Kiertotalous odottaa nielupeltojen maaluokkaa

KIUSALLISTEN jätteiden kierrätys on 2020-luvulla kasvava ongelma. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana saamme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää jätettä, lietteenä tai osin kompostoituna.

Jäteliete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, niin myrkyllisinä alkuaineina kuin kiusallisina bakteereina. Lietteen levitys ruoan tuotannon pelloille ei ole enää ratkaisu.

Biomassan energiakäyttö lisääntyy.

Hakevoimaloista tulee yhä enemmän tuhkaa. Tuhka on erinomainen lannoite. Mutta usein se sisältää niin paljon kadmiumia, että tuhkaa ei voi levittää ruoan ja rehun tuotannossa olevaan peltoon. Tällainen tuhka ei sovellu luonnonmetsiinkään, jotka tuottavat meille marjoja, sieniä ja riistaa.

RUOAN tuotannosta sekä karjatalouden ketjusta tulevia maatalouden päästöjä ei ole saatu pysähtymään.

Vuonna 2008 mietintönsä jättänyt maa- ja metsätalousministeriön työryhmä esitti ongelmaan ratkaisua. Osa ravinnepäästöjen suhteen ongelmallisimmista peltolohkoista ”ostettaisiin” pois korkeaan ruoka- tai rehusatoon tähtäävästä viljelystä. Niille lohkoille tulisi laajaperäisempi, ravinnepäästöt pysäyttävä ympäristötavoite.

Tarvitsemme nyt ravinnevuodon ja bakteerien pysäyttämiseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan.

Nielupellot varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti niistä eniten huomiota saa tänään hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat myös fosfori ja typpi.

Nielupellot kasvatettaisiin yhteiskuntien tuottamilla ravinnepitoisilla jätteillä. Nielupelloilla ei tuotettaisi ruokaa eikä rehua. Nielupellot tuottaisivat vain energiaa, tyypillisesti lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

NIELUPELLOT viljeltäisiin lehtipuilla niin tiheinä, että ne eivät kasva marjoja ja sieniä poimittavaksi asti.

Mitä tiheämmässä puu kasvavat, sitä enemmän maahan tulee kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan. Maaperän hiilinielu vahvistuu.

Samalla juurten sieniyhteisö monipuolistuu. Ravinteiden ja haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

NIELUPELTOJEN maaluokka tulisi vakinaistaa maa- ja metsätalousministeriön sekä ympäristöministeriön säännöksin niin, että maaluokka saisi oman kohtelunsa EU:n ja kansallisessa ympäristö-, maatalous- ja energiapolitiikassa.

Nielupelloilla hoidettaisiin myös ravinnepäästöiltään ongelmalliset ”valumilta pois ostettavat” peltolohkot. Näin nämä pellot pysyisivät kuitenkin maatilojen tuotannossa.

Viljelijä sitoutuisi säilyttämään nielupellot tässä maaluokassa vähintään määräajan, esimerkiksi 20 vuotta. Sinä aikana nielupeltoja ei siirrettäisi ruoan tai rehun tuotantoon eikä viljeltäisi luonnonmetsäksi.

OMA maaluokka vahvistaisi kiertotalouttamme. Se vahvistaisi myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

Nieluviljely ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja ravinteiden kierrättäjänä on verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän tietotaidon viljelijöillemme.

Nieluviljelyn nopeita käytännön kokeiluhankkeita Suomessa silti tarvitaan.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 29.12.2020. 

Turvepellon voi kääntää hiilinieluiksi – Lupaavimpia menetelmiä on metsäpuiden lyhytkiertoviljely

Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen oli joulukuun alussa huolissaan turvepeltojen ilmastopäästöistä (mm. Maaseudun Tulevaisuus 2.12.). Huoleen on syytä, kun sen peilaa Luken ja kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpiin viitetietoihin peltojemme alkuainehiilestä.

Tarkin tieto on kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Keskimäärin kivennäismaan pelloilta menee taivaalle 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Hiilivirtaa voi verrata Luken tietoon metsistämme. Sitä on mitattu vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Päästövirrat ja nieluvirrat kumoavat toisensa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonein. IPCC:n tutkijaryhmä arvioi, että turvepeltojemme yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä taso on 5800 kiloa. Keskimäärin turvepeltojen päästö on 6800 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Tuoreemmassa Luken tutkimuksessa Oulun eteläpuolisella Ruukin koeasemalla, suopellon lukema oli alhaisempi. Vuonna 2019 monivuotisen heinänurmen päästövirraksi mitattiin 3570 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta.

Turvepeltojen ja turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Hiilen päästövirrat taivaalle halutaan kääntää hiilen nieluvirroiksi biomassaan ja maaperään.

Lupaavimpia menetelmiä on metsäpuiden lyhytkiertoviljely. Tuoretta tutkimustietoa, sekä Suomesta että Virosta on alle 30 vuoden kierrolla kasvatettavasta hieskoivusta.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarilla. Suomen hieskoivikon lukema on kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Hyvin kasvavia, hiiltä sitovia turvemaiden hieskoivikoita löytyy myös Suomenlahden eteläpuolella.

Lyhyen kierron hieskoivu on tänään boreaalisen suovyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Toinen, Suomessa vielä vähemmälle tutkimukselle jäänyt on alle 10 vuoden kierrolla kasvatettava energiapaju.

Lyhytkiertometsät nousevat ilmastorooliin niin huomisen turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla. Lyhytkiertoviljely luo uuden mahdollisuuden, hiilimetsänhoidon, maa- ja metsätiloillemme.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 28.12.2020

Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyssä turvepeltojen ilmastoratkaisu

Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkonen oli joulukuun alussa huolissaan turvepeltojen ilmastopäästöistä (Maaseudun Tulevaisuus 2.12.). Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luken) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpaan viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto kasvuisista metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kasvuisilta kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Metsistä poiketen ne kuitenkin päästävät hiiltä. Keskimäärin kivennäismaan pelloilta menee taivaalle 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Päästövirrat ja nieluvirrat kumoavat toisensa.

TURVEMAAN PELTOJEN mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimuksen on edettävä tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen päästö on 6800 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Tuoreimmassa Luken tutkimuksessa, Ruukin koeaseman suopelloilla lukema oli alhaisempi. Vuonna 2019 monivuotisen heinänurmen päästövirraksi mitattiin 3570 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Hiilen päästövirrat halutaan kääntää hiilen nieluvirroiksi. Lupaavimpia on metsäpuiden lyhytkiertoviljely.

TUOREINTA TUTKIMUSTIETOA, sekä Suomesta että Virosta, on alle 30 vuoden kierrolla kasvatettavasta hieskoivusta. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarilla. Suomen hieskoivikon lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Hyvin kasvavia, hiiltä sitovia turvemaiden hieskoivikoita löytyy myös Suomenlahden eteläpuolella.

Lyhyen kierron hieskoivu on tänään boreaalisen suovyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Toinen, vielä vähemmälle tutkimukselle jäänyt on alle 10 vuoden kierrolla kasvatettava energiapaju.

