Puun tuhka on kiertotalouden keskellä

Kun nykyajan sähköä ja lämpöä tuottava voimala polttaa metsähaketta tai kun oman kotinsa asuja lämmittää saunaansa koivuklapeilla, molemmissa tapahtumissa syntyy ikivanhaa kierrätystuotetta, tuhkaa. Ikivanha on myös kiertotalouden ensimmäinen iskulause: ”Viekää tuhkatkin pesästä!”.

Sanonnan juuret ovat 1600-luvun salpietariverossa. Veron taustalla oli Ruotsin sodankäynti Euroopassa ja siitä johtuva kruunun ehtymätön ruudin tarve. Ruudin tekemiseen oli varhainen luomumenetelmä, missä tuhkaa tarvittiin.

Kaikkien maatilojen oli maksettava kruunulle vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua kompostia. Ruotsin lähettämälle verovoudille piti lisäksi luovuttaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja niiden päälle puun tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti kierrättämällä ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia.

Suomelle tuhkan suurin merkitys ei ollut silti Ruotsin ruutitaloudessa, vaan tuhkan tarve omassa aluetaloudessamme. Metsäprofessori Olavi Huikari on osoittanut, että Suomen asuttaminen rannikolta sisämaan alueille ei olisi ollut mahdollinen ilman puun tuhkaa ja siinä kiertäviä ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Ennen metsätalouden nykyaikaa luonnonmetsiä paloi joka vuosi kairojen metsäpaloissa. Puun tuhkaa tuli kevättulvien mukana kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt. Heinä alkoi rehottaa.

Vain tuhkalietettä saaneet rantaniityt kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilan oli mahdollinen elättää nautansa ja lampaansa yli talven. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan jokivarsia myöten.

Jokien välisissä kairoissa onnistui vain porotalous. Poro ei tarvitse talvella heinää. Se syö paksun lumen aikaan jäkälää ja luppoa ja varhain keväällä lumen alta paljastuneita lehtipuun vesoja.

Tänään tuhka on nykyaikaisen kiertotalouden ihanteellinen lannoite, ja nimenomaan metsäviljelmille. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita.

Arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta riittävän nopea puille. Tuhkan fosfori ei valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii karujen turvesuonpohjien lyhytkiertopuille. Vapo on jo tuhkalannoittanut tuhansia hehtaareita polttoturpeen nostosta vapautuneita suopohjia.

Ainut tuhkasta puuttuva ravinne on puun poltossa ilmaan haihtunut typpi. Alun perin typpeä on kuorellisessa puussa merkittävän paljon, saman verran kuin kalkkia.

Puun poltossa ilmaan haihtuva typpi on kiertotalouden tappio. 1900-luvulla kehitetty maatalouden keinolannoitus alkoi juuri tästä. Tehtaassa valmistettua rakeista typpilannoitetta sanottiin apulannaksi, tuhkaa avittavaksi kasvuvoimaksi.

Biotalous on löytänyt apulannan tarpeeseen uuden ratkaisun. Pisimmällä ovat bioetanolin tehtaat. Etanolin käymisessä syntyy valkuaispitoista sivutuotetta eli mäskiä, mihin typpi on siirtynyt. Biotehtaat ovat kehittäneet menetelmän, millä jalostaa mäski typpipitoiseksi nestelannoitteeksi. Sille on annettu tuotenimi vinassi.

Aluksi vinassia valmistettiin sokeriteollisuuden sivuvirroista. Sittemmin esimerkiksi Kajaaniin nousevan sahanpurusta bioetanolia valmistavan laitoksen tulevassa tuotepaletissa mainitaan jo sivutuote nimellä puuvinassi.

Vinassi luokitellaan pohjoismaisessa ympäristöajattelussa luomulannoitteeksi. Pisimpään sitä on kokeiltu ruotsalaisessa luomuviljelyssä.

Tuhkan ja vinassin parivaljakko on malliesimerkki uuden kiertotalouden ajattelusta. Kaikkia alkuaineita voi biotaloudessa kierrättää. Metsillä on siinä edelleen keskeinen asema.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 23.5.2017