosittain vähintään 200 000 tonnia, jolla voitaisiin lannoittaa noin 70 000 hehtaaria. Kun tällä hetkellä tuhkalla lannoitetaan vuosittain reilut 12 000 hehtaaria, lannoitusalan voisi viisinkertaistaa.

Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja sisämaan kaskenpoltosta, voi nyt jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

VELI POHJONEN

Nivala-lehti. Mielipide. 26.2.2024

Joko maataloutemme takaisin tuotantotalouteen?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Pienyrittäjyys syntyi kaikissa länsimaissa alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Hehtaarien, satomäärien ja eurojen kolmikko kuvaa EU:n tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet aitoa kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Lisäämällä hehtaarituen vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää reilut 43600.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa voisi orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisimmeko kääntyä jo lähitulevaisuudessa takaisin pientilojen innovatiivisen tuotanto- ja yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 22.2.2024

Paluu kansakuntamme vaurauden alkulähteelle

Alavetelin kappalainen Antti Chydenius opetti 1760-luvulla mistä kansakunnan vauraus luontevasti syntyy. Chydenius esitti, että Suomen erikoisimman metsätuotteen, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava. Sitä tulisi viedä Eurooppaan.

Kun Chydeniuksen neuvoa seurattiin, Suomelle rupesi syntymään vaurautta. Englantiin viety terva oli hyvinvointimme perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Viennin sahatavara ohitti tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Kolme metsän tuotetta ovat malleja yksinkertaisesta vaurauden arvoketjusta. Se alkaa auringonsäteilystä mikä panee puuston kasvuun. Metsän perustuotanto jatkuu kasvukausi kerrallaan.

Ketjussa on seuraavana metsätuotteen jalostus. Tuotetta myydään ensin kotimaan kaupassa. Täydelliseksi arvoketjun tekee vienti. Vauraus syntyy, kun tuotetta viedään eri puolille Eurooppaa ja kauemmaksikin.

Kaksisataa vuotta metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden kilpailevaksi aatteeksi tuli kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavia olivat kansantuote, kulutus, verotulot, raaka-aineiden tuotanto ja energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä, mikä vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty ja hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

Tällä vuosituhannella kansantaloutemme pohjaa entistä enemmän velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, ymmärrettävästi etenkin kriisitilanteissa. EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

Suomen valtionvelka on kasvanut jo vuodesta 2008 saakka. Helmikuussa 2023 valtionvelkaa on 162 miljardia euroa. BKT-suhteessa olemme jo tasolla 56 prosenttia. Se huolestuttaa taloustieteilijöitä.

Kansantaloutemme valintoja tulisi aina tarkastella vasten ulkomaan velkaa: lisäämmekö sitä, vai vähennämmekö sitä. Chydeniuksen opettamat arvoketjut vähentäisivät velkaa.

Metsätaloudessa arvoketjuja on edelleen. Biotalous etsii tänään kuumeisesti uuden ajan tuotteita, joille voi rakentaa uuden, täydellisen Chydeniuksen arvoketjun. Kaikkea metsästä ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

VELI POHJONEN

Viiden Kunnan Sanomat / Viispiikkinen. Mielipide. 14.3.2024

Bioetanolille voi koittaa uusi, Dubain vaihe

Bioetanoli pääsi bioenergian lajeista ensimmäisenä maailman tavarapörssiin. Se tapahtui Chicagossa 2005.

Yhdysvalloissa tislattiin silloin 15 miljardia litraa bioetanolia vuodessa, etupäässä maissista. Se vastasi 2,9 prosenttia USA:n bensiiniautojen polttonesteestä. 

Pörssilistauksen jälkeen bioetanolin kysyntä alkoi kasvaa. Viidessä vuodessa tuotanto nousi USA:ssa kolminkertaiseksi. Tänään siellä on yli 200 etanolin laitosta. Niiden yhteistuotanto on luokkaa 60 miljardia litraa vuodessa.

Suomessa bioetanolia on hieman hyljeksitty. Viljan tislaaminen autoihin taitaa arveluttaa meillä.

Amerikkalaiset osaavat markkinoida etanoliaan osana rehuteollisuutta ja karjataloutta. Maissin jyviähän ei saa tislattua kokonaan nesteeksi. Runsas kolmannes jää valkuaispitoiseksi mäskiksi. Se maittaa rehuna hyvin sioille.

Autoilijoina tunnemme kyllä Suomessakin etanolin. EU:n kanssa sovimme jo viisitoista vuotta sitten, että kaikessa tankattavassa polttonesteessä tuli olla määräosuus bioperäistä. 

Lähdimme vuonna 2008 kahden prosentin etanolin osuudesta. Osuuden oli tarkoitus nousta vähitellen, ensin viiteen, siten kymmeneen, kahteenkymmeneen, jopa sataan prosenttiin asti.

Tänään tankkaamme joko viiden prosentin tai kymmenen prosentin etanoliseosta bensiiniautoihimme. Kehitys näyttää pysähtyneen. Emme saa tavalliselta huoltoasemalta vieläkään 10 prosenttia väkevämpää biopolttonestettä.

