Ennallistamisessa ja suojelussa tärkeintä järjestys: Viljele ja varjele

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimus on nyt uusittu. Joulukuussa 2022 pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealin kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme metsissä tehokkaasti puuta.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Montrealin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaa hehtaaria.

Suoalueillamme, pääosin käyttämättömänä, on globaalisti ajatellen runsain luonnonvaramme, nimittäin vesi. Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien Afrikan maiden viljelijät tuskin ymmärtävät Suomessa jatkuvasti käytävää kiistelyä soiden vedestä. Taloussoiden viljelyssä on vielä valtavasti kehitettävää, niin maa- kuin metsätaloudessakin.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta edelleen on voimassa meille tuttu sanajärjestys: viljele ja varjele. Määrällisesti tärkeämpää on viljely (70 prosenttia), myös metsä- ja suomaalla. Suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 29.12.2022

Vehnä maailmanpolitiikassa

Vehnä on ollut kautta aikojen ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin noin 98 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Vuonna 2022 tuotimme 157 kiloa henkeä kohti.

Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 70 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia vuodessa.

Kolhoosimaatalous ja huono huoltovarmuus ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne.

Kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön marraskuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi tulevalla kaudella 2022/2023 viemään 41,7 miljoonaa tonnia, USA 21,1 ja EU 35,0 miljoonaa tonnia.

Samaan sarjaan oli viime vuosina nousemassa Ukraina. Sodan myötä asetelma kuitenkin sekosi. Ukrainan vuosivienti on jo puolittunut. Pystyykö mustan mullan maa jatkossa tuottamaan vehnää riittävästi edes omiin tarpeisiinsa?

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 53 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ilman nykytilannetta.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on käväissyt kaikkien aikojen ennätyslukemissa.

Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa?

Huoltovarmuus terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja muun ruoan tuotantoa on varmistettava.

Lisääntyvä vehnän viljely on myös ekologisesti mahdollista. Ilmastomme lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisraja siirtyy yhä pohjoisemmaksi.

Veli Pohjonen

Rantapohja. Mielipide. 8.12.2022.

Pohjoisten metsiemme kasvu saatiin taannoin vauhtiin

Käymme metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Se johtuisi puuston kuutiokasvun hidastumisesta. Näin on Luken tilastojen mukaan tapahtumassa. Erityisesti kasvuluvut näyttävät kääntyneen laskuun pohjoisemmassa Suomessa, hieman epämääräisemmin eteläisessä Suomessa.

Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksessa Pohjois-Suomen erikoistutkijana alun perin toiminut professori Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että pohjoiset metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että kuntta eli maanpäällinen pintakasvillisuus ja sen alla oleva tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen.

Vahvan kuntan seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laskee. Se heikentää puun kasvua. Niin se maanpäällinenkin heikko lämpösumma heikentää vaikkapa viljojen kasvua.

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto metsissämme. Se tapahtui muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Säännöllisistä metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kasvuun. Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja lisäksi Kuusamon kunnassa.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli alueellaan 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Pohjois- ja Sisä-Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa on romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Sitä paitsi Luken tilastot kertovat, että metsänhoidollinen maanmuokkaus ylipäänsä on tämän vuosisadan puolella hidastunut, hieman samaan tahtiin kuin metsiemme kasvu.

Gustaf Sirénin ideoima metsäauraus vauhditti 1900-luvun loppupuolelle metsiemme kasvua. Ovatko etenkin pohjoiset metsämme kunttaantumassa jälleen?

Viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää kiistelyssä mielessä. Onhan metsämme saatu kasvuun ennenkin.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 29.4.2023

Puustomme kasvun voi saada takaisin nousuun

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, nyt tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä ei ole poistaa vettä puiden juurilta vaan pitää maaperän vesi liikkeessä.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä lienee jo huomannut, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvussa?

Metsissämme on kasvuun liittyvä mielenkiintoinen jakauma. Kasvu on viimeisellä kaudella hidastunut vain männyllä. Kuusen nouseva kasvukäyrä jatkaa kulkuaan. Onko männyn kasvu hidastunut nimenomaan rämemailla, joiden kunnostusojitus on jo hyljätty?

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla siihen pääsisimme.

VELI POHJONEN

Sotkamo -lehti. Mielipide. 25.4.2023

Älkäämme huolestuko metsien kasvusta, olemme saaneet sen nousuun ennenkin

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, nyt tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä ei ole poistaa vettä puiden juurilta vaan pitää maaperän vesi liikkeessä.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltavat marjastajat ja metsästäjät lienevät jo huomanneet, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvussa?

Metsissämme on kasvuun liittyvä mielenkiintoinen jakauma. Kasvu on viimeisellä kaudella hidastunut vain männyllä. Kuusen nouseva kasvukäyrä jatkaa kulkuaan. Onko männyn kasvu hidastunut nimenomaan rämemailla, joiden kunnostusojitus on jo hylätty?

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla siihen pääsisimme. Ehkäpä ei olekaan syytä huolestua metsien kasvun ja hiilinielujen romahtamisesta.

VELI POHJONEN

Miilu -lehti. Mielipide. 24.5.2023

Kasvuturpeelle ehkä vaihtoehto

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät professorin. Parhaimman sadon antoikin seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, kasvualusta joka oli pelkkää turvetta.

Puustjärven kasvuturpeen ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhataloutemme perustana.

Kasvuturpeessa oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt maapalloa jo silloin uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut ylipäänsä turpeen käyttöä jo Suomessakin.

Kasvuturpeelle mahdollisesti tulevien ilmastorajoitteiden kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n jäsennä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin kehitetty jo vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi Suomen maatiloille.

Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. 

