Eläköön maa

Heinäkuun alussa (2007) järjestettiin maailman kahdeksassa suuressa kaupungissa "Eläköön Maa" (Live Earth) -konsertti, jolla kiinnitettiin suuren yleisön huomio maapalloa uhkaavaan kasvihuoneilmiöön. Aloitteen isiä on Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore.

Suuren yleisön apua tarvitaankin. Kymmeniä vuosia sorvatuista ponsista huolimatta valtioiden saavutukset ilmaston muutoksen torjunnassa ovat jääneet perin kehnoiksi.

Maailmanpolitiikassa kasvihuoneilmiöön kiinnitti ensimmäisenä huomiota YK:n pääsihteeri U Thant vuoden 1970 ympäristöraportissaan. Kesti 20 vuotta, ennen kuin jäsenmaat ottivat asiaan kantaa. Se tapahtui OECD:n kokouksessa Genevessä. Kahdeksantoista etulinjan länsimaata antoi 1990 julistuksen: "Hiilidioksidin päästöt on saatava joko pysähtymään tai putoamaan".

Allekirjoittajia olivat muiden muassa sen ajan Euroopan Yhteisö, Kanada, Australia ja Japani. Yhdysvallat empi jo silloin, eikä yhtynyt julistukseen.

Rion ympäristökokous 1992 syvensi Geneven julistusta. Maailman 37 tärkeimmän teollisuusmaan johtajat sopivat päästöjen rajoittamisesta turvalliselle tasolle niin, että ihmiskunnan oma vaikutus ilmastoon ei ole luonnolle kestämätön.

Teollisuusmaat, nyt myös Yhdysvallat muiden mukana, lupautuivat vuoteen 2000 mennessä jäädyttämään päästönsä vuoden 1990 tasoon. Suomessa Esko Ahon hallitus kirjasi samanlaisen tavoitteen 1993.

Tärkein ilmastokokous pidettiin Japanin Kiotossa 1997. Se paalutti Rion periaatteet entistä selvemmiksi numeroiksi. Esimerkiksi EU sitoutui alentamaan hiilidioksidin päästöjään kahdeksan prosenttia vuoden 1990 tasosta. Loppuvertailu tehdään jakson 2008–2012 keskiarvosta.

Kioton julistus kärsi kuitenkin takaiskun, kun Yhdysvallat jättäytyi tykkänään pois. Sen hiilidioksidipäästöt ovat sittemmin nousseet yksitoista prosenttia.

Piittaamattomuudessaan alastomin on Kanadan esimerkki. Se sitoutui Kiotossa pienentämään hiilidioksidin päästöjään kuudella prosentilla. Toisin on käymässä. Kanadan päästöt ovat nyt 35 prosenttia suuremmat kuin paaluvuonna 1990.

Suomen energiantuotanto päästi hiilidioksidia viime vuonna 65 miljoonaa tonnia. Vuodesta 1973 lähtien nousu on ollut keskimäärin puoli miljoonaa tonnia vuodessa.

Kioton lupauksissa meidän osaksemme tuli alentaa hiilidioksidin päästöt vuoden 1990 tasoon. Tavoite on ankara. Se on nykymenon vallitessa mahdoton saavuttaa, sillä vuonna 2006 ylipäästömme olivat jo 15 prosenttia. Suunta on edelleen nouseva.

Hiilidioksidin päästöt eivät näy länsimaissa pysähtyvän. Samalla koko kansainvälinen neuvottelujärjestelmä on joutumassa outoon valoon. Ilmaston muutoksen merkeissä on järjestetty jo parinkymmenen vuoden ajan toinen toistaan näyttävämpiä kokouksia. Maailman johtajat ovat antaneet päästöjen vähennyksestä juhlallisia lupauksia.

Toistaiseksi kasvihuoneilmiön torjunnan saavutukset ovat vain kosmeettisia. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, ja siitä on syntynyt pari katastrofielokuvaa. Suomessa näkyvin tulos on ilmastouhkaa käsittelevä tiedekirjailija Risto Isomäen Finland-palkinnon 2005 ehdokas "Saraswatin hiekkaa".

Maailmanlaajuisesti näyttävin saavutus on varapresidentti Al Goren  Oscar-palkittu dokumenttielokuva: "Epämiellyttävä totuus". Sitä on Suomessakin ihasteltu.

Toivoa sopii, että "Eläköön Maa" -konsertit herättävät suuren yleisön sitoutumaan päästöjen vähennyksiin, että vaikutus etenisi ketjureaktiona poliittisiin päättäjiin. Äänestäjistä sen demokratiassa pitäisi lähteäkin.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Kolumni. 10.7.2007