Energiapuun hintamysteeriin on ratkaisu

Bioenergian, tyypillisesti energiahakkeen kysyntä on parhaillaan nousussa, kun turpeen poltto hiipuu. Rinnankorkeudeltaan 6-10 senttimetrisen, karsimattoman energiapuun tienvarsihinta oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Kun riukupuu keräillään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan rekoilla lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa voimalan porttihinta energiahakkeelle oli tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun hinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta pitäisi olla palkkaa aktiiviselle metsätilalliselle, osan palkkaa haketuksen ja kuljetuksen urakoitsijoille. Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 hintamysteeriä. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein 58 euroa kiintokuutiolta. Tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta ja kuljetuksesta.

Jos tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

VTT selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, tutkijat pohtivat voisiko pystykasvuston puida suoraan hakkeeksi.

Parhaiten puintimenetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta Ruotsista. Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hintamysteeriin on ratkaisu. Meidän siirryttävä hakkeen tuotannossakin keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 31.1.2022

Turvetalouden kehitys vaarassa --- Arkiston käsikirjoituksia (1997)

TURVETALOUDEN KEHITYS VAARASSA - hiilidioksidin haittaveroa ei tulisi kerätä turpeelta

     Turvevoiman kausi käynnistyi 1971, kun eduskunta määräsi Valtion Polttoainekeskuksen (Vapo) lisäämään polttoturpeen vuosituotantonsa 10 miljoonaa kuutioon. Aikaa annettiin 20 vuotta. Lähi-idässä puhkesi öljysota 1973. Se kaksinkertaisti tavoitteen, 20 miljoonaan kuutioon.

     Sota-ajan jäännöksenä kitunut polttoturve olisi poistunut Vapon tuotevalikoimasta, ellei eduskunta olisi tahtonut toisin. Selvän tavoitteen saatuaan turvemiehet panivat toimeksi. Tavoite saavutettiin aikataulussa. Ensimmäisen kerran 20 miljoonan kuution raja ylittyi 1986 ja pysyvämmin vuodesta 1992.

Suovarallisuutemme on edelleen suuri

     Suomi on suon maa. Joka kolmas hehtaarimme on suota. Kaikkiaan suoalaa on rapiat 10 miljoonaa hehtaaria.

     Vastoin vallitsevaa käsitystä soitamme on luonnontilassa edelleen paljon, noin 40 prosenttia. Puolet soistamme, 5.3 miljoonaa hehtaaria, on ojitettu metsänkasvulle. Pelloiksi soita on raivattu miljoona hehtaaria. Turvetalous on varannut soita runsaat 100 000 ha eli prosentin.

     Määrältään suoluontoamme ei uhkaa mikään. Suotyyppien ja niiden kasviston ja eläimistön moninaisuus eli biodiversiteetti ovat sen sijaan vaarassa.

     Ongelma on Etelä-Suomessa. Etenkin rehevät, eteläiset korvet ovat ojikkoina jo lähes kaikki. Niistä osa jouduttaneen palauttamaan suojelun nimissä luonnontilaan. Siihen on helppo ohje: jätä ojat huoltamatta tai tuki laskuojan suu. Suo ottaa omansa, ja ojikko palautuu korveksi.

     Suot ja niiden turve ovat merkittävä osa luonnonvaraamme. Samoin kuin metsiä tarvitsemme myös soita talouskäyttöön. Luonnosta toimeentulonsa ammentava ihminen saa käyttää turvetta hyödykseen siinä kuin muitakin luonnonvaroja. On vain muistettava kestävän talouden sääntö. Luonnonvara suo ei saa vähentyä, ei määrältään eikä laadultaan. Sääntö koskee myös turvetta.

Turveteollisuus kasvoi vahvaksi elinkeinoksi

     Turve on monelta kannalta kelpo raaka-aine. Sitä riittää. Koko maan turvevarat kasvavat nopeammin kuin turpeen poltto niitä syö.

     Turve on kotimaista. Vipuvaikutuksineen se työllistää noin 6000 suomalaista, etupäässä maaseudulla. Urakoitsijat ja konepajat tietävät turpeen merkityksen. Kunnat ja valtio saavat turpeesta tuoretta verotuloa.