Veli Pohjonen

Siikajokilaakso. Mielipide. 26.7.2023

Yrittäjyyden alkulähde syntyi maatilojen tuotantotaloudessa

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua, myöhemmin myös puuta. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maa- ja metsätilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen ja sen luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen talouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi vasta 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa luokkaa 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Päivää kohti putosi elinkeinostaan keskimäärin 3,6 talonpoikaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyt tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Lestijoki -lehti. Mielipide. 20.7.2023

Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen peltometsäviljelyä

Taannoisessa Pariisin 2015 ilmastokokouksessa lupauduimme maailmanlaajuisesti hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä. Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? 

Vuonna 2015 hiilidioksidin pitoisuus oli tasolla 400 ppm (miljoonasosaa). Vuonna 2000 se oli tasolla 370 ppm, nyt tasolla 420 ppm. Hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan.

Ilmastokamppailua ei voi ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla kuten niihin kohdistuvilla fossiilisen hiilidioksidin päästömaksuilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä, kasvuisaa puustoa vahvoine juurineen.

Vielä 10 000 vuotta sitten erilaiset puustot peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin, juuriin ja ylipäänsä maaperän humukseen. Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Mikä puilla alkoi, sen voi puilla lopettaa. Puuston palautuksen on vain oltava biomassaltaan samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Kasvaessaan näyttävästi puusto nielee samalla tehokkaasti hiiltä juurimassaansa. Erityisiä juuristohiilen sitojia ovat vesovat lehtipuut. Niiden juuristo jatkaa korjuun jälkeen elinvoimaisena verrattuna esimerkiksi avohakattuun männikköön. 

Ilmastometsityksellä on koko maapallon tasolla kolme erityistä ulottuvuutta. Ensiksi, meidän on valittava puulajeja, jotka pysyvät koko kasvukauden ajan mahdollisimman vihreinä hiilen nieluina. Mitä vihreämpänä puusto jatkaa esimerkiksi ruska-aikana, sitä paremmin se tasapainottaa lämpimästä syysmaasta huokuvaa hiilidioksidia.

Toiseksi, maapallon ruokaturvan kannalta tärkeää on peltometsäviljely. Siementä tuottavia viljakasveja on viljelty tropiikissa jo vuosikymmeniä typpeä sitovien ja hiiltä nielevien puiden kuten akaasioiden kanssa.

Kolmanneksi ruokaturvaa edelleen parantavien hedelmäpuiden viljelyä tulisi kehitysmaissa edistää niiden hiilensidonnan kannalta. Esimerkiksi herkullisen mango-hedelmän emopuu kasvaa pitkällä kierrolla jopa 30 metrin mittaan, ja samalla vahvaksi, jopa yli satavuotiseksi hiilen nieluksi.

Hiilen nieluksi käy myös toinen tropiikin herkkuhedelmä, papaija (kuva 1). Sitä kasvatetaan peltometsityksessä uuden ajan lyhytkiertoviljelyn menetelmin. Kiertoaika papaijalla on 4-5 vuotta.

Ilmasto odottaa tämän vuosisadan massiivista, monipuolista peltometsäviljelyä. Sitä voisi edistää osana tämän vuosisadan kehitysapua. Uuden ajan ilmastometsitys voi ennallistaa maapallon ekologisesti ja ruokaturvan puolesta kestävälle tasolle. Vahvan metsänhoidon maana Suomella on tähän annettavaa.

Veli Pohjonen

Itä-Häme. Mielipide. 27.10.2023. Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide.  31.10.2023

Ruokohelven paluu turvepelloille voi koittaa

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla sitä koeviljeltiin rehuksi Perä-Pohjolan koeasemalla Rovaniemen Apukassa. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Karjatilat eivät helpeen syttyneet.

Ruokohelven energiaviljelyä esitti 1989 Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa.

Kuusinen yhdisti heinäkasvilla sellun ja energian. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään tehtaassa ensin heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään biokaasureaktoriin.

Uuden sukupolven ruokohelven viljely käynnistyi meillä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu kuitenkin tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua kilpailijaksi markkinoille.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyyn ohjasi turveteollisuutemme varhainen vihreä siirtymä. Polttoturvetta haluttiin jatkaa, ja ehkä lopulta korvatakin, viljellyn ruokohelven murskeella.

Ruokohelven energiaviljely yleistyi nopeasti 2000-luvun alussa. Vahvasti asiaa ajoi maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala maassamme on 170'000 – 200'000 hehtaaria.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19'000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua. Polttoturpeeseen ja etenkään kivihiileen verrattuna ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä. 2020-luvulla meillä kasvaa ruokohelpeä enää parituhatta hehtaaria.

Ruokohelven viljelyltä putosi kannattavuus. Puuttuiko meiltä kymmenkunta vuotta sitten vielä ilmastokamppailun tahtotila? 

Nyt ruokohelvellä on etunaan myös ilmastonhoitokasvin ominaisuus. Ruokohelpi jatkaa vihreänä kasvuaan loppusyksyyn. Sato korjataan paalaamalla vasta seuraavana keväänä, lumien lähdettyä.

Peltojen hiilidioksidin päästöt ovat suurimmillaan kasvukauden loppupuoliskolla, maaperän lämmittyä. Päästöjen hillintään tarvitsemme ruokohelven tapaisia, kasvukauden loppuun asti vihreinä jatkavia viljelyskasveja. Muita vastaavia syksyn vihreitä ilmastonhoitokasveja ovat kuituhamppu ja energiapaju.

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaamme edellä. Turvetta pidettiin aluksi hitaasti uusiutuvana, mutta jatkuvasti käytettävänä polttoaineena. Nyt se halutaan korvata taatusti uusiutuvalla biomassalla. Ruokohelven murskeesta on kehitteillä myös kasvuturpeen korvaaja.

