Wednesday, January 22, 2020
Suljetun kierron selluteollisuuteen
Selluteollisuutemme tyrmistyi korkeimman hallinto-oikeuden joulukuun 2019 päätöksestä evätä Kuopioon suunnitellun, maailman suurimman, Finnpulp-sellutehtaan ympäristölupa.
Samoin taisi tyrmistyä myös pääosa metsätilallisia. Mihin saamme kasvattamamme puut jatkossa myydyksi?
Yhteiskunnan antama 2020-luvun alun linjaus metsäteollisuudelle on vaikuttavimpia puoleen vuosisataan. Sitä voinee verrata 1970-luvun öljykriisien aikaan, kun metsäteollisuutta kannustettiin reivaamaan suuntaansa fossiilienergiasta uusiutuvaan energiaan.
HUOLI YMPÄRISTÖSTÄ on suitsinut selluteollisuuttamme ennenkin. Ennen toista maailmansotaa sulfiittisellun tehtaat olivat varhaisia biotuotetehtaita. Merkittävä tuotepaletin osa oli etanoli. Siitä edelleen jalostettu tuote näkyi Alkon tiskillä Karhu-viinana. Kansan keskuudessa se tunnettiin Tikkuviinana.
Sulfiittisellun ympäristöongelmat niin jätteenä vesiin kuin rikin oksideina ilmakehään olivat kuitenkin sitä luokkaa, että selluteollisuus päätti 1900-luvun puolivälissä siirtyä sulfiittisellusta vähemmän haitalliseen sulfaattiselluun. Visio oli metsäteollisuudellemme selvä. Tähän muutokseen ei tarvittu korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä.
Vuosisadan loppupuolella ympäristökiistely tiukkeni. 1990-luvulla tämän koki kainuulainen Pohjan Sellu -hanke. Kajaaniin suunniteltu uusi tehdas ei toteutunut. Oulujärven puhtauden puolustajat kaatoivat hankkeen. Korkeinta hallinto-oikeutta ei tarvittu tässäkään.
SULFIITTISELLUSTA alkanut ja Pohjan sellussa vahvistunut ympäristöhuoli laajeni Kuopiossa 2010-luvun jälkipuoliskolla megaluokkaan. Pro Kallavesi liike käynnisti elokuussa 2018 kansalaisaloitteen, jonka tavoite oli pysäyttää Kallaveteen jätevettä päästävän Finnpulp-yhtiön hanke. Runsaan vuoden kuohunut aloite johti historian saatossa loogisen kielteiseen lopputulokseen.
Selluteollisuus on ajautunut kiertotalouden kriisiin. Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.
Suljetun veden kierrätyksen ajatus oli esillä selluteollisuuden (Enso Gutzeit) ja Joensuun yliopiston vuoropuhelussa vajaat kolmekymmentä sitten. Enso Gutzeitin kehitysjohtaja, metsänhoitaja Yrjö Schildt oli saanut Australiasta, Tipperary Station -yhtymältä selvityspyynnön, miten he voisivat perustaa Pohjois-Australiaan, ympäristöherkälle alueelleen uuden sukupolven sellutehtaan niin, että jätevettä ei menisi paikallisiin vesistöihin ollenkaan.
MAHDOLLISEKSI RATKAISUKSI esitettiin riittävän laajaa metsäpuiden lyhytkiertoviljelmää, mihin kaikki sellutehtaan jätevedet johdettaisiin. Kasteltu lyhytkiertometsä tuottaisi samalla entistä tehokkaammin kuitupuuta viereiselle sellutehtaalle.
Meillä oli 1980-luvulta kokemusta samantapaisesta eukalyptuksen kastelumetsätaloudesta Sudanin pääkaupungista Khartumista, kun Suomi antoi kehitysapua Sudanin metsähankkeeseen. Sen yhtenä osasena oli Khartumin vihreä vyö. Pääkaupungin jäteveteen perustuvalla kastelulla kasvatettiin eukalyptusta tuulisuojan vyöhykkeeksi.
Alkukesästä 1991 tehtiin esiselvitys Pohjois-Australian Tipperary Station -selluhankkeelle. Keskeinen kysymys oli analysoida sopivia puulajeja, kasvuolosuhteita ja mahdollisia viljelymaita. Lopputuloksena laskettiin montako hehtaaria valittua puulajia on viljeltävä, jotta sellutehtaan kaikki jätevedet haihtuvat viljelypuiden kautta taivaalle.
Tipperary Station -yhtymän yksityinen maatila (metsätila) oli kooltaan 928 000 hehtaaria. Se oli siihen aikaan Australian toiseksi suurin maatila. Kokoluokka on mittava, se on esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi kuin Kuusamon yhteismetsä.
Luonnonmetsää Tipperary-maatilalla kasvoi kohtalaisesti, mutta se ei riittänyt yhdelle sellutehtaalle. Lisää metsää olisi pitänyt joka tapauksessa viljellä, myös luonnonsateisiin perustuen.
SULJETUN KIERRON sellutehtaan tavoite olisi toteutunut, kun kastelumetsätalouden eukalyptusta olisi viljelty 3 200 hehtaaria. Kasteluvedestä puolet olisi tullut sellutehtaalta, puolet laimennusvetenä tehtaan viereisestä joesta.
Tipperary-yhtymän hanke ei kuitenkaan edennyt käytäntöön. Yhtymän omistaja ajautui muista kuin maatilasyistä taloudellisiin vaikeuksiin ja myi maatilansa vuonna 2003. Sen jälkeen sellutehtaan ajatus ei ole ollut Tipperary-hankkeen tiedonannoissa esillä.
Mullistavilla ajatuksilla on usein tapana muhia yli yhden sukupolven. Korkeimman hallinto-oikeuden 2019 antama megaluokan päätös panee ajattelemaan, joko suljetun kierron sellutehtaan kohta 30 vuotta muhineelle ajatukselle olisi aika, joko vihreyden teollistaminen siirtyy megaluokkaan?
Veli Pohjonen
Suomenmaa. Mielipide. 22.1.2020
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment