Olisiko aika palauttaa viljelijöiden maahenki?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Tuotantotalouden ytimessä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja pyrkimykseen runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Yhdysvalloissa. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Tukitalous alkoi Euroopassa 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme. Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudellemme on tänään: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloilla samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2025 enää 39825 kappaletta (maatalous- ja puutarhayritykset yhteensä).

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin noin viisi maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: "Tapa talonpoika päivässä".

Voisiko maataloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Olisiko jo aika palauttaa viljelijöiden maahenki? Se elävöittäisi ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

VELI POHJONEN

Keski-Häme. Lukijalta. 16.7.2026

Puuvoimaa ei ole syytä unohtaa

Lähi-Idän kriisi sekä sitä seurannut autoomme tankattavan bensiinin hinnan jatkuva nousu korostavat taas mikä merkitys omalla energialla on maan huoltovarmuudelle.

Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiastamme. Sitten öljyvoima aloitti nousunsa. Se ohitti puuvoiman 1964. Molemmat olivat silloin tasolla 39 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

 Suuri muutos käynnistyi 1973 Lähi-Idän Jom Kippurin sodasta ja sen aiheuttamasta öljykriisistä. Kriisi huolestutti päättäjiämme. Miten takaamme energian huoltovarmuuden, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aihetta pohtivan energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä tuli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Toimikuntaa vetämään Virolainen asetti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikarin. Toimikunta käynnisti energiametsien tutkimuksen. Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema.

Puuvoiman merkkivuodeksi tuli 2012. Puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista energialähteistä 24 prosenttia.

Puuvoima on vahvistanut etumatkaansa vuodesta toiseen. Vuonna 2025 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 18.

Puuvoimaamme kannattaisi edelleen kehittää ulkomaisen raakaöljyn korvaajaksi. Tyyppiesimerkki on bensiinimoottoreiden hyödyntämä bioetanoli. Sen valmistus sahojen sivutuotteesta, sahanpurusta on Suomessa jo pitkään kehitetty teknologia. Bioetanolin valmistus ei kuitenkaan menneinä vuosina edennyt taloudellisesti, kun luotimme fossiiliöljyn pysyvän alati halpana.

Energiataloutemme ja huoltovarmuutemme kaipaavat nyt lisää kotimaista puuvoimaa. Sen merkitys korostui taas Lähi-Idän levottomuuden myötä. Puuvoiman jatkuvaan, mieluusti kiihtyvään nousuun tykästyisi myös alati velkaantuva kansantaloutemme. Puuvoimaa ei ole syytä unohtaa.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 25.7.2026

Jatkuva kasvatus perustuu monipuoliseen metsänhoitoon

Talousmetsiemme avohakkuista kiistellään yhä enemmän. Niistä väitetään tulleen Suomelle jopa mainehaitta. Jo parikymmentä vuotta lohkometsätalouden vaihtoehdoksi on esitetty siirtymää talousmetsien jatkuvaan kasvatukseen. Tänään siirtymän vauhdittamiseksi on kehitetty kansainvälinen metsäsertifikaatti nimeltään EverCover, suomeksi IkiPeite.

Sertifikaatti takaisi markkinoilla tukkipuun ostajalle, edelleen jalostajalle, ja edelleen lopputuotteen myyjälle, että raakapuu ei ole peräisin avohakatusta metsästä vaan jatkuvasta kasvatuksesta. Puutaan myyvälle metsätilalliselle IkiPeite -leimalla korjatusta tukkipuusta maksettaisiin korkeampaa hintaa kuin normaalista avohakkuun tukkipuusta.

Myös jatkuva kasvatus eli IkiPeite odottaa jatkuvaa metsänhoitoa. Metsänhoidon tarkoitushan on aina ollut puun tuotannon lisääminen, kestävyyden periaatetta noudattaen.

Jatkuva kasvatus on esimerkiksi perinteisesti mielletty niin, että puun taimet uusiutuvat luontaisesti. Tulevaisuudessa erilliset istutustaimet ovat kuitenkin myös jatkuvan metsänhoidon mahdollisuus.

Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia ja taudinkestävämpiä metsäpuiden lajikkeita. Kun ilmasto lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita on hyvä jalostaa jo etukäteen.

Tuulenkaadon aukkoja jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille sopii istutettavaksi jalostetut, entistä nopeakasvuisemmat puun taimet, tyypillisesti kuuset. Isompiin tuulen kaadon aukkoihin voi istuttaa myös mäntyä tai rauduskoivua.

Puun taimien kasvua voi tänään entisestään vauhdittaa lisäämällä taimille maaperän elinvoimaa parantavaa biohiiltä. Biohiilellä voi kohentaa etenkin karulla maalla kasvavan nuoren männyn kasvua. Tästä on jo koenäyttöä Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla.

Jatkuvaan kasvatukseen sopii myös pystykarsinta. Samalla kun oksattoman laatutukin osuus nousee, metsämaan valoisuus kasvaa alaoksien vähetessä. Uusien taimien varhaiskasvu vauhdittuu.

Biohiilellä olisi mittavia mahdollisuuksia myös huomisen IkiPeite -metsätaloudessa. Ja jokainen maahan lisätty biohiilen (alkuainehiilen, hiilidioksidiksi laskettuna) kilo osallistuisi myös ilmastokamppailuun.

Metsän jatkuva kasvatus on tänään vaihtoehtoinen, vapaa valinta metsätilalliselle. Mutta niin avohakkuiden lohkometsätalous kuin IkiPeitteen metsätalous perustuvat yhtä lailla jatkuvaan, monipuoliseen metsänhoitoon.

VELI POHJONEN

Pieksamäen Lehti. Lukijalta. 30.7.2026

Viitteitä:

YLE 27.8.2025    Avohakkuista tuli Suomelle mainehaitta   https://yle.fi/a/74-20178259

Hyytiälän kokeesta:

Marjo Palviainen et al 2020. Biochar amendment increases tree growth in nutrient-poor, young Scots pine stands in Finland.     https://doi.org/10.1016/j.foreco.2020.118362

Energian huoltovarmuuden selkäranka ovat edelleen metsämme

Lähi-Idän kriisi sekä sitä seurannut autoomme tankattavan bensiinin hinnan jatkuva nousu korostavat taas mikä merkitys omalla energialla on maan huoltovarmuudelle.

Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiastamme. Sitten öljyvoima aloitti nousunsa. Se ohitti puuvoiman 1964. Molemmat olivat silloin tasolla 39 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Suuri muutos käynnistyi 1973 Lähi-Idän Jom Kippurin sodasta ja sen aiheuttamasta öljykriisistä. Kriisi huolestutti päättäjiämme. Miten takaamme energian huoltovarmuuden, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aihetta pohtivan energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Toimikuntaa vetämään Virolainen asetti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikarin. Toimikunta käynnisti energiametsien tutkimuksen. Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema.

Puuvoiman merkkivuodeksi tuli 2012. Puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista energialähteistä 24 prosenttia.

Puuvoima on vahvistanut etumatkaansa vuodesta toiseen. Vuonna 2025 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 18.

Puuvoimaamme kannattaisi edelleen kehittää ulkomaisen raakaöljyn korvaajaksi. Tyyppiesimerkki on bensiinimoottoreiden hyödyntämä bioetanoli. Sen valmistus sahojen sivutuotteesta, sahanpurusta on Suomessa jo pitkään kehitetty teknologia. Bioetanolin valmistus ei kuitenkaan menneinä vuosina edennyt taloudellisesti, kun luotimme fossiiliöljyn pysyvän alati halpana.

Energiataloutemme ja huoltovarmuutemme kaipaavat nyt lisää kotimaista puuvoimaa. Sen merkitys korostui taas Lähi-Idän levottomuuden myötä. Puuvoiman jatkuvaan, mieluusti kiihtyvään nousuun tykästyisi myös alati velkaantuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 30.7.2026

Pa­lo­met­sän­hoi­toam­me kan­nat­taa edel­leen ke­hit­tää

Kesän 2026 hellekaudet Keski-Euroopassa ja helteitä seuranneet metsäpalot etenkin Ranskassa ja Espanjassa tuovat välttämättä mieleen, olemmeko me Suomessa varautuneet vastaavaan ilmastotapahtumaan. Voisiko vastaavaa tapahtua jo ensi kesänä? Onko meillä sitä varten riittävästi palometsänhoitoa?

Metsänhoitomme pääsi tässä teemassa kyllä maailman eturiviin runsas vuosi sitten, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kehui palometsänhoitoamme toisen presidenttikautensa alussa. Fox News - kanava haastatteli häntä Kalifornian häkellyttäviin, vuotuisiin metsäpaloihin liittyen.

Trump mainitsi haastattelussa Suomen, ja myös Itävallan, esimerkkinä metsistä elävistä maista, joilla ei ole samanlaista maastopalojen ongelmaa kuin Kalifornialla. "Meillä ei ole paloja. Me hoidamme metsiämme", Trump muisteli hänelle kerrotun. "He tekevät hakkuita ja puhdistavat metsäpohjan", Trump jatkoi.

Trump kosketti aihetta jo edellisellä presidenttikaudellaan. Vuoden 2018 Kalifornian metsäpalojen aikana hän kehotti Yhdysvaltain kansalaisia hoitamaan jatkossa metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta englannin kielen sanaa "raking", mikä tarkoittaa haravoimista. Letkautus huvitti suomalaista metsäväkeä. Haravoiminen voi kuitenkin tarkoittaa myös hakkuutähteen koneellista korjuu energiapuuksi.

Letkautuksen taustalla on itse asiassa kolme tosiseikkaa Suomen palometsänhoidosta.

Ensiksi, suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Eipä taideta hoitaa Ranskassa ja Espanjassakaan.

Toiseksi, sellupuun ohella energiapuuta tavoittelevissa harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös muuten maahan jäävät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu.

Korjuukone kuljettaa energiapuun metsäautotien varteen. Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Hakerekka ajaa energiapuun voimalaan. Siellä pienpuu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Energiapuun korjuu metsäpalojen tieltä on moninkertaistunut tällä vuosisadalla. Vuonna 2000 "haravoimme" kolme miljoonaa kuutiota. Tänään olemme vuositasolla 11 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa.

Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se oli Suomessa yleistä vielä 1900-luvun loppupuolella, mutta tänään se on melko harvinaista. Pystykarsinta on yleistä esimerkiksi metsämaa Japanissa. Niinpä Japanin metsäpaloista uutisoidaan harvoin.

Kun kuivat oksat poistaa pystykarsimalla yli maastopalon liekin rajan, latvapalojen riski vähenee. Pystykarsintaa voisi kehittää arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Suomi pääsi presidentti Trumpin lausunnoilla palometsänhoidon mallimaaksi. Tästä asemasta meidän kannattaa pitää kiinni jatkossakin.

Entistä tehostetummat ensiharvennukset, pienpuun tarkempi korjuu ja paluu pystykarsintaan parantaisivat edelleen metsiemme paloturvallisuutta. Hyvästä metsäautoteidemme verkostostakin on syytä pitää huolta.

Palometsänhoitoamme kannattaa kehittää. Siihen kannustaa myös ilmastonmuutoksen eteneminen.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vie­ras­ko­lum­ni. 4.8.2026 .

Lisää tuhkalannoitusta metsiin

Kiertotaloudessa puun tuhkalla on pitkä historia. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1900-luvulla, että Suomen taannoinen asuttaminen rannikolta sisämaahan ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Niitä paloi joka kesä sekä kairojen metsäpaloissa että suunnitelluissa kaskeamisissa. Kevättulvat huuhtelivat tuhkaa kairoista jokivarsiin. Tulvavesien ravinteet lannoittivat rantaniittyjä. Ne alkoivat kasvaa, pääosin heinää.

Heinä kasvoi niin hyvin, että paikallisen pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja hevosensa. Suomen asutus levisi sisämaahan jokivarsia myöten.