Lyhytkiertometsät nousevat ilmastorooliin niin huomisen turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla. Lyhytkiertoviljely luo uusia mahdollisuuksia suoseutujemme maa- ja metsätiloille.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 13.12.2020

Maisema-alueilla kaivataan jatkuvaa ja monipuolista metsänkasvatusta

Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuva kasvatus on sanontana suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi.

Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäbiologian professori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

Kiistely nousi kertaluokkaa korkeammalle marraskuussa, kun Sitran yliasiamies, entinen pääministerimme ja EU-komissaarimme Jyrki Katainen totesi että ”Metsäkanalintujen metsästäjän maalaisjärjellä arvioituna avohakkuissa ei ole järkeä.”

Pääosa metsätilallisia ei ole jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on laajalti kulttuurin, matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Matkailijat ja muut luontoretkeilijät tykästyisivät tähän kesän kävelyreiteillään ja talven kansanhiihtoladuillaan.

Metsähallitukselle avohakkuista luopuminen on yksinkertainen. Kyse on eduskunnan päätöksestä yhteisissä metsissämme.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Avohakkuun kieltoa eli piiskaa metsätilalliset eivät halua. Mistä porkkanaa metsätilojen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa oppia 1960-luvulla käynnistyneestä metsäojituksestamme. Metsätilalliset eivät siihenkään ilman porkkanaa syttyneet. Porkkana tuli eduskunnalta, sen myöntämillä metsänparannusvaroilla. Moni metsätilallinen muistaa 1960–1980 kauden metsiämme kuivattaneet ja puun kasvua kohentaneet metsänparannuslainat.

2020-luvulla harsintametsätalouteen voisi kytkeä myös lisätuloa, kehittämällä sitä uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla jatkuvan kasvatuksen järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Biomassaa saa lisää 20-30 prosenttia tavalliseen ainespuuhun verrattuna.

Edelleen niukasti käytetty energiapuuvaramme ovat kannot. Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa kantopuun korjuu pelkkään ainespuuhun verrattuna nostaisi biomassan tuotantoa noin neljänneksellä.

Kantojen hajautettu korjuu harsintametsätaloudessa nopeuttaisi etenkin luonnonkuusikoiden uusiutumista, hieman kuusten myrskykaatojen tapaan. Kantojen poisto hakkuun yhteydessä hillitsisi myös juurikäävän leviämistä.

Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle ja Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston huipulle. Etenkin valtakunnallisesti arvokkailla maisema-alueilla metsänhoidollisen, energiatavoitteisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Luumäen lehti. Mielipide. 12.12.2020

Viekää tuhkatkin pesästä, opetti kiertotalous

KIERTOTALOUS korostuu ympäristöajattelussamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätetään jokapäiväisessä taloudessamme. Ne eivät enää paljolti kerry haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.

Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Haapavetinen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

TUHKA oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.

Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja lopulta itsensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.

Tuhka oli keskeinen osa myös kaskiviljelyssä. Tuhka soveltui erityisesti kahden kauden satoa antavalle kaskirukiille eli pensasrukiille.

TÄNÄÄN tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.

MÄÄRÄLLISESTI arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii karuille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun.

Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja sisämaan kaskenpoltosta, voi jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 12.12.2020

Turvepelloille löytyy ilmastoratkaisu: lyhytkiertoviljely

Ympäristö- ja ilmastoministerimme Krista Mikkonen oli joulukuun alussa syvästi huolissaan turvepeltojen ilmastopäästöistä (mm. Maaseudun Tulevaisuus 2.12.). Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luken) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpaan viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto kasvuisista metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kasvuisilta kivennäismaan pelloiltamme, vuodesta 1987. Metsistä poiketen ne kuitenkin päästävät hiiltä. Keskimäärin kivennäismaan pelloilta menee taivaalle 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Päästövirrat ja nieluvirrat kumoavat toisensa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimuksen on edettävä tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen päästö on 6800 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Turvepeltoaan muokkaava viljelijä tarvitsisi hyväkasvuista kangasmaan metsää 15 kertaa enemmän, jotta hänen tilallaan hiilen virrat kumoaisivat toisensa.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Niistä lupaavimpia on hieskoivun kasvatus maksimissaan 30 vuoden lyhytkiertoviljelyllä.

Menetelmästä on tuoretta tutkimustietoa sekä Suomesta että Virosta. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarilla. Suomen hieskoivikon lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Hyvin kasvavia, hiiltä sitovia turvemaiden hieskoivikoita on myös Suomenlahden eteläpuolella.

Lyhyen kierron hieskoivu on boreaalisen suovyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Lyhytkiertometsät nousevat avainrooliin niin huomisen turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla.

Veli Pohjonen

Länsi-Suomi. Mielipide. 10.12.2020

Sahanpurua tankkiin – Puruetanolin valmistuksen soisi leviävän kaikkialle sahateollisuuden Suomeen

Kun tänään tankkaat bensiiniautoasi, teet ilmaston muutoksen valintaa. Ostat etanolia bensiinin seassa viisi tai kymmenen prosenttia. Kiertotalous odottaa jo 15 prosentin tankkauspistettä.

Emme ole etanolin lisäämisessä yksin. Eniten autoilevassa Yhdysvalloissa keskimääräinen etanolipitoisuus maan bensiiniautojen kulutuksesta on ollut vuoden 2020 aikana 11–12 prosenttia.

Jokapäiväinen etanoli on viime vuosisadan loppupuolella kehitetyn bioenergian näkyvin tuote. Alkusysäys tuli 1970-luvun öljykriiseistä. Tulevaisuutta ennustava Rooman klubi julisti, että ihmiskunnan on aloitettava siirtyminen uusiutuviin polttoaineisiin. Maan ja meren alta pumpattava öljy loppuu ennen aikojaan.

Kehitystyötä tarvittiin silti 30 vuotta, ennen kuin maailmantalous otti etanolin vakavasti. Se tapahtui 2005. Bioetanoli pääsi Chicagon tavarapörssiin fossiiliöljyn rinnalle.

Tutkimuksen alussa Suomessakin käytiin läpi kaikki mahdolliset pohjoiset biomassakasvit, joista polttoalkoholia voi tislata. Valinnassa olivat muiden muassa sokerijuurikas, peruna, vehnä, ohra, viljan olki, järviruoko, energiapaju ja yleisemmin metsäbiomassa.

Maailmalla bioetanoli tislataan nyt pääosin maissista ja sokeriruo’osta. Vahvin tuottaja on Yhdysvallat (54 prosenttia koko maailman kulutuksesta), kakkonen Brasilia (30) ja kolmonen Euroopan unioni (5 prosenttia).

USA:ssa etanolille on kehitetty etevä tuotepaletti. Tislaamo ostaa viljelijältä 1000 kiloa maissia. Tislauksesta myyntiin tulee 378 litraa etanolia ja 309 kuivakiloa rehua. Etanoli menee nesteenä autoilijoille. Paletin rehu menee mäskinä sikatiloille.

Etanolin tuotanto avarsi maanviljelyn ajattelua. Pellolla ei kasvateta pelkästään ruokaviljaa vaan myös bioenergiaa. Sen kylkiäisenä saadaan karjanrehua. Tai päinvastoin: karjanrehun ohella pellon tuotteesta saadaan myös polttonestettä.