     Parin vuosikymmenen aikana maahamme syntyi uusi, alueellisesti merkittävä, omavarainen ja vahva elinkeinoelämän ala, turveteollisuus. Ala on kehittynyt vakaasti. Turpeen osuus maamme energiakakusta on noussut seitsemään prosenttiin.

     Lamasta nousevan kansantalouden miljarditalkoissa kaikkia säästöjä ja tuloja on käytävä edelleen läpi. Turve on Suomelle varma tulon lähde. Se säästää ulkomaista energiaa noin miljardin markan verran vuodessa.

     Turvetuotannon vakaalle kehitykselle on tullut kuitenkin parin viime vuoden aikana uhka: hiilidioksidin päästöjen haittavero.

Haitallisen hiilidioksidin päästöt nousevat

     Vuonna 1996 Euroopan Unionin ympäristöministerit sopivat Unionille yhteisen tavoitteen vähentää ilmakehää lämmittävän, haitallisen hiilidioksidin päästöjä. Niiden on pudottava vuoteen 2010 mennessä 15 prosentilla. Vertailuvuosi on 1990. Tavoite vaihtelee maittain. Saksa, Itävalta ja Tanska pudottavat päästöjään 25 prosenttia. Ranskalle ja Suomelle riittää paluu vuoden 1990 tasoon.

     Suomen hiilidioksidipäästö vuonna 1996 oli 63 miljoonaa tonnia. Vuodesta 1990 nousua on 8 miljoonaa tonnia.

     Eniten hiilidioksidia pääsee lämmityksestä ja lämpövoimaloista. Kivihiili päästää 14 miljoonaa tonnia vuodessa, raskas polttoöljy 4 ja kevytöljy 5 miljoonaa tonnia. Myös liikenteen päästöt ovat suuret, 11 miljoonaa tonnia.

     Hiilidioksidin päästö putoaa nollaan, kun fossiilipolttoaineet korvaa puu. Toki puukin palaa hiilidioksidiksi, mutta sitä ei lasketa haitalliseksi päästöksi.

     Puut tarvitsevat kasvaakseen juuri saman määrän hiilidioksidia, mitä ne palaessaan päästävät. Puun hiilidioksidi on kiertävää, eikä kertyvää kuten kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla. Tämän vuoksi energiapuu on Euroopan unionissa haittaveroton.

     Entäpä turve? Turpeen hiilidioksidipäästö 1996 oli 9 miljoonaa tonnia. Onko turpeen hiilidioksidi kiertävää? Palautuuko hiilidioksidia sammaleen, sarojen ja muiden suokasvien kasvuun sama määrä, minkä turve palaessaan päästää? Koko maan tasolta katsoen tilanne on juuri näin, kiitos laajan suoalamme ja sen kasvillisuuden. Tämän mukaan turvetalouden hiilidioksidia ei tulisi laskea haitalliseksi päästöksi.

Turve ja puu korvaavat kivihiilen ja polttoöljyn

     Hiilidioksidin päästöjen palauttaminen vuoden 1990 tasoon on ankara tavoite. Se toteutuu vaikkapa seuraavin vaihtoehdoin. Vuoteen 2010 mennessä kaksi kolmasosaa autoistamme kulkee sähköllä. Joka toinen kivihiilivoimala vaihtaa polttoaineen. Tai luovumme lähes kaikesta polttoöljystä. Lisäehto on, että minkään fossiilisen polttoaineen käyttö ei enää nykyisestään lisäänny. 

     Kivihiilestä ja polttoöljystä irtaantuminen on helpointa. Niitä korvaava polttotekniikka on jo kehitetty. Jos hiilidioksidin haittaverotus etenee Ruotsin mallin mukaan, vaihtoehtoiset polttoaineet, turve ja puu, syrjäyttävät kivihiilen ja polttoöljyn vuosikymmenessä, parissa.

     Turpeen lisäkäyttöä varjostaa nyt uusi ympäristöajattelu, jonka mukaan turvetta tulisi haittaverottaa fossiilipolttoaineiden tavoin. Siitä on jo merkki kauppa- ja teollisuusministeriön energiatilastointi. KTM laskee hiilidioksidin päästäjinä samaan joukkoon kivihiilen, öljyn, maakaasun ja turpeen. Jos tämä kanta pääsee voitolle, EU-tavoite on kaksin verroin vaikeampi saavuttaa.