YK:n Dubain 2023 ilmastokokous (COP 28) käänsi suunnan lopullisesti. Kokous kehotti kaikkia maailman maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista. Päästöjä tulisi vähentää globaalisti 43 % vuoteen 2030 mennessä.

Joko ruokohelpi on palaamassa takaisin? Suomen maatiloilla on ruokohelven energiaviljelyyn tarvittava kokemus. Turvepeltojen maatilamme voisivat aloittaa ruokohelvellä vihreän siirtymän Dubai-vaiheen jo ensi keväänä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 14.2.2024

Kuituhamppu monipuolistaisi huomisen maataloutemme

Jokapäiväinen elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tilaamme kartonkipakkauksissa talviruokaa. Luemme sellukuituun pohjautuvia sanomalehtiä. Tarvitsemme kuituperäisiä nenäliinoja ja vessapaperia.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä harvennuspuusta. Jatkuvat metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen riittääkö raaka-ainetta kuituteollisuudellemme. Vuoden 2023 häkellyttävimpiä tietoja oli, kun Stora Enso ilmoitti sulkevansa Sunilan sellutehtaan. Metsäväki häkeltyi kuultuaan, että osasyynä oli puukuidun puute.

Kuitu on teollisuusvaiheessa mitaltaan milli- tai senttimetriluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennusmännystä.

Kuidun valmistamisen raaka-ainetta saamme metsäpuiden lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla viljeltäviä kuitukasveja ovat puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen talouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme.

Yöttömässä yössä kuituhampun ”sisäinen kello” menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaan siemensadon saamiseksi. Kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen paikalliseen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Kuituhampun siementä saamme eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi. 

Kuituhamppu on sopeutunut Suomen talveen erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja hampun viljelyyn.

Nykyiseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa, kun kuituteollisuus kehittyy uuteen suuntaansa.

Kuituhamppu soveltuu hyvin myös viljojen tuleentumisen rajavyöhykkeelle, koska siementä ei tarvitse tuottaa vaan ainoastaan kuitua. Näyttäviä kuituhampun viljelyksiä on ollut jo usean kesän aikana muun muassa Limingan lakeudella, Tyrnävän kunnassa.

Kun ymmärrämme kuituteollisuuden monet ulottuvuudet, uusien kuitutehtaiden ei ehkä tarvitsekaan ajautua raaka-ainepulaan. Samalla huomisen maatalous saisi kuituhampusta uuden tuotannon haaran.

Veli Pohjonen

Rantapohja. Mielipide. 5.3.2024

Metsätaloutemme pohjaa eettiseen kestävyyteen

Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Metsäojia haluttaisiin tukkia. Ikääntyneiden metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Metsäalueiden suojelu on saamassa yhä keskeisemmän roolin.

Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä kokous pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi sovittiin 17, vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimus uusittiin 2022. Pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Sovituilla suojelun tavoittella on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme näissä metsissä tehokkaasti puuta.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Viljelyn tavoitteesta olisi syytä pitää kiinni jo kansantalouden kannalta.

Suhde 70/30 täyttää liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Metsätalous täyttää eettisyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon, sen talouden ja ympäristön.

Metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin metsästä työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmiseen ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon.

Metsätaloutemme tulee edetä eettisen kestävyyden linjalla. Linjan suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 21.3.2024

Viekää tuhkatkin pesästä, odottaa 2020-luvun metsätalous

Kiertotalous korostuu ympäristöajattelussamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätetään jokapäiväisessä taloudessamme. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.

Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Haapavetinen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.

Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja lopulta itsensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.

Tänään tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.

Määrällisesti arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii karuille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun.

Suometsien tuhkalannoitus on vahvasti esillä uudessa metsänhoidon kannustusjärjestelmässämme METKA. Järjestelmää auttaa kun puutuhkan saatavuus on viime vuosina huomattavasti parantunut. Energiapuun käyttö voimalaitoksissa on lisääntynyt.

Lannoituskelpoista tuhkaa olisi käytettävissä vuosittain vähintään 200 000 tonnia, jolla voitaisiin lannoittaa noin 70 000 hehtaaria. Kun tällä hetkellä tuhkalla lannoitetaan vuosittain reilut 12 000 hehtaaria, lannoitusalan voisi viisinkertaistaa.

Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja sisämaan kaskenpoltosta, voi nyt jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

VELI POHJONEN

Nivala-lehti. Mielipide. 26.2.2024

Paluu kansakuntamme vaurauden alkulähteelle

Alavetelin kappalainen Antti Chydenius opetti 1760-luvulla mistä kansakunnan vauraus luontevasti syntyy. Chydenius esitti, että Suomen erikoisimman metsätuotteen, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava. Sitä tulisi viedä Eurooppaan.

Kun Chydeniuksen neuvoa seurattiin, Suomelle rupesi syntymään vaurautta. Englantiin viety terva oli hyvinvointimme perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Viennin sahatavara ohitti tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Kolme metsän tuotetta ovat malleja yksinkertaisesta vaurauden arvoketjusta. Se alkaa auringonsäteilystä mikä panee puuston kasvuun. Metsän perustuotanto jatkuu kasvukausi kerrallaan.

Ketjussa on seuraavana metsätuotteen jalostus. Tuotetta myydään ensin kotimaan kaupassa. Täydelliseksi arvoketjun tekee vienti. Vauraus syntyy, kun tuotetta viedään eri puolille Eurooppaa ja kauemmaksikin.

Kaksisataa vuotta metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden kilpailevaksi aatteeksi tuli kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavia olivat kansantuote, kulutus, verotulot, raaka-aineiden tuotanto ja energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä, mikä vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty ja hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

Tällä vuosituhannella kansantaloutemme pohjaa entistä enemmän velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, ymmärrettävästi etenkin kriisitilanteissa. EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

Suomen valtionvelka on kasvanut jo vuodesta 2008 saakka. Helmikuussa 2023 valtionvelkaa on 162 miljardia euroa. BKT-suhteessa olemme jo tasolla 56 prosenttia. Se huolestuttaa taloustieteilijöitä.

