Vihreän siirtymän viljelyskasvi

Kuituhamppu oli taannoin merkittävä viljelyskasvi. Suurin oli tarve laivojen ja veneiden purjeissa. Hampusta valmistettu purjekangas oli kestävää. Purjeenkudonta oli varhainen kukoistava teollisuudenala.

Hampun viljely yleistyi Euroopassa Rooman valtakunnan aikana. Purjelaivat laajenivat ensin kaksi- sitten kolmimastoisiksi. Myös erikoisille kuituköysille oli tarvetta.

Meillä kuituhamppu saavutti huippunsa 1700-1800 lukujen vaihteessa. Hamppua viljeltiin miltei koko maan alueella.

Kuituhampun viljely taantui, kun laivoihin ja veneisiin keksittiin polttomoottorit. Hampulle alkoi kuitenkin uuden koeviljelyn aika 1990. Biotalous alkoi hakea monipuolisia kuidun raaka-aineita. Vuonna 2025 kuituhampun viljely oli maassamme tasolla 1500 hehtaaria.

Kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen ilmastoomme. Kun eteläistä erityislajiketta täällä viljelee, kasvin sisäinen kello menee lyhyessä, tai aivan yöttömässä yössämme sekaisin. Ilmiö viivästyttää kuituhampun kukkimista. Mutta harhatilassa kasvava hamppu työntää kasvukauden lopulla kuituvartta sitäkin enemmän.

Minkä tahansa yksivuotisen viljelykasvin sisäinen harha johtaisi kyseisen lajikkeen menehtymiseen paikallisessa maataloudessa. Sellainen kasvihan ei ehdi tuottaa seuraavan vuoden siementä. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Saamme kuituhampun siementä eteläisten EU-maiden viljelijöiltä, esimerkiksi Unkarista ja Italiasta.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä kasvuaan jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä loppukesän päästölähteeksi. Näin pohjoisen kasvukauden ja kuituhampun yhdistelmästä  on tullut maataloudellemme yllättävä etu, ilmastoetu.

Kuituhampusta voi myös tuottaa ilmastokamppailun odottamaa biohiiltä. Biohiili paahdetaan kuituhampun ydinpäistäreestä. Sitä on koko hamppusadosta noin 60 prosenttia.

Biohiiltä voi käyttää kuohkeuttavana maanparannusaineena etenkin yksipuolisen perunan viljelyn tiivistämillä pelloilla. Samalla kun maaperä kuohkeutuu, humuksen hiilivarasto kasvaa.

Tasalaatuisen varmaksi paahdettu biohiili, myös biokoksiksi nimetty, tiedetään kivihiilen tai fossiilikoksin korvaajaksi terästeollisuudessa. Tässä häämöttää teollisuudellemme valtava biohiilen tarve.

Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja riittäisi heti kuituhampun lisäviljelyyn.

Maataloutemme saisi ilmastoystävällisestä kuituhampusta uuden, monipuolistavan tuotannon haaran. Vihreän hiilinielun viljelyyn on jatkossa yhä enemmän tarvetta. Kuituhamppu osallistuisi ilmastokamppailuun luonnon omalla tavalla, kasvamalla koko kasvukauden vihreänä.

Veli Pohjonen

Hämeen Sanomat. Mielipide. 22.5.2026

Tuhkalannoitusta ja biohiilen lisäystä metsiin olisi syytä vauhdittaa

Kiertotaloudessa puun tuhkalla on pitkä historia. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1900-luvulla, että Suomen taannoinen asuttaminen rannikolta sisämaahan ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Niitä paloi joka kesä sekä kairojen metsäpaloissa että suunnitelluissa kaskeamisissa. Kevättulvat huuhtelivat tuhkaa kairoista jokivarsiin. Tulvavesien ravinteet lannoittivat rantaniittyjä. Ne alkoivat kasvaa, pääosin heinää.

Heinä kasvoi niin hyvin, että paikallisen pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, hevosensa ja lampaansa. Niinpä Suomen asutus levisi sisämaahan jokivarsia myöten.

Puun tuhka on metsänhoidon ihanteellinen lannoite. Se sisältää puiden tarvitsemia ravinteita juuri samassa suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat niitä maasta runkoihinsa ottaneet. Ainut merkittävä ravinnepuute on palavina kaasuina taivaalle päätynyt typpi.

Myös biohiilessä on periaatteessa samat kivennäisravinteet kuin puun tuhkassa. Biohiili on metsien kannalta tavallaan ilmastoväkevöityä tuhkalannoitusta. 

Professori Huikari opetti myös, että puun korjuu vähentää aina ravinteita metsästä, olipa kyse tukkipuusta, kuitupuusta tai hakkuutähteen energiapuusta. Metsissämme 2000-luvun puolella todettu hienoinen vuosikasvun taantuma johtunee osaltaan maaperän ravinnekadosta.

Emme ole kierrättäneet puiden tarvitsemia ravinteita riittävästi. Tätä metsämme olisivat tarvinneet aina siitä lähtien kun hakkuiden aika alkoi.

Energiapuun käyttö voimalaitoksissa on lisääntynyt. Tuhkaa olisi käytettävissä vuosittain vähintään 200 000 tonnia. Sillä voitaisiin lannoittaa noin 70 000 hehtaaria. Tällä hetkellä tuhkalla lannoitetaan vuosittain reilut 12 000 hehtaaria. Kiertotalous kehottaa viisinkertaistamaan sen.

Pölymäisen puuntuhkan levitys lannoitteeksi on luontaisin levittää metsään nykyisin metsäkonein tai maataloustraktorein. Tuhkaa voi levittää myös helikopterilla tai huomisen miehittämättömillä drooneilla.

Puuntuhkan voi myös rakeistaa. Raetuhkaa voi kuljettaa eri puolille maatamme, tai jopa vientiin asti puupelletin tavoin.

Puun tuhka on yksi kansantaloutemme helmiä. Se on edelleen kiertotaloutemme ytimessä. Sekä tuhkalannoitusta että biohiilen lisäystä metsiin olisi syytä heti vauhdittaa.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Lukijalta. 2.9.2026

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen

Nopeimmin kasvava havupuumme kuusi voi nuoressa iässään lisätä pituutta kesässä jopa yli metrin. Entäpä mikä on nopeimmin kasvava lehtipuumme?

Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla, Pälkäneellä, mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi varhaiskevään normaalin hakkuun jälkeen 511 senttimetriä seuraavan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisa paju kuuluu hieman koripajua muistuttavaan lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia kokemuksia.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt energian huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden, monipuolisen biotalouden ja maatalouden elinvoiman vahvistamisen kannalta. Puiden pituuskasvun vuosiennätys Hämeessä siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Itä-Häme. Melipide. 25.5.2026

Ilmastomme odottaa hiilimetsänhoitoa

Niin Suomea kuin koko maapalloa koskettava ilmastokamppailu on jo YK:n vuoden 1992 Rio de Janeiron huippukokouksesta lähtien yrittänyt rajoittaa fossiilipolttoaineiden päästöjä. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ei saisi enää nousta.

Rion kokouksen aikoihin ilmakehässä oli hiilidioksidia 355 miljoonasosaa (ppm). Huhtikuussa 2026 hiilidioksidin lukema oli 431 ppm.

Hiilidioksidin jatkuva, ja hivenen kiihtyvä nousu osoittaa, että bensiinin ja dieselin käytön rajoitukset tai verotukset eivät ilmastokamppailussa riitä. Tarvitsemme avuksi kasvuisia metsiä ja niihin hiiltä sitovaa hiilimetsänhoitoa.

