Kotimainen turvetalous osaksi valtion velkajarrua

    Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin hamusimme sitä öljylämmityksen kaudella.

    Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

    Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

    Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat äänestivät 5.12.2000, että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

    Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin.

    Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987, että ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

    Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

    Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

    Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

    Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita.

    Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Tänään kansantaloutemme kuitenkin huojuu ulkomaalaisen liikavelan vuoksi. Huojunta odottaa velkajarrua.

    Kotimainen turvetalous voisi palautua nopeasti osaksi valtion velkajarrua.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 17.1.2026.

Kotimainen turpeemme paketoitiin, mutta paketin voi aina avata

Tänään hiipuva kotimainen polttoturve oli puolen vuosisadan ajan melkoinen helmi kansantaloudellemme. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

Huippunsa polttoturve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus alkoi kuitenkin pohdituttaa, ensin tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus kertoi laskelmassaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

Pohdinta eteni poliitikoille. Jostain syystä kansanedustajat päättivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

Ruotsissa päädyttiin 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Turpeen käyttöä aluksi tuettiin, uusiutuvan sähkön tuotannossa. Sen sijaan kaukolämmön kattilalaitoksissa turve sijoitettiin EU:n päästökaupan piiriin. Tänään turpeen käyttö on Ruotsissakin hiipunut.

Suomen kansantaloudelle polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energiallahan on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Valtiomme velkaantumisen nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on mielenkiintoinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Turpeella oli raaka-aineena myös monia muita mahdollisuuksia kuin energia. Tyyppiesimerkki on kaikkein paras puutarhojen kasvualusta, kasvuturve. Turpeesta oli määrä valmistaa muun muassa turvekoksia, aktiivihiiltä, vahoja ja hartseja. Myös niihin liittyvä kehitystyö näyttää pysähtyneen, ilmastopoliittisista syistä. 

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voi aina avata. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 5.6.2025

Polttoturpeen rooli voi nousta pian uuteen harkintaan

    Polttoturpeen kausi alkoi yli puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

    Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella huoltovarmuus alkoi huolettaa. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen VAPOlle tehtäväksi käynnistää polttoturpeen tuotanto uudelleen. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti eduskunta antoi polttoturpeen noston tavoitteeksi 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisin jälkeen tavoite nousi 20 miljoonaan kuutioon. Saavutimme alkuetapin 1985 ja nostetun etapin 1994.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

    Huippuunsa polttoturve pääsi 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Turpeen uusiutuvuus oli jo vuosia pohdituttanut tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus teki laskelman 2009 ja kertoi että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

    Pohdinta eteni poliitikoille, myös kansaedustajille. Jostain syystä eduskuntamme kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti päätyi päinvastaiseen kantaan. Ruotsalainen turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää ilmastokamppailussa biopolttoaineena.

    Polttoturpeella oli merkittävä osa Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on merkillinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun, ja se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Turpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

    Ilmastopoliittisista syistä olemme paketoimassa polttoturpeen. Mitään muutosta ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousussa ei ole kuitenkaan havaittavissa.

    Vaikka polttoturpeemme paketoimisen ei odotettu ratkaisevan koko maapallon laajuista ongelmaa, turpeen paketoimisemme piti olla malliesimerkki maailmalle. Esimerkki ei tainnutkaan toimia.

    Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka. Polttoturve voi nousta pian uuteen rooliin valtion velkaantumisen myötä.

    Kotimaisesta turpeestahan ei luovuttu. Se paketoitiin. Jo seuraava eduskunta voisi avata paketin.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.2.2025

Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös

    Polttoturpeen kausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja syntyneen öljykriisin jälkeen lukema nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Alkuetappi saavutettiin 1985, nostettu etappi 1994. 

    Kotimaiseen turpeeseen perustuva energian huoltovarmuuden tavoite saavutettiin. Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme, aina napapiirin tasolle.

    Huipulleen polttoturve pääsi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Saimme parhaimmillaan siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Geologian tutkimuskeskuksen laskelmat vuodelta 2009 kertoivat että suomme kasvavat keskimäärin turvetta kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö. Pohdinta turpeen uusiutuvuudesta eteni Eduskuntaan. Se kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvetta ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti on taas vastaavasti päättänyt, että turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää biopolttoaineena.