Puun tuhka on metsänhoidon ihanteellinen lannoite. Se sisältää puiden tarvitsemia ravinteita juuri samassa suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat niitä maasta runkoihinsa ottaneet. Ainut merkittävä ravinnepuute on palavina kaasuina taivaalle päätynyt typpi.

Huikari opetti että puun korjuu vähentää aina ravinteita metsästä. Metsissämme 2000-luvun puolella todettu hienoinen vuosikasvun taantuma voi johtua osaltaan tästä. Emme ole kierrättäneet puiden tarvitsemia ravinteita riittävästi. Tätä metsämme olisivat tarvinneet aina siitä lähtien kun hakkuiden aika alkoi.

Energiapuun käyttö voimalaitoksissa on lisääntynyt. Tuhkaa olisi käytettävissä vuosittain vähintään 200 000 tonnia. Sillä voitaisiin lannoittaa noin 70 000 hehtaaria. Tällä hetkellä tuhkalla lannoitetaan vuosittain reilut 12 000 hehtaaria. Kiertotalous kehottaa viisinkertaistamaan sen.

Pölymäisen puuntuhkan levitys lannoitteeksi on luontaisin levittää metsään nykyisin metsäkonein tai maataloustraktorein. Tuhkaa voi levittää myös helikopterilla tai huomisen miehittämättömillä drooneilla.

Puuntuhkan voi myös rakeistaa. Raetuhkaa voi kuljettaa eri puolille maatamme, tai jopa vientiin asti puupelletin tavoin.

Puun tuhka on yksi kansantaloutemme helmiä. Se on edelleen kiertotaloutemme ytimessä. Metsien tuhkalannoitusta olisi syytä heti vauhdittaa.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 8.8.2026

Mikä met­sis­säm­me ro­mah­taa? – Olisi aika saada taas puus­tom­me kasvu nousuun

Metsä- ja ilmastokeskusteluissamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hiipumisena. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan hienoinen ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu. Mutta kyllä metsämme kasvavat vuosittain silti hakkuita enemmän.

Metsäntutkimuslaitoksen edesmennyt professori Olavi Huikari opetti, että vielä 1950-luvulla mitattu metsiemme heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan metsissä. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Kansantalouteemme luotiin uusi käsite: metsänparannuslaina. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Huikari opetti, että tärkeintä puun kasvulle on pitää maaperän vesi liikkeessä, ei niinkään maaperän kuivattaminen. Veden mukana liikkuvat ravinteet ovat puiden juurille tärkeitä.  Ehkäpä tämän päivän soiden ja metsien vesityshankkeilla olisi tästä jotain opittavaa.

Metsiin kaivettuja ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2025 kunnostusojitimme enää 2626 hehtaaria.

Mikä metsissämme on romahtamassa? Ovatko ojitetut kangasmetsämme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen pysäyttäminen näkyy myös metsiemme kasvun hiipumisena? 

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla Olavi Huikarin ojitusoppiin pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 29.7.2026

Kuva: Kunnostusojitus Suomessa 1953-2025. Lähde Luke

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn voisi ottaa mukaan biohiilen

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Brenner kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota ensin kuivattiin ojittamalla ja kuivunutta pintaa poltettiin sitten muutaman sentin syvyydelle. Kytömaahan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää ruissatoa. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosissa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmä oli merkittävä maamme taannoiselle ruokaturvalle.

1900-luvulla kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna sähkön ja kaukolämmön voimalassa.

Turvemaan kydöttäminen on muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä, kivennäismaan kaskeamisesta. Jo 1400-luvulta lähtien Suomessa on kaskettu metsiä, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta.

Myös kaskimaille viljeltiin ruista. Silloin käytimme maatiaislajiketta nimeltään ”pensasruis” jota myös ”kaskirukiiksi” kutsuttiin. Kaskeamisen, rukiin ja ruokaturvan kytkentä korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.

Sekä turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys nykypäivän biohiileen. Kydöttäminen, kaskeaminen, biohiili ja myös tuhkalannoitus, parantavat kaikki maan viljavuutta. Ne kaikki torjuvat maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta.

Palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu maaperään viljelyskasvien tarvitsemia tärkeitä ravinteita, esimerkiksi fosforia ja kaliumia. Typpi sen sijaan päätyy liekeissä taivaalle. Biohiilellä on tässä erikoinen etunsa. Se elävöittää maaperän mikrobitoimintaa, mukaan lukien typpeä sitovia mikrobeja.

Kydöttämisessä ja kaskeamisessa biomassa palaa useimmiten tuhkaksi asti, koska happea turpeen ja kaskipuun palamiseen riittää. Sen sijaan biohiili syntyy, tai se paahdetaan, aina hapettomassa tilassa niin että biomassan alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan. Hiven biohiiltä syntyi myös kydöttämisessä ja kaskeamisessa.

Etenkin turvepeltojen taannoista kydötystä on ilmastokeskustelussa kauhisteltu. Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä. Kauhistelu on jatkunut nykypäivinä väitteellä, että kaikista turvepelloista on tullut ilmastopahis.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voi pysyvästi kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin turvemaalla kuin kivennäismaalla.

Turvesuot ovat yksi runsaimpia luonnonvarojamme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan. Biohiilellä on tässä tulevaisuuden mahdollisuus, ilmastokamppailijan rooli.

Mutta kyllä turvesuon jättömaiden kuten muidenkin turvemaiden vesittämisen pohdiskelun on hyvä perustua kansainvälisen luonnonsuojelun perussääntöön: viljele maa-alueista 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 15.6.2026

Mikä metsissämme oikein romahtaa?

    Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

    Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

    Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

    Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

    Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä, vain noin kymmenesosan tarpeesta.

    Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

    Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 30.10.2024

Taloutemme hamuaa lisää halpaa haketta

    Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

    Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

    Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

    Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

    Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

    Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

    Ensimmäisen hakepuimurin rakensi keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

    Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

    Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessammekin toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

    Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

    Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

    Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

    Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 10.2.2022

Kotimainen turvetalous osaksi valtion velkajarrua

    Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin hamusimme sitä öljylämmityksen kaudella.

    Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

    Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

    Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat äänestivät 5.12.2000, että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

    Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin.

    Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987, että ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

    Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

    Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

    Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

    Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita.

    Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Tänään kansantaloutemme kuitenkin huojuu ulkomaalaisen liikavelan vuoksi. Huojunta odottaa velkajarrua.

    Kotimainen turvetalous voisi palautua nopeasti osaksi valtion velkajarrua.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 17.1.2026.

Kotimainen turpeemme paketoitiin, mutta paketin voi aina avata

Tänään hiipuva kotimainen polttoturve oli puolen vuosisadan ajan melkoinen helmi kansantaloudellemme. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

Huippunsa polttoturve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus alkoi kuitenkin pohdituttaa, ensin tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus kertoi laskelmassaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

Pohdinta eteni poliitikoille. Jostain syystä kansanedustajat päättivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

Ruotsissa päädyttiin 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Turpeen käyttöä aluksi tuettiin, uusiutuvan sähkön tuotannossa. Sen sijaan kaukolämmön kattilalaitoksissa turve sijoitettiin EU:n päästökaupan piiriin. Tänään turpeen käyttö on Ruotsissakin hiipunut.

Suomen kansantaloudelle polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energiallahan on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Valtiomme velkaantumisen nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on mielenkiintoinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Turpeella oli raaka-aineena myös monia muita mahdollisuuksia kuin energia. Tyyppiesimerkki on kaikkein paras puutarhojen kasvualusta, kasvuturve. Turpeesta oli määrä valmistaa muun muassa turvekoksia, aktiivihiiltä, vahoja ja hartseja. Myös niihin liittyvä kehitystyö näyttää pysähtyneen, ilmastopoliittisista syistä. 

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voi aina avata. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 5.6.2025

Suometsien ennallistamisessakin tärkeintä järjestys: Viljele ja varjele

    Kiistely metsäalueiden suojelusta kiihtyy ilmastokamppailun myötä. Hiilinieluja haluttaisiin vahvistaa. Ikääntyneiden metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa.

    Kuuminta on tänään puhe metsien ennallistamisesta. Metsäojia ollaan tukkimassa. Jo ojitettuja suometsiä halutaan muuntaa takaisin avosoiden suuntaan. 

    Opillisesti luonnonsuojelussa on kyse monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten kasvi- ja eläinlajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK:n kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä kokous pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi sovittiin 17, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme suojelualueita vuosittain.

    Ympäristöministeriössä on laskettu, että Suomi oli vuoden 2022 tasolla suojellut tiukasti maa-alueista (sisävedet mukaan lukien) 10,5 prosenttia. Olimme kuitenkin aika kaukana Aichin tavoitteesta kun ohitimme vuoden 2020.

    Aichin sopimus uusittiin 2022. Kanadan Montrealissa pidettiin seuraava aiheen kansainvälinen YK:n kokous. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsui kaikkia valtioita suojelemaan vielä enemmän, 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä.

    Sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme näissä metsissä tehokkaasti puuta.

    Vuonna 2015 suojeltujen soiden verkosto kattoi 1,2 miljoonaa hehtaaria eli noin 13 prosenttia koko Suomen soiden pinta-alasta. Tähän lukemaan on luontevaa lisätä tänään jo ennallistetut ja jatkossa vielä enemmän ennallistettavat metsäojitetut suot. Niiden yhteinen tavoite odottaa: 30 prosenttia koko suopinta-alastamme.

    YK-kokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu varmaan etenee kohti 30 prosenttia. Maa- ja metsätiloille, sekä koko ihmiskunnalle on kuitenkin edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävintä on edelleen viljely (70 % osuus). Viljelyn tavoitteesta olisi syytä pitää kiinni jo kansantalouden kannalta.

    Suhde 70/30 takaa kyllä luonnon moninaisuuden säilymisen, niin kangasmailla kuin suomailla. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 4.12.2025

****

LÄHTEITÄ

Montreal declaration 19.12.2022:

https://valtioneuvosto.fi/en/-/1410903/un-biodiversity-conference-reached-agreement-on-halting-biodiversity-loss-by-2030-30-per-cent-protection-and-restoration-goal-for-world-s-nations

Metsien suojelu ja monimuotoisuus:

https://mmm.fi/documents/1410837/22836561/Metsien+monimuotoisuus+ja+suojelu+Suomessa.pdf/98c3f40c-e01a-5dfb-c765-e4ef0ef51577/Metsien+monimuotoisuus+ja+suojelu+Suomessa.pdf?t=1657267642667

https://mmm.fi/metsat/monimuotoisuus-ja-suojelu/metsien-suojelu-suomessa

https://www.google.com/search?q=Suojleun+prosentti+suomessa&oq=Suojleun+prosentti+suomessa&gs_lcrp=EgZjaHJvbWUyBggAEEUYOTIKCAEQABiABBiiBDIKCAIQABiABBiiBDIKCAMQABiABBiiBDIKCAQQABiiBBiJBdIBCDcxNDdqMGo3qAIAsAIA&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Kumman valitsimme: uusiutuvan polttoturpeen vai lisääntyvän valtion velan?

Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin sitä hamusimme öljylämmityksen kaudella.

Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat kuitenkin äänestivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni ensin tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin. 

Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa".

Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Kotimaisen ydinvoimalan kallis uraanikin on peräisin ulkomailta.

Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi aina avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Ehkäpä löytäisimme myös vastauksen kysymykseen: kotimaista polttoturvetta vai ulkomaan velkaa?

VELI POHJONEN

Kiuruvesi -lehti. Mielipide. 26.11.2025

Taloussoiden ennallistaminen ei ole pelkkää vesittämistä

    Taannoin suopeltoja raivannut viljelijä ihmetteli, miksi turpeen pohjalla voi olla niin isoja tukkipuun kantoja. Ne eivät voineet olla peräisin umpeen soistuneesta pikkulammesta.

    Haapavetinen professori Olavi Huikari päätteli tutkimuksistaan 1950-luvulla, että metsiemme heikohko kasvu johtui taannoin puustoa kasvaneisiin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain 10  prosenttia.