Kansantaloutemme valintoja tulisi aina tarkastella vasten ulkomaan velkaa: lisäämmekö sitä, vai vähennämmekö sitä. Chydeniuksen opettamat arvoketjut vähentäisivät velkaa.

Metsätaloudessa arvoketjuja on edelleen. Biotalous etsii tänään kuumeisesti uuden ajan tuotteita, joille voi rakentaa uuden, täydellisen Chydeniuksen arvoketjun. Kaikkea metsästä ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

VELI POHJONEN

Viiden Kunnan Sanomat / Viispiikkinen. Mielipide. 14.3.2024

Bioetanolille voi koittaa uusi, Dubain vaihe

Bioetanoli pääsi bioenergian lajeista ensimmäisenä maailman tavarapörssiin. Se tapahtui Chicagossa 2005.

Yhdysvalloissa tislattiin silloin 15 miljardia litraa bioetanolia vuodessa, etupäässä maissista. Se vastasi 2,9 prosenttia USA:n bensiiniautojen polttonesteestä. 

Pörssilistauksen jälkeen bioetanolin kysyntä alkoi kasvaa. Viidessä vuodessa tuotanto nousi USA:ssa kolminkertaiseksi. Tänään siellä on yli 200 etanolin laitosta. Niiden yhteistuotanto on luokkaa 60 miljardia litraa vuodessa.

Suomessa bioetanolia on hieman hyljeksitty. Viljan tislaaminen autoihin taitaa arveluttaa meillä.

Amerikkalaiset osaavat markkinoida etanoliaan osana rehuteollisuutta ja karjataloutta. Maissin jyviähän ei saa tislattua kokonaan nesteeksi. Runsas kolmannes jää valkuaispitoiseksi mäskiksi. Se maittaa rehuna hyvin sioille.

Autoilijoina tunnemme kyllä Suomessakin etanolin. EU:n kanssa sovimme jo viisitoista vuotta sitten, että kaikessa tankattavassa polttonesteessä tuli olla määräosuus bioperäistä. 

Lähdimme vuonna 2008 kahden prosentin etanolin osuudesta. Osuuden oli tarkoitus nousta vähitellen, ensin viiteen, siten kymmeneen, kahteenkymmeneen, jopa sataan prosenttiin asti.

Tänään tankkaamme joko viiden prosentin tai kymmenen prosentin etanoliseosta bensiiniautoihimme. Kehitys näyttää pysähtyneen. Emme saa tavalliselta huoltoasemalta vieläkään 10 prosenttia väkevämpää biopolttonestettä.

Kymmenen vuotta sitten uskoa etanoliin vielä oli. Polttonesteyhtiö St1 rakensi 2015 Kajaaniin mittavan, sahanpuruun perustuvan bioetanolin tehtaansa. Raaka-ainetta tehtaalle olisi metsien Suomessa riittänyt.

Lokakuussa 2023 yhtiö antoi kuitenkin hankkeestaan suomalaista bioetanolia koskettavan hätkähdyttävän tiedon. Yhtiö lopettaa koko etanolin tuotantonsa Kajaanissa, osin muuallakin Suomessa.

Bioetanolimme sai takapotkun. St1-yhtiö ei saanut sahanpurun demolaitostaan toimimaan voitollisena. Yhtiö ei lokakuussa enää olettanut, että bioetanolin kysyntä kasvaisi ja sen tuotannon kannattavuus paranisi.

Suomalaisen bioetanolin takapotku ajoittuu kuitenkin hieman erikoiseen vaiheeseen. Marras-joulukuun 2023 Dubain ilmastokokous (COP 28) päätti kehottaa kaikkia YK:n maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista energiajärjestelmissään. Ehkä yllättäen siihen sitoutuivat myös Lähi-Idän öljyntuottajamaat.

Arvattavasti vihreän bioetanolin tarve on Dubain kokouksen jälkeen taas kasvamassa. Lakkauttamisen asemesta meidän tulisi laajentaa etanolin tuotantoa.

Bioetanolin pitkä, mutkitteleva polku kummastuttaa. Mutta kun ilmastokokousten lupausten myötä tankkaamme jatkossa autoomme bensiinin seassa yhä enemmän etanolia, soisimme sen olevan kotimaista, ei velkarahalla ostettavaa tuontienergiaa.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 9.3.2024

Lyhytkiertopajulla mitattiin Suomen puiden ennätyskasvu vuosipituudessa – Hämeen ekologiset olot ovat tällaiselle viljelylle maamme parhaat

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava, kasvuisa pajumme on ollut ehdokas uudeksi lyhytkiertoviljelyn lehtipuuksi 1970-luvun alusta lähtien. Ensimmäinen pajun lyhytkiertoviljelyn koe perustettiin 1973 Maatalouden tutkimuskeskuksen Perä-Pohjolan koeasemalle.

Puoli vuosisataa sen jälkeen pajulla mitattiin hämäläisellä maatilalla, Pälkäneen kunnassa, puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla jo useita vuosia kasvatettu lyhytkiertopajukko korjattiin ensin kantoihin saakka huhtikuussa 2023. Sitten kantovesat alkoivat kasvaa kevään hakkuun jälkeen vauhdikkaasti. Ne jatkoivat näin läpi koko suotuisan kasvukauden.

Pisin kantovesa oli mitaltaan tasan viisi metriä kasvukauden 2023 jälkeen. Mittaus oli osa paikkakunnalla järjestettyä syksyn bioenergiaseminaaria.