      Hiilidioksidin haittaverotus voi pysäyttää turvetalouden vakaan kehityksen, ja jopa kääntää sen laskuun. Turveala on Keski- ja Pohjois-Suomen aluetaloudelle ja työllisyydelle niin tärkeä, että suomalaisten kannattaisi yksissä tuumin ajaa EU-neuvotteluissa kansallisesti itsekästä linjaa: turve olkoon hiilidioksidin päästöiltään neutraali, nollaverotettu polttoaine. 

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 22.8.1997

*****

Kommentti 30.1.2022: Käsikirjoitusta ei liene tässä muodossa hyväksytty julkaistavaksi

Hakkeen tuotannossa keräilystä viljelyyn

Metsästä keräämäämme energiapuuta on ohut riuku, joka ei ole vielä turvonnut paperipuun kokoon. Energiapuu on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta, jota maassamme riittää.

Turpeen polton hiipuessa energiahakkeen kysyntä on parhaillaan nousussa. Rinnankorkeudeltaan 6-10 sentin, karsimattoman energiapuun hankintahinta maassamme oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Tällä hinnalla pienpuu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana, ja lopulta tienvarteen keräämässä riukukasassa.

Kun riukupuu jatkokerätään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa energiahakkeen keskimääräinen voimalan porttihinta on jo tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun kuutiohinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta pitäisi olla palkkaa metsäänsä kasvattavalle, ja osan palkkaa koneurakoitsijoille energiapuun haketuksesta ja kuljetuksesta.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 yhtälön merkillisen tilan. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta. Ja tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta sekä kuljetuksesta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi.

Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta.

Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 29.1.2022

Kun varjelet 30 prosenttia, varaudu viljelemään 70 prosenttia

Huoli puun riittävyydestä ja metsistä ylipäänsä kasvaa vuodesta toiseen. Metsänviljelyä ja metsänhoitoa on joka tapauksessa puun tuotannolle tehostettava. Miten käy varjelun, minkä verran metsää on suojeltava jatkossa?

Entä suoperäiset maamme. Päätyvätkö ne lähes kaikki suojeluun?

Suojelussa on kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan aikanamme sukupuuttoon.

Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen?

Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. Se on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Suojelun alueissa on mukana metsä- ja kitumaan lisäksi joutomaata.

Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotetaan Kunmingin toisessa kokouksessa toukokuussa 2022.

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme, vaikkapa Kunmingin vielä teoreettiset 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi turvepohjaista metsä- ja peltomaata sekä avosuota meillä on Suomessa noin 10 miljoonaa hehtaaria. Maa- ja metsätaloudessa siitä voi jatkaa Kunmingin mukaan seitsemän miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme tätä maaresurssia puulle, nurmille tai yksivuotisille kasveille. Meidän on vain löydettävä ilmaston kannalta mahdollisimman hiilineutraalit viljelymenetelmät.

Jotta emme ajautuisi 2020-luvulla loputtomilta tuntuviin  ympäristökiistoihin, maa- ja metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Uutta Kunmingin suojelun prosenttia pääsevät tavoittelemaan paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat, perhemetsät ja maatilat.

Kunmingin kokousten jälkeen maa-alueidemme varjelu etenee, mutta niin voi edetä myös maa-alueidemme viljely.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 27.1.2022

Turvepeltojamme tarvitaan ruokaturvaan – Hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja

Korona-virukset ja niiden aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat taas ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000. Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän kuitenkin pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Turvepeltoihin nojaa ruokaturvamme.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 27.1.2022

Maataloutemme siirtyy pohjoisemmaksi

Korona-virus ja sen aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat samalla ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille  tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000 (kuva). Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 354 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut hieman pohjoisemmat turvemaan pellot tähän kuitenkin jo pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen siirtää viljojen tuleentumisrajaa pohjoisemmaksi. Lienee vain vuosien hetki, kun se siirtyy napapiirin tasolle.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 20.1.2022

Metsämme puolustaneet ilmastoa oivallisesti

Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä ilmastokamppailun kaipaamat hiilen varastot tai uusien sellutehtaiden puun tarve.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan, vuonna 1933 metsävaramme putosivat 1385 miljoonaan kuutioon. 