    Polttoturve oli sampo Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on nimittäin kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Kun korvaamme turvevoiman esimerkiksi ydinvoimalla, tuomme kallista uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja vain kypsytetään kotimaassa.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelka oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkamme on kasvanut kolminkertaiseksi. Turpeen energian huippuvuosi oli 2007. Turve on laskenut siitä jo neljännekseen.

    Ilmastosyistä olemme nyt paketoimassa polttoturpeen. Kotimaisesta turpeesta luopuminen kuitenkin arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Velkaantuva kansantaloutemme kaipaa nyt jotain samanlaista nousukautta minkä saimme kokea polttoturpeen kaudella. Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 5.2.2025.

Turvetalous noudatti Gro Harlem Brundtlandin oppia

    Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

    Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös sitä tulisi tarkastella Brundtlandin opin tavoittein.

    Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. 

    Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

    Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

    Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

    Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta soille hieman yli kaksi kertaa turpeen polttoa enemmän.

    Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

    Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

     Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seurasi luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta saatoimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

    Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutui.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 22.7.2020

Turpeesta tuli monipuolinen sampo

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa, jopa maatiloillakin. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainetoimistolle (nykyinen Vapo Oy) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-LUVUN kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

Polttoturve kehittyi kansantaloutemme sammoksi

    Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (Vapo) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

    Polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin tuli 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme. Huoltovarmuus saavutettiin.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo.

    Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Turpeella ei tätä taakkaa ollut.

    Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo kuusi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

    Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

    Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Sitä tuodaan jo nyt. Marraskuussa 2019 hake nousi puuntuontimme ykköseksi.

    Kotimainen hake on silti turpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa. Hakkeen tuotannon varmistaminen odottaa päättäjiltämme tiekarttaa.

    Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian kirjoittajan myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 12.3.2020

Turvetuotanto seuraa kestävän kehityksen periaatetta

Kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen opin teki tun­ne­tuk­si Nor­jan pää­mi­nis­te­ri Gro Har­lem Brundt­land vuon­na 1987.

Opin mu­kaan voim­me hyö­dyn­tää luon­non­va­ro­ja, mut­ta mei­dän tu­lee jät­tää nii­tä tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le vä­hin­tään yh­tä pal­jon, mie­luus­ti enem­män, kuin ai­kai­sem­mal­ta su­ku­pol­vel­ta saim­me.

Olem­me luo­pu­mas­sa tur­peen hyö­dyn­tä­mi­ses­tä, il­mas­to­syis­tä.

Turve oli talouden sampo maaseudullemme

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen.

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä saavat lämpönsä, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Turve oli kansantalouden sampo

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Kotimaisuudesta tuli yllättäen turpeesta luopumisen tuska

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Silloisella kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (Vapo) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Joko Suomen olisi aika siirtyä sanoista tekoihin

Kivihiilen korvaaminen metsähakkeella tai puupelleteillä on ollut sekä Ruotsin että Suomen tavoitteena vuosikausia, ellei pari, kolme vuosikymmentä. Eniten lämpöä tarvitsevat, molempien maiden pääkaupunkiseudut ovat tässä esimerkkejä. Tukholma aloitti kivihiilestä luopumisen 1990-luvulla. Samoihin aikoihin Helsingin seutu aloitti muutoksen pohdinnan myös.

Suomessa metsähake lasketaan lisäksi jatkossa polttoturpeen korvaajaksi, pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Tämän pitäisi alkaa näkyä energiatilastoissamme.

Bioenergia etenee portaittain

Bioenergian tuotantoa, myyntiä ja käyttöä mitataan Suomen kieleen hankalasti istuvalla mitalla, megawattitunteina tai terawattitunteina. Mitan kanssa oppii elämään, kun muistaa pari nyrkkisääntöä.

Kiintokuutiossa puuta on kaksi megawattituntia. Irtokuutiossa jyrsinturvetta on yksi megawattitunti. Yksi terawattitunti on miljoona megawattituntia. Vaikka sanat ovat hankalia, niistä on se etu, että eri energialajeja voi verrata keskenään.