Kymmenen vuotta sitten uskoa etanoliin vielä oli. Polttonesteyhtiö St1 rakensi 2015 Kajaaniin mittavan, sahanpuruun perustuvan bioetanolin tehtaansa. Raaka-ainetta tehtaalle olisi metsien Suomessa riittänyt.

Lokakuussa 2023 yhtiö antoi kuitenkin hankkeestaan suomalaista bioetanolia koskettavan hätkähdyttävän tiedon. Yhtiö lopettaa koko etanolin tuotantonsa Kajaanissa, osin muuallakin Suomessa.

Bioetanolimme sai takapotkun. St1-yhtiö ei saanut sahanpurun demolaitostaan toimimaan voitollisena. Yhtiö ei lokakuussa enää olettanut, että bioetanolin kysyntä kasvaisi ja sen tuotannon kannattavuus paranisi.

Suomalaisen bioetanolin takapotku ajoittuu kuitenkin hieman erikoiseen vaiheeseen. Marras-joulukuun 2023 Dubain ilmastokokous (COP 28) päätti kehottaa kaikkia YK:n maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista energiajärjestelmissään. Ehkä yllättäen siihen sitoutuivat myös Lähi-Idän öljyntuottajamaat.

Arvattavasti vihreän bioetanolin tarve on Dubain kokouksen jälkeen taas kasvamassa. Lakkauttamisen asemesta meidän tulisi laajentaa etanolin tuotantoa.

Bioetanolin pitkä, mutkitteleva polku kummastuttaa. Mutta kun ilmastokokousten lupausten myötä tankkaamme jatkossa autoomme bensiinin seassa yhä enemmän etanolia, soisimme sen olevan kotimaista, ei velkarahalla ostettavaa tuontienergiaa.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 9.3.2024

Lyhytkiertopajulla mitattiin Suomen puiden ennätyskasvu vuosipituudessa – Hämeen ekologiset olot ovat tällaiselle viljelylle maamme parhaat

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava, kasvuisa pajumme on ollut ehdokas uudeksi lyhytkiertoviljelyn lehtipuuksi 1970-luvun alusta lähtien. Ensimmäinen pajun lyhytkiertoviljelyn koe perustettiin 1973 Maatalouden tutkimuskeskuksen Perä-Pohjolan koeasemalle.

Puoli vuosisataa sen jälkeen pajulla mitattiin hämäläisellä maatilalla, Pälkäneen kunnassa, puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla jo useita vuosia kasvatettu lyhytkiertopajukko korjattiin ensin kantoihin saakka huhtikuussa 2023. Sitten kantovesat alkoivat kasvaa kevään hakkuun jälkeen vauhdikkaasti. Ne jatkoivat näin läpi koko suotuisan kasvukauden.

Pisin kantovesa oli mitaltaan tasan viisi metriä kasvukauden 2023 jälkeen. Mittaus oli osa paikkakunnalla järjestettyä syksyn bioenergiaseminaaria.

Puiden ja ylipäänsä kasvien vuotuista pituuskasvua on luontevin tarkastella läpi termisen kasvukauden. Se alkaa keväällä, kun keskilämpötila nousee yli viiden asteen ja päättyy vastaavasti syksyllä, kun keskilämpötila laskee alle viiden asteen.

Vuonna 2023 termisen kasvukauden pituus oli Pälkäneellä 181 vuorokautta. Sillä jakaen keskimääräinen kasvunopeus oli 2,76 senttimetriä päivässä eli 84,0 senttimetriä kuukaudessa. Lukema on vaikuttava, kun sitä vertaa puiden pituuskasvun maailmanennätykseen. Se löytyy Guinnesin ennätysten kirjasta.

Puiden pituuskasvun maailmantason vuosiennätys on saavutettu ymmärrettävästi sellaisissa tropiikin oloissa, missä termisen kasvukauden pituus on ympärivuotinen ja missä kasvulle on maaperässä koko ajan riittävästi vettä. Peltometsäviljelyn ja ylipäänsä lyhyen kierron lehtipuut ovat myös näissä oloissa arvattavasti nopeakasvuisempia kuin pitemmän kierron havupuut.

Malesiassa, itäisen Borneon saarella kasvatettu Albitsia-puu (Moluccan albizia - Falcataria moluccana), on kasvanut Guinnesin kirjan maailmanennätyksen: ensimmäisen 13 kuukauden aikana 10,74 metriä. Kuukautta kohti laskien pituuskasvua oli 82,6 senttimetriä.

Pälkäneen ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju, sen lajikkeeseen Salix schwerinii 'Amgunskaja'. Siperianpajun varhaiset pistokkaat tuotiin vuonna 1980 itänaapurista Suonenjoen koeasemalle Metsäntutkimuslaitokseen. Tuonti oli osa silloista Suomen ja Neuvostoliiton välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Sittemmin Siperianpajun viljelyn kokeilu painottui Joensuun yliopiston metsätieteelliseen tiedekuntaan. Siperianpajun pistokkaita monistettiin viljelykokeisiin eri puolille Etelä-Suomea, myös Pälkäneen kokeeseen.