Puiden ja ylipäänsä kasvien vuotuista pituuskasvua on luontevin tarkastella läpi termisen kasvukauden. Se alkaa keväällä, kun keskilämpötila nousee yli viiden asteen ja päättyy vastaavasti syksyllä, kun keskilämpötila laskee alle viiden asteen.

Vuonna 2023 termisen kasvukauden pituus oli Pälkäneellä 181 vuorokautta. Sillä jakaen keskimääräinen kasvunopeus oli 2,76 senttimetriä päivässä eli 84,0 senttimetriä kuukaudessa. Lukema on vaikuttava, kun sitä vertaa puiden pituuskasvun maailmanennätykseen. Se löytyy Guinnesin ennätysten kirjasta.

Puiden pituuskasvun maailmantason vuosiennätys on saavutettu ymmärrettävästi sellaisissa tropiikin oloissa, missä termisen kasvukauden pituus on ympärivuotinen ja missä kasvulle on maaperässä koko ajan riittävästi vettä. Peltometsäviljelyn ja ylipäänsä lyhyen kierron lehtipuut ovat myös näissä oloissa arvattavasti nopeakasvuisempia kuin pitemmän kierron havupuut.

Malesiassa, itäisen Borneon saarella kasvatettu Albitsia-puu (Moluccan albizia - Falcataria moluccana), on kasvanut Guinnesin kirjan maailmanennätyksen: ensimmäisen 13 kuukauden aikana 10,74 metriä. Kuukautta kohti laskien pituuskasvua oli 82,6 senttimetriä.

Pälkäneen ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju, sen lajikkeeseen Salix schwerinii 'Amgunskaja'. Siperianpajun varhaiset pistokkaat tuotiin vuonna 1980 itänaapurista Suonenjoen koeasemalle Metsäntutkimuslaitokseen. Tuonti oli osa silloista Suomen ja Neuvostoliiton välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Sittemmin Siperianpajun viljelyn kokeilu painottui Joensuun yliopiston metsätieteelliseen tiedekuntaan. Siperianpajun pistokkaita monistettiin viljelykokeisiin eri puolille Etelä-Suomea, myös Pälkäneen kokeeseen.

Nopeakasvuisen pajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita tänään uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Lyhytkiertopuiden pituuskasvun merkittävä Suomen ennätyskin siihen kannustaa.

Hämeen ekologiset olot ovat tällaiselle viljelylle maamme parhaat.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 3.3.2024

Kuhmon malli kertoi, miten hajauttaa sähkön tuotantoa puuvoimalla

Tammikuun paukkupakkaset, tuulimyllyjen tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähkön tuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sähköä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Metsäteollisuudessa sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon mallia markkinoitiin 1990-luvulla hajautetun sähkön tuotannon malliksi eri puolille Suomea.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla tehdas voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys, niin metsätilallisille, teollisuudelle kuin koko kansantaloudelle.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. Kuhmon mallin voisi taas nostaa huoltovarmuuden pöydälle.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 6.2.2024

Joko maataloutemme takaisin tuotantotalouteen?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Pienyrittäjyys syntyi kaikissa länsimaissa alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Hehtaarien, satomäärien ja eurojen kolmikko kuvaa EU:n tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet aitoa kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Lisäämällä hehtaarituen vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää reilut 43600.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa voisi orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisimmeko kääntyä jo lähitulevaisuudessa takaisin pientilojen innovatiivisen tuotanto- ja yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 22.2.2024

Puiden kasvuennätykseen viljellyllä pajulla

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Loimaan Lehti. 20.1.2024

Vihreään siirtymään Rudolf Dieselin opein

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla.

Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin öljypohjaisesta viljelykasvista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel ennusti: "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä".

Oliko Rudolf Diesel jo vihreän siirtymän esi-isä? Siirtymä ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen opillaan. Kasviöljyn eli biodieselin käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon sadaksi vuodeksi.

Nyt maailmalla kasvaa huoli alati lisääntyvistä fossiilisen hiilidioksidin päästöistä ja sitä seuraavasta lämpenevästä ilmastosta. Dieselin ennustusta on alettu pohtia ilmastosyistä niin Euroopan lauhkeissa maissa kuin tropiikin lämpimissä maissa.

Suomen maataloudessa biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voisi laajeta nopeasti. Kesällä 2023 rypsiä kasvoi meillä 30 100 hehtaaria. Tänään rypsi käytetään kuitenkin joko teollisissa prosesseissa, elintarvikkeena tai rehujen ainesosana, ei biodieselinä käytännön tasolla.

Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa, bioenergian maatalous lähti kehittymään Rudolf Dieselin opin suuntaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen verrattuna muihin viljeltäviin öljykasveihin.

Kun lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa. Auringonkukan siemenistä on mahdollinen saada 700 kiloa ja soijapavusta 500 kiloa öljyä vuodessa hehtaarilta.

Öljypalmun viljely on kehitysavun menestyksekäs tarina. Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita.

Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesia ja Indonesia eivät kehitysapua enää kaipaa. Maat ovat meidän normaaleja kansainvälisiä kauppakumppaneitamme.

Öljypalmun viljely mainitaan usein ympäristölle tuhoisana, luontaisia sademetsiä hävittävänä toimena. YK:n 2022 Montreal -kokous ohjeisti suojelemaan vähintään 30 prosenttia maa-alasta, myös sademetsistä. Näin luonnon monimuotoisuus säilyy.

Kun tämä ehto toteutuu, tropiikin maat voivat jatkaa energiaviljelyn tiellä. Peltometsäviljelyn öljypalmu luo myös melkoisen hiilen nielun.

Öljypalmun kannustamana maatalous kehittyy nyt ilmastokamppailun myötä näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Kehitys siellä menee Rudolf Dieselin vihreän siirtymän ennustuksen mukaan.

