Mikä metsissämme oikein romahtaa?

    Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

    Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

    Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

    Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

    Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä, vain noin kymmenesosan tarpeesta.

    Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

    Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 30.10.2024

Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös

    Polttoturpeen kausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja syntyneen öljykriisin jälkeen lukema nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Alkuetappi saavutettiin 1985, nostettu etappi 1994. 

    Kotimaiseen turpeeseen perustuva energian huoltovarmuuden tavoite saavutettiin. Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme, aina napapiirin tasolle.

    Huipulleen polttoturve pääsi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Saimme parhaimmillaan siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Geologian tutkimuskeskuksen laskelmat vuodelta 2009 kertoivat että suomme kasvavat keskimäärin turvetta kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö. Pohdinta turpeen uusiutuvuudesta eteni Eduskuntaan. Se kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvetta ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti on taas vastaavasti päättänyt, että turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää biopolttoaineena.

    Polttoturve oli sampo Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on nimittäin kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Kun korvaamme turvevoiman esimerkiksi ydinvoimalla, tuomme kallista uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja vain kypsytetään kotimaassa.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelka oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkamme on kasvanut kolminkertaiseksi. Turpeen energian huippuvuosi oli 2007. Turve on laskenut siitä jo neljännekseen.

    Ilmastosyistä olemme nyt paketoimassa polttoturpeen. Kotimaisesta turpeesta luopuminen kuitenkin arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Velkaantuva kansantaloutemme kaipaa nyt jotain samanlaista nousukautta minkä saimme kokea polttoturpeen kaudella. Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 5.2.2025.

Mihin menet metsätalous?

Syksyn hirvijahdissa metsästysseuramme sai tuntuman metsätaloudessamme jo alkaneeseen muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt eteläiselle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnostanut. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö halusi metsästään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Niinpä se ehdotti metsästykselle vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Valumien hillintään biotalouden ote

Luontoomme valuu edelleen kiusallisia aineksia. Turvesuot päästävät järviin humusta. Kaivosten varastoaltaat pursuavat yli. Kuohuttavimpia ovat Talvivaaran uudet päästöt.

Osaksi valumat johtuvat humidista ilmastostamme; vuosittain sataa enemmän kuin haihtuu. Valumien ongelmat ovat meillä aina suuremmat kuin etelän arideissa maissa. Niissä haihtuu enemmän kuin sataa.

On järvi tää, helmi ain Koillismaan

Vasaraperän juhannustapahtumien ytimessä oli tänä vuonna yhteislaulutilaisuus kylän kesäteatterilla, Kitka-järven rannalla, Jäkälälahden pohjukassa. Laulu alkoi Kari Alajuuman jo klassiseksi kasvaneella kappaleella Kitka-valssi.

Samalla kun säe ”katveessa vaarain ja tuntureiden” soi, sitä laulanut yleisö ei ehkä tullut ajatelleeksi kuinka merkittävästä katveesta on kyse. Kitkajärvi ympäristöineen on yksi Euraasian mantereen vedenjakajia.

Kuhmon malli ja ekosellu käynnistivät muutoksen

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 metsäpuolelle energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Tavoite oli lisätä uusiutuvaa energiaa ja hyödyntää metsistämme korjattava puu entistä tarkemmin. Ohjelma liittyi viidennen ydinvoimalan (Olkiluoto kolmosen) vaihtoehtojen silloiseen laskentaan.

Ohjelman ytimessä oli puuvoima. Se on energiaa, mikä on lähtöisin kasvatusmetsistä. Valtaosan puuvoimaa saamme metsäteollisuudesta. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Värriön susitutkimus kipinöinyt 50 vuotta

Korvatunturin eteläpuolella sijaitseva Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasema juhli elokuussa 50-vuotista taivaltaan. Aseman perusti 1967 nuori yliopistotutkija, myöhemmin Oulun yliopiston professorina toiminut Erkki ”Susi” Pulliainen. Lempinimensä mukaisesti Pulliainen on suurpetotutkija, intohimoisin ja tuotteliain riista-alan tiedemies Suomessa, minkä ala tuntee.

Ruokohelvestä pohjoista peltoenergiaa

Metsähakkeen lisäksi bioenergiaa voi tuottaa myös heinä- tai olkimaisilla kasveilla. Eniten on ollut puhetta ruokohelvestä. Käykö se Koillismaan peltobiomassaksi?