Nopeakasvuisen pajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita tänään uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Lyhytkiertopuiden pituuskasvun merkittävä Suomen ennätyskin siihen kannustaa.

Hämeen ekologiset olot ovat tällaiselle viljelylle maamme parhaat.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 3.3.2024

Kuhmon malli kertoi, miten hajauttaa sähkön tuotantoa puuvoimalla

Tammikuun paukkupakkaset, tuulimyllyjen tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähkön tuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sähköä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Metsäteollisuudessa sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon mallia markkinoitiin 1990-luvulla hajautetun sähkön tuotannon malliksi eri puolille Suomea.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla tehdas voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys, niin metsätilallisille, teollisuudelle kuin koko kansantaloudelle.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. Kuhmon mallin voisi taas nostaa huoltovarmuuden pöydälle.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 6.2.2024

Puiden kasvuennätykseen viljellyllä pajulla

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Loimaan Lehti. 20.1.2024

Vihreään siirtymään Rudolf Dieselin opein

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla.

Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin öljypohjaisesta viljelykasvista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel ennusti: "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä".

Oliko Rudolf Diesel jo vihreän siirtymän esi-isä? Siirtymä ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen opillaan. Kasviöljyn eli biodieselin käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon sadaksi vuodeksi.

Nyt maailmalla kasvaa huoli alati lisääntyvistä fossiilisen hiilidioksidin päästöistä ja sitä seuraavasta lämpenevästä ilmastosta. Dieselin ennustusta on alettu pohtia ilmastosyistä niin Euroopan lauhkeissa maissa kuin tropiikin lämpimissä maissa.

Suomen maataloudessa biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voisi laajeta nopeasti. Kesällä 2023 rypsiä kasvoi meillä 30 100 hehtaaria. Tänään rypsi käytetään kuitenkin joko teollisissa prosesseissa, elintarvikkeena tai rehujen ainesosana, ei biodieselinä käytännön tasolla.

Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa, bioenergian maatalous lähti kehittymään Rudolf Dieselin opin suuntaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen verrattuna muihin viljeltäviin öljykasveihin.

Kun lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa. Auringonkukan siemenistä on mahdollinen saada 700 kiloa ja soijapavusta 500 kiloa öljyä vuodessa hehtaarilta.

Öljypalmun viljely on kehitysavun menestyksekäs tarina. Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita.

Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesia ja Indonesia eivät kehitysapua enää kaipaa. Maat ovat meidän normaaleja kansainvälisiä kauppakumppaneitamme.

Öljypalmun viljely mainitaan usein ympäristölle tuhoisana, luontaisia sademetsiä hävittävänä toimena. YK:n 2022 Montreal -kokous ohjeisti suojelemaan vähintään 30 prosenttia maa-alasta, myös sademetsistä. Näin luonnon monimuotoisuus säilyy.

Kun tämä ehto toteutuu, tropiikin maat voivat jatkaa energiaviljelyn tiellä. Peltometsäviljelyn öljypalmu luo myös melkoisen hiilen nielun.

Öljypalmun kannustamana maatalous kehittyy nyt ilmastokamppailun myötä näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Kehitys siellä menee Rudolf Dieselin vihreän siirtymän ennustuksen mukaan.

Dubain 2023 ilmastokokouksen biodieseliä tukevien päätösten mukaan sopivien öljykasvien viljelyä olisi syytä kehittää myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien.

Eiköhän meilläkin ole jo tarve siirtyä Rudolf Dieselin bioaikaan.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Lukijan mielipide.  9.2.2024

Joko aika on kypsä biodieselille

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeestaan, jonka hän oli tehnyt uudella moottorillaan. Diesel oli ruiskuttanut moottorinsa sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Heti Diesel ennusti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

Rudolf Dieseliä voi pitää energiaviljelyn isänä. Hänen ennustuksensa ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon lähes sadaksi vuodeksi.

1900-luvun loppupuolella maailmalla alkoi viritä huoli alati lisääntyvistä hiilidioksidin päästöistä ja sitä seuraavasta lämpenevästä ilmastosta. Dieselin ennustusta alettiin nyt tutkia ilmastosyistä niin Euroopan lauhkeissa maissa kuin tropiikin lämpimissä maissa.

Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan, koska kasvit käyttävät hiilidioksidin lannoitteenaan.

Suomen maataloudessa biodieselin valmistusta kokeiltiin eniten rypsistä. Rypsin viljely kyllä maassamme hallitaan, ja tarvittaessa se voisi laajeta nopeasti. Kesällä 2023 rypsiä kasvoi meillä 30'100 hehtaaria. Tänään rypsimme käytetään kuitenkin joko teollisissa prosesseissa, elintarvikkeena tai rehujen ainesosana, ei biodieselinä käytännön tasolla.

Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian maatalous lähti sen sijaan kehittymään Rudolf Dieselin ennustuksen suuntaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa. Tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa. Auringonkukan siemenistä on mahdollinen saada 700 kiloa ja soijapavusta 500 kiloa öljyä vuodessa hehtaarilta.