    Huikari esitti, että kangasmaiden soistumiselle oli saatava loppu, ojittamalla. Rahoittajaksi tuli metsänparannuslaina. Puu alkoi kasvaa.

    Suometsiin kaivettuja avo-ojia oli tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maanteiden ojiakin kunnostetaan.

    Kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, laajamittaisen ensiojituksen käynnistymisen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin 6300 hehtaaria.

    Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2024 kunnostusojitimme enää 6315 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle. Samalla puhumme suometsiemme ennallistamisesta, antamalla niiden vesittyä.

    Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haasteensa: ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien hulevesien ravinteiden valuvan enää tulva-aikana jokiin ja järviin.

    Ratkaisu olisi siirtymä soiden talousmetsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulvavesien ravinnevalumaa avo-ojaan verrattuna. Ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä, biohiilestä valmistetulla suodattimella.

    Salaojitus oli Huikarin suometsänhoidon opin yksi osanen. Hän käynnisti 1949 METLAn hankkeen "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen".

    Kokeita perustettiin eri puolille Suomea. Menetelmä oli lupaava mutta silloisessa talouslaskennassa salaojitus hävisi avo-ojitukselle.

    Suometsien uuden sukupolven salaojitus voisi ratkaista monia ongelmia. Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada puustomme kasvu taas nousuun. Palaamalla metsänhoitoon pääsisimme hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

    Suometsien ennallistaminen ja salaojitus kytkeytyvät toisiinsa erikoisella tapaa. 

    Ennallistamiselle voi laskea kaksi astetta. Ensimmäinen aste palauttaa metsäojitetun suon vesitetyksi alueeksi, kun avo-ojat on tukittu. 

    Talousalueen suometsän salaojitus olisi toisen asteen ennallistamista. Kangasmaasta alun perin soistunut ja sittemmin avo-ojitettu suo ennallistettaisiin ensin tasapintaiseksi rämeeksi. Lopuksi se ennallistettaisiin salaojituksella suomaan talousmetsäksi.

    Huomisen metsätilallinen varmaan tykästyisi enempi puuta kasvavaan salaojitettuun, kasvuisaan suometsään, kuin hylätyn kunnostusojituksen myötä vesittämällä ennallistettuun avoimeen rämeeseen.

    Entäpä jos ennallistaisimme taloussoita takaisin kasvuisiksi talousmetsiksi, salaojittamalla? Tähän tykästyisi myös velkaantuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.11.2025

Tehdään Suomesta mustan mullan maa

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan.

    Ilmastokamppailun on haettava uutta suuntaa. Sellaista odotetaan maaperän hoidosta, niin pelto- kuin metsämailla.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän humuksessa on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin.

     Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Biohiili on luontevinta valmistaa pienpuun hakkeesta. Lisää raaka-ainetta saa metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä, tyypillisesti viljelypajusta. 

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

    Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Väkevöityä biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Näin tapahtuu jo kaupunkien puistopuille.

    Ilmastokamppailuun kannattaisi ottaa uusi suunta. Ilmakehään karannut hiili (hiilidioksidi) tulisi palauttaa takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

    Pelto- ja metsämaidemme kuten myös kaupunkipuistojen humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Biohiili on noussut tänään uuteen rooliin - ilmastorooliin. Voisiko biohiilestä kehittää uuden ajan ilmastotalouden sammon? Voisiko huomisen ilmasto-Suomesta kehittää biohiilellä esimerkillisen uuden mustan mullan maan - Finland Terra Preta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa ilmastokamppailun paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilen sovellukset tulisi ottaa käyttöön pikaisesti sekä maa- että metsätaloudessa. Biohiili ja ilmasto ovat jo kytkeytyneet toisiinsa.

Veli Pohjonen

Salon Seudun Sanomat. Tätä mieltä. 29.5.2025

Huojuuko velkatalouden myötä jo ihmiskunta?

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy ja miten etenee kansakunnan vaurauden ketju. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, eli Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla. 

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme. Odotamme jotain vastaavaa 2030-luvulle.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. 

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 % suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa. Vuonna 2025 velkaprosenttimme on noussut edelleen.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun nyt 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään? Harhaoppihan taitaa huojuttaa jo koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista.

    Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

Sydän-Satakunta. Mielipide. 13.11.2025

VELI POHJONEN

Uuden sukupolven suometsien salaojituksella voisi ratkaista monia ongelmia

     Metsäkeskustelumme mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi metsien puuston kuutiokasvun hiipumisena. LUKEn tilastoissa havainto tästä on jo mittauksissa saatu.

    Puustomme kasvu on tänään kaksinkertaistunut 1900-luvun alkupuoliskoon verrattuna. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2019-2023 kasvu putosi 103 miljoonaan kuutioon vuodessa.

    Haapavetinen metsäprofessori Olavi Huikari opettI 1950-luvulla, että metsiemme silloinen heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

    Metsiin kaivettuja avo-ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maanteiden ojiakin hoidetaan.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin 6300 hehtaaria.

    Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2024 kunnostusojitimme enää 6315 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas soistumassa? Kunnostusojituksen hiipuminen taitaa näkyä myös metsiemme kasvun hiipumisena.

    Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haaste: tehostettu ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien hulevesien ravinteiden valuvan enää tulva-aikana jokiin, järviin ja meriin.

    Ratkaisu siihen on siirtymä uuden sukupolven metsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulva-aikojen hulevesien ravinnevalumaa avo-ojan valumaan verrattuna. Uudella tekniikalla ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä.

    Salaojitus oli itse asiassa Huikarin ojitusopin yksi osanen. Hän käynnisti jo 1949 Metsäntutkimuslaitoksessa ohjelman "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen". Menetelmä oli lupaava mutta se ei pystynyt talouslaskennassa yhtä huokeaan tulokseen kuin avo-ojitus.

    2020-luvulla salaojituskoneet ovat kehittyneet. Ojituksen talouslaskennan oheen ovat tulleet ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Kunnostusojituksen muuntamiselle salaojitukseksi on tullut uuden ajan tarve. Avo-ojitus on tullut tiensä päätökseen.