Hiilimetsänhoitoa mitataan kahdella luvulla: hiililuku ja hiilen nieluvirta. Hyvä hiilimetsänhoito tavoittelee niille molemmille korkeita ja mieluusti koko ajan nousevia arvoja.

Hiililuku mittaa, montako tonnia alkuainehiiltä on keskimäärin omassa metsässäsi, maakunnassasi tai kotimaassasi alueen maahehtaaria kohti. Valtakunnan Metsien Inventoinnista (VMI) voi laskea Suomen metsäbiomassan nykyiseksi hiililuvuksi noin 30 tonnia hiiltä hehtaarille.

Toinen mittari, hiilen nieluvirta kertoo, montako lisäkiloa alkuainehiiltä saamme vuosittain metsähehtaarille. Laskennassa puuston kasvusta vähennetään luontainen poistuma ja hakkuut. Suomessa hiilen keskimääräinen nieluvirta vuoden 2010 jälkeen on ollut tasolla 300 - 350 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Tropiikin maissa metsävarat useimmiten vähenevät. Hiilen nieluvirtaa kyseiselle alueelle ei enää ole. Virta on muuttunut hiilen nieluvirrasta negatiiviseksi hiilen päästövirraksi. Esimerkiksi sademetsiään soijapelloiksi raivaavassa Brasiliassa päästövirta oli FAO:n 2000-luvun alkupuolen tilastoinnin pohjalta -42 kiloa hiiltä hehtaarilta vuodessa.

Brasilian vielä jäljellä olevista metsistä johdettu hiililuku 41 tonnia hiiltä hehtaarille oli silti vielä suurempi kuin Suomen hiililuku (30). Sademetsää Brasiliassa on edelleen valtava määrä.

Muita metsien vahvan hiililuvun maita olivat esimerkiksi Saksa (37), Puola (33), Itävalta (49), Japani (53) ja Etelä-Korea (37). Vielä niitä vahvempi oli vuoristometsien Slovenia. Sen hiililuku oli 79,5 tonnia hiiltä metsähehtaarille.

Hiilen nieluvirraltaan Euroopassa ovat Suomen edellä muun muassa Ranska (386) ja Puola (908 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa). Aasiassa metsiään taitavasti hoitavat Japani (955) ja Etelä-Korea (1 075), nieluvirralla mitattuna,

Päiväntasaajan eteläpuolisista Afrikan maista Sambia on historian saatossa ollut metsäisimpiä. Metsiä siellä nyt kuitenkin häviää. Vuonna 2018 hiilen päästövirran lukema oli Sambiassa -44 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta. Metsien häviö on tyypillistä koko Afrikalle.

Euroopan maiden lukemat kertovat, että Länsi-Euroopan metsät ovat toipuneet toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella hyvin. Itä-Euroopan metsät ovat vastaavasti toipuneet ”kylmän sodan” jälkeisellä kaudella. Metsien palautus Eurooppaan oli ilmastopoliittinen menestys.

Suomessa käydään tänään VMI:n selvistä, pitkän ajanjakson mittaussarjoista huolimatta hivenen merkillistä kiistelyä siitä ovatko metsämme ilmastokamppailun pahis. Tämä kiistely unohtuu esimerkiksi turistilta joka katselee ensin Suomen metsiä Rukatunturilta suuntaan tai toiseen ja seuraavaksi samalla tapaa vaikkapa Tansanian Kilimanjaron vuorelta ympäröiville savanneille.

Koko maapallon ilmastokamppailu voisi jatkossa ottaa oppia niin Suomen kuin koko Euroopan hyvästä hiilimetsänhoidosta.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 22.5.2026. Iijokiseutu. Kolumni. 27.5.2026

Biohiili voi pelastaa turvepellon ilmastomaineen

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota kuivattiin ojittamalla ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella saattoi kasvaa jokunen vuosi heinää.

Kydötty turvemaa kasvatti hyvää satoa muutamia vuosia. Kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle. 

Taannoisella kydöttämisellä on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkalannoitukseen että biohiileen. Kaikki kolme menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla raakaturpeen happamuutta, vapauttamalla turpeesta viljelykasvien tarvitsemia ravinteita sekä elävöittämällä maaperän mikrobitoimintaa.

Sekä suopeltojen että suometsien tuhkalannoitus on ollut maa- ja metsätaloutemme perustoimintaa jo puolen vuosisadan ajan. Biohiilen käytännön sovelluksia on vasta puutarhataloudessa.

Nykypäivän ilmastokamppailun myötä biohiili on saanut puolelleen ilmastoedun. Biohiilen lisäyksellä voidaan kasvattaa kaikkien peltojen hiilinielua, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla. Etenkin turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään Pohjanmaan varhaisena hiilidioksidin päästäjänä. Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Turvesuot ovat ikuinen luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät maitaan.

Myös turvesuon pohjille on silti voimassa luonnonsuojelun kansainvälinen nykysääntö: viljele 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.

VELI POHJONEN

Viiskunta. Mielipide. 28.5.2026

Oliko Kainuun bioetanolin tehdas kymmenen vuotta aikaansa edellä?

Lähi-Idän kriisi nosti taas pöydälle nestemäisten polttoaineiden merkityksen. Kun kriisi pysäytti Iranin viereisen Hormuzinsalmen kautta kulkevat fossiiliöljyn tankkilaivat, polttoaineen vaihtoehto alkoi taas askarruttaa. Emmekö voisi varmistaa autojemme kulkua kotimaisella bioetanolilla?

Kun tankkaamme bensiiniautoamme, olemme jo vuosia valinneet kahdesta bioetanolin vaihtoehdosta. Ostamme etanolia bensiinin seassa joko viisi (E5) tai kymmenen prosenttia (E10 polttoainetta).

Eniten autoilevassa Yhdysvalloissa keskimääräinen etanolipitoisuus maan bensiiniautojen kulutuksesta oli vuoden 2025 aikana 10,5 prosenttia. Trumpin hallinto on jo antanut vuodelle 2026 merkittäviä tavoitteita edetä seuraavaan, E15 tankkaukseen.

Jokapäiväinen etanoli on viime vuosisadan loppupuolella kehitetyn bioenergian näkyvin tuote. Kehitystyötä tarvittiin silti 30 vuotta, ennen kuin maailmantalous otti etanolin vakavasti. Se tapahtui 2005. Bioetanoli pääsi Chicagon tavarapörssiin fossiiliöljyn rinnalle.

Tutkimuksen alussa Suomessakin käytiin läpi kaikki mahdolliset pohjoisessa viljeltävät biomassakasvit, joista polttoalkoholia voi tislata. Valinnassa olivat sokerijuurikas, peruna, vehnä, ohra, viljan olki, järviruoko, energiapaju ja yleisemmin metsäbiomassa.

Maailmalla bioetanoli tislataan nyt pääosin maissista ja sokeriruo’osta. Vahvin tuottaja vuonna 2025 oli Yhdysvallat (52 prosenttia koko maailman kulutuksesta), kakkonen Brasilia (27), kolmonen Intia (8) ja Euroopan unioni neljäs (5 prosenttia).

Etanolin tuotanto avarsi maanviljelyn ajattelua etenkin USA:ssa. Pellolla ei kasvateta pelkästään ruokaviljaa vaan myös bioenergiaa. Sen kylkiäisenä saadaan karjanrehua. Tai päinvastoin: karjanrehun ohella pellon tuotteesta saadaan myös polttonestettä.