Öljypalmun viljely on kehitysavun menestyksekäs ilmastotarinana. Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesiaan ja Indonesiaan annettavasta kehitysavusta ei voisi enää puhuakaan. Maat ovat meidän normaaleita kauppakumppaneitamme.

Öljypalmun myötä maatalous kehittyy nyt ilmastokamppailun myötä näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Rudolf Dieselin ennustus on alkanut siellä toteutua.

Dubain 2023 ilmastokokouksen päätösten myötä biodieselin suuntaan, sopivien öljykasvien viljelyllä, olisi syytä edetä myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien. Eiköhän aika liene jo meilläkin kypsä Rudolf Dieselin ennustukselle. 

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 24.1.2024

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaansa edellä

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla koeviljelimme sitä rehuksi. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Karjatilat eivät helpeen syttyneet.

Ruokohelven energiaviljelyä esitti 1989 Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa. Kuusinen päätteli naapurissa hyvin kasvaneen ruokohelven menestyvän myös Suomessa.

Kuusinen yhdisti heinäkasvilla sellun ja energian. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään tehtaassa ensin heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään biokaasureaktoriin.

Uuden sukupolven ruokohelven viljely käynnistyi 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu kuitenkin tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua kilpailijaksi markkinoille.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyyn ohjasi turveteollisuutemme varhainen vihreä siirtymä. Polttoturvetta haluttiin jatkaa, ja ehkä lopulta korvatakin, viljellyn ruokohelven murskeella.

Ruokohelven energiaviljely yleistyi nopeasti 2000-luvun alussa. Vahvasti asiaa ajoi maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala maassamme on 170'000 – 200'000 hehtaaria.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19'000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua. Polttoturpeeseen ja etenkään kivihiileen verrattuna ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä.

2010-luvulla ruokohelven viljelyltä putosi kannattavuus. Puuttuiko meiltä kymmenkunta vuotta sitten vielä ilmastokamppailun tahtotila? 2020-luvulla meillä kasvaa ruokohelpeä enää parituhatta hehtaaria.

Nyt ruokohelvellä on etunaan myös ilmastonhoitokasvin ominaisuus. Ruokohelpi jatkaa vihreänä kasvuaan loppusyksyyn. Sato korjataan paalaamalla vasta seuraavana keväänä, lumien lähdettyä.

Peltojen hiilidioksidin päästöt ovat suurimmillaan syyskesästä maaperän lämmittyä. Päästöjen hillintään tarvitsemme ruokohelven tapaisia, syyskesän vihreinä jatkavia viljelyskasveja. Muita vastaavia syksyn vihreitä ilmastonhoitokasveja ovat kuituhamppu sekä energiapaju.

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaamme edellä. Turvetta pidettiin aluksi hitaasti uusiutuvana, mutta jatkuvasti käytettävänä polttoaineena. Nyt se halutaan korvata taatusti uusiutuvalla biomassalla. Ruokohelven murskeesta on kehitteillä myös kasvuturpeen korvaaja.

YK:n Dubain 2023 ilmastokokous (COP 28) käänsi suunnan lopullisesti. Kokous kehotti kaikkia maailman maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista. Päästöjä tulisi vähentää globaalisti 43 % vuoteen 2030 mennessä.

Suomen maatiloilla on ruokohelven energiaviljelyyn tarvittava kokemus. Turvepeltojen maatilamme voisivat aloittaa ruokohelvellä vihreän siirtymän Dubai-vaiheen jo ensi keväänä.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 24.1.2024

Onko tukihenki korvannut maahengen?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä kasvatti hehtaarillaan satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen hehtaarisatoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous synnytti keksintöjä. Ne vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi tuotantotalouden pientiloilla. Se kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933 kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti lamakauden aikaan USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Vuonna 1985 EU:n budjetista jo 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100'000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43'300.

Päivää kohti EU-kaudellamme elinkeinostaan on pudonnut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Tukitalouteen liittyy myös energiaviljelyn esimerkki. Se kehitettiin maatiloillemme lisätuotannon haaraksi 1970-luvun öljykriisien kannustamana. Energiaviljelyyn oli tavoite siirtää maataloutemme silloisen ylituotannon peltoja.

Energiaviljelyn kokeilu alkoi maatiloillamme, maahengessä. Etenkin energiapajua alettiin koeviljellä tuotantotalouden opein.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 pysäytti tämän koeviljelyn. Ylituotannon pellot muuttuivat ympäristönhoidon pelloiksi. Tukitalous taisi kaataa tuotantotalouden varhaisen energiaviljelyn. 

Nykyään meillä ympäristönhoidon peltoja (kesannot mukaan lukien) luokkaa 145'000 hehtaaria. Tuo pinta-ala olisi luontevaa palauttaa aitoon viljelyyn, nyt huoltovarmuuden energiaviljelyyn, tai ilmastonhoidon pelloiksi.