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla että metsiemme heikko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Perämeren maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien ja kosteikkojen umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Metsätilallisille luotiin metsänparannuslainan järjestelmä.

Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998.

Kun vettyvien kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi, muun muassa auraamalla ennen istutusta.

Tänään haluamme metsistämme biomassaa yhä enemmän. Perinteiset metsän parantaminen ja metsän uudistaminen eivät enää riitä. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Toinen puunkasvun ponne on täsmälannoitus. Kangasmetsien puut hyötyvät typestä, ojitusmetsien puut hyötyvät lämpövoimalan tuhkasta.

Osansa metsien kohenevaan kasvuun on antanut kasvihuoneilmiön hiilidioksidi. Sen päivittäinen mittaus ilmakehästä alkoi vuonna 1958 Mauna Loan vuorella Havaijilla. Silloin hiilidioksidin pitoisuus ilmassa oli 315 miljoonasosaa. Joulukuussa 2021 lukema on 417 miljoonasosaa, eli 32 prosenttia korkeampi.

Ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi on kaasumainen lannoite. Metsien ulkopuolella hiilidioksidilla lannoitetaan esimerkiksi kasvihuonemansikkaa ja -vadelmaa. Nekin kasvavat puutarhayrittäjän kasvihuoneilmiössä pulskemmiksi ja entistä nopeammin.

Valtakunnan metsien inventoinnista laskien metsävarantomme on vuonna 2021 jo tasolla 2600 miljoonaa kuutiota. Pystyimme lähes kaksinkertaistamaan puuvaramme sitten vuoden 1933 aallonpohjan.

Kohuista huolimatta metsämme ovat puolustaneet lämpenemisen uhkaamaa ilmastoa jo vuosikymmenten ajan. Maineikkailla metsillämme on hyvä jatkaa ilmastokamppailua.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 18.1.2022

Metsämme ilmaston puolustajana

Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä ilmastokamppailun kaipaamat hiilen varastot tai uusien sellutehtaiden puun tarve.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan, vuonna 1933 metsävaramme putosivat 1385 miljoonaan kuutioon. 

Haapavetinen professorimme Olavi Huikari opetti Metsäntutkimuslaitoksessa jo 1950-luvulla, että metsiemme heikko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien ja kosteikkojen umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Metsätilallisille luotiin metsänparannuslainan järjestelmä.

Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998.

Kun vettyvien kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi.

Tänään haluamme metsistämme biomassaa yhä enemmän. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä ja tehostettua metsänhoitoa.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Tänään metsänhoitomme on hiipumassa. Näemme sen esimerkiksi taimikonhoidon rästeinä eri puolilla maatamme tai vaikkapa kunnostusojituksen puutteena. Laatutukkia tuottava hoitotoimi, havupuiden pystykarsinta on hävinnyt metsistämme miltei kokonaan.

Osaltaan tehokas metsänhoito kiinnosti metsätilallisia viime vuosisadalla, kun metsäverotus perustui pinta-alaan. Parhaaseen puun tuotokseen ja samalla suhteellisesti vähäisimpään metsäverotukseen pääsivät ne metsätilalliset, jotka hoitivat metsiään selvästi keskiarvoa voimallisemmin. Tästä metsänhoidon yksinkertaisesta kannustuksesta voisi ottaa oppia tällä vuosisadallakin. 

Valtakunnan metsien inventoinnista laskien metsävarantomme on vuonna 2021 jo tasolla 2600 miljoonaa kuutiota. Pystyimme lähes kaksinkertaistamaan puuvaramme sitten vuoden 1933 aallonpohjan.

Metsämme ovat maineikkaita ilomaston puolustajia. Niillä on hyvä jatkaa ilmastokamppailua. Mutta se vaatii uuden sukupolven kiinnostusta metsänviljelyyn ja metsänhoitoon.