    Suometsien salaojitus voisi ratkaista monia ongelmia. Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla tehokkaaseen metsänhoitoon pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon. Sitä odottaa myös kansantalous.

    Ympäristötalous odottaa entistä puhtaampia jokiin, järviin ja meriin valuvia hulevesia. Suometsiemme uuden sukupolven salaojituksella on siinä mittava mahdollisuus. 

VELI POHJONEN

Haapavesi -lehti. Mielipide. 13.11.2025

Biohiilen soisi kehittyvän ilmastotaloutemme sammoksi

    Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja samalla maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Fossiilipolttoaineiden hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen ei ollutkaan ilmastokamppailun avain.

    Tarvitsemme muitakin vaihtoehtoja. Yksi sellainen on alkuainehiilen lisääminen maaperän humukseen, niin metsissä, pelloilla, puistoissa kuin puutarhoissa.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Hiiltä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin ilmakehän hiiltä (750 miljardia tonnia).

    Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi meidän tulisi poistaa ilmakehästä hiiltä 150 miljardia tonnia.

    Se tapahtuisi luontevimmin metsillä. Niiden biomassasta hiili siirrettäisiin lopuksi humukseen. Maaperän hiilipitoisuuden tulisi nousta 10 prosentilla, kaikkialla maapallolla.

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja, jopa tuhansia vuosia.

    Biohiili on tänään luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Biohiiltä käytetään jo maanparannusaineena puutarhoissa ja suurten kaupunkien puistoissa. Biohiili monipuolistaa maaperän mikrobistoa. Samalla esimerkiksi ikääntyvien puiden taudinkestävyys paranee.

    Biohiilen luontevin käyttökohde on peltomaa. Biohiiltä voi lisätä myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea, mitä me istuttaessakin käytämme.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä viljelymetsään tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiilen lisäyksellä voi kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän lasketaan tänään yhteiskuntamme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Ilmastokamppailun avain voisi kehittyä maaperään lisättävästä biohiilestä. Biohiilen soisi kehittyvän ilmastotaloutemme sammoksi.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 12.11.2025

Kyllä meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen

    Suomalainen virallinen kehitysapu alkoi metsäapuna. Ensimmäinen hankkeemme käynnistyi 1965 Pohjois-Afrikan Tunisiassa, Remelin metsäkoulussa. Sen jälkeen metsäavun hankkeita vietiin Tansaniaan, Sudaniin, Etiopiaan, Sambiaan, Ugandaan ja muihin Afrikan maihin.

    Tällä vuosisadalla kehitysapumme on hiipunut. Metsäapua silti tarvittaisiin, sillä Afrikan maiden metsät jatkavat taas häviämistään. Esimerkiksi Etiopiassa luonnonmetsät kattavat enää yhden prosentin maan alasta. Tansaniassa puun tarve on luokkaa 50 miljoonaa kuutiota vuodessa. Maan jäljellä olevat metsät kasvavat vain 18 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Metsäavun pohjaksi kannattaa katsoa suomalaisten perhetilojen pitkän ajan historiaa. Kutsuimme 1800-luvun puolivälissä saksalaisen ylimetsänhoitaja Edmund von Bergin katsastamaan maamme metsät, hieman silloisen "kehitysavun" tapaan. Hänen raporttinsa oli tyly: ”Metsien hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet”.

    Von Bergin ruotiva lausunto oli metsätaloutemme käänne. Vuonna 1886 annettiin tiukka laki: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Perhemetsien paimeniksi perustettiin runsas 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset.

    Mitä tapahtui ajan saatossa? Tapion tie oli tuloksekas. Koulutuksen, neuvonnan ja metsämarssien ansiosta perhetilat oppivat metsänviljelyn ja -hoidon. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

    Laskennallisesti olimme käännekohdassa ennen toista maailmasotaa. Vuonna 1937 puustomme oli alimmillaan, 1370 miljoonassa kuutiossa. Nyt puuston määrä on noussut tasolle 2550 miljoonaa kuutiota.

    Positiivinen muutos tapahtui nimenomaan päämetsissä: perhemetsissä. Vähäisemmät valtion metsämme ovat aina olleet riittävän kestävyyden tilassa.

    Tapion tiessä olisi mallia Afrikan metsätaloudelle. Samoin kuin 1800-luvun Suomessa, Afrikan metsätalouden ytimessä ovat yhä selvemmin pienviljelijät ja perhetilat. Vapaissa väkirikkaissa maissa valtion metsien merkitys on aina vähäisempi.

    Jo lähes metsättömiksi hakatut kehitysmaat tarvitsevat perhekeskeistä metsänviljelyä. Toinen vaihtoehto, yhtiöiden plantaasimetsät, johtaa usein maanvaltaukseen (land grabbing) ja ihmisoikeuksien polkemiseen. Afrikan yhtiömetsien ongelmista on jo 2010-luvulla kohuavia näyttöjä.

    Väkirikkaissa köyhissä maissa metsäalan kehitysavun hankkeet koskettavat aina maakysymystä, perhetiloja ja köyhän väestön oikeuksia. Maakysymys nousi pöydälle vuonna 2022 ehdotetussa Saharan ja Sahelin ilmastometsityksen hankkeessa.

    Etenkin Saharassa on tällä hetkellä väestöä vain vähän. Kun kastellut ilmastometsät muuttavat pienilmastoa, metsitetyt alueet alkavat vetää pienviljelijöitä puoleensa. He olisivat osa ilmastohanketta. Heille voisi jakaa maata samalla manttaaliperiaatteella kuin Suomessa jaettiin 1700-luvun isojaosta alkaen. 

    Lämpenevä maapallo odottaa massiivista ilmastometsitystä. Suomalaisesta Tapion tiestä voisi ottaa siihen mallia. Kyllä meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 31.10.2024

Biohiilelle tulisi antaa ilmastokamppailussa leijonan osa

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä (750 miljardia tonnia).