Mikä lienee maataloutemme tuleva suunta: tukitalous vai tuotantotalous? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Maahenki voisi huomenna elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Sisä-Suomen lehti. Mielipide. 30.1.2024

Puiden kasvuennätykseen viljellyllä pajulla

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Loimaan lehti. Mielipide. 20.1.2024

Viljelypaju yksi pituuskasvun Suomen ennätykseen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Sillä mitattiin vuonna 2023, hämäläisellä maatilalla, puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 14.1.2024.

Sähkön tuo­tan­toa ha­jau­tet­ta­va

Tammikuun paukkupakkaset, tuulivoimaloiden tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähköntuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sitä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Metsäteollisuudessa sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Mallia markkinoitiin 1990-luvulla hajautetun sähkön tuotannon malliksi eri puolille Suomea.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla se voi päästä sähkön tuotannossa 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys, myös metsätilallisille ja koko kansantaloudelle.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. Kuhmon mallin voisi taas nostaa huoltovarmuuden pöydälle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 25.01.2024

Hiilidioksidin päästöpörssiltä odotettiin paljon – Sen tulevaisuus herättää edelleen pohdintaa

Hiilidioksidin päästöpörssi käynnistyi EU:ssa 19 vuotta sitten, vuoden 2004 joulukuussa. Päästöpörssin piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme kätevästi torjua ilmastonmuutosta.

Haittaveron tapaan päästökaupan piti pehmeästi mutta varmasti nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta riittävän korkealle. Esimerkiksi autoihin olisi tullut vaihtoehdoksi halvempi bioetanoli.

Ennen päästökauppaa tutkijapiireissä laskettiin mihin hiilidioksiditonnin pörssihinta mahtaa asettua. Lisäksi arvioitiin kuinka korkealle pörssihinnan olisi noustava, jotta esimerkiksi kivihiilen voimalat siirtyvät metsähakkeeseen.

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arveltiin viisi euroa tonnilta. Kivihiilen korvaamiseksi laskettiin tarvittavan taso 30–40 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Päästöpörssi avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussut ilmaston odottamalle tasolle. Hinta päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huterasta päästökaupasta huolestui 2017 ilmastokamppailua silloin näyttävästi vetänyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan seitsemästä eurosta vähintään 21 euroon, eli kolminkertaiseksi.

Päästömaksu lähti vauhdilla Macronin polulle, jopa hänen tavoitteensa roimasti ylittäen. Yli 60 euron päästiin syyskuussa 2021.

Hinta nousi korkeimmillaan yli 98 Euron helmikuun alussa 2023. Mutta sen jälkeen päästöpörssi sekosi länsimaiden muun talouden tapaan. Taustalla lienee ollut ennustamaton muutos: Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Energian maailmankauppa oli alkanut sekoilla.

Päästömaksun hinta kääntyi laskuun, sahaillen levottomasti. Tammikuun lopussa 2024 hinta oli 64 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Kun Venäjän maakaasun, öljyn ja sähkön sekä metsähakkeen ja pelletinkin tuonti ovat pysähtyneet, EU-maiden on joka tapauksessa harkittava omia uusiutuvan energian vaihtoehtoja. Energian vihreän siirtymän oli määrä tapahtua päästökaupalla.

Tulevien ilmastokokousten lienee pohdittava miten Ukrainan sota vaikutti energiatalouteen. Miten se vaikutti vihreään siirtymään.

Päästöpörssiin liittyi jo 19 vuotta sitten paljon odotuksia. Päästöpörssi on käynyt pitkän polun. Nyt päästöpörssi ja sen jatko askarruttavat. Onko päästöpörssi jo päässyt maaliinsa vai onko se vaarassa romahtaa maailman levottomuuksien myötä. 

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 25.1.2024

Viljelypajumme merkkivuosi, puiden pituuskasvun Suomen ennätykseen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti peltohaketta tuottava energiapaju.

Nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä oppia energiaviljelystä. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

Veli Pohjonen

Viispiikkinen. Mielipide. 18.1.2024

VELI POHJONEN

Huoltovarmuus pani energiapuun taas liikkeelle

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmasotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukaan lukien liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun 1973 Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Meillä asian vahvin puolesta puhuja oli haapavetinen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Energiametsätoimikunta käynnisti historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2023 ensimmäisellä puoliskolla puusta saatiin 26 prosenttia ja öljystä 20 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sota. Nyt meitä huolestuttaa mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergian paluu näkyy myös energiapuun markkinoilla. Kymmenessä vuodessa energiapuun hankintahinta on noussut koko maan tasolla 69 prosenttia. (kuva)

Puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Esimerkiksi ennätysmäinen koivuklapien kysyntä kertoo jo, että energiapuu on lähtenyt vahvasti liikkeelle.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 10.1.2024

Vihreää siirtymää yritettiin turvepelloille jo sukupolvi sitten

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla sitä koeviljeltiin rehuksi Perä-Pohjolan koeasemalla Rovaniemen Apukassa. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Karjatilat eivät helpeen syttyneet.

Ruokohelven energiaviljelyä esitti 1989 Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa.

Kuusinen yhdisti heinäkasvilla sellun ja energian. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään tehtaassa ensin heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään biokaasureaktoriin.