Suomeenkin kaavailtiin 2000-luvun alussa useampia peltojen biomassaan perustuvia etanolitehtaita. Ne suunnittelivat tuotantonsa pääosin viljan olkeen. Hankkeet eivät kuitenkaan olleet vielä markkinahinnoiltaan kilpailukykyiset verrattaessa fossiiliöljyyn.

Merkittävä paalupiste Suomen bioetanolin kehittämisessä oli 2016. Kajaaniin valmistui maailman ensimmäinen sahanpurusta etanolia valmistava tehdas. Toteuttajana oli energiayhtiö St1. Sen alkuperäinen tavoite oli tuottaa paikallisten sahojen purujätteestä noin 10 miljoonaa litraa bioetanolia vuodessa liikennepolttoaineeksi.

Kajaanin tehdas otti oppia USA:sta. Tavoite oli kehittää etanolin lisäksi moniulotteinen tuotepaletti. Esillä olivat ligniini, furfuraali, tärpätti, nesteytetty hiilidioksidi sekä puuvinassi.

Kuluneet kymmenen vuotta olivat kuitenkin edelleen halvan fossiiliöljyn markkina-aikaa. Niinpä St1 ilmoitti syksyllä 2023 lopettavansa etanolin tuotannon Kajaanissa. Tuotanto ei ollut osoittautunut tuon ajan tilanteissa taloudellisesti kannattavaksi.

Joko nyt olisimme valmiit suomalaisen puruetanolin tuotantoon? Oliko Kainuun puruetanolin tehdas kymmenen vuotta aikaansa edellä? Tämän hetken Iranin kriisin vaikutusten myötä puruetanolin valmistuksen soisi käynnistyvän pikaisesti uudelleen ja leviävän kaikkialle sahateollisuuden Suomeen.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 30.5.2026

Turvesuon pohjista viljelyyn 70 prosenttia ja vesitykseen 30 prosenttia

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo kuivattiin ja sen pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa kasvatti hyvää satoa muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli suuri merkitys maamme ruokaturvalle. 

Taannoisella kydöttämisellä on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkalannoitukseen että biohiileen. Kaikki kolme menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla raakaturpeen happamuutta ja elävöittämällä maaperän mikrobitoimintaa. 

Biohiilellä on puolellaan myös ilmastoetu. Biohiilen lisäyksellä voidaan kasvattaa kaikkien peltomaiden hiilinielua.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen oli uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki paloi edelleen, mutta se ei palanut hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tänään suopohjien jatkokäytön mahdollisuus rukiin asemasta ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu jo 40 vuotta. Ensimmäiset suopohjan kokeet viljeltiin Haapaveden Piipsannevalle 1979.

Tänään pajun energiaviljelylle on tullut lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Turvesuot ovat ikuinen luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät maitaan.

Myös turvesuon pohjille on silti voimassa luonnonsuojelun kansainvälinen nykysääntö: viljele 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 3.6.2026

Ruokaturva on nyt entistä tärkeämpi

Lähi-Idän kriisi meriliikenteen rajoituksineen huojuttelee parhaillaan maailmantaloutta. Huojahdukset korostavat samalla koko ihmiskunnan ja myös oman maamme ruokaturvaa.

Saammeko Suomessa jatkossa varmasti ulkomaista tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa takkuilee yhä enemmän? Onko meillä kotimaassa riittävästi talonpoikia kylvämään lisää kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä tulee Suomen vuotuisesta viljasadosta. Me olemme Suomen vuotuinen väkiluku. Ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Vuoden 2025 ruokaturvamme oli 602 kiloa henkilöä kohti. 1900-luvun loppupuolella pääsimme kaksi kertaa yli 800 kilon. Vuosituhannen vaihteessa ruokaturvamme kääntyi hienoiseen laskuun.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2025 oli 347 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 luvun alkupuolella oli vain 240 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän kuitenkin pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 4.6.2026.

Turvetuotannon jättömaat hyötykäyttöön biohiilellä

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Maatunutta pohjaturvetta on jäljellä vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Brenner kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota ensin kuivattiin ojittamalla ja kuivunutta pintaa poltettiin sitten muutaman sentin syvyydelle. Kytömaahan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää ruissatoa. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosissa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmä oli merkittävä maamme taannoiselle ruokaturvalle.

1900-luvulla kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna sähkön ja kaukolämmön voimalassa. 

Turvemaan kydöttäminen on muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä, kivennäismaan kaskeamisesta. Jo 1400-luvulta lähtien Suomessa on kaskettu metsiä, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta.

Myös kaskimaille viljeltiin ruista. Silloin käytimme maatiaislajiketta nimeltään "pensasruis" jota myös "kaskirukiiksi" kutsuttiin. Kaskeamisen, rukiin ja ruokaturvan kytkentä korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.

Sekä turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys nykypäivän biohiileen. Kydöttäminen, kaskeaminen, biohiili ja myös tuhkalannoitus, parantavat kaikki maan viljavuutta. Ne kaikki torjuvat maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta.

Palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu maaperään viljelyskasvien tarvitsemia tärkeitä ravinteita, esimerkiksi fosforia ja kaliumia. Typpi sen sijaan päätyy liekeissä taivaalle. Biohiilellä on tässä erikoinen etunsa. Se elävöittää maaperän mikrobitoimintaa, mukaan lukien typpeä sitovia mikrobeja.

Kydöttämisessä ja kaskeamisessa biomassa palaa useimmiten tuhkaksi asti, koska happea turpeen ja kaskipuun palamiseen riittää. Sen sijaan biohiili syntyy, tai se paahdetaan, aina hapettomassa tilassa niin että biomassan alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan. Hiven biohiiltä syntyi myös kydöttämisessä ja kaskeamisessa.

Etenkin turvepeltojen kydötystä on ilmaston tutkijoiden piireissä kauhisteltu jo pitkään. Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voi pysyväti kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin turvemaalla kuin kivennäismaalla.

Turvesuot ovat yksi runsaimpia luonnonvarojamme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan. Biohiilellä on tässä tulevaisuuden mahdollisuus, ilmastokamppailijan rooli.

Mutta kyllä turvesuon jättömaiden kuten muidenkin turvemaiden vesittämisen pohdiskelun on hyvä perustua kansainvälisen luonnonsuojelun perussääntöön: viljele maa-alueista 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 8.6.2026

Suomi on metsänhoidon mallimaa

Kesän 2026 hellekaudet Keski-Euroopassa ja helteitä seuranneet metsäpalot etenkin Ranskassa ja Espanjassa tuovat välttämättä mieleen, olemmeko me Suomessa varautuneet vastaavaan ilmastotapahtumaan. Voisiko vastaavaa tapahtua jo ensi kesänä, tai seuraavina kesäkausina? Onko meillä sitä varten riittävästi palometsänhoitoa?

Suomen palometsänhoito pohjaa kolmeen seikkaan.

Ensiksi, paloturvallisessa mallissamme hoidamme viljelymetsää säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Keski-Euroopan metsiä ei taideta hoitaa tällä periaatteella.

Toiseksi, sellupuun ohella energiapuuta tavoittelevissa harvennushakkuissa korjaamme myytäväksi paitsi teollisuuden hamuaman runkopuun, myös muuten maahan jäävät oksat ja latvukset sekä ylimääräisen pienpuun.