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

     Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu. Sen biomassan sadosta 60 prosenttia on ns. ydinpäistärettä. Siitä on jo yliopistopiireissä paahdettu biohiiltä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessakin käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Kampanja Hiiltä metsään - biohiilenä - sopii erityisesti metsien Suomeen. Pääosa maapinta-alastamme on metsämaata. Meillä riittää biohiilen raaka-ainetta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilelle tulisi antaa kamppailussa leijonan osa. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa Ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Viisipiikkinen - Viiden Kunnan Sanomat. Mielipide. 7.8.2025

Metsien avo-ojitus tiensä päässä

    Metsäkeskustelumme mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi metsien puuston kuutiokasvun hiipumisena. LUKEn tilastojen mukaan ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu.

    Puustomme kasvu on kaksinkertaistunut 1900-luvun alkupuoliskoon verrattuna. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2019-2023 kasvu putosi tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opettI 1950-luvulla, että metsiemme silloinen heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

    Metsiin kaivettuja avo-ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä, ei poistaa sieltä vettä. Liikkuva vesi tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

    Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2024 kunnostusojitimme enää 6315 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Kunnostusojituksen hiipuminen taitaa näkyä myös metsiemme kasvun hiipumisena.

    Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haaste: tehostettu ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien hulevesien ravinteiden valuvan enää tulva-aikana järviin ja meriin.

    Ratkaisu siihen on siirtymä uuden sukupolven metsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulva-aikojen hulevesien ravinnevalumaa aivan eri voimalla avo-ojan valumaan verrattuna. Uudella tekniikalla ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä.

    Salaojitus oli itse asiassa Huikarin ojitusopin yksi osanen. Hän käynnisti jo 1949 Metsäntutkimuslaitoksessa ohjelman "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen". Menetelmä oli lupaava mutta se ei pystynyt talouslaskennassa yhtä huokeaan tulokseen kuin avo-ojitus.

    2020-luvulla salaojituskoneet ovat kehittyneet. Ojituksen talouslaskennan oheen ovat tulleet ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Kunnostusojituksen muuntamiselle salaojitukseksi on tullut uuden ajan tarve. Avo-ojitus on tullut tiensä päätökseen.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla tehokkaaseen metsänhoitoon pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon. Joko on aika uuden suometsiemme uuden sukupolven salaojitukselle? 

VELI POHJONEN

Ylä-Karjala. Mielipide. 18.9.2025

                                            Kuva 1. Kunnostusojitus Suomessa. Lähde: LUKE

Kuva 2. Puuston kokonaiskasvu Suomessa 1920-luvulta lähtien. Lähde: LUKE

Kehitysapu voi edetä myös menestystarinaksi

    Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorinsa sylinteriin öljypohjaisesta viljelykasvista puristettua öljyä. Moottori lähti käyntiin.

    Diesel ennusti: "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä".

    Ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn eli biodieselin käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon.

    Kauko-Idän maissa etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian maatalous lähti 1900-luvun loppupuolella kehittymään Rudolf Dieselin ennustuksen mukaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettu biodiesel.

    Öljypalmu on alun perin kotoisin Länsi-Afrikan metsistä. Afrikkalaiset ovat sitä hyödyntäneet luontaispuuna jo 4500 vuoden ajan. Jo vuonna 1848 silloiset Hollannin kehitysapulaiset toivat öljypalmun Afrikasta Indonesian maa- ja metsätaloudelle. Öljypalmun viljelytalous alkoi kehittyä, ensin hitaasti mutta biodieselin ilmastokysynnän myötä lopulta vauhdikkaasti.

    Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen. Kun lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

    Länsimaiden antamaa kehitysapua verrataan usein Kankkulan kaivoon, mihin rahaa vain kaadetaan tolkuttomasti, mutta mitään ei köyhässä avunsaajamaassa tapahdu. Öljypalmun historia kertoo, että kehitysavusta voi tulla myös menestyksekäs tarina.

    Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesia ja Indonesia eivät eurooppalaista kehitysapua enää kaipaa. Maat ovat meidän normaaleja kansainvälisiä kauppakumppaneitamme. Ostamme maista palmuöljyä.

    Öljypalmun viljely mainitaan toisaalta usein ympäristölle tuhoisana, luontaisia sademetsiä hävittävänä toimena. YK:n 2022 Montreal -kokous ohjeisti suojelemaan vähintään 30 prosenttia maa-alasta, myös sademetsistä. Näin luonnon monimuotoisuus säilyy. Kun tämä ehto toteutuu, tropiikin maat voivat jatkaa öljypalmun tiellä.

    Öljypalmun kannustamana maatalous kehittyy nyt ilmastokamppailun myötä näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Kehitys siellä menee Rudolf Dieselin ennustuksen mukaan. Häntä voi pitää sekä kehitysavun että vihreän siirtymän esi-isä.

    Dubain 2023 ilmastokokouksen biodieseliä tukevien päätösten mukaan sopivien öljykasvien viljelyä olisi syytä kehittää myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien. Eiköhän meilläkin olisi jo tarve siirtyä Rudolf Dieselin bioaikaan vaikkapa rypsidieselillä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 17.9.2025

Nyt on vuoro Metsä 2050-ohjelmalle

    Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Timo Kalli pyysi vuonna 1998 Joensuun yliopiston tutkijoilta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi.

    Tutkijat kirjasivat Metsä 2025 -ohjelmaan kolme keskeistä tavoitetta: metsätaloutemme tulisi perustua pysyvästi eettiseen kestävyyteen, metsätilojen tulisi jatkaa tehostetun metsänhoidon linjalla ja valtakunnallisen puuston kasvumme tulisi jatkaa nousuaan. 

    Tavoitteet taidettiin saavuttaa vain osittain. Ne ovat silti tärkeämpiä vuosi vuodelta, kun metsäkiistely kiihtyy ilmastonmuutoksen myötä.

    Eettinen kestävyys takaa sen, että metsämme säilyvät sukupolvelta toisella. Maa- ja metsätalous täyttää eettisyyden kestävyyden ehdon silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen että luonnon. Eettisyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä.