UUDEN sukupolven ruokohelven viljely käynnistyi meillä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu kuitenkin tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua kilpailijaksi markkinoille.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyyn ohjasi turveteollisuutemme varhainen vihreä siirtymä. Polttoturvetta haluttiin jatkaa, ja ehkä lopulta korvatakin, viljellyn ruokohelven murskeella.

RUOKOHELVEN energiaviljely yleistyi nopeasti 2000-luvun alussa. Vahvasti asiaa ajoi maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala maassamme on 170 000–200 000 hehtaaria.

Esitellessään selontekoa Korkeaoja arvioi vielä, että 5–10 vuoden näkemällä bioenergiaa voitaisiin tuottaa aina 400 000–500 000 hehtaarilla, eli neljänneksellä peltoalastamme.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19 000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua. Polttoturpeeseen ja etenkään kivihiileen verrattuna ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä. 2020-luvulla meillä kasvaa ruokohelpeä enää parituhatta hehtaaria.

Ruokohelven viljelyltä putosi kannattavuus. Puuttuiko meiltä kymmenkunta vuotta sitten vielä ilmastokamppailun tahtotila?

NYT ruokohelvellä on etunaan myös ilmastonhoitokasvin ominaisuus. Ruokohelpi jatkaa vihreänä kasvuaan loppusyksyyn. Sato korjataan paalaamalla vasta seuraavana keväänä, lumien lähdettyä.

Peltojen hiilidioksidin päästöt ovat suurimmillaan kasvukauden loppupuoliskolla, maaperän lämmittyä. Päästöjen hillintään tarvitsemme ruokohelven tapaisia, kasvukauden loppuun asti vihreinä jatkavia viljelyskasveja. Muita vastaavia syksyn vihreitä ilmastonhoitokasveja ovat kuituhamppu ja energiapaju.

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaamme edellä. Turvetta pidettiin aluksi hitaasti uusiutuvana, mutta jatkuvasti käytettävänä polttoaineena. Nyt se halutaan korvata taatusti uusiutuvalla biomassalla. Ruokohelven murskeesta on kehitteillä myös kasvuturpeen korvaaja.

YK:N Dubain 2023 ilmastokokous (COP 28) käänsi suunnan lopullisesti. Kokous kehotti kaikkia maailman maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista. Päästöjä tulisi vähentää globaalisti 43 prosenttia vuoteen 2030 mennessä.

Joko ruokohelpi on palaamassa takaisin? Suomen maatiloilla on ruokohelven energiaviljelyyn tarvittava kokemus. Turvepeltojen maatilamme voisivat aloittaa ruokohelvellä vihreän siirtymän Dubai-vaiheen jo ensi keväänä.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 23.1.2024

Metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän silloisten öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Suomalaissyntyinen sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Ministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, 3-5 vuoden korjuuvälein kasvatettavan pajun energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2023 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ukrainan ja Israelin nykyiset kriisit opettavat, että metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan

Veli Pohjonen

Heinäveden lehti. Mielipide. 16.11.2023.

Puupellettiä ei tulisi unohtaa

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve, kun maakaasun tuonti ensimmäisessä, Venäjän putkessa pysähtyi Ukrainan sodan myötä.

Puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostuu taas, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Talvella 2023-2024 energiahuoltomme saa maakaasua vain nesteytettynä, ostettuna ulkomailta. Se rahdataan laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Woodexin lisenssi hankittiin ja ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö. Yhtiö valitsi raaka-aineekseen metsähaketta halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton.

Toisen sukupolven, todellisen puupelletin aalto tuli Ruotsista 1997. Finncambi-yhtiö perusti pellettitehtaansa Etelä-Pohjanmaalle.

Ukrainan sodan aiheuttama puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä ja maakaasun tulevaisuus nostivat kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupelletillä voi korvata maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Puuvoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen. Pellettiä voisi tehdä myös vaikkapa avohakkuun kannoista.

Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin vihreän siirtymän koulukunta mikä haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

Nopein vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kiertoajalla kasvatetusta viljelypajusta.

Puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi unohtaa.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 9.11.2023.

Paluu tuotantotalouteen elävöittäisi maaseutuamme

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui keksintöihin. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se syntyi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600. Suhteellisesti sama ilmiö on vielä voimakkaampi karjatalouden ns. nurmi-Suomessa.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi Suomessa keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyään unioniin Suomi saa päättää itse metsätiloistaan, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilat siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Metsätaloutemme kehitystä on syytä verrata maataloutemme kehitykseen. Voisiko tukitalous johtaa myös metsätilalliset ajan saatossa ahdinkoon?

Onneksi EU:n maa- ja metsätalouspolitiikassa orastaa myös vastakkaisia linjauksia. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisivatko maa- ja metsätilamme siis palata jo lähitulevaisuudessa takaisin tukitiloista tuotantotiloiksi? Se voisi elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 30.11.2023.