Sianlihan kysynnän kasvu on USA:ssa taannut etanolin käymisestä syntyvälle mäskille menekin. Samalla se on puskuroinut etanolin jatkuvan myynnin.

Suomeen kaavailtiin 2000-luvun alussa useampia peltojen biomassaan perustuvia etanolitehtaita. Ne suunnittelivat tuotantonsa pääosin viljan olkeen. Hankkeet uupuivat vastatuuleen. Se voi johtua niiden tuotepaletin kapeudesta.

Merkittävä muutos Suomen bioetanolissa tapahtui 2017. Kajaaniin valmistui maailman ensimmäinen sahanpurusta etanolia valmistava tehdas.

Kajaanin tehdas otti oppia USA:sta. Se kehittää etanolin lisäksi moniulotteista tuotepalettia. Esillä ovat ligniini, furfuraali, tärpätti, nesteytetty hiilidioksidi sekä puuvinassi.

Puuvinassi on esimerkki uudesta kiertotalouden ajattelusta. Puuvinassi jalostuu sahanpurun käymisen mäskistä eli rankista. Vinassia voi käyttää biokaasun lähtöaineena. Vinassi tunnetaan myös nestemäisenä, typpeä sisältävänä luomulannoitteena.

Kainuun puruetanoli on kiertotalouden malliesimerkkejä. Kiertotalous tekee puusta monipuolisen kirjon hyötytuotteita. Haitallisten jätteiden määrä minimoidaan.

Puruetanolin valmistuksen soisi leviävän kaikkialle sahateollisuuden Suomeen.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 9.12.2020

Energiapuu palaa markkinoille

Energiapuun tuotanto ei ollut 2010-luvulla metsänkasvattajalle kannattavaa. Maailmanmarkkinoilla halpa kivihiili ja EU:n haparoiva hiilidioksidin päästökauppa varmistivat, että emme luopuneetkaan kivihiilen ajoissa.

2000-luvulla energiapuusta maksettiin ajoittain nykyistä paremmin. Puun tuottaja saattoi kilpailuttaa myykö tien varren puupinonsa sähköä ja kaukolämpöä tuottavalle voimalalle vai myykö pinonsa normaaliin tapaan sellutehtaalle.

Energiapuun kauppa seuraa talouslaskennan varjohintaa. Tässä tapauksessa se kertoo mikä on ylin kuutiohinta minkä voimala haluaa maksaa tienvarteen pinotusta pienpuusta, jotta siitä saatava energia on hinnaltaan hivenen alle kivihiilen energian hinnan. Varjohintaa peilataan puun määrältään merkittävimmän vaihtoehdon eli männyn kuitupuun tienvarsihintaan (hankintahintaan).

Energiapuun varjohinta on kahden osan summa. Perusosa tulee kivihiilen satamahinnasta maailmalla. Lisäosa tulee hiilidioksidin päästömaksusta.

Alimmillaan energiapuun varjohinta oli vuoden 2016 helmikuussa 17 eurossa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus oli 13 euroa ja päästömaksun osuus neljä euroa. Samaan aikaan sellutehtaat maksoivat puusta selvästi enemmän. Mäntykuidusta sai tienvarressa 27,6 euroa kiintokuutiolta. Voimalan ei kannattanut tähän hintaan energiapuuta ostaa.

Tilanne alkoi muuttua 2010-luvun lopulla. Koronakriisi aiheutti hetkellisen päästöpörssin sekaannuksen, mutta tämän vuoden lopulla sekä kivihiilen maailmanhinta että hiilidioksidin päästömaksu ovat markkinoilla taas nousseet.

Energiapuun varjohinta on joulukuun alussa 36 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 15 ja päästömaksun 21 euroa. Nyt ilmastoystävällisyyteen pyrkivän voimalan kannattaisi ostaa halvempaa tienvarsipuuta kalliimman kivihiilen sijasta.

Mäntykuidun tienvarsihinta on aavistanut muutoksen. Sekin on vuoden lopulla hienoisessa nousussa. Joulukuun alussa mäntykuidusta maksettiin koko Suomessa keskimäärin 31,8 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun varjohinnan nousu seurasi Pariisin 2015 ilmastokokouksen jälkeistä ajattelua. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä halutaan lopultakin päästä eroon. Näkyvimmin nousun puolesta on puhunut ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Macron. Hän ehdotti joulukuussa 2017 järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisestaan kolminkertaiseksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Joulukuun alussa hiilidioksidin tonnin hinta oli 30 euroa. Se on noussut jo nelinkertaiseksi Macronin kokoukseen verrattuna.

Varjohinnan nousulla on seuraamuksensa Suomen puumarkkinoille. Esimerkiksi pitkään kivihiileen uskoneet etelärannikon voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltä metsähakkeella tai puusta puristetulla pelletillä. Energiapuuta etelärannikon seutu tarvitsee paljon.

Metsänkasvattajat tykästyvät energiapuun varjohinnan nousuun. Edessä on hakkeeksi menevän pienpuun, oksien, latvusten ja kantomassan paranevat markkinat.

VELI POHJONEN

Merikarvia-lehti. Mielipide. 9.12.2020

Turvepeltojen hiilidioksidin ongelmaan löytyy ratkaisu

Ympäristö- ja ilmastoministerimme Krista Mikkonen oli huolissaan ( Maaseudun Tulevaisuus 2.12.) turvepeltojen ilmastopäästöistä.

Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) nykyiseen viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto metsistämme, vuodesta 1921 lähtien.

Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kivennäismaan pelloilta, vuodesta 1987. Keskimäärin ne päästävät, niiltä menee 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan vastakkaismerkkiset viiteluvut, luvut ovat maatiloillemme merkittävät.

Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoa, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa.

TURVEMAAN peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7 900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5 800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen hiilipäästö on 6 800 kiloa vuodessa.

Turvepeltoaan muokkaava viljelijä tarvitsee hyväkasvuista kangasmaan metsää 15 kertaa enemmän, jotta hänen tilallaan hiilen virrat kumoaisivat toisensa. Tänään ehto voi olla ylihaastava.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Niistä lupaavimpia on hieskoivun kasvatus enimmillään 30 vuoden lyhytkiertoviljelyn periaatteella.

Menetelmästä on tuoretta tutkimustietoa sekä Suomesta että Virosta.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita tutkittiin Suomessa turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret, myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

SUOMESSA hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3 220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille. Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3 450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Suomen lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Riittävän tiheässä kasvava, hyvin hoidettu lyhyen kierron hieskoivu on suo-Suomen, boreaalisen metsävyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita.

Lyhytkiertometsillä on avainrooli tulevaisuuden turvepelloilla.

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 7.12.2020

Bio­kaa­sun hyl­jek­sin­tä jo syytä lo­pet­taa – onko se vain oman­ha­jui­nen jätteen kum­ma­jai­nen?

Biokaasu on Suomen energiataloudessa vielä verraten vähäinen tekijä. Biokaasulla on kuitenkin nykyasemaansa suurempi merkitys. Se on jo pitkään tunnettu silta uusiutumattoman ja uusiutuvan, maaperästä tulevan kertakäyttöisen ja aurinkoperäisen energian välillä.

Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja. Niillä voi tuottaa energiaa teollisuudelle, ja niillä voi käyttää autoja.