Dubain 2023 ilmastokokouksen biodieseliä tukevien päätösten mukaan sopivien öljykasvien viljelyä olisi syytä kehittää myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien.

Eiköhän meilläkin ole jo tarve siirtyä Rudolf Dieselin bioaikaan.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Lukijan mielipide.  9.2.2024

Joko aika on kypsä biodieselille

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeestaan, jonka hän oli tehnyt uudella moottorillaan. Diesel oli ruiskuttanut moottorinsa sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Heti Diesel ennusti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

Rudolf Dieseliä voi pitää energiaviljelyn isänä. Hänen ennustuksensa ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon lähes sadaksi vuodeksi.

1900-luvun loppupuolella maailmalla alkoi viritä huoli alati lisääntyvistä hiilidioksidin päästöistä ja sitä seuraavasta lämpenevästä ilmastosta. Dieselin ennustusta alettiin nyt tutkia ilmastosyistä niin Euroopan lauhkeissa maissa kuin tropiikin lämpimissä maissa.

Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan, koska kasvit käyttävät hiilidioksidin lannoitteenaan.

Suomen maataloudessa biodieselin valmistusta kokeiltiin eniten rypsistä. Rypsin viljely kyllä maassamme hallitaan, ja tarvittaessa se voisi laajeta nopeasti. Kesällä 2023 rypsiä kasvoi meillä 30'100 hehtaaria. Tänään rypsimme käytetään kuitenkin joko teollisissa prosesseissa, elintarvikkeena tai rehujen ainesosana, ei biodieselinä käytännön tasolla.

Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian maatalous lähti sen sijaan kehittymään Rudolf Dieselin ennustuksen suuntaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa. Tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa. Auringonkukan siemenistä on mahdollinen saada 700 kiloa ja soijapavusta 500 kiloa öljyä vuodessa hehtaarilta.

Öljypalmun viljely on kehitysavun menestyksekäs ilmastotarinana. Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesiaan ja Indonesiaan annettavasta kehitysavusta ei voisi enää puhuakaan. Maat ovat meidän normaaleita kauppakumppaneitamme.

Öljypalmun myötä maatalous kehittyy nyt ilmastokamppailun myötä näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Rudolf Dieselin ennustus on alkanut siellä toteutua.

Dubain 2023 ilmastokokouksen päätösten myötä biodieselin suuntaan, sopivien öljykasvien viljelyllä, olisi syytä edetä myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien. Eiköhän aika liene jo meilläkin kypsä Rudolf Dieselin ennustukselle. 

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 24.1.2024

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaansa edellä

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla koeviljelimme sitä rehuksi. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Karjatilat eivät helpeen syttyneet.

Ruokohelven energiaviljelyä esitti 1989 Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa. Kuusinen päätteli naapurissa hyvin kasvaneen ruokohelven menestyvän myös Suomessa.

Kuusinen yhdisti heinäkasvilla sellun ja energian. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään tehtaassa ensin heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään biokaasureaktoriin.

Uuden sukupolven ruokohelven viljely käynnistyi 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu kuitenkin tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua kilpailijaksi markkinoille.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyyn ohjasi turveteollisuutemme varhainen vihreä siirtymä. Polttoturvetta haluttiin jatkaa, ja ehkä lopulta korvatakin, viljellyn ruokohelven murskeella.

Ruokohelven energiaviljely yleistyi nopeasti 2000-luvun alussa. Vahvasti asiaa ajoi maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala maassamme on 170'000 – 200'000 hehtaaria.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19'000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua. Polttoturpeeseen ja etenkään kivihiileen verrattuna ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä.

2010-luvulla ruokohelven viljelyltä putosi kannattavuus. Puuttuiko meiltä kymmenkunta vuotta sitten vielä ilmastokamppailun tahtotila? 2020-luvulla meillä kasvaa ruokohelpeä enää parituhatta hehtaaria.

Nyt ruokohelvellä on etunaan myös ilmastonhoitokasvin ominaisuus. Ruokohelpi jatkaa vihreänä kasvuaan loppusyksyyn. Sato korjataan paalaamalla vasta seuraavana keväänä, lumien lähdettyä.

Peltojen hiilidioksidin päästöt ovat suurimmillaan syyskesästä maaperän lämmittyä. Päästöjen hillintään tarvitsemme ruokohelven tapaisia, syyskesän vihreinä jatkavia viljelyskasveja. Muita vastaavia syksyn vihreitä ilmastonhoitokasveja ovat kuituhamppu sekä energiapaju.

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaamme edellä. Turvetta pidettiin aluksi hitaasti uusiutuvana, mutta jatkuvasti käytettävänä polttoaineena. Nyt se halutaan korvata taatusti uusiutuvalla biomassalla. Ruokohelven murskeesta on kehitteillä myös kasvuturpeen korvaaja.

YK:n Dubain 2023 ilmastokokous (COP 28) käänsi suunnan lopullisesti. Kokous kehotti kaikkia maailman maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista. Päästöjä tulisi vähentää globaalisti 43 % vuoteen 2030 mennessä.

Suomen maatiloilla on ruokohelven energiaviljelyyn tarvittava kokemus. Turvepeltojen maatilamme voisivat aloittaa ruokohelvellä vihreän siirtymän Dubai-vaiheen jo ensi keväänä.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 24.1.2024

Onko tukihenki korvannut maahengen?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä kasvatti hehtaarillaan satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen hehtaarisatoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous synnytti keksintöjä. Ne vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi tuotantotalouden pientiloilla. Se kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933 kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti lamakauden aikaan USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Vuonna 1985 EU:n budjetista jo 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100'000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43'300.

