Oliko Pallarin hakepuimuri puoli vuosisataa aikaansa edellä?

Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat voivat huokailla hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

Ensimmäisen suomalaisen hakepuimurin rakensi tervolalainen keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, nuorempana METLAn Pohjois-Suomen erikoistutkijana toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Kyösti Pallarin keksinnön. Keksintö taisi olla Suomen kannalta puoli vuosisataa aikaansa edellä.

Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on silti helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

 VELI POHJONEN

Lounais-Lappi ja Lapin Kansa. Lukijalta. 23.9.2026

Taloutemme hamuaa lisää halpaa haketta

    Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

    Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

    Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

    Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

    Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

    Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

    Ensimmäisen hakepuimurin rakensi keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

    Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

    Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessammekin toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

    Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

    Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

    Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

    Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 10.2.2022

Janoisa paju etenee kosteikkoviljelyyn

    Nopeakasvuisen pajun viljelyllä on historiassamme monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui viljelypajusta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa.

    Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut lyhytkiertopuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. 

    Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

    Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa istutettiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin.

    Energiapajua alkoi kasvaa. Käytäntö piti kuitenkin siitä saatavaa haketta liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei vielä 1900-luvun puolella lämpövoimaloissa avautunut.

    Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

    Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

    Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

    Tanskasta tuotu vesipaju kuvaa jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Pajut käyttävät vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla ne tuottavat runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

    Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä 2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely maataloutemme pelloilta odottaa.

    Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä esitettiin kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

    Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

    Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 19.9.2021

Kuva. Pajun kosteikkoviljelyä polttoturpeen jättösuolla Kouvolassa. Päälohkolla kasvaa ohraa. Suojakaistan lohkolla, pääojan takana kasvaa kosteikkopajua, lajiketta Salix Klara. Kuva 20.8.2021

Poh­joi­nen maa­ta­lous sai il­mas­to­ys­tä­väl­li­ses­tä kui­tu­ham­pus­ta uuden, mo­ni­puo­lis­ta­van tuo­tan­non haaran

    Kuituhamppu oli taannoin merkittävä viljelyskasvi. Suurin oli tarve laivojen ja veneiden purjeissa. Hampusta valmistettu purjekangas oli kestävintä. Purjeenkudonta oli yksi kukoistava teollisuudenala.

    Hampun viljely levisi Eurooppaan jo Rooman valtakunnan aikana. Purjelaivat kehittyivät suuriksi, kaksi- tai kolmimastoisiksi. Myös erikoisille kuituköysille oli tarvetta.

    Meillä kuituhamppu saavutti huippunsa 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Hamppua viljeltiin miltei koko maan alueella.

    Kuituhampun viljely ymmärrettävästi taantui, kun laivoihin ja veneisiin keksittiin polttomoottorit. Suomessakin hampun viljely käytännössä pysähtyi 1950.

    Kuituhampulle alkoi kuitenkin uuden koeviljelyn aika 1990. Biotalous alkoi hakea uusia kuidun raaka-aineita. 2020-luvulla kuituhamppua on viljelty maassamme luokkaa 500 hehtaaria vuodessa.

    Kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen ilmastoomme. Kun eteläistä erityislajiketta täällä viljelee, kasvin sisäinen kello menee lyhyessä, tai aivan yöttömässä yössämme tavallaan sekaisin. Ilmiö viivästyttää kuituhampun kukkimista.

    Säännöllistä, riittävän pitkää yöllistä pimeää ei näytäkään eteläisempään ilmastoon sopeutuneille kasveille tulevan. Niinpä kukkiminen myöhästyy miltei lumen tuloon saakka. Mutta harhatilassa kasvava hamppu työntää kasvukauden lopulla kuituvartta sitäkin enemmän.

    Minkä tahansa yksivuotisen viljelykasvin sisäinen harha johtaisi kyseisen lajikkeen menehtymiseen paikallisessa maataloudessa. Sellainen kasvihan ei ehdi tuottaa seuraavan vuoden siementä. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Saamme kuituhampun siementä eteläisten EU-maiden viljelijöiltä, esimerkiksi Unkarista ja Italiasta.

    Pohjoisesta kasvukaudesta on tullut maataloudellemme yllättävä etu, ilmastoetu. Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä kasvuaan jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna.

    Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä loppukesän ja alkusyksyn päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava, uuden sukupolven ilmastokasvi.

    Tällaisiin ilmastokasveihin ovat tykästyneet myös kansainvälisiä hiilivirtojen arvioita tekevät NASAn satelliitit. Ne mittaavat korkealla ilmakehässä maaperämme suunnasta tulevia valon aallonpituuksia keskimäärin koko maan tasolla.

