Pajukoilla ja biohiilellä puhtaisiin vesistöihin

Paluu puhtaampaan vesistöihin on yksi nykypäivän kiertotalouden päätavoitteita. Haluamme pysäyttää vesien rehevöitymisen joissa, järvissä, merenlahdissa ja koko Itämeressä.

Rehevöitymistä mittaava ilmiö on sinilevä merenlahdissamme. Sen lisääntymä kertoo, että ravinteiden kierrätys koko maan tasolla ei ole riittävästi onnistunut.

Koillismaalla olemme puolestaan huolestuneita esimerkiksi kirkasvetisen Kitkajärven ja siitä laskevan Kitkajoen jalokalojen tulevaisuudesta.

Kierrätystä tarvitaan joukolle jätevesien, jäännevesien ja hulevesien alkuaineita. Niistä huolestuttavimmat ovat typpi ja fosfori. Niitä on päätynyt merenlahtiin jo vuosisatojen ajan niin pelloiltamme kuin soiltamme, olivatpa suomme luonnontilaisia tai myöhemmin metsiksi ojitettuja. 

Maa- ja metsätalouden ohella vesistöjen typpi- ja fosforihaastetta ovat yhteiskunnan jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa ravinteita päätyy edelleen vesistöihin, puhdistamosta tulevassa kirkkaassa jäännevedessä. Tietysti sen vähäiset pitoisuudet noudattavat tänään yhteisesti sovittuja ympäristönormituksia.

Alkuaineet voi päästöjen asemesta myös tulpata. Menetelmään kehitettiin Ruotsissa, Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remediation = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta. 

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessa (METLA) alun perin vaikuttanut Pohjois-Suomen metsänhoidon erikoistutkija Gustaf Sirén. Hän siirtyi sittemmin Uppsalan yliopistoon professoriksi. Siellä hän kehitti "ekologiseksi haravaksi" nimeämänsä puhdistamoiden viereen viljeltävän jäännevettä haihduttavan energiapajuviljelmän.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan niin sanottu Enköpingin paketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jäännevesipajua. 

Taitavasti viljeltynä jäännevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Tästä on esimerkki myös Kuusamossa, niin sanottu Torangin haihdutuspajukko. Oulun yliopiston vetämässä 2010-luvun tutkimuksessa valittiin Kuusamon ilmastoon sopivia, kasvuisia haihdutuspajun lajikkeita.

Vesovana haihdutuspajukon voi puida hakkeeksi 1-3 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi. Tuhkaan on tulpattu pääosa hakkeen ravinteita. Yksi tärkeimpiä on juuri vesistöjen ongelma fosfori. Voimalan tuhka on lannoituksen kannalta luontevaa rakeistaa, tyypillisesti metsänlannoitukseen.

Typpeä ei tuhkassa ole. Typen kierrätykseen on kuitenkin kehitetty 2020-luvulla uusi menetelmä, biohiilisuodatin. Sopivassa paikassa jätevedenpuhdistamon tai haihdutuspajukon alapuolisissa ojissa jäännevettä valutetaan vuoden ajan biohiiltä sisältävän verkkosäkin läpi. Huokoinen biohiili imee kirkkaasta jäännevedestä viimeisiä ravinteita.

Nimenomaan typellä väkevöitynä biohiili sopii sittemmin lannoitukseen, niin puutarhoihin ja puistoihin kuin laajemmassa mitassa metsiin. Ja biohiilen lisäyksellä on aina ulottuvuutensa ilmastokamppailussa.

Gustaf Sirénin opista ravinteiden ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä, ekologisesta tulppaamisesta, samoin kuin uuden ajan biohiilen mahdollisuuksista olisi jo opittavaa. 

Voimallisesti haihduttavien, ravinteita haravoivien energiapajukoiden ja biohiilen yhdistelmällä pysyisimme jatkossakin myös Koillismaalla puhtaissa vesistöissä.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 13.7.2026

Biohiilellä on uuden aikakauden yhteys turvemaiden peltoviljelyyn ja kydöttämiseen

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.

Suota kuivattiin ojittamalla ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella kasvoi vielä jokunen vuosi heinää.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää satoa muutamia vuosia. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa aina 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle.

Turvemaan kydöttäminen on tavallaan muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä kivennäismaan metsissä. Niitä on kaskettu, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta, jo 1400-luvulta lähtien. Kaskeamisen merkitys ruokaturvalle tärkeälle rukiille korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Sekä taannoisella turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkalannoitukseen että biohiileen. Kaikki neljä menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta. Samalla palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu viljelykasvien tarvitsemia ravinteita. Etenkin biohiili myös elävöittää maaperän mikrobitoimintaa.

Kydöttäminen ja kaskeaminen tuottivat pääosaksi tuhkaa, koska happea turpeen palamiseen riitti. Biohiili syntyy tai paahdetaan aina hapettomassa tilassa niin, että alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan.

Kaskeamisen ja turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään. Etenkin Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voidaan pysyvästi kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla.