Voisiko viljelijöiden maahenki palata tukihengen tilalle?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli taannoin maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi vuonna 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi vuonna 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43 300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsähenki puolestaan kannustaa tilallisia tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti paremmassa myyntihinnassa verrattuna nykyaikaan.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyämme unioniin saamme päättää itse metsätiloistamme, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilamme siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Voisiko sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle?

Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

Veli Pohjonen

Kainuun Sanomat. Lukijan mielipide. 14.12.2023

Energiahake vihdoin nousussa

Ilmastokamppailun pyörteissä olemme luvanneet vähentää fossiilipolttoaineita ja korvata niitä uusiutuvalla energialla. Esimerkiksi kivihiilen käytölle on paalattu tavoite painua nollaan 1.5.2029 mennessä. Jotain vastaavaa yritti Dubain YK-kokous loppuvuodesta 2023.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin siis nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. Vaikka hakkeella oli tulevaisuuden näkymä, emme kuitenkaan saavuttaneet tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä.

Mitä energiahakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa? Ukrainan kriisi ja energiapuun sekä maakaasun tuonnin pysähtyminen Venäjältä olivat päätekijöitä, mitkä sysäsivät energiahakkeen uuteen nousuun. Vuonna 2022 metsähakkeen käyttö oli 10,8 miljoonaa kuutiota.

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Näin jatkossa haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme vain risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Energiahakkeen hinta kääntyi nousuun. Nousun laukaisi kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turvepäätöstäkin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun voimakas nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Loppuvuodesta 2023 päästömaksu on ollut luokkaa 70 euroa. Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana.

Energiahake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Energiahakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 28.12.2023

Hajautettuun sähkön tuotantoon bioenergialla

Tammikuun paukkupakkaset, tuulimyllyjen tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloidenkin yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähkön tuotannon lisävaihtoehtoja.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Niiden tarvitsema energia tuli metsistä. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sähköä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Se on energiaa, mikä on lähtöisin kasvatusmetsistä. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Ohjelmassa metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon puuvoiman mallia markkinoitiin hajautetuksi sähkön tuotannoksi eri puolille Suomea.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille Joensuun metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla tehdas voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti selvästi Keijo Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys. Ehkäpä sahateollisuuden sähkön tuotanto odottaa vielä lisää innovaatioita. 

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. 

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 11.1.2024

Energiapaju kasvoi Suomen ennätyksen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti peltohaketta tuottava energiapaju.

Nopeakasvuisuus on energiapajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 9.1.2024

Voimme hajauttaa sähkön tuotantoa

Tammikuun paukkupakkaset, tuulimyllyjen tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähkön tuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Niiden tarvitsema energia tuli metsistä. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sähköä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Se on energiaa, mikä on lähtöisin kasvatusmetsistä. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon puuvoiman mallia markkinoitiin hajautetuksi sähkön tuotannoksi eri puolille Suomea.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla tehdas voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti Keijo Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. 

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 18.1.2024.

Onko isojakomme suunta kääntymässä?

Kuluneen metsästyskauden aikana useampikin metsästysseura sai tuntuman maanomistuksessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. On luonnollista ehdottaa metsästysseuralle maistaan vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien metsätilallisten maista.

Muutos on alkanut huolestuttaa. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia, Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä 1960-luvulla.

Olemmeko nyt, 50 vuoden päästä siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa.

Pidemmässä ajan kaaressa huolestuttaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Metsätiloja ostavat myös ulkomaiset rahastoyhtiöt.

Onko isojakomme suunta kääntymässä? Ainakin osa metsiämme on jo palaamassa ulkomaiseen omistukseen.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

John Locken oppia ja isojaon alkusuuntaa olisi syytä edelleen noudattaa.

VELI POHJONEN

Kalajokilaakso. Mielipide. 12.3.2021

Vahvinta kotimaista ei tule unohtaa

Uusiutuvan energian voi mieltää tämän päivän ilmastokamppailussa perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että tämä kolmikko ei tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi voimme laskea ne energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Perusvoiman muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisistä Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme. Mistä saamme talvella lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Välittömän toimeksiannon kansanedustajat antoivat Vapolle: kehittäkää turvevoima uudelleen. Tänään toimeksianto turpeelle tuntuu päinvastaiselta. 

Metsäenergialle nimitettiin 1978 haapavetisen professori Olavi Huikarin vetämä energiametsätoimikunta. Sen tehtäväksi tuli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut etumatkansa. Vuoden 2020 kolmella alun neljänneksellä saimme puusta 27 prosenttia ja öljystä 22. Ydinvoiman prosentti oli 20.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saimme siitä 2,2 prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli 4,5 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on puuvoimasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Pääosan jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Puuvoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta kotimaista, puuvoimaa ei tule jatkossakaan unohtaa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Mielipide. 17.3.2021

Ja ilmastohiili oli verolle pantava

Ja tapahtui niinä päivinä, että kaikki ilmastoomme vaikuttava hiili oli verolle pantava ... Kertoneeko historia myöhemmin, että se tapahtui Antonio Guterresin ollessa YK:n pääsihteerinä? Ainakin pääsihteeri Guterres kehotti joulukuussa kaikkia maita julistamaan ilmastohätätilan ja lunastamaan lupauksensa leikata hiilidioksidin päästöjään.