Korjuukone kuljettaa energiapuun metsäautotien varteen. Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Energiapuun korjuu metsäpalojen tieltä on moninkertaistunut tällä vuosisadalla. Vuonna 2000 korjasimme kolme miljoonaa kuutiota. Tänään olemme vuositasolla 11 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se oli Suomessa yleistä vielä 1900-luvun loppupuolella, mutta tänään se on harvinaista. Pystykarsinta on yleistä esimerkiksi metsämaa Japanissa. Niinpä Japanin metsäpaloista uutisoidaan harvoin.

Kun kuivat oksat poistaa pystykarsimalla yli maastopalon liekin rajan, latvapalojen riski vähenee. Pystykarsintaa voisi kehittää yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Palometsänhoito oli myös suomalaisen metsäalan kehitysavun osanen. Esimerkiksi Etiopian 1980-luvun metsitysprojektiin valikoimme ja viljelimme sellaisia puulajeja, joille oli tyypillistä luontainen karsiutuminen samalla vuosinopeudella kuin puut kasvoivat pituuttaan.

Suomi on itse asiassa palometsänhoidon mallimaa. Tästä asemasta meidän kannattaa pitää kiinni jatkossakin.

Entistä tehostetummat ensiharvennukset, pienpuun tarkempi korjuu ja paluu pystykarsintaan parantaisivat edelleen metsiemme paloturvallisuutta. Hyvästä metsäautoteidemme verkostostakin on syytä pitää huolta.

Palometsänhoitoamme kannattaa kehittää. Siihen kannustaa myös ilmastonmuutoksen eteneminen.

VELI POHJONEN

Pyhäjokiseutu. Mielipide. 3.9.2026

Hiilimetsänhoitoa on syytä tarkastella pitkien aikasarjojen pohjalta

Niin Suomea kuin koko maapalloa koskettava ilmastokamppailu on jo YK:n vuoden 1992 Rio de Janeiron huippukokouksesta lähtien yrittänyt rajoittaa fossiilipolttoaineiden päästöjä. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ei saisi enää nousta.

Rion kokouksen aikoihin ilmakehässä oli hiilidioksidia 355 miljoonasosaa (ppm). Huhtikuussa 2026 hiilidioksidin lukema oli 431 ppm.

Hiilidioksidin jatkuva, jopa hivenen kiihtyvä nousu osoittaa, että bensiinin ja dieselin käytön rajoitukset tai verotukset eivät ilmastokamppailussa riitä. Tarvitsemme avuksi kasvuisia metsiä ja niihin hiiltä sitovaa hiilimetsänhoitoa.

Hiilimetsänhoidon pitkän aikajakson onnistumista voi seurata hiililuvulla. Se kertoo, montako tonnia puuston alkuainehiiltä on keskimäärin (tn C/ha) omassa metsässäsi, maakunnassasi tai kotimaassasi alueen metsähehtaaria kohti.

Suomen metsien puustoa on mitattu vuodesta 1922 Valtakunnan Metsien Inventoinnissa (VMI). VMI:stä johdettu hiililuku oli alimmillaan tasolla 16 tn C/ha ennen toista maailmansotaa. Sen jälkeen hiilimetsänhoito tehostui merkittävästi. Nyt olemme tasolla 29 tn C/ha.

Euroopassa meitä vielä vahvemman hiililuvun maita ovat esimerkiksi Saksa (37), Puola (33) ja Itävalta (49 tn C/ha). Euroopan ykkönen on vuoristometsien Slovenia. Sen hiililuku on 79,5 tonnia hiiltä metsähehtaarille.

Metsiä on osattu hoitaa myös Aasiassa. Esimerkiksi Japanissa hiililuku on 53 ja Etelä-Koreassa 37 kg C/metsähehtaari.

Euroopan maiden lukemat kertovat, että monet Länsi-Euroopan metsät ovat toipuneet toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella hyvin. Monet Itä-Euroopan metsät ovat vastaavasti toipuneet ”kylmän sodan” jälkeisellä kaudella. Kasvuisien metsien palautus Eurooppaan oli ilmastopoliittinen menestys.

Suomessa käydään tänään hivenen merkillistä kiistelyä siitä ovatko metsämme ilmastokamppailun pahis. Onko meidän puustomme todella romahtamassa? Ehkäpä meidän tulisi keskittyä satavuotisiin mittaussarjoihin eikä vuotuisiin hakkuun vaihteluihin.

Koko maapallon ilmastokamppailu voisi jatkossa ottaa oppia niin Suomen kuin monen muunkin Euroopan maan hyvästä hiilimetsänhoidosta.

Veli Pohjonen

Turun Sanomat. Mielipide. 13.6.2026

Hyvä hiilimetsänhoito kaikkien maiden tavoitteeksi

Ilmastokamppailu on jo vuoden 1992 YK:n Rio de Janeiron huippukokouksesta lähtien yrittänyt rajoittaa fossiilipolttoaineiden päästöjä. Ilmakehää lämmittävän hiilidioksidin pitoisuus ei saisi enää nousta.

Rion kokouksen aikoihin ilmakehässä oli hiilidioksidia 355 miljoonasosaa (ppm). Toukokuussa 2026 hiilidioksidin lukema oli 430 ppm.

Hiilidioksidin jatkuva nousu osoittaa, että bensiinin ja dieselin käytön rajoitukset tai verotukset eivät ilmastokamppailussa riitä. Tarvitsemme avuksi kasvuisia metsiä ja niihin hiiltä sitovaa hiilimetsänhoitoa.

Hiilimetsänhoidon pitkän aikajakson onnistumista voi seurata hiililuvulla. Se kertoo, montako tonnia puuston alkuainehiiltä on keskimäärin (tn C/ha) omassa metsässäsi, maakunnassasi tai kotimaassasi, alueen metsähehtaaria kohti.

Suomen metsien puustoa on mitattu vuodesta 1922 Valtakunnan Metsien Inventoinnissa (VMI). VMI:stä johdettu hiililuku oli alimmillaan tasolla 16 tn C/metsähehtaari ennen toista maailmansotaa. Sen jälkeen hiilimetsänhoito tehostui merkittävästi. Nyt olemme tasolla 29 tn C/ha.

Euroopassa meitä vielä vahvemman metsien hiililuvun maita ovat esimerkiksi Saksa (37), Puola (33) ja Itävalta (49 tn C/ha). Euroopan ykkönen on vuoristometsien Slovenia. Sen hiililuku on 79,5 tonnia hiiltä metsähehtaarille.

Euroopan maiden lukemat kertovat, että monet Länsi-Euroopan metsät ovat toipuneet toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella hyvin. Monet Itä-Euroopan metsät ovat vastaavasti toipuneet ”kylmän sodan” jälkeisellä kaudella. Kasvuisien metsien palautus Eurooppaan oli ilmastopoliittinen menestys. Kasvuisia metsiä kannattaisi viljellä Euroopassa lisää.

Suomessa käydään tänään hivenen merkillistä kiistelyä siitä ovatko metsämme ilmastokamppailun pahis. Onko meidän puustomme todella romahtamassa? Ehkäpä meidän tulisi keskittyä satavuotisiin mittaussarjoihin eikä vuotuisiin hakkuun vaihteluihin.

Koko maapallon ilmastokamppailu voisi jatkossa ottaa oppia niin Suomen kuin monen muunkin Euroopan maan hyvästä hiilimetsänhoidosta.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 15.6.2026

Miksi romahdutimme metsien kunnostusojituksen?

 Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hiipumisena. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan hienoinen ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu.

Metsäntutkimuslaitoksen edesmennyt professori Olavi Huikari opetti, että vielä 1950-luvulla mitattu metsiemme heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Kansantalouteemme luotiin uusi käsite: metsänparannuslaina. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Huikari opetti, että tärkeintä puun kasvulle on pitää maaperän vesi liikkeessä, ei niinkään maaperän kuivattaminen. Ehkäpä tämän päivän soiden ja metsien vesityshankkeilla olisi tästä jotain opittavaa.