    Tähän kannustaa myös nykyinen, kansainvälinen viljele ja varjele -periaate. Olemme Kanadan Montrealin 2022 YK-kokouksessa sitoutuneet suojelemaan maa-alastamme 30 prosenttia. Viljelyn osuus on silti suurempi, 70 prosenttia.

    Metsiemme puuston kasvu painui alimmilleen, tasolle 54 miljoonaa kuutiota vuodessa juuri ennen toista maailmansotaa. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiemme soistumisesta. 

    Soistumiselle oli saatava loppu. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Ja niinpä metsiemme kasvu ampaisi nousuun 1970-luvulla. Pääsimme yli 100 miljoonan kuution vuosikasvun vuonna 2006.

    LUKEn tuore tilasto kertoo, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastavaa on kuitenkin tapahtunut. Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2021 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ovat mielenkiintoisia, kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tulevaan tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa."

    Jotta tähän pääsemme, meidän on palattava kohennetun metsänhoidon suuntaan. Esimerkiksi ojitetut metsämme kaipaavat uuden sukupolven kunnostusojitusta.

    Yksi metsiemme tulevan lisäkasvun mahdollisuus on hoitaa maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Puuston kasvun myötä maaperän hiilivarasto kasvaa. Maahan lisättävä biohiili on myös ilmastokirjattavissa sellaisenaan. 

    On aika uuteen Metsä 2050 -ohjelmaan. Sitä kaipaa metsäteollisuutemme. Sitä kaipaa ilmastokamppailumme. Mutta etenkin sitä kaipaa nyt velkaantumalla hiipuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 12.9.2025.

Jatkuva metsänhoito kuuluu myös jatkuvaan kasvatukseen

    Jatkuva kasvatus on osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä pysyvästi peitteisen metsän kasvatukseen. Tänään talousmetsien avohakkuista väitetään tulleen Suomelle mainehaitta.

    Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

    Jatkuvaan kasvatukseen kuuluvat siis myös jatkuvat metsänhoidon työt. Metsänhoidon tarkoitus on ollut aina puun tuotannon lisääminen, kestävyyden periaatetta noudattaen.

    2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Se edellyttää jatkuvaa metsänhoitoa.

    Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehdolla, lohkometsätaloudella on silti yksi etu: istutustaimien kasvinjalostus. Jalostettujen taimien istuttamista suositellaan pääosin avohakkuun maille, harvemmin jatkuvan kasvatuksen osaseksi.

    Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia, vauhdikkaampia lajikkeita kannattaa jalostaa etukäteen.

    Luonto kyllä risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat muuttuneeseen ekosysteemiin. Luonnon omassa kierrossa tähän menee kuitenkin satoja vuosia.

    Tuulenkaadon aukkojahan jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille voisi istuttaa jalostettuja, entistä nopeakasvuisempia taimia, tyypillisesti kuusta. Taimien kasvua voi tänään entisestään vauhdittaa lisäämällä niille maaperän elinvoimaa parantavaa biohiiltä.

    Biohiilellä voisi kohentaa hieman tuhkalannoituksen tavoin myös karulla maalla kasvavien nuorten mäntyjen kasvua. Tästä on jo näyttöä Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäaseman kokeessa. 

    Jatkuvaan metsänhoitoon sopii myös pystykarsinta. Samalla kun oksattoman laatutukin osuus nousee, valoisuus metsämaassa kasvaa alaoksien vähetessä. Uusien taimien kasvuun lähtö vauhdittuu.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

    Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

    Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

    Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Siirtymä uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla, valtion myöntämillä lainoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme.

    Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli metsänparannuslainalla vastaan. Onko 2020-luvun metsätalous jo valmis 1900-luvun mittaluokan muutokseen, jatkuvaa metsänhoitoa korostavaan metsän jatkuvaan kasvatukseen?

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 24.9.2025

Biohiilelle tulisi antaa ilmastokamppailussa leijonan osa

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä (750 miljardia tonnia).

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

     Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu. Sen biomassan sadosta 60 prosenttia on ns. ydinpäistärettä. Siitä on jo yliopistopiireissä paahdettu biohiiltä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessakin käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Kampanja Hiiltä metsään - biohiilenä - sopii erityisesti metsien Suomeen. Pääosa maapinta-alastamme on metsämaata. Meillä riittää biohiilen raaka-ainetta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilelle tulisi antaa kamppailussa leijonan osa. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa Ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Viiden Kunnan Sanomat. Mielipide. 7.8.2025

Jatkuva metsän kasvatukseen kuuluvat myös jatkuvat hakkuut

    Jatkuva kasvatus on osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä jatkuvapeitteiseen metsän kasvatukseen.

    Jatkuvan kasvatuksen menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut, aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi kutsutut. Tieteellisen termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta. Jatkuvaan kasvatukseen kuuluu jatkuva metsänhoito, jonka tarkoitus on ollut aina puun tuotannon lisääminen kestävyyden periaatetta noudattaen.

    2000-luvun metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Lohkometsätaloudella on yksi etu: kasvinjalostus. Jalostettujen taimien istuttamista suositellaan pääosin avohakkuumaille.

    Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto.

    Nykyään voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita. Lämpenevään ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen. Luonto risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat uuteen ekosysteemiin, mutta tähän menee satoja vuosia.

    Tuulenkaadon aukkoja jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille voisi istuttaa jalostettuja, entistä nopeakasvuisempia taimia, joiden kasvua voi vauhdittaa lisäämällä maaperään elinvoimaa parantavaa biohiiltä.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Avohakkuu on helpoin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljely taimikonhoitoineen on opittu, se tuo säännöllistä työtä metsätiloille. Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto.

    Metsähallituksen osalta kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään. Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen? Muutosmallia voisi ottaa 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Siirtymä uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan on samantyyppinen metsänhoidon muutos kuin valtion takaamilla lainoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Siihenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli metsänparannuslainalla vastaan. Onko 2020-luvun metsätalous jo valmis 1900-luvun mittaluokan muutoksiin, jatkuvaa metsänhoitoa korostavaan metsien jatkuvaan kasvatukseen?

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 20.9.2025

Tänään 8:00

Kirjoittaja