Kotimainen turpeemme paketoitiin, mutta paketin voi aina avata

Tänään hiipuva kotimainen polttoturve oli puolen vuosisadan ajan melkoinen helmi kansantaloudellemme. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

Huippunsa polttoturve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus alkoi kuitenkin pohdituttaa, ensin tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus kertoi laskelmassaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

Pohdinta eteni poliitikoille. Jostain syystä kansanedustajat päättivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

Ruotsissa päädyttiin 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Turpeen käyttöä aluksi tuettiin, uusiutuvan sähkön tuotannossa. Sen sijaan kaukolämmön kattilalaitoksissa turve sijoitettiin EU:n päästökaupan piiriin. Tänään turpeen käyttö on Ruotsissakin hiipunut.

Suomen kansantaloudelle polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energiallahan on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Valtiomme velkaantumisen nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on mielenkiintoinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Turpeella oli raaka-aineena myös monia muita mahdollisuuksia kuin energia. Tyyppiesimerkki on kaikkein paras puutarhojen kasvualusta, kasvuturve. Turpeesta oli määrä valmistaa muun muassa turvekoksia, aktiivihiiltä, vahoja ja hartseja. Myös niihin liittyvä kehitystyö näyttää pysähtyneen, ilmastopoliittisista syistä. 

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voi aina avata. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 5.6.2025

Kumman valitsimme: uusiutuvan polttoturpeen vai lisääntyvän valtion velan?

Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin sitä hamusimme öljylämmityksen kaudella.

Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat kuitenkin äänestivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni ensin tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin. 

Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa".

Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Kotimaisen ydinvoimalan kallis uraanikin on peräisin ulkomailta.

Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi aina avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Ehkäpä löytäisimme myös vastauksen kysymykseen: kotimaista polttoturvetta vai ulkomaan velkaa?

VELI POHJONEN

Kiuruvesi -lehti. Mielipide. 26.11.2025

Huojuuko velkatalouden myötä jo ihmiskunta?

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy ja miten etenee kansakunnan vaurauden ketju. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, eli Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla. 

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme. Odotamme jotain vastaavaa 2030-luvulle.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. 

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 % suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa. Vuonna 2025 velkaprosenttimme on noussut edelleen.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun nyt 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään? Harhaoppihan taitaa huojuttaa jo koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista.

    Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

Sydän-Satakunta. Mielipide. 13.11.2025

VELI POHJONEN

Koko ih­mis­kun­ta huojuu jo vel­ka­ta­lou­den myötä

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy kansakunnan vaurauden ketju, ja miten se etenee. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 prosenttia suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään. Harhaoppi huojuttaa koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista. Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

Veli Pohjonen

Raahen Seutu. MIELIPIDE. 21.08.2025

Velkatalous on melkoinen tämän vuosisadan harhaoppi

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä kansakunnan vaurauden ketju syntyy, ja miten se etenee. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisista Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti, kun silloin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme.

    1960-luku oli käännös. Vaurauden aatteeksi tuli kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä pystyy mittaamaan, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Mitattavaa olivat esimerkiksi kulutus ylipäänsä ja etenkin energian käyttö.

    Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä. Se vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Maapallon öljyvarojen hupenemista ei silloin pelätty, ja öljyn hintakin povattiin vakaaksi.

    Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi länsimaiden kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. 

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 % suhteessa BKT:hen. Ylitys on seurausta puolustusmenojemme kasvusta levottomassa nykytilanteessa.  

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin rikkaiden länsimaiden velkaantuminen.

    Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi?

    Velkatalous on tämän vuosisadan melkoinen harhaoppi. Miten löytäisimme vaurauden ketjun taas? Meillä olisi taas opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista - ja tervan kaudesta.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 17.7.2025

Polttoturpeen rooli voi nousta pian uuteen harkintaan

    Polttoturpeen kausi alkoi yli puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

    Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella huoltovarmuus alkoi huolettaa. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen VAPOlle tehtäväksi käynnistää polttoturpeen tuotanto uudelleen. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti eduskunta antoi polttoturpeen noston tavoitteeksi 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisin jälkeen tavoite nousi 20 miljoonaan kuutioon. Saavutimme alkuetapin 1985 ja nostetun etapin 1994.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

    Huippuunsa polttoturve pääsi 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Turpeen uusiutuvuus oli jo vuosia pohdituttanut tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus teki laskelman 2009 ja kertoi että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

    Pohdinta eteni poliitikoille, myös kansaedustajille. Jostain syystä eduskuntamme kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti päätyi päinvastaiseen kantaan. Ruotsalainen turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää ilmastokamppailussa biopolttoaineena.

    Polttoturpeella oli merkittävä osa Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on merkillinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun, ja se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Turpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

    Ilmastopoliittisista syistä olemme paketoimassa polttoturpeen. Mitään muutosta ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousussa ei ole kuitenkaan havaittavissa.

    Vaikka polttoturpeemme paketoimisen ei odotettu ratkaisevan koko maapallon laajuista ongelmaa, turpeen paketoimisemme piti olla malliesimerkki maailmalle. Esimerkki ei tainnutkaan toimia.

    Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka. Polttoturve voi nousta pian uuteen rooliin valtion velkaantumisen myötä.

    Kotimaisesta turpeestahan ei luovuttu. Se paketoitiin. Jo seuraava eduskunta voisi avata paketin.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.2.2025

Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös

    Polttoturpeen kausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja syntyneen öljykriisin jälkeen lukema nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Alkuetappi saavutettiin 1985, nostettu etappi 1994. 

    Kotimaiseen turpeeseen perustuva energian huoltovarmuuden tavoite saavutettiin. Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme, aina napapiirin tasolle.

    Huipulleen polttoturve pääsi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Saimme parhaimmillaan siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Geologian tutkimuskeskuksen laskelmat vuodelta 2009 kertoivat että suomme kasvavat keskimäärin turvetta kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö. Pohdinta turpeen uusiutuvuudesta eteni Eduskuntaan. Se kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvetta ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti on taas vastaavasti päättänyt, että turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää biopolttoaineena.

    Polttoturve oli sampo Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on nimittäin kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Kun korvaamme turvevoiman esimerkiksi ydinvoimalla, tuomme kallista uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja vain kypsytetään kotimaassa.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelka oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkamme on kasvanut kolminkertaiseksi. Turpeen energian huippuvuosi oli 2007. Turve on laskenut siitä jo neljännekseen.

    Ilmastosyistä olemme nyt paketoimassa polttoturpeen. Kotimaisesta turpeesta luopuminen kuitenkin arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Velkaantuva kansantaloutemme kaipaa nyt jotain samanlaista nousukautta minkä saimme kokea polttoturpeen kaudella. Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 5.2.2025.

Polttoturve kehittyi kansantaloutemme sammoksi

    Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (Vapo) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

    Polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin tuli 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme. Huoltovarmuus saavutettiin.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo.

    Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Turpeella ei tätä taakkaa ollut.

    Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo kuusi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

    Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

    Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Sitä tuodaan jo nyt. Marraskuussa 2019 hake nousi puuntuontimme ykköseksi.

    Kotimainen hake on silti turpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa. Hakkeen tuotannon varmistaminen odottaa päättäjiltämme tiekarttaa.

    Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian kirjoittajan myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 12.3.2020