Metsiin kaivettuja ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2025 kunnostusojitimme enää 2626 hehtaaria. Pudotus tarkoittaa paluuta kaudelle ennen Huikarin aikaa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun hiipumisena? 

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Miksi romahdutimme metsien kunnostusojituksen? Palaamalla Olavi Huikarin ojitusoppiin pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Hämeen Sanomat. Mielipide. 30.6.2026.

Biohiili voisi elävöittää turvetuotannon jättömaiden tulevaisuutta

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota kuivattiin ojittamalla ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella kasvoi vielä jokunen vuosi heinää.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää satoa muutamia vuosia. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa aina 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Turvemaan kydöttäminen on tavallaan muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä kivennäismaan metsissä. Niitä on kaskettu, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta, jo 1400-luvulta lähtien. Kaskeamisen, rukiin ja ruokaturvan kytkentä korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.

Sekä taannoisella turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys niin tämän päivän tuhkalannoitukseen kuin biohiilen lisäykseen. Kaikki neljä menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta.

Samalla palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu viljelyskasvien tarvitsemia ravinteita. Etenkin biohiili myös elävöittää maaperän mikrobitoimintaa.

Kydöttäminen ja kaskeaminen tuottivat pääosaksi tuhkaa, koska happea turpeen palamiseen riitti. Biohiili syntyy tai se paahdetaan aina hapettomassa tilassa niin, että alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan.

Sekä kaskeamisen että etenkin turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään. Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voidaan pysyväti kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla.

Turvesuot ovat yksi runsaimpia luonnonvarojamme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan.

Se on mahdollista kun muistamme soillakin kansainvälisen luonnonsuojelun perussäännön: viljele 70 ja varjele 30 prosenttia.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 9.7.2026

Pajukoilla ja biohiilellä puhtaisiin vesistöihin

Paluu puhtaampaan vesistöihin on yksi nykypäivän kiertotalouden päätavoitteita. Haluamme pysäyttää vesien rehevöitymisen joissa, järvissä, merenlahdissa ja koko Itämeressä.

Rehevöitymistä mittaava ilmiö on sinilevä merenlahdissamme. Sen lisääntymä kertoo, että ravinteiden kierrätys koko maan tasolla ei ole riittävästi onnistunut.

Koillismaalla olemme puolestaan huolestuneita esimerkiksi kirkasvetisen Kitkajärven ja siitä laskevan Kitkajoen jalokalojen tulevaisuudesta.

Kierrätystä tarvitaan joukolle jätevesien, jäännevesien ja hulevesien alkuaineita. Niistä huolestuttavimmat ovat typpi ja fosfori. Niitä on päätynyt merenlahtiin jo vuosisatojen ajan niin pelloiltamme kuin soiltamme, olivatpa suomme luonnontilaisia tai myöhemmin metsiksi ojitettuja. 

Maa- ja metsätalouden ohella vesistöjen typpi- ja fosforihaastetta ovat yhteiskunnan jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa ravinteita päätyy edelleen vesistöihin, puhdistamosta tulevassa kirkkaassa jäännevedessä. Tietysti sen vähäiset pitoisuudet noudattavat tänään yhteisesti sovittuja ympäristönormituksia.

Alkuaineet voi päästöjen asemesta myös tulpata. Menetelmään kehitettiin Ruotsissa, Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remediation = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta. 

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessa (METLA) alun perin vaikuttanut Pohjois-Suomen metsänhoidon erikoistutkija Gustaf Sirén. Hän siirtyi sittemmin Uppsalan yliopistoon professoriksi. Siellä hän kehitti "ekologiseksi haravaksi" nimeämänsä puhdistamoiden viereen viljeltävän jäännevettä haihduttavan energiapajuviljelmän.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan niin sanottu Enköpingin paketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jäännevesipajua. 

Taitavasti viljeltynä jäännevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Tästä on esimerkki myös Kuusamossa, niin sanottu Torangin haihdutuspajukko. Oulun yliopiston vetämässä 2010-luvun tutkimuksessa valittiin Kuusamon ilmastoon sopivia, kasvuisia haihdutuspajun lajikkeita.

Vesovana haihdutuspajukon voi puida hakkeeksi 1-3 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi. Tuhkaan on tulpattu pääosa hakkeen ravinteita. Yksi tärkeimpiä on juuri vesistöjen ongelma fosfori. Voimalan tuhka on lannoituksen kannalta luontevaa rakeistaa, tyypillisesti metsänlannoitukseen.

Typpeä ei tuhkassa ole. Typen kierrätykseen on kuitenkin kehitetty 2020-luvulla uusi menetelmä, biohiilisuodatin. Sopivassa paikassa jätevedenpuhdistamon tai haihdutuspajukon alapuolisissa ojissa jäännevettä valutetaan vuoden ajan biohiiltä sisältävän verkkosäkin läpi. Huokoinen biohiili imee kirkkaasta jäännevedestä viimeisiä ravinteita.

Nimenomaan typellä väkevöitynä biohiili sopii sittemmin lannoitukseen, niin puutarhoihin ja puistoihin kuin laajemmassa mitassa metsiin. Ja biohiilen lisäyksellä on aina ulottuvuutensa ilmastokamppailussa.

Gustaf Sirénin opista ravinteiden ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä, ekologisesta tulppaamisesta, samoin kuin uuden ajan biohiilen mahdollisuuksista olisi jo opittavaa. 

Voimallisesti haihduttavien, ravinteita haravoivien energiapajukoiden ja biohiilen yhdistelmällä pysyisimme jatkossakin myös Koillismaalla puhtaissa vesistöissä.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 13.7.2026

Biohiilellä on uuden aikakauden yhteys turvemaiden peltoviljelyyn ja kydöttämiseen

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota kuivattiin ojittamalla ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella kasvoi vielä jokunen vuosi heinää.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää satoa muutamia vuosia. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa aina 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle.

Turvemaan kydöttäminen on tavallaan muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä kivennäismaan metsissä. Niitä on kaskettu, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta, jo 1400-luvulta lähtien. Kaskeamisen merkitys ruokaturvalle tärkeälle rukiille korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Sekä taannoisella turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkalannoitukseen että biohiileen. Kaikki neljä menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta. Samalla palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu viljelykasvien tarvitsemia ravinteita. Etenkin biohiili myös elävöittää maaperän mikrobitoimintaa.

Kydöttäminen ja kaskeaminen tuottivat pääosaksi tuhkaa, koska happea turpeen palamiseen riitti. Biohiili syntyy tai paahdetaan aina hapettomassa tilassa niin, että alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan.

Kaskeamisen ja turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään. Etenkin Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voidaan pysyvästi kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla.

Turvesuot ovat runsas ja ikuinen, hitaasti uusiutuva luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 16.7.2026

Olisiko aika palauttaa viljelijöiden maahenki?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Tuotantotalouden ytimessä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja pyrkimykseen runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Yhdysvalloissa. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Tukitalous alkoi Euroopassa 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme. Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudellemme on tänään: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloilla samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2025 enää 39825 kappaletta (maatalous- ja puutarhayritykset yhteensä).

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin noin viisi maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: "Tapa talonpoika päivässä".