Suo pursuaa mahdollisuuksia

Vuonna 1955 professori Viljo Puustjärvi käynnisti kasvihuoneessa merkittävän koesarjan. Hän halusi parantaa puutarhureiden käyttämää peltoperäistä kasvihuonemultaa. Hän lisäsi siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet tuottivat yllättävän tuloksen. Ei riittänyt että turpeen lisäys nosti satoja. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, joka oli pelkkää turvetta.

Mistä ruokohelven viljelyssä on kysymys?

Lapin maatalouskoeaseman johtaja, tohtori Aimo Isotalo oli ensimmäisiä, joka kiinnostui ruokohelven viljelystä. Hän keräsi 1960-luvulla ruokohelven siemeniä Tornionjoelta, kylvi ne Apukkaan ja kasvatti ruokohelpeä rehuksi. Rotevan, pitkäkortisen heinän rehuarvo oli kuitenkin heikko, eikä siitä ollut käytännön viljelyyn.

Itä- ja Pohjois-Suomessa

1990-luvulla ruokohelvestä oli määrä tehdä sellua ja paperia. Heinäsellulle oli maailmalla kysyntää. Suomessakin käytettiin Välimeren maista tuotua esparto-heinää lujittamaan seteli- ja raamattupaperia. Ruokohelpi kasvaa lujaa heinäkuitua, ja siitä ajateltiin esparton korvaajaa. Ruokohelven kuidutukseen syntyi tehdassuunnitelma, "Peltosellu". Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Oulu ja Haapajärvi. Kuituhanke tyssäsi sellumarkkinoiden epävarmuuteen. Seuraavaksi ruokohelvestä haluttiin bioenergiaa.

Suomi vaihtoi biomassakasviksi ruokohelven

Pajun energiatila Raaseporissa 1993

Moni Salosta Perniön kautta Karjaalle matkaava kulkija on pysäyttänyt autonsa Pohjankurun kohdalla peltoaukean laitaan ja ihmetellyt tien oikealla puolella olevaa suurta keltaista taulua. Siinä lukee "Paju on aikamme puulaji". Viereisillä pelloilla kasvaa sakeita pajuviljelmiä. Mistä oikein on kysymys?

Turpeen käyttömahdollisuudet

Turveteollisuusseminaari
Rovaniemi 31.3.1977

TURPEEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET

Turpeen teollinen käyttö on saavuttanut maassamme juuri sadan vuoden iän. Tiettävästi turvetta ruvettiin nostamaan ensimmäiseksi Itä-Suomessa, Värtsilässä, rautateollisuuden polttoaineeksi. Polttoturveliekki on siitä lähtien palanut keskeytyksettä kuluneen sadan vuoden ajan, joskin välillä pitkiä kausia melkoisesti kituen.

Turve – Pohjois-Suomen käyttämätön luonnonvara

Turve syntyy viileässä, kosteassa ilmastossa veden vaivaamalla maalla. Vähähappisissa oloissa suokasvien jäänteet eivät lahoa, vaan maatuvat mustaksi, koossapysymättömäksi massaksi. Pohjois-Suomi kuuluu turvetta muodostavaan ilmastovyöhykkeeseen. Kesät ovat suhteellisen kylmiä ja sateisia. Laajoilla alueilla turpeen kertymistä edistävät lisäksi maanpinnan tasaisuus ja siitä johtuvat pintavesien hitaat liikkeet.

Polttoturvetuotanto Lapissa - muistelma

Polttoturvetuotanto Lapissa on ensimmäinen yliöartikkelini, tai ylipäänsä ensimmäinen painettu julkaisu, joka on kirjoitettu tavallisille lukijoille. Tätä aikaisemmat kirjoitukset liittyivät tavalla tai toisella yliopistoon tai tutkimuslaitoksiin.

Myhäillen voin näin jälkikäteen (21.2.2016) todeta, että kirjoitus oli kotikaupunkini Kemin sanomalehdessä, Pohjolan Sanomissa. Olin 1976 työssä Oulussa, Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa, ja luimme kotonakin päivittäin Kalevaa. Olisin voinut tarjota kirjoitusta myös sinne.