Ruokohelpi on pitkäkortinen heinäkasvi, joka tunnettiin 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä.  Sen viljelystä kiinnostui ensimmäisenä Lapin maatalouskoeaseman, Apukan johtaja, tohtori Aimo Isotalo. Hän keräsi 1960-luvulla ruokohelven siemeniä Tornionjoelta, kylvi ne Apukan pelloille, ja kasvatti löytämäänsä luonnonheinää rehuksi. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko.

Kuusamon yhteis­met­sästä löytyisi osaamista YK:n tarpeisiin – samalla se voisi auttaa ilmastoa

Loppukeväästä 2017 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump veti maansa pois Pariisin ilmas­to­so­pi­muk­sesta. Päätös ravisteli koko maapallon ilmas­to­a­jat­telua.

USA:ssa kivihiili palaa perusvoimaksi, huolimatta sen aiheuttamista mittavista hiili­di­ok­sidin päästöistä. Ehkäpä fossii­li­voiman suurin asiakas Kiina pohtinee myös kulissien takana ilmas­to­lu­pauk­siaan. Tällä menolla maapallo lämpiää.

Pelkkä päästöjen pudotus ei olisi riittänyt muutenkaan. Ilmakehän hiili­di­ok­sidia on yritetty rajoittaa vuodesta 1990 alkaen. Pitoisuus oli silloin 353 miljoonasosaa. Nyt lukema on 407, viisitoista prosenttia korkeampi.

Hiilidioksidin sieppaus ja Koillismaan pelletit

Italialainen Cesare Marchetti lienee ensimmäinen, joka ehdotti maapalloa uhkaavaan kasvihuoneilmiöön ratkaisua. Hän esitti 1977, että hiilidioksidi siepataan kivihiilivoimaloiden savuista, kerätään putkistoon, johdetaan Välimeren suulle ja pumpataan Atlantin pohjaan. Hiilidioksidi nesteytyy paineessa ja pysyy syvänmeren pohjassa ikuisesti.

Ehdotusta pidettiin mahdottomana. Se sai hautua 30 vuotta, kunnes ilmaston muutoksesta oli kertynyt niin musertavia näyttöjä, että aika kypsyi käytännön kokeeseen.

Mielihyvää polttopuun rantteelta

Toukokuussa kirkolta mihin tahansa suuntaan matkaava ei voi olla huomaamatta pientalojen ja maatilojen pihoilla paisuvia klapikasoja. Polttopuuta tehdään pilkkeeksi, kuivumaan kevään haih­dut­ta­vassa auringossa. Pihoilla näkee niin trak­to­ri­ve­toisia pilkekoneita, sähkö­käyt­töisiä pien­sirk­ke­leitä kuin perinteisiä moottorisahan ja halkai­su­kir­veen yhdistelmiä.

Puuta poltetaan pientaloissa ja maatiloilla noin kuusi miljoonaa kiin­to­kuu­tiota vuodessa. Se on puumääränä esimerkiksi 2-3 kertaa Kemiin tulevan Kaidin biodie­sel­teh­taan energiapuun tarve.

Eläköön maa

Heinäkuun alussa (2007) järjestettiin maailman kahdeksassa suuressa kaupungissa "Eläköön Maa" (Live Earth) -konsertti, jolla kiinnitettiin suuren yleisön huomio maapalloa uhkaavaan kasvihuoneilmiöön. Aloitteen isiä on Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore.

Suuren yleisön apua tarvitaankin. Kymmeniä vuosia sorvatuista ponsista huolimatta valtioiden saavutukset ilmaston muutoksen torjunnassa ovat jääneet perin kehnoiksi.

Metsän­vil­jelyn tähtäimeen

Suomalainen metsätalous tuntee kolme puuston kasvun paalua: 50, 100 ja 150 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kyseessä on kaikkien metsiemme koko vuosikasvu, runkopuuna.

50 miljoonan kuution pohjapaalulla olimme sotien jälkeen. Lasken­nal­li­sesti tämä tapahtui vuonna 1949. Puustomme ei silloin kummoisesti kasvanut. Metsän­tut­ki­mus­lai­toksen professori Ransa Olavi Huikari jyrisi, että merkittävä syy heikkoon kasvuun oli kangasmetsiin hiipivä soistuminen.

Kannot kaskesta

Kainuun klas­sik­ko­kir­jai­lija Ilmari Kianto kuvaa verevästi vuoden 1909 romaanissaan Punainen Viiva, kuinka kantoja taannoin väännettiin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi pientilojen pirtteihin.