    NASA on valomittauksistaan arvioinut, että nyt jo varsin vihreänä näyttäytyvä Suomi olisikin hiilen nielu, ei päästölähde mihin toisenlaiset arviot ovat päätyneet. Kuituhamppu vahvistaisi syksyn vihreyttä mittaavia NASA-kuvia.

    Kuituhampusta voi myös tuottaa ilmastokamppailun odottamaa biohiiltä. Biohiili paahdetaan kuituhampun ydinpäistäreestä. Sitä on koko hamppusadosta noin 60 prosenttia.

    Biohiiltä voi käyttää kuohkeuttavana maanparannusaineena etenkin yksipuolisen viljan tai perunan viljelyn tiivistämillä kivennäismaan pelloilla. Samalla kun maaperä kuohkeutuu, humuksen hiilivarasto kasvaa.

    Tasalaatuisen varmaksi paahdettu biohiili, myös biokoksiksi nimetty, tiedetään mahdolliseksi kivihiilen tai fossiilikoksin korvaajaksi terästeollisuudessa. Tässä häämöttää teollisuudellemme valtava biohiilen tarve.

    Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja riittäisi heti kuituhampun lisäviljelyyn.

    Pohjoinen maatalous sai ilmastoystävällisestä kuituhampusta uuden, monipuolistavan tuotannon haaran. Vihreän hiilinielun viljelyyn on jatkossa yhä enemmän tarvetta. Kuituhamppu eteni ilmastohampuksi.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 23.7.2025

Kuituhampussa on mahdollisuuksia

    Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maatilat.

    Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

    Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

    Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männyn ja kuusen rungosta?

    Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

    Kuitua saa myös biomaataloudesta. 2020-luvun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

    Yksivuotisena biomassakasvina kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tapaa pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia, normaalisti tuleentua ja tuottaa siementä siellä.

    Pohjois-Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

    Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun sisäinen kello menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

    Luontaisesti sisäisen kellon häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä. Kuituhampun siementä, esimerkiksi lajiketta Tiborszallasi saamme tänään muun muassa Unkarista.

    Kuituhamppu on sopeutunut myös pohjoiseen talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuitu- ja muulle bioteollisuudelle.

    Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen pohjaavassa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

    Pohjoisessa kasvukaudessa kuituhamppu kasvattaa yli kaksimetrisen kuituvarren. Näyttävimmät kesän 2021 napapiirin tason viljelmät olivat Kuusamon Vasaraperällä ja Pellon Turtolassa.

    Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

    Kuituhampun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

    Kuituhamppu monipuolistaa pohjoista maatalouttamme, ja biotaloutta ylipäänsä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 6.7.2022.

Metsälöiden viljelylaina kasvattaisi lisää puuta ja panisi sitä myyntiin

Suomessa on 376 000 perheomistuksen metsätilaa eli metsälöä. Metsälöksi lasketaan yli kahden hehtaarin metsäpalsta. Metsälön keskikoko on noin 30 hehtaaria; metsälö voi koostua useammastakin palstasta.

Metsälöt kasvavat pääosan metsäteollisuuden puusta. Puun myynti kuitenkin takkuaa. Kolmanneksella metsälöistä ei ole ollut hakkuita 30 vuoteen.

Metsälöt merkitsivät sotien jälkeiselle kansantaloudelle paljon. Valtiovalta kannusti niitä metsänviljelyyn, metsien hoitoon ja puun myyntiin sekä piiskoilla että porkkanoilla.

Maataloutemme odottaa monipuolista

Neljännesvuosisadan ajan maataloutemme on hiipunut. Näemme joukoittain rapistuvia tai jo autioituneita, aiemmin nurmen ja karjan ketjuun pohjautuneita maatiloja.

Karjataloutemme vaurauden jaksot ovat perustuneet itävientiin. Muutos alkoi kaskiajan jälkeen, kun peltojen yksipuolinen viljatalous laveni nurmitalouteen. 1860-luvun nälkävuosien jälkeen karjataloudesta tuli Venäjän viennin osa.

Itävientimme kuitenkin pysähtyi kolmeen kertaan: neuvostojoukkojen otettua tsaarilta vallan 1917, talvisodan puhjettua 1939 ja Venäjän vallattua Krimin niemimaan 2014.

Puun jatkuva kasvatus vaatii siirtymäajan tuen

Talousmetsien avohakkuut puhuttavat jatkuvasti. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin. Aloite meni nykyiseen eduskuntaan.