Tarjosin tekstiä kuitenkin Pohjolan Sanomiin, päätoimittaja Tapio Siikalalle (myös Kemin lyseon kasvatteja). Hän hyväksyi tekstin ja julkaisi sen hetimiten yliöartikkelina. Jälkeenpäin lukien huomaan, että teksti oli liian pitkä yliöksi. Siikala julkaisi sen kuitenkin lyhentämättömänä. 

Artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Rovaniemellä joulukuussa 1975 silloisen Lapin maakuntaliiton järjestämässä tilaisuudessa. Maakuntaliiton puolelta tilaisuutta oli järjestämässä Jaakko Ylitalo. Silloin esitelmissä käytettiin yliolanheitintä ja kalvoja. Kuulijoille jaettiin yhteenvetoteksti. Kalvot lienevät jo hävinneet.

Yhteenvetoteksti löytynee Lapin maakuntaliiton (nyk. Lapin liiton) ja Oulun yliopiston arkistoista (ehkä Thule-instituutissa).

Pohjois-Suomen tutkimuslaitokseen olin tullut marraskuussa 1975, ja laitoksen johtaja Boris Segerståhl oli antanut ensimmäiseksi työtehtäväkseni laatia Pohjois-Suomelle "Turvetta koskevan tutkimustoiminnan tutkimusohjelma". Turvetuotanto oli juuri kovassa nousussa Oulun tienoilla, erityisesti Siikajokilaakossa. 

Rovaniemen seminaarin keskeisiä kysymyksiä olivat: "Voisiko sama nousu toistua myös Lapin läänin puolella?" Miten?" 

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, esitelmä ja siitä sorvattu artikkeli tuntuvat yllättävän oikeaan osuneilta, jopa edelleen ajankohtaisilta. 

Turvetuotanto on tullut Lapin läänin puolelle, ja mm. Rovaniemellä on turvetta käyttävä kaukolämpövoimala. Lapin turvevarat ovat silti edelleen runsaat ja lähes käyttämättä.

Avonaisten aapasoiden suojelu, ainakin osaksi, tuli jo silloin esille. Ajatus turvetuotannon suuntaamisesta metsäisille soille, eli metsäojitetuille maille, on tekstissä mukana. Tuo ajatus on vahvistunut minulla myöhemmin. Suojelun ulkopuolisten, turpeen kattamien alueiden metsäojitus, ojitettujen soiden käyttö turpeen tuotantoon on suuren mittakaavan maanparannusta, jossa hapan pintamaa raivataan viljelyn tieltä.

Turvetuotanto ei ole kestävää. Se on ajan virrassa vain välivaihe, jolla maa muokataan sopivaksi kestävään viljelyyn. Turvesuon pohja on lauhkean vyöhykkeen mittavin käyttämätön maavara, jolla voi viljellä ruokaa, rehua ja energiaa.

Turvesuon pohjien merkitys ei kuitenkaan tullut esille vielä vuoden 1975 tasolla; siitä ei ole mainintaa tekstissä eikä se liene tullut puheeksi esitelmässäkään. Turvesuon pohjan käyttö esimerkiksi pajun viljelyyn (energiaviljelyyn) ei juolahtanut Rovaniemen esitelmää valmistaessa vielä mieleen, vaikka olin kokeillut lyhytkiertopajujen viljelyä 1973 ja 1974 lähellä esitelmäpaikkaa: Peräpohjolan koeaseman Apukka-aavalla Rovaniemen maalaiskunnassa.

Turve-energiasta vapautuva hiili (hiilidioksidi) on toinen ympäristöongelma, johon 1975 ei vielä kiinnitetty huomiota. Turpeen ja kivihiilen hiilidioksidi kuuluvat samaan kastiin. Niille ei ole muuta kestävää ratkaisua kuin upottaminen maankamaraan, joko hiilidioksidin sieppauksella ja varastointilla (CCS - carbon dioxide capture and storage) tai peltohiilenä (biochar). 

**** 

Lue alkuperäinen artikkeliteksti

****

Muistelma 10.4.2010, päivitys 21.2.2016, päivitys 24.12.2019