Kantojen vääntö oli mielessä metsä­o­ji­tuksen nestorilla, haapa­ve­ti­sellä professori Olavi Huikarilla vuonna 1972. Hän kutsui Padasjoelle kansain­vä­lisen metsä­tie­de­miesten joukon. Huikari esitteli kehittämänsä ojikkojen metsän­vil­jelyn, missä puustosta korjataan myös kannot. Hän laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisäyksen puubiomassan tuotokseen.

Puusiutuvaa, komissaarit

Talous­met­siemme puu kasvaa koko ajan, uudelleen ja uudelleen

Koillismaan mänty kasvaa

Euroopan unionin komissaarien taustalla häärii merkillinen ilmastoväki. Se nimeää suomalaisen puuvoiman liian hitaasti uusiutuvaksi energiaksi.

Puuvoimamme näyttäytynee Brysselissä vain takkapuuna tai havumetsien hakkeena. Pääosa metsäenergiaa on kuitenkin saha- ja kuitu­te­ol­li­suuden hukkapaloja, kuorta, purua ja sellun ohessa saatavaa ligniiniä.

Tikkuviina tulossa autoihimme

Marraskuussa 2016 Pietarsaari otti oppia Kajaanista. Huol­to­a­se­ma­yhtiö St1 kumppaneineen julkisti suun­ni­tel­mansa bioetanolin kakkos­teh­taasta. Pietarsaareen 2020-luvun alussa nouseva tehdas

Tukkia sahalle,
sahanpurua etanoliksi

olisi tuotannoltaan viisi kertaa suurempi kuin Kajaaniin 2017 valmistuva ja täyteen vauhtiinsa pääsevä St1:n ykköstehdas.

Molemmat tehtaat käyttävät raaka-aineenaan alueensa sahoilta tulevaa sahanpurua. Tehtaiden lopputuote on liikenteen uusiutuva polttoneste, bioetanoli. Puuperäisenä etanolia kutsuttiin entisaikaan tikkuviinaksi.

Kun tankkaamme jatkossa autoamme, puuetanoli on seoksena bensiinissä. Polttonesteen seosajattelu tuli huol­to­a­se­mille vuonna 2010. Ajattelu on edelleen vahvistunut Pariisin 2015 ilmas­to­ko­kouksen jälkeen.

Pystykarsintaa kuntourheiluksi

Ihan­teel­li­sinta kunto­lii­kunnan pystykarsinta on toukokuussa.

Nuorten mäntyjen pysty­kar­sin­nalla tavoitellaan oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myydään paisuneena sahalle.

Viljelypuiden pystykarsinta on maailmalla verraten yleistä. Tyvitukiltaan oksattoman laadukkaita kasva­tus­metsiä näkee niin Japanissa kuin Tansaniassa.

Meillä pystykarsinta on pitkäaikaista metsänhoitoa. Kuusamossahan nuorena karsitun puun voi tukiksi myydä vasta seuraava sukupolvi, ehkä 50 vuoden päästä. Etelä-Suomessa pystykarsija saattaa ehtiä myymään puun itsekin.

Hiilidioksidiajan lyhyt historia

Joulukuun alun ilmastokokous Pariisissa päättyi maailman johtajien yhteiseen kätten taputukseen: me teimme sen! Pysäytämme ilmakehän lämpenemisen. Emme nosta ulkoilman lämpötilaa keskimäärin kahta, tai mieluummin puoltatoista astetta korkeammaksi.

Kyseessä on 45 vuoden vääntö ilmakehää lämmittävästä liiallisesta hiilidioksidista. Aiheen oli nostanut pöydälle jo YK:n pääsihteeri U Thant, vuoden 1970 ympäristöraportissaan.

Tapion tie oli tuloksen tie

Aivan kuten Afrikassa tänään, eivät asiat meidän metsätaloudessakaan ole aina olleet kunnossa.

Suomen senaatti kutsui vuonna 1858 saksalaisen vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Hänen lausuntonsa oli murskaava: Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet. Se oli kuin matkakertomuksesta, jonka nyt Afrikasta palaava kehitysavun konsultti kirjoittaa.

Metsävaurioista selvittiin

Metsävauriot kuohuttivat mieliämme 1980-luvulla. Euroopan vuoristometsiä tuhoutui Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Kuuset harsuuntuivat Suomen Salpausselällä. Koillis-Suomelle huolestuttavin oli Sallan Rikkilehdon tapaus. Siellä kasvavaa mäntymetsää näytti 1980-luvun lopulla kuolevan pystyyn käsittämättömästä syystä.

Samoin aikoihin suomalaisille selvisi ympäristön suojelun heikko taso silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takaa paljastui esimerkkejä kuinka saastuttavaa itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus voivat pahimmillaan olla.