Päivää kohti EU-kaudellamme elinkeinostaan on pudonnut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Tukitalouteen liittyy myös energiaviljelyn esimerkki. Se kehitettiin maatiloillemme lisätuotannon haaraksi 1970-luvun öljykriisien kannustamana. Energiaviljelyyn oli tavoite siirtää maataloutemme silloisen ylituotannon peltoja.

Energiaviljelyn kokeilu alkoi maatiloillamme, maahengessä. Etenkin energiapajua alettiin koeviljellä tuotantotalouden opein.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 pysäytti tämän koeviljelyn. Ylituotannon pellot muuttuivat ympäristönhoidon pelloiksi. Tukitalous taisi kaataa tuotantotalouden varhaisen energiaviljelyn. 

Nykyään meillä ympäristönhoidon peltoja (kesannot mukaan lukien) luokkaa 145'000 hehtaaria. Tuo pinta-ala olisi luontevaa palauttaa aitoon viljelyyn, nyt huoltovarmuuden energiaviljelyyn, tai ilmastonhoidon pelloiksi.

Mikä lienee maataloutemme tuleva suunta: tukitalous vai tuotantotalous? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Maahenki voisi huomenna elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Sisä-Suomen lehti. Mielipide. 30.1.2024

Puiden kasvuennätykseen viljellyllä pajulla

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Loimaan lehti. Mielipide. 20.1.2024

Viljelypaju yksi pituuskasvun Suomen ennätykseen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Sillä mitattiin vuonna 2023, hämäläisellä maatilalla, puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 14.1.2024.

Sähkön tuo­tan­toa ha­jau­tet­ta­va

Tammikuun paukkupakkaset, tuulivoimaloiden tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähköntuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sitä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Metsäteollisuudessa sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Mallia markkinoitiin 1990-luvulla hajautetun sähkön tuotannon malliksi eri puolille Suomea.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla se voi päästä sähkön tuotannossa 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys, myös metsätilallisille ja koko kansantaloudelle.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. Kuhmon mallin voisi taas nostaa huoltovarmuuden pöydälle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 25.01.2024

Hiilidioksidin päästöpörssiltä odotettiin paljon – Sen tulevaisuus herättää edelleen pohdintaa

Hiilidioksidin päästöpörssi käynnistyi EU:ssa 19 vuotta sitten, vuoden 2004 joulukuussa. Päästöpörssin piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme kätevästi torjua ilmastonmuutosta.

Haittaveron tapaan päästökaupan piti pehmeästi mutta varmasti nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta riittävän korkealle. Esimerkiksi autoihin olisi tullut vaihtoehdoksi halvempi bioetanoli.

Ennen päästökauppaa tutkijapiireissä laskettiin mihin hiilidioksiditonnin pörssihinta mahtaa asettua. Lisäksi arvioitiin kuinka korkealle pörssihinnan olisi noustava, jotta esimerkiksi kivihiilen voimalat siirtyvät metsähakkeeseen.

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arveltiin viisi euroa tonnilta. Kivihiilen korvaamiseksi laskettiin tarvittavan taso 30–40 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Päästöpörssi avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussut ilmaston odottamalle tasolle. Hinta päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huterasta päästökaupasta huolestui 2017 ilmastokamppailua silloin näyttävästi vetänyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan seitsemästä eurosta vähintään 21 euroon, eli kolminkertaiseksi.

Päästömaksu lähti vauhdilla Macronin polulle, jopa hänen tavoitteensa roimasti ylittäen. Yli 60 euron päästiin syyskuussa 2021.

Hinta nousi korkeimmillaan yli 98 Euron helmikuun alussa 2023. Mutta sen jälkeen päästöpörssi sekosi länsimaiden muun talouden tapaan. Taustalla lienee ollut ennustamaton muutos: Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Energian maailmankauppa oli alkanut sekoilla.

Päästömaksun hinta kääntyi laskuun, sahaillen levottomasti. Tammikuun lopussa 2024 hinta oli 64 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Kun Venäjän maakaasun, öljyn ja sähkön sekä metsähakkeen ja pelletinkin tuonti ovat pysähtyneet, EU-maiden on joka tapauksessa harkittava omia uusiutuvan energian vaihtoehtoja. Energian vihreän siirtymän oli määrä tapahtua päästökaupalla.

Tulevien ilmastokokousten lienee pohdittava miten Ukrainan sota vaikutti energiatalouteen. Miten se vaikutti vihreään siirtymään.

Päästöpörssiin liittyi jo 19 vuotta sitten paljon odotuksia. Päästöpörssi on käynyt pitkän polun. Nyt päästöpörssi ja sen jatko askarruttavat. Onko päästöpörssi jo päässyt maaliinsa vai onko se vaarassa romahtaa maailman levottomuuksien myötä. 

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 25.1.2024

Viljelypajumme merkkivuosi, puiden pituuskasvun Suomen ennätykseen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti peltohaketta tuottava energiapaju.

Nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä oppia energiaviljelystä. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

Veli Pohjonen

Viispiikkinen. Mielipide. 18.1.2024

VELI POHJONEN

Huoltovarmuus pani energiapuun taas liikkeelle

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmasotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukaan lukien liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun 1973 Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Meillä asian vahvin puolesta puhuja oli haapavetinen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Energiametsätoimikunta käynnisti historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2023 ensimmäisellä puoliskolla puusta saatiin 26 prosenttia ja öljystä 20 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sota. Nyt meitä huolestuttaa mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergian paluu näkyy myös energiapuun markkinoilla. Kymmenessä vuodessa energiapuun hankintahinta on noussut koko maan tasolla 69 prosenttia. (kuva)

Puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Esimerkiksi ennätysmäinen koivuklapien kysyntä kertoo jo, että energiapuu on lähtenyt vahvasti liikkeelle.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 10.1.2024

Vihreää siirtymää yritettiin turvepelloille jo sukupolvi sitten

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla sitä koeviljeltiin rehuksi Perä-Pohjolan koeasemalla Rovaniemen Apukassa. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Karjatilat eivät helpeen syttyneet.