Kyse ei ole tiukimmasta luonnonsuojelusta. Olemme jo luvanneet Aichin kokouksessa 2014 suojella erityyppisiä luonnonmetsiä yhteensä 17 prosenttia. Näihin metsiin eivät kuulu minkäänlaiset hakkuut. Hakkuutavan vaihto koskee suojelun ulkopuolista 83 prosenttia, talousmetsiä.

Jatkuva kasvatus vaatii siirtymäkauden tuen

Talousmetsien avohakkuut puhuttavat jatkuvasti. Luontojärjestöt tekivät vuonna 2018 aiheesta kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut Metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin. Aloite meni nykyiseen eduskuntaan.

Kyse ei ole tiukimmasta luonnonsuojelusta. Olemme jo luvanneet Aichin kokouksessa vuonna 2014 suojella erityyppisiä luonnonmetsiä yhteensä 17 prosenttia. Näihin metsiin eivät kuulu minkäänlaiset hakkuut.

Hakkuutavan vaihto koskee suojelun ulkopuolista 83 prosenttia, talousmetsiä.

Varjele ja viljele, myös biotaloudessa

    Nyt kun Suomea ollaan valjastamassa uuden ajattelun biotalouteen, huoli puun riittävyydestä, metsistä, soista ja ylipäänsä luonnosta on taas kasvanut. Biotalouden metsää on viljeltävä lisää. Miten käy varjelun, minkä verran metsää on suojeltava jatkossa?

    Suojelussa on kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä sukupolvelta toiselle. Haluamme erityisesti, että harvinaiset eläin- ja kasvilajit eivät kuole aikanamme sukupuuttoon.

    Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet, laskeneet ja tietokonein mallittaneet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. Se on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä viisitoista.

    Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin ja valtiosopimuksiin. Painavin niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolla sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi on jo tällä tiellä, mutta hivenen myöhässä. Lisäämme kyllä suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,50 miljoonaa hehtaaria vuonna 2016 ja 4,71 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Suojelun alueissa on mukana metsä- ja kitumaan lisäksi joutomaata ja muuta metsätalousmaata.

    Koko maapinta-alaamme (30,392 milj. ha) kohti laskien vuoden 2016 suojelun prosentti oli 14,8. Vuoden 2019 prosentti on 15,5 %. Tällä vauhdilla saavutamme Aichin 17-tavoitteen 2020-luvun loppupuolella.

    Suojelussamme on kaksi kiusallista painottumaa. Lienemme suojelleet suhteellisesti liikaa Lapin tuntureita ja liian vähän vaikkapa Etelä-Suomen korpisoita. Toinen painottuma koskee maanomistusta. Yli 80 prosenttia luonnonsuojelua on Metsähallituksen mailla, vaikka valtaosa esimerkiksi metsiämme on yksityismailla. Näiden kahden epäsuhdan vuoksi tulemme kiistelemään metsien varjelusta jatkossakin.

    Japanin Aichin sopimuksessa on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 17 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn vielä 83 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,3 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa Aichin mukaan 16,9 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

    Biotalous etenee Suomessa jo vauhdilla. Jotta emme ajautuisi takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, biotalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Aichin prosenttia 17 voisivat tavoitella paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat ja perhemetsät.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 12.1.2020

Tuhkatkin pesästä, nyt metsänlannoitukseen

Uuden biotalouden keskeinen osanen on kiertotalous. Alkuaineet, esimerkiksi typpi ja fosfori on määrä kierrättää jokapäiväisessä taloudessamme eikä kerryttää haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on itse asiassa Suomen maaseudulla jo pitkään edennyt kehityskulku, karjanlannan kierrätys.

Kiertotalouden vanhin iskulause on ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun isäntämaamme Ruotsin keräämästä salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Biologinen hiilidioksidi on paras siepattava

Kansainvälinen ilmastopaneeli (IPCC) tiivisti lokakuun 2018 kohuraportissaan ilmaston muutoksen torjunnan maapallolla kolmeen keinoon. Ensiksi, fossiilisten polttoaineiden käyttöä on edelleen vähennettävä. Toiseksi, hiilen nieluiksi kasvavia metsiä on viljeltävä lisää.

Kolmas keino on haastavin lähitulevaisuudelle: ”Hiilidioksidin talteenotto ja varastoiminen bioenergian käytön yhteydessä”. Se sai raportissa lyhenteen BECCS (Bio-Energy with Carbon Capture and Storage). Maapallolla on parhaillaan kuusi toimivaa BECCS-hanketta, Suomessa ei toistaiseksi yhtään.