Maakaasu ja biokaasu ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä eli metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Maakaasun kivihiiltä parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa vedeksi ja antaa osansa energiasta. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus tarkoittaa kuitenkin, että maakaasu voi olla vain välivaihe. Hiilidioksidin päästöjen nollatasolle pääsee biokaasulla.

Maakaasulla oli merkittävä asema jo 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen naapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. Tänään puhumme etupäässä karjanlannan, vedenpuhdistusjätteiden tai ylipäänsä yhdyskuntajätteiden biokaasutuksesta.

Joensuun yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasu sai 1990-luvun alussa tulevaisuudennäkymän. Maakaasun putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun maakaasun hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita. Ulkomaista maakaasua voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla.

Maakaasuverkkoa voi itse asiassa laajentaa sähköverkon tavoin, Etelä-Suomesta Keski- ja Pohjois-Suomeen, ja aina Tornion – Haaparannan tasolta Ruotsiin. Putkiverkkoon syötetään energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa puhdistettua kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Ostokaasua on kyllä tuotu vuosittain Venäjältä, mutta sen suhteellinen hinta on noussut epäedulliseen suuntaan.

Maakaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja on kyllä liikenteessä, mutta ne löytävät maassamme tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät latauspisteitä.

Biokaasua on hyljeksitty pitkään. Biokaasu taidetaan mieltää tänään vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävää EU:n ilmastotukea.

Suomen maatilat tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Iijiokiseutu. Kolumni. 2.12.2020

Tarvitsemme tahtotilaa lämmitykseen biodieselillä

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Näin tapahtui niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kerrostaloissa kuin omakotitaloissa.

Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Autoonsa sai ostaa tosidieseliä, energiaveroineen. Omakotitaloonsa sai ostaa lähes verotonta dieseliä, niin sanottua kevyttä polttoöljyä. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli Suomessakin päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tänään tuoreempana tavoitteena on päästä eroon ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Muutosten läpivienti ottaa aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Meillä on edelleen 130 000 kotia, jotka lämpiävät fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja. He eivät ole innostuneet markkinoiduista vaihtoehdoista: maalämmön pumpuista, aurinkopaneeleista tai puupelletin polttimista.

Tavallisella eläkeläisellä ei ole ylimääräisiä varoja investointiin, jonka hyöty parinkymmenen vuoden jaksolla voi olla olematon. Ne joilla oli varaa, ovat järjestelmän jo vaihtaneet.

Fossiilisesta lämmitysdieselistä olisi omakotitalossa päässyt eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta olisi voinut täyttää säiliönsä myös biodieselillä. Kodin öljypoltin olisi jatkanut entisellään.

Näin ajattelimme vielä vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Nimensä mukaisesti se tehtiin metsäenergiasta, pääosin hakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi siihen uskottiin löytyvän monipuolista raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Käytännössä meiltä puuttui vuosituhannen vaihteessa ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut.

Uusiutuvaa Forestera-biodieseliä ei tuettu riittävästi.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko 2020-luvulla olisimme valmiit kotien biodieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen meille tahtotilan?

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos biodieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Muutos vauhdittuisi, jos biodiesel olisi hivenen halvempaa.

Veli Pohjonen

Kansan Uutiset. Mielipide. 22.11.2020

Metsätaloudella merkillinen suunta

Syksyn hirvijahdin myötä moni metsästysseura sai tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle tilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua, pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Vuokrahan pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa maa- ja metsätalouden käytännön kokoluokan isojako päättyi Kuusamoon 1960-luvulla. 

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Onko Suomessakin meneillä maailmanlaajuinen kehitys, maankauppaus eli land grabbing? YK:n järjestö FAO on siitä huolissaan etenkin Afrikan väkirikkaissa kehitysmaissa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloutemme näyttää kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

VELI POHJONEN

Lestijoki-lehti. Mielipide. 26.11.2020

Ekosellun malli osuisi oikeaan Kemijärvelläkin

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Ohjelma liittyi silloin lisäsähkön tarpeeseen kaavaillun viidennen ydinvoimalan – Olkiluoto kolmosen – vaihtoehtojen laskentaan.

Taannoinen lisäsähkön tarve tuli metsäteollisuudesta, kuumahierteeseen perustuvista painopaperin tehtaista. Energiatavoitteisen puunjalostusohjelman vaihtoehto perustui pääosin sellun sekä siitä johdettavan kartongin tuotantoon. Tähän tarvittava energia tuli omista metsistä. Viidettä ydinvoimalaa ei olisi tarvittu kasvavan selluteollisuuden myötä.

Ohjelman ytimessä oli puuvoima. Se on energiaa, joka on lähtöisin kasvatusmetsistä. Valtaosan puuvoimaa saamme saha- ja selluteollisuudesta. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Kansakunnan taloudessa mittavat muutokset vievät sukupolven verran. Miten ohjelman tavoitteille kävi?

Metsätaloutemme pääpaaluksi ohjelma esitti talousmetsien hakkuiden lisäämistä 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta 44 miljoonaa kuutiota tasolle 64 miljoonaa kuutiota. Vuonna 2019 olimme tasolla 72 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 6,4 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2019 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11 miljoonaa kuutiota.

Sahaus tuottaa sivuvirtanaan energiaa. Esimerkiksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2019 olimme tasolla 8,3 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden varhaiseksi malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille Joensuun metsäylioppilaille ekosellun mallin. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan ekosellulla voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Koivunen laati esimerkkilaskelman myös Kemijärven sellutehtaan laajentamiseksi kaksinkertaiseksi. Laskelma esiteltiin Vuotos-soudussa kesällä 1994. Sellutehtaaseen rakennettava biovoimala olisi jauhanut puusta myyntisähköä vähintään samalla teholla (37 megawattia) kuin Vuotoksen patoon kaavailtu voimala.

Ekosellun malli ja myyntisähkön tuotanto ovat keskeinen osa uuden ajan biotaloutta. Esimerkiksi Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Vähintään samalle tasolle pyrkinevät uudet Kemin ja Kemijärven biotuotetehtaat. 

Ekosellu käänsi neljännesvuosisadan aikana metsäenergian ajattelumme. Sen jatkaminen 2020-luvulla on entistä ajankohtaisempi, kun olemme jo luopuneet tai luopumassa sähköä syövistä Kaipolan tyyppisistä painopaperin tehtaistamme.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 26.11.2020

Jatkuvaan kasvatukseen kuuluvat jatkuvat hakkuut

Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsä­hallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Kohu nousi kertaluokkaa isommaksi marraskuussa, kun Sitran yliasiamies, entinen pääministerimme ja EU-komissaarimme Jyrki Katainen totesi: ”Metsäkanalintujen metsästäjän maalaisjärjellä arvioituna avohakkuissa ei ole järkeä.”

Jatkuva kasvatus on sanontana suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poiminta­hakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäbiologian professori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää keskimäärin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Pääosa metsätilallisia ei ole harsintaan syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on metsästyksen lisäksi laajalti matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsän­hoidon painopistettä. Erityis­alueilla voisimme palata nykyi­sestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Luontoretkeilijät tykästyisivät tähän kesän kävelyreiteillään ja talven kansanhiihtoladuillaan.