Ruokohelven energiaviljelyä esitti 1989 Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa.

Kuusinen yhdisti heinäkasvilla sellun ja energian. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään tehtaassa ensin heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään biokaasureaktoriin.

UUDEN sukupolven ruokohelven viljely käynnistyi meillä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu kuitenkin tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua kilpailijaksi markkinoille.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyyn ohjasi turveteollisuutemme varhainen vihreä siirtymä. Polttoturvetta haluttiin jatkaa, ja ehkä lopulta korvatakin, viljellyn ruokohelven murskeella.

RUOKOHELVEN energiaviljely yleistyi nopeasti 2000-luvun alussa. Vahvasti asiaa ajoi maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala maassamme on 170 000–200 000 hehtaaria.

Esitellessään selontekoa Korkeaoja arvioi vielä, että 5–10 vuoden näkemällä bioenergiaa voitaisiin tuottaa aina 400 000–500 000 hehtaarilla, eli neljänneksellä peltoalastamme.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19 000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua. Polttoturpeeseen ja etenkään kivihiileen verrattuna ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä. 2020-luvulla meillä kasvaa ruokohelpeä enää parituhatta hehtaaria.

Ruokohelven viljelyltä putosi kannattavuus. Puuttuiko meiltä kymmenkunta vuotta sitten vielä ilmastokamppailun tahtotila?

NYT ruokohelvellä on etunaan myös ilmastonhoitokasvin ominaisuus. Ruokohelpi jatkaa vihreänä kasvuaan loppusyksyyn. Sato korjataan paalaamalla vasta seuraavana keväänä, lumien lähdettyä.

Peltojen hiilidioksidin päästöt ovat suurimmillaan kasvukauden loppupuoliskolla, maaperän lämmittyä. Päästöjen hillintään tarvitsemme ruokohelven tapaisia, kasvukauden loppuun asti vihreinä jatkavia viljelyskasveja. Muita vastaavia syksyn vihreitä ilmastonhoitokasveja ovat kuituhamppu ja energiapaju.

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaamme edellä. Turvetta pidettiin aluksi hitaasti uusiutuvana, mutta jatkuvasti käytettävänä polttoaineena. Nyt se halutaan korvata taatusti uusiutuvalla biomassalla. Ruokohelven murskeesta on kehitteillä myös kasvuturpeen korvaaja.

YK:N Dubain 2023 ilmastokokous (COP 28) käänsi suunnan lopullisesti. Kokous kehotti kaikkia maailman maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista. Päästöjä tulisi vähentää globaalisti 43 prosenttia vuoteen 2030 mennessä.

Joko ruokohelpi on palaamassa takaisin? Suomen maatiloilla on ruokohelven energiaviljelyyn tarvittava kokemus. Turvepeltojen maatilamme voisivat aloittaa ruokohelvellä vihreän siirtymän Dubai-vaiheen jo ensi keväänä.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 23.1.2024

Metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän silloisten öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Suomalaissyntyinen sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Ministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, 3-5 vuoden korjuuvälein kasvatettavan pajun energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2023 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ukrainan ja Israelin nykyiset kriisit opettavat, että metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan

Veli Pohjonen

Heinäveden lehti. Mielipide. 16.11.2023.

Puupellettiä ei tulisi unohtaa

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve, kun maakaasun tuonti ensimmäisessä, Venäjän putkessa pysähtyi Ukrainan sodan myötä.

Puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostuu taas, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Talvella 2023-2024 energiahuoltomme saa maakaasua vain nesteytettynä, ostettuna ulkomailta. Se rahdataan laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Woodexin lisenssi hankittiin ja ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö. Yhtiö valitsi raaka-aineekseen metsähaketta halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton.

Toisen sukupolven, todellisen puupelletin aalto tuli Ruotsista 1997. Finncambi-yhtiö perusti pellettitehtaansa Etelä-Pohjanmaalle.

Ukrainan sodan aiheuttama puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä ja maakaasun tulevaisuus nostivat kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupelletillä voi korvata maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Puuvoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen. Pellettiä voisi tehdä myös vaikkapa avohakkuun kannoista.

Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin vihreän siirtymän koulukunta mikä haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

Nopein vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kiertoajalla kasvatetusta viljelypajusta.

Puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi unohtaa.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 9.11.2023.

Paluu tuotantotalouteen elävöittäisi maaseutuamme

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui keksintöihin. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se syntyi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600. Suhteellisesti sama ilmiö on vielä voimakkaampi karjatalouden ns. nurmi-Suomessa.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi Suomessa keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyään unioniin Suomi saa päättää itse metsätiloistaan, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilat siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Metsätaloutemme kehitystä on syytä verrata maataloutemme kehitykseen. Voisiko tukitalous johtaa myös metsätilalliset ajan saatossa ahdinkoon?

Onneksi EU:n maa- ja metsätalouspolitiikassa orastaa myös vastakkaisia linjauksia. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisivatko maa- ja metsätilamme siis palata jo lähitulevaisuudessa takaisin tukitiloista tuotantotiloiksi? Se voisi elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 30.11.2023.

Voisiko viljelijöiden maahenki palata tukihengen tilalle?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli taannoin maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi vuonna 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi vuonna 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43 300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsähenki puolestaan kannustaa tilallisia tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti paremmassa myyntihinnassa verrattuna nykyaikaan.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyämme unioniin saamme päättää itse metsätiloistamme, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilamme siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Voisiko sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle?

Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

Veli Pohjonen

Kainuun Sanomat. Lukijan mielipide. 14.12.2023