Voisiko maataloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Olisiko jo aika palauttaa viljelijöiden maahenki? Se elävöittäisi ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

VELI POHJONEN

Keski-Häme. Lukijalta. 16.7.2026

Puuvoimaa ei ole syytä unohtaa

Lähi-Idän kriisi sekä sitä seurannut autoomme tankattavan bensiinin hinnan jatkuva nousu korostavat taas mikä merkitys omalla energialla on maan huoltovarmuudelle.

Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiastamme. Sitten öljyvoima aloitti nousunsa. Se ohitti puuvoiman 1964. Molemmat olivat silloin tasolla 39 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

 Suuri muutos käynnistyi 1973 Lähi-Idän Jom Kippurin sodasta ja sen aiheuttamasta öljykriisistä. Kriisi huolestutti päättäjiämme. Miten takaamme energian huoltovarmuuden, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aihetta pohtivan energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä tuli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Toimikuntaa vetämään Virolainen asetti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikarin. Toimikunta käynnisti energiametsien tutkimuksen. Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema.

Puuvoiman merkkivuodeksi tuli 2012. Puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista energialähteistä 24 prosenttia.

Puuvoima on vahvistanut etumatkaansa vuodesta toiseen. Vuonna 2025 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 18.

Puuvoimaamme kannattaisi edelleen kehittää ulkomaisen raakaöljyn korvaajaksi. Tyyppiesimerkki on bensiinimoottoreiden hyödyntämä bioetanoli. Sen valmistus sahojen sivutuotteesta, sahanpurusta on Suomessa jo pitkään kehitetty teknologia. Bioetanolin valmistus ei kuitenkaan menneinä vuosina edennyt taloudellisesti, kun luotimme fossiiliöljyn pysyvän alati halpana.

Energiataloutemme ja huoltovarmuutemme kaipaavat nyt lisää kotimaista puuvoimaa. Sen merkitys korostui taas Lähi-Idän levottomuuden myötä. Puuvoiman jatkuvaan, mieluusti kiihtyvään nousuun tykästyisi myös alati velkaantuva kansantaloutemme. Puuvoimaa ei ole syytä unohtaa.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 25.7.2026

Jatkuva kasvatus perustuu monipuoliseen metsänhoitoon

Talousmetsiemme avohakkuista kiistellään yhä enemmän. Niistä väitetään tulleen Suomelle jopa mainehaitta. Jo parikymmentä vuotta lohkometsätalouden vaihtoehdoksi on esitetty siirtymää talousmetsien jatkuvaan kasvatukseen. Tänään siirtymän vauhdittamiseksi on kehitetty kansainvälinen metsäsertifikaatti nimeltään EverCover, suomeksi IkiPeite.

Sertifikaatti takaisi markkinoilla tukkipuun ostajalle, edelleen jalostajalle, ja edelleen lopputuotteen myyjälle, että raakapuu ei ole peräisin avohakatusta metsästä vaan jatkuvasta kasvatuksesta. Puutaan myyvälle metsätilalliselle IkiPeite -leimalla korjatusta tukkipuusta maksettaisiin korkeampaa hintaa kuin normaalista avohakkuun tukkipuusta.

Myös jatkuva kasvatus eli IkiPeite odottaa jatkuvaa metsänhoitoa. Metsänhoidon tarkoitushan on aina ollut puun tuotannon lisääminen, kestävyyden periaatetta noudattaen.

Jatkuva kasvatus on esimerkiksi perinteisesti mielletty niin, että puun taimet uusiutuvat luontaisesti. Tulevaisuudessa erilliset istutustaimet ovat kuitenkin myös jatkuvan metsänhoidon mahdollisuus.

Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia ja taudinkestävämpiä metsäpuiden lajikkeita. Kun ilmasto lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita on hyvä jalostaa jo etukäteen.

Tuulenkaadon aukkoja jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille sopii istutettavaksi jalostetut, entistä nopeakasvuisemmat puun taimet, tyypillisesti kuuset. Isompiin tuulen kaadon aukkoihin voi istuttaa myös mäntyä tai rauduskoivua.

Puun taimien kasvua voi tänään entisestään vauhdittaa lisäämällä taimille maaperän elinvoimaa parantavaa biohiiltä. Biohiilellä voi kohentaa etenkin karulla maalla kasvavan nuoren männyn kasvua. Tästä on jo koenäyttöä Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla.

Jatkuvaan kasvatukseen sopii myös pystykarsinta. Samalla kun oksattoman laatutukin osuus nousee, metsämaan valoisuus kasvaa alaoksien vähetessä. Uusien taimien varhaiskasvu vauhdittuu.

Biohiilellä olisi mittavia mahdollisuuksia myös huomisen IkiPeite -metsätaloudessa. Ja jokainen maahan lisätty biohiilen (alkuainehiilen, hiilidioksidiksi laskettuna) kilo osallistuisi myös ilmastokamppailuun.

Metsän jatkuva kasvatus on tänään vaihtoehtoinen, vapaa valinta metsätilalliselle. Mutta niin avohakkuiden lohkometsätalous kuin IkiPeitteen metsätalous perustuvat yhtä lailla jatkuvaan, monipuoliseen metsänhoitoon.

VELI POHJONEN

Pieksamäen Lehti. Lukijalta. 30.7.2026

Viitteitä:

YLE 27.8.2025    Avohakkuista tuli Suomelle mainehaitta   https://yle.fi/a/74-20178259

Hyytiälän kokeesta:

Marjo Palviainen et al 2020. Biochar amendment increases tree growth in nutrient-poor, young Scots pine stands in Finland.     https://doi.org/10.1016/j.foreco.2020.118362

Energian huoltovarmuuden selkäranka ovat edelleen metsämme

Lähi-Idän kriisi sekä sitä seurannut autoomme tankattavan bensiinin hinnan jatkuva nousu korostavat taas mikä merkitys omalla energialla on maan huoltovarmuudelle.

Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiastamme. Sitten öljyvoima aloitti nousunsa. Se ohitti puuvoiman 1964. Molemmat olivat silloin tasolla 39 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Suuri muutos käynnistyi 1973 Lähi-Idän Jom Kippurin sodasta ja sen aiheuttamasta öljykriisistä. Kriisi huolestutti päättäjiämme. Miten takaamme energian huoltovarmuuden, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aihetta pohtivan energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Toimikuntaa vetämään Virolainen asetti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikarin. Toimikunta käynnisti energiametsien tutkimuksen. Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema.

Puuvoiman merkkivuodeksi tuli 2012. Puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista energialähteistä 24 prosenttia.

Puuvoima on vahvistanut etumatkaansa vuodesta toiseen. Vuonna 2025 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 18.

Puuvoimaamme kannattaisi edelleen kehittää ulkomaisen raakaöljyn korvaajaksi. Tyyppiesimerkki on bensiinimoottoreiden hyödyntämä bioetanoli. Sen valmistus sahojen sivutuotteesta, sahanpurusta on Suomessa jo pitkään kehitetty teknologia. Bioetanolin valmistus ei kuitenkaan menneinä vuosina edennyt taloudellisesti, kun luotimme fossiiliöljyn pysyvän alati halpana.

Energiataloutemme ja huoltovarmuutemme kaipaavat nyt lisää kotimaista puuvoimaa. Sen merkitys korostui taas Lähi-Idän levottomuuden myötä. Puuvoiman jatkuvaan, mieluusti kiihtyvään nousuun tykästyisi myös alati velkaantuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 30.7.2026

Pa­lo­met­sän­hoi­toam­me kan­nat­taa edel­leen ke­hit­tää

Kesän 2026 hellekaudet Keski-Euroopassa ja helteitä seuranneet metsäpalot etenkin Ranskassa ja Espanjassa tuovat välttämättä mieleen, olemmeko me Suomessa varautuneet vastaavaan ilmastotapahtumaan. Voisiko vastaavaa tapahtua jo ensi kesänä? Onko meillä sitä varten riittävästi palometsänhoitoa?

Metsänhoitomme pääsi tässä teemassa kyllä maailman eturiviin runsas vuosi sitten, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kehui palometsänhoitoamme toisen presidenttikautensa alussa. Fox News - kanava haastatteli häntä Kalifornian häkellyttäviin, vuotuisiin metsäpaloihin liittyen.

Trump mainitsi haastattelussa Suomen, ja myös Itävallan, esimerkkinä metsistä elävistä maista, joilla ei ole samanlaista maastopalojen ongelmaa kuin Kalifornialla. "Meillä ei ole paloja. Me hoidamme metsiämme", Trump muisteli hänelle kerrotun. "He tekevät hakkuita ja puhdistavat metsäpohjan", Trump jatkoi.

Trump kosketti aihetta jo edellisellä presidenttikaudellaan. Vuoden 2018 Kalifornian metsäpalojen aikana hän kehotti Yhdysvaltain kansalaisia hoitamaan jatkossa metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta englannin kielen sanaa "raking", mikä tarkoittaa haravoimista. Letkautus huvitti suomalaista metsäväkeä. Haravoiminen voi kuitenkin tarkoittaa myös hakkuutähteen koneellista korjuu energiapuuksi.

Letkautuksen taustalla on itse asiassa kolme tosiseikkaa Suomen palometsänhoidosta.

Ensiksi, suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Eipä taideta hoitaa Ranskassa ja Espanjassakaan.

Toiseksi, sellupuun ohella energiapuuta tavoittelevissa harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös muuten maahan jäävät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu.

Korjuukone kuljettaa energiapuun metsäautotien varteen. Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Hakerekka ajaa energiapuun voimalaan. Siellä pienpuu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Energiapuun korjuu metsäpalojen tieltä on moninkertaistunut tällä vuosisadalla. Vuonna 2000 "haravoimme" kolme miljoonaa kuutiota. Tänään olemme vuositasolla 11 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa.

Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se oli Suomessa yleistä vielä 1900-luvun loppupuolella, mutta tänään se on melko harvinaista. Pystykarsinta on yleistä esimerkiksi metsämaa Japanissa. Niinpä Japanin metsäpaloista uutisoidaan harvoin.

Kun kuivat oksat poistaa pystykarsimalla yli maastopalon liekin rajan, latvapalojen riski vähenee. Pystykarsintaa voisi kehittää arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Suomi pääsi presidentti Trumpin lausunnoilla palometsänhoidon mallimaaksi. Tästä asemasta meidän kannattaa pitää kiinni jatkossakin.

Entistä tehostetummat ensiharvennukset, pienpuun tarkempi korjuu ja paluu pystykarsintaan parantaisivat edelleen metsiemme paloturvallisuutta. Hyvästä metsäautoteidemme verkostostakin on syytä pitää huolta.

Palometsänhoitoamme kannattaa kehittää. Siihen kannustaa myös ilmastonmuutoksen eteneminen.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vie­ras­ko­lum­ni. 4.8.2026 .

Lisää tuhkalannoitusta metsiin

Kiertotaloudessa puun tuhkalla on pitkä historia. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1900-luvulla, että Suomen taannoinen asuttaminen rannikolta sisämaahan ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Niitä paloi joka kesä sekä kairojen metsäpaloissa että suunnitelluissa kaskeamisissa. Kevättulvat huuhtelivat tuhkaa kairoista jokivarsiin. Tulvavesien ravinteet lannoittivat rantaniittyjä. Ne alkoivat kasvaa, pääosin heinää.

Heinä kasvoi niin hyvin, että paikallisen pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja hevosensa. Suomen asutus levisi sisämaahan jokivarsia myöten.

Puun tuhka on metsänhoidon ihanteellinen lannoite. Se sisältää puiden tarvitsemia ravinteita juuri samassa suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat niitä maasta runkoihinsa ottaneet. Ainut merkittävä ravinnepuute on palavina kaasuina taivaalle päätynyt typpi.

Huikari opetti että puun korjuu vähentää aina ravinteita metsästä. Metsissämme 2000-luvun puolella todettu hienoinen vuosikasvun taantuma voi johtua osaltaan tästä. Emme ole kierrättäneet puiden tarvitsemia ravinteita riittävästi. Tätä metsämme olisivat tarvinneet aina siitä lähtien kun hakkuiden aika alkoi.

Energiapuun käyttö voimalaitoksissa on lisääntynyt. Tuhkaa olisi käytettävissä vuosittain vähintään 200 000 tonnia. Sillä voitaisiin lannoittaa noin 70 000 hehtaaria. Tällä hetkellä tuhkalla lannoitetaan vuosittain reilut 12 000 hehtaaria. Kiertotalous kehottaa viisinkertaistamaan sen.

Pölymäisen puuntuhkan levitys lannoitteeksi on luontaisin levittää metsään nykyisin metsäkonein tai maataloustraktorein. Tuhkaa voi levittää myös helikopterilla tai huomisen miehittämättömillä drooneilla.

Puuntuhkan voi myös rakeistaa. Raetuhkaa voi kuljettaa eri puolille maatamme, tai jopa vientiin asti puupelletin tavoin.

Puun tuhka on yksi kansantaloutemme helmiä. Se on edelleen kiertotaloutemme ytimessä. Metsien tuhkalannoitusta olisi syytä heti vauhdittaa.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 8.8.2026

Mikä met­sis­säm­me ro­mah­taa? – Olisi aika saada taas puus­tom­me kasvu nousuun

Metsä- ja ilmastokeskusteluissamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hiipumisena. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan hienoinen ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu. Mutta kyllä metsämme kasvavat vuosittain silti hakkuita enemmän.

Metsäntutkimuslaitoksen edesmennyt professori Olavi Huikari opetti, että vielä 1950-luvulla mitattu metsiemme heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan metsissä. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Kansantalouteemme luotiin uusi käsite: metsänparannuslaina. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Huikari opetti, että tärkeintä puun kasvulle on pitää maaperän vesi liikkeessä, ei niinkään maaperän kuivattaminen. Veden mukana liikkuvat ravinteet ovat puiden juurille tärkeitä.  Ehkäpä tämän päivän soiden ja metsien vesityshankkeilla olisi tästä jotain opittavaa.

Metsiin kaivettuja ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2025 kunnostusojitimme enää 2626 hehtaaria.

Mikä metsissämme on romahtamassa? Ovatko ojitetut kangasmetsämme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen pysäyttäminen näkyy myös metsiemme kasvun hiipumisena? 

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla Olavi Huikarin ojitusoppiin pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 29.7.2026

Kuva: Kunnostusojitus Suomessa 1953-2025. Lähde Luke

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn voisi ottaa mukaan biohiilen

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Brenner kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota ensin kuivattiin ojittamalla ja kuivunutta pintaa poltettiin sitten muutaman sentin syvyydelle. Kytömaahan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää ruissatoa. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosissa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmä oli merkittävä maamme taannoiselle ruokaturvalle.

1900-luvulla kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna sähkön ja kaukolämmön voimalassa.

Turvemaan kydöttäminen on muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä, kivennäismaan kaskeamisesta. Jo 1400-luvulta lähtien Suomessa on kaskettu metsiä, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta.