Metsähallitukselle avo­hakkuista luopuminen on yksinkertaista. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään. Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa oppia 1960-luvulla käynnistyneestä metsäojituksestamme. Metsätilalliset eivät siihenkään välittömästi syttyneet. Kimmokkeen antoi eduskunta myöntämillään metsän­parannusvaroilla.

Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen olisi samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla toteutettu soistuvien metsien ojituksemme.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 25.11.2020

Viekää tuhkatkin pesästä, sanoo kiertotalous

Kiertotalous korostuu ympäristöajattelussamme 2020-luvulla. Alkuaineita, esimerkiksi typpeä ja fosforia kierrätetään jokapäiväisessä taloudessamme. Ne eivät enää paljolti kerry haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on kehityskulku, mikä on Suomen maaseudulla edennyt jo pitkään.

Kiertotalouden vanhin iskulause on: ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Sanonta tulee 1600-luvun salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi antaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Myös karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Haapavetinen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Taannoin niitä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan aikaan puun tuhkaa ajelehti kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöiksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt. Ne alkoivat kasvaa.

Tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja lopulta itsensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan nimenomaan jokivarsia myöten.

Tuhka oli keskeinen osa myös kaskiviljelyssä. Tuhka soveltui erityisesti kahden kauden satoa antavalle kaskirukiille eli pensasrukiille.

Tänään tuhka on kiertotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita. Hivenravinteista tärkein on tuhkan boori.

Arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta tuhkan fosfori on riittävän nopea puille. Se ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Parhaiten tuhka sopii karuille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tämä tutkimuslöytö oli Kannuksessa toimineen, 2017 lopetetun metsäkoeaseaseman tärkeimpiä saavutuksia, aseman 38-vuotisen elinkaaren aikana.

Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun. Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä ja Kainuun kaskimailla, voi jatkua 2020-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

VELI POHJONEN

Sotkamo-lehti. Mielipide. 24.11.2020.

Jatkuva kasvatus on metsänparannukseen verrattava taloustoimi

Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Kohu nousi kertaluokkaa korkeammalle marraskuussa, kun Sitran yliasiamies, entinen pääministerimme ja EU-komissaarimme Jyrki Katainen totesi että ”Metsäkanalintujen metsästäjän maalaisjärjellä arvioituna avohakkuissa ei ole järkeä.”

JATKUVA KASVATUS on sanontana suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäbiologian professori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää keskimäärin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Pääosa metsätilallisia ei ole harsintaan syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

MEILLÄ ON KUITENKIN matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Luontoretkeilijät tykästyisivät tähän kesän kävelyreiteillään ja talven kansanhiihtoladuillaan.

Metsähallitukselle avohakkuista luopuminen on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

MUUTOKSEEN VOISI ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen olisi saman tyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme.

Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan. Moni metsätilallinen muistaa vielä 1960-1980 kauden metsiämme kohentaneet metsänparannuslainat.

2020-luvulla harsintametsätaloutta voisi myös monipuolistaa, kehittää sitä uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla jatkuvan kasvatuksen järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Biomassaa saadaan lisää 20-30 prosenttia tavalliseen ainespuuhun verrattuna.

EDELLEEN NIUKASTI käytetty energiapuuvaramme ovat kannot. Niiden hajautettu korjuu harsintametsätaloudessa nopeuttaisi etenkin luonnonkuusikoiden uusiutumista, hieman kuusten myrskykaatojen tapaan. Kantojen poisto hakkuun yhteydessä hillitsisi myös juurikäävän leviämistä.

Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa kantopuun korjuu pelkkään ainespuuhun verrattuna nostaisi biomassan tuotantoa noin neljänneksellä.

Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle ja Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston huipulle. Etenkin matkailun ja maisemoinnin erityisalueilla metsänhoidollisen, energiatavoitteisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

Suomenmaa. Mielipide. 17.11.2020

Ilmastometsät odottavat verouudistusta

Luonnonvarakeskus on mitannut ilmastometsämme Hangosta Utsjoelle ulottuvilla linjoilla 12 kertaa, vuodesta 1922 lähtien. Viimeksi mittaukset tehtiin vuosille 2011 ja 2015. Lähtövuonna runkopuuta oli 2356 ja loppuvuonna 2473 miljoonaa kuutiota. Kasvukauden 2019 jälkeen olemme tasolla 2574 miljoonaa kuutiota.

Koko maapinta-alaa (30,4 miljoonaa hehtaaria) kohti meillä on runkopuuta 84,7 kuutiota hehtaarilla. Runkopuusta johdettu hiililuku eli alkuainehiilen määrä (rungot, oksat ja juuret) on vastaavasti 29,9 tonnia maahehtaarilla. Hakkuista huolimatta hiililukumme kasvaa.

Suomen metsät ovat ilmastometsiä. Ne nielevät ilmakehästä hiiltä vuodesta toiseen. Nieluvirta on keskimäärin 345 kiloa hiiltä vuotta ja maahehtaaria kohti.

Ilmastokamppailussa hiilen virroilla on verohallintoa jo lähitulevaisuudessa kiinnostava rahallinen arvo. Vuodesta 2004 lähtien EU:n päästöpörssi on hinnoitellut ilmastohiilen. Marraskuun alussa sen arvo oli 95,3 euroa alkuainehiilen tonnilta.

Hinta oli pitkään pohjalukemissaan, alle 20 eurossa tonnilta. Tähän kiinnitti huomiota ilmastokamppailua nykyisin vetävä Ranskan presidentti Macron. Hän ehdotti joulukuussa 2017 järjestämässään Pariisin kokouksessa, että päästöhiilen hintaa nostetaan merkittävästi. Tätä kohti kehitys on vuoden 2017 jälkeen edennyt.

Jos voisimme laskuttaa marraskuun hinnalla EU:n ilmastorahastoa vuotuisesta hiilen nieluvirrastamme, tulos olisi melkoinen. Yhtä maahehtaaria kohti laskutus olisi 32,9 euroa vuodessa. Koko maa-alaltamme vuosilaskutus olisi 999 miljoonaa euroa. Keskimäärin yksi suomalainen voisi kuitata EU:lta metsähiilen nielurahaa 181 euroa vuodessa.

Mitä pidemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä halutummaksi ja arvokkaammiksi metsien hiilivarastot nousevat. Niille löytyy lopulta rahoituksensa niin Suomessa, muualla Euroopassa kuin kaikkialla maapallolla.

Ilmastonmuutoksen merkitys ja pitkäkestoisuus ovat kuitenkin sitä luokkaa, että metsien hiilivarastoja ja hiilen nieluvirtoja ei tulisi kytkeä hetkellisiin tukiaisjärjestelmiin. Hiili olisi luontevampaa kytkeä vakiintuneeseen metsäverotukseen.

Eri kokoluokan metsätilat, yhteismetsät ja yhtiömetsät ilmoittaisivat vuosittaisessa veroilmoituksessa hiilivarastonsa sen hetkisen suuruuden. Hiilivaraston laskenta on tänä päivänä edistynyt. Sen voi tehdä esimerkiksi kännykkäsovelluksella tai metsaan.fi palvelulla.