Maatalouttamme tulisi monipuolistaa

Neljännesvuosisadan ajan maataloutemme on hiipunut. Kesämatkaaja huomaa sen Pohjois-Suomen karjatalousalueilla. Näemme joukoittain rapistuvia tai jo autioituneita, aiemmin nurmen ja karjan ketjuun pohjautuneita maatiloja.

Karjataloutemme vaurauden jaksot ovat perustuneet itävientiin. Muutos alkoi jo kaskiajan jälkeen, kun peltojen yksipuolinen viljatalous laveni nurmitalouteen. 1860-luvun nälkävuosien jälkeen karjataloudesta tuli Venäjän viennin osa. Vienti kuitenkin pysähtyi kolmeen kertaan: neuvostojoukkojen otettua tsaarilta vallan 1917, talvisodan puhjettua 1939 ja Venäjän vallattua Krimin niemimaan 2014.

Avohakkuista luopuminen - piiskaa vai porkkanaa

    Toukokuussa (2018) luontojärjestöjen edustajat käynnistivät avohakkuiden kieltoa koskevan kansalaisaloitteen. Sen uskoisi menevän läpi. 70 prosenttia suomalaisista karsastaa avohakkuita.

    Avohakkuu on osa saksalaista lohkometsätalouden oppia. Kestävän metsätalouden isä Hans Carl von Carlowitz antoi 1713 opille perusohjeen: ”Puuta ei saa hakata enempää kuin metsät kasvavat”.

    Ohje ei toteutunut Saksan poimintahakkuissa. Metsätiede ei osannut laskea monikerroksisen metsän puunkasvua eikä hakkuun ylärajaa. Hakkuut jatkuivat holtittomina. Saksa ajautui Euroopan historian synkeimpään metsien hävitykseen.

    Saksa siirtyi 1800-luvulla lohkometsätalouteen. Sille metsätiede osasi ennustelaskennan.

    Hävitettyjä metsäalueita viljeltiin lohkoittain. Ne istutettiin kuuselle. Vuosien saatossa kuusikkoa harvennettiin. Lohko avohakattiin 70 vuoden iässä ja viljeltiin uudelleen.

    Lohkoviljelyssä von Carlowitzin ohje toteutui. Puun kasvu ylitti vuotuiset hakkuut. Saksa nousi metsien hävityksen tilasta EU:n johtavaksi metsämaaksi, 3663 miljoonalla kuutiollaan (2015). 

    Meidätkin luokiteltiin 1800-luvun puolivälissä metsien hävityksen maaksi. Nousimme silti lohkometsätaloudella runsaan sadan vuoden aikana EU:n neljänneksi metsämahdiksi (Saksan, Ruotsin ja Ranskan jälkeen). Meillä kasvaa nyt puuta 2400 miljoonaa kuutiota.

    Puun kasvultaan lohkometsätalouden satavuotiset näytöt ovat musertavia. Onko talousmetsien jatkuvalla kasvatuksella enää mahdollisuuksia?

    Metsätiede kehittyi tietokoneiden myötä. Pystymme nyt ohjeistamaan jatkuvan kasvatuksen vuosihakkuut niin, että ne eivät ylitä metsän vuosikasvua.

    Optimaalisesti hakaten poimintahakkuilla yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin lohkometsätaloudessa. Kasvuopillisesti jatkuva kasvatus ja lohkometsätalous ovat tänään tasavertaisia.

    Talousopillisesti tasavertaisuutta ei ole. Euroina laskien avohakkuu on keskiverron metsätilalle houkuttelevin tapa myydä ja teollisuudelle huokein tapa hankkia puuta.

    Kun nykykonein siirtyy avohakkuusta poimintahakkuuseen, metsätilaa uhkaa puun myyntihinnan pudotus. Se on arviolta 20 prosentin tasoa.

    Metsätiloille avohakkuista luopuminen on rahallisesti sitä luokkaa, että luopumista lain tai asetuksen kautta tullaan vastustamaan. Yhteiskunta voisi tarjota metsätiloille piiskan asemesta porkkanaa.

    Porkkanaan eli rahoitukseen voisi ottaa mallia 1960-luvulla kehitetystä metsänparannuslainasta. Siirtymä jatkuvaan kasvatukseen on samanlainen, pitkään kustannuksia aiheuttava toimenpide kuin 1900-luvun jälkipuoliskolla, metsänparannuksen lainoilla rahoitettu suometsien ojituksemme.