Yksin päästöjen leikkaus ei enää riitä. Koronakriisistä huolimatta ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee koko ajan. Päivittäinen mittaus alkoi maaliskuussa 1958 Mauna Loan vuorella Havaijille. Pitoisuus oli silloin 316 miljoonasosaa. Nyt, joulukuun lopulla pitoisuus oli 415 miljoonasosaa eli 31 prosenttia korkeampi.

Ilmaston avuksi tarvitaan hiilipörssi. Se oli esillä suomalaisissa ilmaston keskusteluissa jo pari vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 aiheesta seminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

Hiilipörssi olisi markkinapaikka yhtäältä taivaalle menevälle päästöhiilelle ja toisaalta taivaalta tulevalle nieluhiilelle. Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksaisivat taivaalle menevistä hiilen päästövirroistaan. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville puolestaan maksettaisiin esimerkiksi metsiin tulevista hiilen nieluvirroista.

EU:ssa taivaalle menevän hiilen päästöpörssi on toiminut jo 15 vuotta. Nieluvirtojen osalta vastaavaa ei ole onnistuttu käynnistämään.

Meillä hiilipörssin osaamisaluetta ovat metsät ja niihin päätyvät hiilen nieluvirrat. Kiitos Metsäntutkimuslaitoksen jo 1921 aloittaman Valtakunnan Metsien Inventoinnin, metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaisen työn sekä digiajan uusien tietokonesovellusten, voimme määrittää kullekin metsätilalle vuosittain tulevan hiilen nieluvirran.

Metsätilojen osallistuminen hiilipörssiin olisi helpoin metsäverotuksen kautta. Kyseessä olisi saman mittaluokan muutos, mikä metsissämme tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin pinta-alaverotuksesta tuloverotukseen. Siitä muutoksesta hiilipörssi voisi ottaa hallinnon oppia.

Myös maaperän hiili on ilmastolle tärkeä. Koko maapallon tasolla maanpinnan alapuolisessa humuksessa on kolme kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin maanpinnan yläpuolisessa puustossa. Myös maaperän hiili tulisi saada hiilipörssiin.

Odotamme edelleen käytännön hiilipörssiä. Ote siitä on lipsunut parin vuoden ajan. Hiilipörssin soisi nyt etenevän eikä hiipuvan. Ilmastomme sitä odottaa. Varmaan sitä odottaa myös YK:n pääsihteeri.

Veli Pohjonen

Sotkamo -lehti. Mielipide. 29.12.2020

Puupelletille tuli Glasgown ilmastonäkymä

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30'000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Pelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on saksalaisperäinen Rudolf W. Gunnerman. Hän muutti nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, vain 20 dollaria taskussaan mutta pää täynnä ideoita.

Gunnerman patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet kuten puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi puupelletin ja kivihiilen välisen silloisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin pelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Esimerkiksi Stora Enson Varkauden pelletti tullaan puristamaan sahan sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui (kuva). Meiltä puuttui vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. 

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt 2020-luvulla pelletillä on sekä eurooppalainen että koko maailmanlaajuinen tarve. Lupauduimme Glasgown ilmastokokouksessa vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 18.11.2021

Puupelletti ja maakaasu kytkeytyvät toisiinsa

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei tullutkaan pellettikoneille höylänlastua niin kuin ennen. Polttoöljy säilytti markkinansa.

Varalta tutkijat alkoivat silti selvittää, miten muuta metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa kotimaassa ja ulkomaille.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Pari viime vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli milloin Ukrainan, milloin Valko-Venäjän kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden  rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Nivala -lehti. Mielipide. 10.3.2022

Energiahakkeen tuotannossa keräilystä viljelyyn

Metsästä keräämäämme energiapuuta on ohut riuku, joka ei ole vielä turvonnut paperipuun kokoon. Energiapuu on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta, jota maassamme riittää. Toisaalta, turpeen polton hiipuessa nopeasti energiahakkeen kysyntä on yhtä nopeassa nousussa.

Rinnankorkeudeltaan 6-10 sentin, karsimattoman energiapuun hinta maassamme oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Näin laskien pienpuu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana, ja lopulta tienvarteen keräämässä riukukasassa.

Kun riukupuu jatkokerätään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa energiahakkeen keskimääräinen voimalan porttihinta on jo tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun kuutiohinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta tulisi olla palkkaa metsäänsä kasvattavalle, ja osan palkkaa koneurakoitsijoille energiapuun haketuksesta ja kuljetuksesta.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 yhtälön merkillisen tilan. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta. Ja tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta sekä kuljetuksesta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus selvitti 2013 energiapuun tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi.

Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta.

Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Nivala -lehti. Mielipide. 27.1.2022

Turvepeltoihin nojaa ruokaturvamme

Korona-virukset ja niiden aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000 (kuva). Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän kuitenkin pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Turvepeltoihin nojaa ruokaturvamme.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 25.1.2022