Verotoimisto laskisi vuosi-ilmoituksen pohjalta metsätilan, yhteismetsän tai yhtiömetsän edellisen vuoden hiilivirran suunnan ja suuruuden, määrittäisi sen rahallisen arvon ja liittäisi sen verojen koko pakettiin. Hiilitonnin vuosihinnan määrittäisi ylempi verohallinto, vuosittaisen päivärahan tai kilometrikorvauksen tapaan.

Hyvin metsäänsä hoitava kokisi hiilimaksun veronpalautuksena. Huonosti metsäänsä hoitava kokisi hiilimaksun jälkiverona. Hän, hänen yhteisönsä tai yhtiönsä oli hakannut metsää sen kasvua enemmän ja aiheuttanut ilmastopäästön. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastoveroa.

VELI POHJONEN 

Sieviläinen. Lukijalta. 6.11.2019.

Biotaloudella on ruokohelvestä opittavaa

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla sen viljelystä rehuksi kiinnostui Perä-Pohjolan koeaseman, Apukan johtaja, tohtori Aimo Isotalo.

Hän keräsi ruokohelven siemeniä Tornionjoelta ja kylvi ne Apukan pelloille. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Pohjoiset karjatilat eivät helpeen syttyneet, vaan pitäytyivät timoteissä.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyä esitti Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut 1989 Vattenfallet-yhtiön bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa. Kuusinen päätteli hyvin kasvaneen ruokohelven menestyvän myös Suomessa.

Helvestä haluttiin biokaasua ja sellua

Kuusisen ajatteli yhdistää heinäkasvilla energian ja sellun. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään ensin lähitehtaassa heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään tehtaan kyljessä olevaan biokaasureaktoriin. Biotuotteita on kaksi, ja niiden yhdistelmä luo biotalouden tarvitseman lisäarvon.

Kuusinen kertoi ajatuksesta taannoiselle koulukaverilleen, Helsingin yliopiston kasvinviljelytieteen professori Eero Varikselle. Varis välitti ajatuksen edelleen Jokioisten kollegalleen, Maatalouden Tutkimuskeskuksen professori Timo Melalle.

Heinäsellulle oli silloin maailmalla kysyntää. Suomeenkin tuotiin Pohjois-Afrikasta esparto-heinää lujittamaan seteli- ja raamattupaperia. Niiden tarvitsemaa ohkopaperia valmisti muun muassa Tervakosken paperitehdas Hämeessä. Kuusinen ajatteli pohjoista ruokohelpeä eteläisen esparton korvaajaksi.

Ohkopaperin ajatuksesta Jokioisten viljelyyn

Kuusinen järjesti Tervakoskelle biotalouden varhaisen retken, mihin osallistuivat myös professori Mela assistentteineen sekä allekirjoittanut. Puimme ruokohelvestä tehtävän ohkopaperin ajatusta tehtaan Tervakosken selluinsinöörien kanssa.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Jokioisiin keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Hanketta veti oululainen teknologiayhtiö Chempolis. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Ohkopaperin markkinat olivat hiipuneet, eivätkä rahoittajat halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua myyntiin.

Tämän jälkeen ruokohelvelle jäi vain bioenergia. Helpikaasu jäi kuitenkin tässä vaiheessa pois. Ruokohelpi tuntui mutkattomammalta polttaa sellaisenaan kuin käyttää ensin biokaasuksi.

Helpiviljelyn vahva nousu Juha Korkeaojan aikana

Ruokohelven energiaviljely yleistyi 2000-luvulla nopeasti. Vahvasti asiaa ajoi silloinen maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala on 170'000 – 200'000 hehtaaria.

Esitellessään selontekoa Korkeaoja arvioi vielä, että 5-10 vuoden näkemällä bioenergiaa voitaisiin tuottaa aina 400'000 – 500'000 hehtaarilla, eli neljänneksellä peltoalastamme. Yhteenvedoksi hän päätteli, että silloisen tiedon mukaan ruokohelpi tai ylipäänsä energiaheinä ovat Suomen oloissa kilpailukykyisimmät energiakasvit.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19'000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua, sillä ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä.

Vuonna 2014 ruokohelpeä kasvoi 5800 hehtaaria. Paaleja näkee edelleen siellä täällä sisämaassa. Osa helpeä menee nyt karjan rehuksi.

Piituhka paataa kattiloiden arinat

Voimalan kattilassa ruokohelpi muistuttaa enemmän viljan olkea kuin haketta. Kun ruokohelvessä on tuhkaa 5,5 prosenttia, oljessa on seitsemän. Metsähakkeessa tuhkaa on 1,5 prosenttia.

Ratkaiseva ero on alkuaine piissä. Keväisessä helpimurskeessa piitä on 4,5 kertaa enemmän kuin hakkeessa. Korkea piipitoisuus antaa helven korrelle sen tarvitseman tukevuuden.

Puu rakentaa tukevuutensa omilla kuiduillaan ja vuosirenkaillaan. Puu tarvitsee piitä vain vähän.

Voimalassa pii on haitta. Helvestä palanut piituhka sulaa ja paataa arinoita. Ongelma yritettiin ratkaista silppuamalla ruokohelpi polttoturpeen sekaan ja säätämällä palaminen mahdollisimman puhtaaksi.

Polton ongelma ei ratkennut. Ja kun ostetun energiatuotteen laatu oli kehno, voimala ei ollut siitä halukas maksamaan.

Ruokohelven hintakin oli mysteeri; hintaa ei koskaan noteerattu verkkosivuilla tai ammattilehdissä, energiapuun ja turpeen tavoin.

2010-luvulla ruokohelven viljelyltä, kaupalta ja poltolta putosi kannattavuus. Marraskuussa 2011 Yleisradio raportoi tilanteen uutisissaan toteamalla, että ruokohelpi oli energiafloppi.

Biotalous menestyy vain kysytyllä tuotepaletilla

Ruokohelven neljännesvuosisadan kestänyt tarina on opetus nousevalle biotaloudelle. Vaikka raaka-ainetta tuotetaan paljon, sen jalostus saa riittävän kannattavuuden vasta kun lopussa on useamman tuotteen kestävä ja kysyntähakuinen yhdistelmä, tuotepaletti.

Alkutuotannolle tärkeää on, että maatilalta myytävälle tuotteelle syntyy avoin markkinahinta mahdollisimman pian.

Kun sellu ja ohkopaperi putosivat ruokohelven tuotepaletista, pelkkä bioenergia ei enää kyennyt takaamaan markkinaa. Se oli tappio maamme maatiloille.

Maaseudun Tulevaisuus. Yliöartikkeli 27.8.2014

Vaihtoehto metsätalouteen

Alkuvuoden 2020 korona-kriisin jälkeisessä taloustilanteessa puhe metsien avohakkuista on palautunut päivän aiheeksi. Luontojärjestöthän tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuvasta kasvatuksesta on tieteen tasolla eniten puhunut metsäprofessori Erkki Lähde. Hän aloitti tutkimuksensa 1970-luvulla toimiessaan Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen tutkimusaseman ensimmäisenä johtajana.

Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin kasvun mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Kiistatonta on vain kasvinjalostus. Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita viljeltäviksi - avohakkuun aukeille. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen. Luonto kyllä risteyttää muuttuneeseen ekosysteemiin sopivia, uusia luonnollisia lajikkeitaan itsekin. Mutta luonnon kierrossa tähän menee kymmeniä, ellei satoja vuosia.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole harsintametsätalouteen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on kuitenkin eri puolella Suomea matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Matkailu tykästyisi tähän Lapin maisema-alueilla, kesän maastopyöräilyn retkireiteillä ja talven kansanhiihtoladuilla.

Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja tuskin kukaan metsätilallinen halajaa. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan.

Harsintametsätalouden vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle. Matkailun ja maisemoinnin erityisalueilla metsänhoidollisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Mielipide. 12.11.2020

Puudieseliä odotetaan edelleen

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Näin tapahtui niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Autoonsa joutui ostamaan tosidieseliä, energiaveroineen. Omakotitaloonsa sai ostaa lähes verotonta dieseliä, niin sanottua kevyttä polttoöljyä. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli Suomessakin päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tänään tuoreempana tavoitteena on päästä eroon ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Muutosten läpivienti ottaa aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Meillä on edelleen 130 000 kotia, jotka lämpiävät fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja. He eivät ole innostuneet markkinoiduista vaihtoehdoista: maalämmön pumpuista tai aurinkopaneeleista.

Tavallisella eläkeläisellä ei ole ylimääräisiä varoja investointiin, jonka hyöty koittaa vasta parinkymmenen vuoden päästä. Ne joilla oli varaa, ovat järjestelmän jo vaihtaneet.

Fossiilisesta lämmitysdieselistä olisi omakotitalossa päässyt eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta olisi voinut täyttää säiliönsä myös biodieselillä. Kodin öljypoltin olisi jatkanut entisellään.

Näin ajattelimme vielä vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle puudieselin, Forestera-polttoöljyn. Nimensä mukaisesti se tehtiin metsäenergiasta, pääosin hakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi siihen uskottiin löytyvän monipuolista raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Käytännössä meiltä puuttui vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila. Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut.

Uusiutuvaa Forestera-puudieseliä ei tuettu riittävästi.

Dieselillä lämmitys jatkuu omakotitaloissa vääjäämättä. Joko 2020-luvulla olisimme valmiit kotien puudieseliin, seuraavan sukupolven Foresteraan? Joko ilmastonmuutos antaa siihen meille tahtotilan?

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos puudieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Muutos vauhdittuisi, jos puudiesel olisi hivenen halvempaa.

Metsälehti. Lukijalta. 5.11.2020.

Metsäenergiastako verotalouden sampo?

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa metsäväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Ympäristöpolitiikkamme ytimessähän puuvoima on ollut jo neljännesvuosisadan, ja täysin verottomana.

Myös EU:n suuntaan olemme tähän saakka korostaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi enää ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi mieluusti olla alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle latvuksia ja oksia.

Hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisen erilaisella tavalla. Päästökauppa vie jo harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Kesän hellekaudet korostivat ilmastometsänhoidon ja palometsänhoidon kytköstä. Pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä myös yli 6-senttisen kuitupuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Se tapahtuisi, jos alkaisimme tukitietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä selvemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta lisää pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva maailman vientimme odottaa.

Veromuutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Onko metsäenergiasta tekeillä verotalouden sampo? Muutosta ei tulisi kuitenkaan luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Koillis-Savo. Mielipide. 27.8.2020

Viljele ja varjele metsiä myös 2020-luvulla

Huoli puun riittävyydestä, metsistä, soista ja ylipäänsä luonnosta kasvaa vuodesta toiseen. Metsätalous tarkistaa ilmastokamppailun myötä suuntaansa. Metsää on jatkossa joka tapauksessa viljeltävä lisää. Miten käy varjelun, minkä verran metsää on suojeltava jatkossa?

Suojelussa on kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä sukupolvelta toiselle. Haluamme erityisesti, että harvinaiset eläin- ja kasvilajit eivät kuole aikanamme sukupuuttoon.

Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet, laskeneet ja tietokonein mallittaneet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. Se on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin tarpeeksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Painavin niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolla sovittiin kaikille seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi on jo tällä tiellä, tosin hivenen myöhässä. Lisäämme kyllä suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,5 miljoonaa hehtaaria vuonna 2016 ja 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Suojelun alueissa on mukana metsä- ja kitumaan lisäksi joutomaata ja muuta metsätalousmaata.

Koko maapinta-alaamme (30 miljoonaa hehtaaria) kohti laskien vuoden 2016 suojelun prosentti oli 14,8. Vuoden 2019 prosentti on 15,5 %. Tällä vauhdilla saavutamme Aichin 17-tavoitteen 2020-luvun loppupuolella.

Suojelussamme on kaksi kiusallista painottumaa. Lienemme suojelleet suhteellisesti liikaa Lapin ylämaata ja liian vähän vaikkapa Etelä-Suomen korpisoita. Toinen painottuma koskee maanomistusta. Yli 80 prosenttia luonnonsuojelua on Metsähallituksen mailla. Valtaosa metsiämme on kuitenkin yksityismailla. Näiden kahden epäsuhdan vuoksi tulemme kiistelemään metsien varjelusta jatkossakin.

Japanin Aichin sopimuksessa on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 17 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn vielä 83 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa Aichin mukaan 17 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

Jotta emme ajautuisi 2020-luvulla takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Aichin prosenttia 17 voisivat tavoitella paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat ja perhemetsät.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 27.8.2020

Kaukolämmön ydinmiilut kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä, korvaamalla sen jatkuvasti kasvavalla hakkeella. 

Metsähakkeen rinnalle kivihiilen korvaajaksi kaukolämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienet ydinmiilut, pienet ydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin vielä kaukana kiertotaloudesta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa maapallon alkuaineista.

Alkuaineita kemia tuntee 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. 

Kasvi- ja eläinkunnan kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Elävässä luomakunnassa kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten ydinjätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi, ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei vielä kestä rintamaiden kaupunkien pieniä ydinmiiluja. Uusiutuvaa metsäenergiaa kiertotalous on aina kestänyt.

Veli Pohjonen

Raahen Seutu / Raahelainen. Mielipide. 7.11.2020 

Pienet ydinmiilut ovat vielä kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä, korvaamalla sen jatkuvasti kasvavalla hakkeella. 

Metsähakkeen rinnalle kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienet ydinmiilut, pienet ydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin vielä etäällä kiertotaloudesta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa maapallon alkuaineista.

Alkuaineita kemia tuntee 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. 

Kasvi- ja eläinkunnan kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Elävässä luomakunnassa kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten ydinjätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi, ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei vielä kestä taajamien pieniä ydinmiiluja. Uusiutuvaa metsäenergiaa kiertotalous on aina kestänyt.

Veli Pohjonen

Siikajokilaakso. Mielipide. 5.11.2020.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän

Maakaasu ja biokaasu ovat energiataloutemme yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa ilmastoa lämmittäväksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus tarkoittaa kuitenkin, että maakaasu voi olla vain välivaihe. Hiilidioksidin päästöjen nollatasolle pääsee biokaasulla. 

