Suomalainen virallinen kehitysapu alkoi metsäapuna. Ensimmäinen hankkeemme käynnistyi 1965 Pohjois-Afrikan Tunisiassa, Remelin metsäkoulussa. Sen jälkeen metsäavun hankkeita vietiin Tansaniaan, Sudaniin, Etiopiaan, Sambiaan, Ugandaan ja muihin Afrikan maihin.
Tällä vuosisadalla kehitysapumme on hiipunut. Metsäapua silti tarvittaisiin, sillä Afrikan maiden metsät jatkavat taas häviämistään. Esimerkiksi Etiopiassa luonnonmetsät kattavat enää yhden prosentin maan alasta. Tansaniassa puun tarve on luokkaa 50 miljoonaa kuutiota vuodessa. Maan jäljellä olevat metsät kasvavat vain 18 miljoonaa kuutiota vuodessa.
Metsäavun pohjaksi kannattaa katsoa suomalaisten perhetilojen pitkän ajan historiaa. Kutsuimme 1800-luvun puolivälissä saksalaisen ylimetsänhoitaja Edmund von Bergin katsastamaan maamme metsät, hieman silloisen "kehitysavun" tapaan. Hänen raporttinsa oli tyly: ”Metsien hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet”.
Von Bergin ruotiva lausunto oli metsätaloutemme käänne. Vuonna 1886 annettiin tiukka laki: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Perhemetsien paimeniksi perustettiin runsas 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset.
Mitä tapahtui ajan saatossa? Tapion tie oli tuloksekas. Koulutuksen, neuvonnan ja metsämarssien ansiosta perhetilat oppivat metsänviljelyn ja -hoidon. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.
Laskennallisesti olimme käännekohdassa ennen toista maailmasotaa. Vuonna 1937 puustomme oli alimmillaan, 1370 miljoonassa kuutiossa. Nyt puuston määrä on noussut tasolle 2550 miljoonaa kuutiota.
Positiivinen muutos tapahtui nimenomaan päämetsissä: perhemetsissä. Vähäisemmät valtion metsämme ovat aina olleet riittävän kestävyyden tilassa.
Tapion tiessä olisi mallia Afrikan metsätaloudelle. Samoin kuin 1800-luvun Suomessa, Afrikan metsätalouden ytimessä ovat yhä selvemmin pienviljelijät ja perhetilat. Vapaissa väkirikkaissa maissa valtion metsien merkitys on aina vähäisempi.
Jo lähes metsättömiksi hakatut kehitysmaat tarvitsevat perhekeskeistä metsänviljelyä. Toinen vaihtoehto, yhtiöiden plantaasimetsät, johtaa usein maanvaltaukseen (land grabbing) ja ihmisoikeuksien polkemiseen. Afrikan yhtiömetsien ongelmista on jo 2010-luvulla kohuavia näyttöjä.
Väkirikkaissa köyhissä maissa metsäalan kehitysavun hankkeet koskettavat aina maakysymystä, perhetiloja ja köyhän väestön oikeuksia. Maakysymys nousi pöydälle vuonna 2022 ehdotetussa Saharan ja Sahelin ilmastometsityksen hankkeessa.
Etenkin Saharassa on tällä hetkellä väestöä vain vähän. Kun kastellut ilmastometsät muuttavat pienilmastoa, metsitetyt alueet alkavat vetää pienviljelijöitä puoleensa. He olisivat osa ilmastohanketta. Heille voisi jakaa maata samalla manttaaliperiaatteella kuin Suomessa jaettiin 1700-luvun isojaosta alkaen.
Lämpenevä maapallo odottaa massiivista ilmastometsitystä. Suomalaisesta Tapion tiestä voisi ottaa siihen mallia. Kyllä meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen.
VELI POHJONEN
Iisalmen Sanomat. Mielipide. 31.10.2024