    Myyntipuun hintaeroa tasaava jatkuvan kasvatuksen lainoitus voisi olla osa Metsämaa Suomen tukipakettia, hieman muiden tukiaisten tapaan. Metsänparannusten tapaan laina-aika voisi olla 35 vuotta, missä ensimmäiset 5-10 vuotta olisivat vapaavuosia. Tuki olisi pääosaksi korkotukea.

    Lainan vakuus olisi vahvin minkä pankkitalous tuntee: maa itse. Lainojen myöhempi, vuotuinen takaisinmaksu sopisi jatkuvaan kasvatukseen - ja jatkuvasti tuloa tuoviin hakkuisiin.

    Myyntipuun virta metsätaloudessamme pysyisi vakaana, jopa kiihtyisi. Se sopisi kasvavalle biotaloudelle.

VELI POHJONEN  

Käsikirjoitus 21.6.2018

Kannot biotalouden peliin

Metsissämme väännettiin taannoin kantoja kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi pientilojen pirtteihin.

Kannot olivat mielessä haapavetisellä professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui vuonna 1972 kutsui Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon ja esitteli heille kehittämänsä ojikkojen metsänviljelyn, missä kasvaneesta puustosta korjataan myös kannot. Huikari laski kannoille 10-40 prosentin lisän biomassan tuotokseen.

Puuvoima vahvistuu

Nyt kun maahamme nousee sarjoittain tuulivoimaloita, on hyvä tarkastella energiamme kokonaiskuvaa. Mistä perusvoimamme on entisaikaan tullut, mistä se nyt tulee, ja mistä se mahtaa jatkossa tulla?

Metsistä saimme sata vuotta sitten pääosan energiaamme. Sitten mukaan tuli ulkomailta laivattu öljy. Se alkoi vahvistua, ja lopulta öljyvoima ohitti puuvoiman. Paaluvuosi oli 1964. Ohitusvaiheen prosentti oli molemmille 39.

Pohjois-Karjalan metsistä ei synny hiilijalanjälkeä

Hiilijalanjälki kertoo montako kiloa ilmakehään päätyi harmillista liikahiiltä, kun ajoi esimerkiksi autoaan tai lämmitti taloaan maakaasulla. Hiilijalanjälki mittaa paljonko ilmastopäästöjä lähti taivaalle itseäsi kohti, yritystäsi kohti, kuntaasi, maakuntaasi tai koko maata kohti.

Euroopan unioni on ollut kuluneen vuoden ajan huolestunut Suomen metsien hiilijalanjäljestä. Hakkuut lisääntyvät, kun biotalous paisuu. Tuleeko metsistämme samalla ilmaston hiilijalanjälkiä, entistä useammin ja entistä painavampia?

Metsätalouden merkkipaalut

Aivan kuten merkkivuosia on Suomen itsenäisyydellä, on metsätaloudellammekin pyöreitä merkkipaaluja. Puun kasvulle niitä on kolme: 50, 100 ja 150 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kyseessä on metsien koko vuosikasvu, runkoina.

50 miljoonan kuution pohjapaalulla olimme sotien jälkeen. Puustomme ei silloin kummoisesti kasvanut. Haapavetinen professori Olavi Huikari opetti, että heikko kasvu johtuu pitkälti kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta.

Metsillä menee mukavasti

Suomalainen metsätalous tuntee kolme puuston kasvun paalua: 50, 100 ja 150 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kyseessä koko vuosikasvu runkopuuna, kaikissa maamme metsissä.

50 miljoonan kuution pohjapaalulla olimme sotien jälkeen. Laskennallisesti tämä tapahtui vuonna 1949. Puustomme ei silloin kummoisesti kasvanut. Metsäntutkimuslaitoksen professori Ransa Olavi Huikari jyrisi, että merkittävä syy heikkoon kasvuun oli kangasmetsiin hiipivä soistuminen.

Suomessa riittää metsää varjeluun ja viljelyyn

Nyt kun Suomea ollaan valjastamassa 2010-luvun biotalouteen, huoli metsistä on taas kasvanut. Esimerkiksi Metsä Groupin vuonna 2017 valmistuva Äänekosken biotuotetehdas ostaa vuosittain kuitupuuta heti neljä miljoonaa kuutiota. Kemiin kaavailtu biodieselin tehdas tarvitsee puolestaan energiapuuta kaksi miljoonaa kuutiota.