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Tutkimusta veti biokaasun varhainen innovaattori Simo Leinonen. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Siikasalmen koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti biokaasurin bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Siikasalmella kokeiltiin myös hirven vatsasta peräisin olevia bakteereita. Puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita. Ulkomaista maakaasua voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa voi laajentaa. Putkiverkon voi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja on liikenteessä, mutta ne löytävät maassamme tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 2.11.2020

Pienet ydinmiilut vielä kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä, korvaamalla sen jatkuvasti kasvavalla hakkeella.

Metsähakkeen rinnalle kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienet ydinmiilut tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin vielä kiusallisen etäällä kiertotaloudesta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

KIERTOTALOUS perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa maapallon alkuaineista.

Alkuaineita on kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä.

Eläinkunnan osalta vastaavaa alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta.

Kasvi- ja eläinkunnan kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Elävässä luomakunnassa kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole kierrätyksessään tarvinneet.

KAUKOLÄMMÖN pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten ydinjätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi, ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei vielä kestä taajamien pieniä ydinmiiluja. Uusiutuvaa biovoimaa kiertotalous on aina kestänyt.

Sisä-Savo. Mielipide. 15.10.2020

Tarvitsemme ruokaturvan seurantaa

Koronavirus on nostanut ruokaturvan taas esille. Saammeko varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku ja ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Vuonna 2019 se oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 608 viljakiloa per henkilö. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun sateettomasta jaksosta.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti.

1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla. 1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran 1968. Sen jälkeen, ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella, ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa.

Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata hyvinvoinnin maa Suomessakin yhä tarkemmin.

Toivottavasti maatilamme saavat viljapeltoa kylvetyksi jatkossa riittävästi niin, että ruokaturvaamme ei tule mennyttä kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

Veli Pohjonen

Viiskunta. Mielipide. 28.10.2020

Met­sä­ta­lous kääntyy mer­kil­li­seen suun­taan – hir­vi­jah­ti ei si­joi­tus­yh­tiö­tä var­si­nai­ses­ti kiin­nos­ta

Syksyn hirvijahdin myötä moni metsästysseura on saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijälle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua. Ehdotettu maksu on ollut varsin vähäinen, luokkaa yksi euro hehtaarilta.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa kaikille hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Samalla on alkanut huolestuttaa, mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla. Metsätaloutemme kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 28.10.2020

Metsätalous kääntymässä merkilliseen suuntaan – "Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää"

Syksyn hirvijahdin myötä moni metsästysseura on saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijälle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua. Ehdotettu maksu on ollut varsin vähäinen, luokkaa yksi euro hehtaarilta.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa kaikille hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Samalla on alkanut huolestuttaa, mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

BRITTILÄINEN talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä.

Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

JOHN LOCKEN oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Koillismaan viimeisessä jaossa manttaali tarkoitti 750 hehtaaria.

Olemmeko siirtymässä metsätaloudessamme perinteisistä perhemetsälöistä yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Manttaalien määrä on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloutemme näyttää kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 26.10.2020 

Metsätalouden suunta

Syksyn hirvijahdin myötä useampikin metsästysseura lienee saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu. 

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloutemme kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 21.10.2020

Suomen peltoviljely on saamassa uuden suunnan

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Viivoitus vaikutti myös tämänpäiväiseen maataloutemme ilmastotiekarttaan. Maa- ja metsätaloustuottajien keskusjärjestö (MTK) julkisti sen heinäkuussa 2020.

Molempien karttojen ohjurina on turve. Tiedeakatemiamme paalutti jo kymmenen vuotta sitten, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin ajattelimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin. EU:n suuntaan ajoimme käsitettä: turve on hitaasti uusiutuva luonnonvara.

Ajattelumme taustalla oli myös maatalouden tulevaisuus. Sitä on pohdittava kymmeniin vuosiin ulottuvan aikajaksolla. Merkittävän lisäponnen ajatteluun antoi Yhdistyneitten Kansakuntien (YK:n) syksyn 2009 ruokakokous.

YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500,000 hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme eri puolilta Suomea, tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suopohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura. Myös vehnän viljely suopohjilla olisi maantieteellisesti lisääntynyt, vehnän tuleentumisrajaan saakka.

MTK:n maatalouden ilmastotiekartta käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan. Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää, hiilidioksidia päästävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi kyllä jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi tullee askarruttamaan peltoviljelijöitä, metsätilallisia, ympäristöväkeä ja metsäteollisuutta.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Mihin peltoviljely onkaan jatkossa menossa? Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 14.8.2020

Metsäteollisuudessa on tapahtunut energiamuutos

Vuosi 2020 jää metsähistoriamme merkkivuodeksi, kun UPM ilmoitti elokuussa sulkevansa maamme suurimman paperitehtaan Kaipolassa. Paperin alamäki ei ole yllätys, sillä painopaperi on hiipunut jo parikymmentä vuotta. 

Edellinen mittava metsäteollisuuden muutos tapahtui 1960-luvulla. Taustalla oli silloinen huoli raakapuun riittävyydestä. Ratkaisu löytyi sähköstä. Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. 

Teollisuus siirtyi sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste. Painettujen lehtien paperin kysyntä näytti nousevan maailmalla, alati kiihtyen.

Mekaaninen kuumahiertäminen säästää puuta, mutta se syö sähköä. Sen riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta kaatoi hankkeen vielä 1992. Samana vuonna jo ounasteltiin, että "hankkeelta putoaa pohja pois, jos mekaanisen massan valmistus onkin iltaruskon alaa” (MT 7.3.1992).

Teollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima Oy sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002. Paperiteollisuuden ajama voimala käynnistynee tuoreimman ennusteen mukaan helmikuussa 2022. Ydinsähköä tarvinneet paperikoneet ovat silloin jo poistuneet.

Kaipolan kohun varjoon on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen. Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää.

Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän. Merkittävin puuvoiman saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella. Sellun ohella Äänekosken laitos tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Samaan ylituotannon prosenttiin päässevät myös Paltamon, Kemin ja Kemijärven uudet biotuotetehtaat. Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla.

Metsäteollisuuden iso energiamuutos on jo tapahtunut. Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo pitkään kestänyttä kaarta. Tarvitsemmeko laitosta todella, biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Tänään puuvoimaa sähkönä tuottavat biotuotetehtaat, ydinvoimaa kulutti eilen painopaperi.

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 19.10.2020

Energiametsätalouden uusi suunta

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa talousväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Tähän saakka olemme ajaneet ilmastokantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi enää ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi mieluusti olla alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle latvuksia ja oksia.

Hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisen erilaisella tavalla. Päästökauppa vie harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Kesän hellekaudet korostivat ilmastometsänhoidon ja palometsänhoidon kytköstä. Pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa vaanivia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä myös yli 6-senttisen kuitupuun ajautumista lämpölaitoksiin. Se tapahtuisi, jos alkaisimme tukitietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä selvemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta lisää pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva maailman vientimme odottaa.

Veromuutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Jos professori Ollikaisen ehdotus saa hyväksynnän, toimiin on syytä tarttua välittömästi. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 22.8.2020