Myös kaskimaille viljeltiin ruista. Silloin käytimme maatiaislajiketta nimeltään ”pensasruis” jota myös ”kaskirukiiksi” kutsuttiin. Kaskeamisen, rukiin ja ruokaturvan kytkentä korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.

Sekä turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys nykypäivän biohiileen. Kydöttäminen, kaskeaminen, biohiili ja myös tuhkalannoitus, parantavat kaikki maan viljavuutta. Ne kaikki torjuvat maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta.

Palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu maaperään viljelyskasvien tarvitsemia tärkeitä ravinteita, esimerkiksi fosforia ja kaliumia. Typpi sen sijaan päätyy liekeissä taivaalle. Biohiilellä on tässä erikoinen etunsa. Se elävöittää maaperän mikrobitoimintaa, mukaan lukien typpeä sitovia mikrobeja.

Kydöttämisessä ja kaskeamisessa biomassa palaa useimmiten tuhkaksi asti, koska happea turpeen ja kaskipuun palamiseen riittää. Sen sijaan biohiili syntyy, tai se paahdetaan, aina hapettomassa tilassa niin että biomassan alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan. Hiven biohiiltä syntyi myös kydöttämisessä ja kaskeamisessa.

Etenkin turvepeltojen taannoista kydötystä on ilmastokeskustelussa kauhisteltu. Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä. Kauhistelu on jatkunut nykypäivinä väitteellä, että kaikista turvepelloista on tullut ilmastopahis.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voi pysyvästi kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin turvemaalla kuin kivennäismaalla.

Turvesuot ovat yksi runsaimpia luonnonvarojamme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan. Biohiilellä on tässä tulevaisuuden mahdollisuus, ilmastokamppailijan rooli.

Mutta kyllä turvesuon jättömaiden kuten muidenkin turvemaiden vesittämisen pohdiskelun on hyvä perustua kansainvälisen luonnonsuojelun perussääntöön: viljele maa-alueista 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 15.6.2026

Mikä metsissämme oikein romahtaa?

    Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

    Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

    Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

    Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

    Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä, vain noin kymmenesosan tarpeesta.

    Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

    Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 30.10.2024

Taloutemme hamuaa lisää halpaa haketta

    Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

    Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

    Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

    Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

    Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

    Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

    Ensimmäisen hakepuimurin rakensi keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

    Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

    Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessammekin toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

    Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

    Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

    Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

    Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 10.2.2022

Kotimainen turvetalous osaksi valtion velkajarrua

    Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin hamusimme sitä öljylämmityksen kaudella.

    Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

    Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

    Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat äänestivät 5.12.2000, että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

    Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin.

    Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987, että ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

    Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

    Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

    Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

    Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita.

    Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Tänään kansantaloutemme kuitenkin huojuu ulkomaalaisen liikavelan vuoksi. Huojunta odottaa velkajarrua.

    Kotimainen turvetalous voisi palautua nopeasti osaksi valtion velkajarrua.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 17.1.2026.

Kotimainen turpeemme paketoitiin, mutta paketin voi aina avata

Tänään hiipuva kotimainen polttoturve oli puolen vuosisadan ajan melkoinen helmi kansantaloudellemme. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

Huippunsa polttoturve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus alkoi kuitenkin pohdituttaa, ensin tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus kertoi laskelmassaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

Pohdinta eteni poliitikoille. Jostain syystä kansanedustajat päättivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

Ruotsissa päädyttiin 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Turpeen käyttöä aluksi tuettiin, uusiutuvan sähkön tuotannossa. Sen sijaan kaukolämmön kattilalaitoksissa turve sijoitettiin EU:n päästökaupan piiriin. Tänään turpeen käyttö on Ruotsissakin hiipunut.

Suomen kansantaloudelle polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energiallahan on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Valtiomme velkaantumisen nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on mielenkiintoinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Turpeella oli raaka-aineena myös monia muita mahdollisuuksia kuin energia. Tyyppiesimerkki on kaikkein paras puutarhojen kasvualusta, kasvuturve. Turpeesta oli määrä valmistaa muun muassa turvekoksia, aktiivihiiltä, vahoja ja hartseja. Myös niihin liittyvä kehitystyö näyttää pysähtyneen, ilmastopoliittisista syistä. 

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voi aina avata. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 5.6.2025

Suometsien ennallistamisessakin tärkeintä järjestys: Viljele ja varjele

    Kiistely metsäalueiden suojelusta kiihtyy ilmastokamppailun myötä. Hiilinieluja haluttaisiin vahvistaa. Ikääntyneiden metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa.

    Kuuminta on tänään puhe metsien ennallistamisesta. Metsäojia ollaan tukkimassa. Jo ojitettuja suometsiä halutaan muuntaa takaisin avosoiden suuntaan. 

    Opillisesti luonnonsuojelussa on kyse monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten kasvi- ja eläinlajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK:n kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä kokous pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi sovittiin 17, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme suojelualueita vuosittain.

    Ympäristöministeriössä on laskettu, että Suomi oli vuoden 2022 tasolla suojellut tiukasti maa-alueista (sisävedet mukaan lukien) 10,5 prosenttia. Olimme kuitenkin aika kaukana Aichin tavoitteesta kun ohitimme vuoden 2020.

    Aichin sopimus uusittiin 2022. Kanadan Montrealissa pidettiin seuraava aiheen kansainvälinen YK:n kokous. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsui kaikkia valtioita suojelemaan vielä enemmän, 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä.

    Sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme näissä metsissä tehokkaasti puuta.

    Vuonna 2015 suojeltujen soiden verkosto kattoi 1,2 miljoonaa hehtaaria eli noin 13 prosenttia koko Suomen soiden pinta-alasta. Tähän lukemaan on luontevaa lisätä tänään jo ennallistetut ja jatkossa vielä enemmän ennallistettavat metsäojitetut suot. Niiden yhteinen tavoite odottaa: 30 prosenttia koko suopinta-alastamme.

    YK-kokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu varmaan etenee kohti 30 prosenttia. Maa- ja metsätiloille, sekä koko ihmiskunnalle on kuitenkin edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävintä on edelleen viljely (70 % osuus). Viljelyn tavoitteesta olisi syytä pitää kiinni jo kansantalouden kannalta.

    Suhde 70/30 takaa kyllä luonnon moninaisuuden säilymisen, niin kangasmailla kuin suomailla. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 4.12.2025

****

LÄHTEITÄ

Montreal declaration 19.12.2022:

https://valtioneuvosto.fi/en/-/1410903/un-biodiversity-conference-reached-agreement-on-halting-biodiversity-loss-by-2030-30-per-cent-protection-and-restoration-goal-for-world-s-nations

Metsien suojelu ja monimuotoisuus:

https://mmm.fi/documents/1410837/22836561/Metsien+monimuotoisuus+ja+suojelu+Suomessa.pdf/98c3f40c-e01a-5dfb-c765-e4ef0ef51577/Metsien+monimuotoisuus+ja+suojelu+Suomessa.pdf?t=1657267642667

https://mmm.fi/metsat/monimuotoisuus-ja-suojelu/metsien-suojelu-suomessa

https://www.google.com/search?q=Suojleun+prosentti+suomessa&oq=Suojleun+prosentti+suomessa&gs_lcrp=EgZjaHJvbWUyBggAEEUYOTIKCAEQABiABBiiBDIKCAIQABiABBiiBDIKCAMQABiABBiiBDIKCAQQABiiBBiJBdIBCDcxNDdqMGo3qAIAsAIA&sourceid=chrome&ie=UTF-8