VELI POHJONEN

Haapavesi -lehti. Mielipide. 13.1.2022

Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei tulisi hylkiä

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

 Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se pääsi puun tasolle 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Sittemmin öljy nousi 61 prosenttiin, vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Uusi muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi käänne pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti on 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saamme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus on yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Biovoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan energiaamme jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia koko biovoimasta) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjämme on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöpöt paperitehtaat.

Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei tulisi hylkiä.

VELI POHJONEN

Viiskunta / Viispiikkinen. Viikon vieras. 13.1.2022

Hieskoivu suo-Suomen lupaavin lyhytkiertopuu

Ympäristö- ja ilmastoministerimme Krista Mikkonen oli huolissaan (Maaseudun Tulevaisuus 2.12.2021) turvepeltojen ilmastopäästöistä. Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) nykyiseen viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kivennäismaan pelloilta, vuodesta 1987. Keskimäärin ne päästävät, niiltä menee taivaalle, 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan vastakkaismerkkiset viiteluvut, luvut ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoa, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen hiilipäästö on 6800 kiloa vuodessa.

Turvepeltoaan muokkaava viljelijä tarvitsee hyväkasvuista kangasmaan metsää 15 kertaa enemmän, jotta hänen tilallaan hiilen virrat kumoaisivat toisensa. Tänään ehto voi olla ylihaastava.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Niistä lupaavimpia on hieskoivun kasvatus maksimissaan 30 vuoden lyhytkiertoviljelyllä.

Menetelmästä on tuoretta tutkimustietoa sekä Suomesta että Virosta. Luontaisesti syntyneitä lyhytkiertoviljelyn hieskoivikoita on perusteellisesti tutkittu Suomessa kahdella turvetuotannon jättösuolla, Kihniön Aitonevalla ja Limingan Hirvinevalla. Virossa lyhytkiertoviljelyn hieskoivikoita tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Molemmissa tutkimuksissa hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille. Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Suomen lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Lyhytkiertoviljelyn hieskoivu on suo-Suomen, boreaalisen metsävyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Lyhytkiertometsillä on avainrooli tulevaisuuden turvepelloilla.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 9.1.2022

Kultaa, pyhää savua ja mirhamia

Joulun alla saamme kuunnella jo klassikoksi edennyttä lasten musiikkinäytelmää Tiernapojat. Alun perin Pohjois-Pohjanmaalla syntyneessä näytelmässä keskeisiä ovat kolme itäisen maan viisasta miestä. He riensivät joulun jälkeen uhraamaan Jeesukselle arvokkaita syntymälahjoja: kultaa, pyhää savua ja mirhamia.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä ovat pyhä savu ja mirhami?

Kyseessä ovat afrikkalaiset, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteet. Ne olivat jo varhain Afrikan metsätalouden osasia.

Pyhä savu eli suitsuke tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa kasvuisa puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa, perinteikkäässä kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin toimituksissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan puuhiilen päällä.

Mirhami on kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa. Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin.

Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Nykyisin mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi vanhalla ajalla Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian varhaisesta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Myös Suomen metsätalous on aina etsinyt saman tyyppisiä arvoketjuja.

Meidän metsiemme tyypillinen arvoketju oli terva. Aloitimme sillä 1700-luvulla. Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely, pari vuotta ennen kaatamista.

 Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa nekin 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua. 

Metsäteollisuutemme etsii tänään kuumeisesti hiilen eteviä arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin uusiin arvoketjuihin käy myös pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

Toivoa myös sopii, että Afrikan metsänviljelyyn löytyisi uuden biotalouden puita, joilla köyhät maat alkaisivat tällä vuosisadalla vaurastua aikaisemman pyhän savun ja mirhamin kauden tapaan. 

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 21.12.2021

Puupelletistä ilmastotalouden sampo

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletillä on tuotteena ikää kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin. Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi myös pelletin ja kivihiilen välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Uusiutuvasta puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista: kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä 2010-luvulla vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

1970-luvulla puupelletille oli varhainen tulevaisuuden näkymä. Nyt, 2020-luvulla puupelletin soisi etenevän ilmastotalouden sammoksi. Glasgow’n ilmastokokouksessa lupauduimme muiden maiden tapaan vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 22.12.2021.