Turvesuot ovat runsas ja ikuinen, hitaasti uusiutuva luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 16.7.2026

Olisiko aika palauttaa viljelijöiden maahenki?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Tuotantotalouden ytimessä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja pyrkimykseen runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Yhdysvalloissa. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, silloisen lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Tukitalous alkoi Euroopassa 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme. Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudellemme on tänään: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta.

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloilla samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2025 enää 39825 kappaletta (maatalous- ja puutarhayritykset yhteensä).

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin noin viisi maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: "Tapa talonpoika päivässä".

Voisiko maataloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Olisiko jo aika palauttaa viljelijöiden maahenki? Se elävöittäisi ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

VELI POHJONEN

Keski-Häme. Lukijalta. 16.7.2026

Puuvoimaa ei ole syytä unohtaa

Lähi-Idän kriisi sekä sitä seurannut autoomme tankattavan bensiinin hinnan jatkuva nousu korostavat taas mikä merkitys omalla energialla on maan huoltovarmuudelle.

Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiastamme. Sitten öljyvoima aloitti nousunsa. Se ohitti puuvoiman 1964. Molemmat olivat silloin tasolla 39 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

 Suuri muutos käynnistyi 1973 Lähi-Idän Jom Kippurin sodasta ja sen aiheuttamasta öljykriisistä. Kriisi huolestutti päättäjiämme. Miten takaamme energian huoltovarmuuden, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aihetta pohtivan energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä tuli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Toimikuntaa vetämään Virolainen asetti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikarin. Toimikunta käynnisti energiametsien tutkimuksen. Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema.

Puuvoiman merkkivuodeksi tuli 2012. Puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista energialähteistä 24 prosenttia.

Puuvoima on vahvistanut etumatkaansa vuodesta toiseen. Vuonna 2025 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 18.

Puuvoimaamme kannattaisi edelleen kehittää ulkomaisen raakaöljyn korvaajaksi. Tyyppiesimerkki on bensiinimoottoreiden hyödyntämä bioetanoli. Sen valmistus sahojen sivutuotteesta, sahanpurusta on Suomessa jo pitkään kehitetty teknologia. Bioetanolin valmistus ei kuitenkaan menneinä vuosina edennyt taloudellisesti, kun luotimme fossiiliöljyn pysyvän alati halpana.

Energiataloutemme ja huoltovarmuutemme kaipaavat nyt lisää kotimaista puuvoimaa. Sen merkitys korostui taas Lähi-Idän levottomuuden myötä. Puuvoiman jatkuvaan, mieluusti kiihtyvään nousuun tykästyisi myös alati velkaantuva kansantaloutemme. Puuvoimaa ei ole syytä unohtaa.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 25.7.2026

Jatkuva kasvatus perustuu monipuoliseen metsänhoitoon

Talousmetsiemme avohakkuista kiistellään yhä enemmän. Niistä väitetään tulleen Suomelle jopa mainehaitta. Jo parikymmentä vuotta lohkometsätalouden vaihtoehdoksi on esitetty siirtymää talousmetsien jatkuvaan kasvatukseen. Tänään siirtymän vauhdittamiseksi on kehitetty kansainvälinen metsäsertifikaatti nimeltään EverCover, suomeksi IkiPeite.

Sertifikaatti takaisi markkinoilla tukkipuun ostajalle, edelleen jalostajalle, ja edelleen lopputuotteen myyjälle, että raakapuu ei ole peräisin avohakatusta metsästä vaan jatkuvasta kasvatuksesta. Puutaan myyvälle metsätilalliselle IkiPeite -leimalla korjatusta tukkipuusta maksettaisiin korkeampaa hintaa kuin normaalista avohakkuun tukkipuusta.

Myös jatkuva kasvatus eli IkiPeite odottaa jatkuvaa metsänhoitoa. Metsänhoidon tarkoitushan on aina ollut puun tuotannon lisääminen, kestävyyden periaatetta noudattaen.

Jatkuva kasvatus on esimerkiksi perinteisesti mielletty niin, että puun taimet uusiutuvat luontaisesti. Tulevaisuudessa erilliset istutustaimet ovat kuitenkin myös jatkuvan metsänhoidon mahdollisuus.

Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia ja taudinkestävämpiä metsäpuiden lajikkeita. Kun ilmasto lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita on hyvä jalostaa jo etukäteen.

Tuulenkaadon aukkoja jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille sopii istutettavaksi jalostetut, entistä nopeakasvuisemmat puun taimet, tyypillisesti kuuset. Isompiin tuulen kaadon aukkoihin voi istuttaa myös mäntyä tai rauduskoivua.

Puun taimien kasvua voi tänään entisestään vauhdittaa lisäämällä taimille maaperän elinvoimaa parantavaa biohiiltä. Biohiilellä voi kohentaa etenkin karulla maalla kasvavan nuoren männyn kasvua. Tästä on jo koenäyttöä Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla.

Jatkuvaan kasvatukseen sopii myös pystykarsinta. Samalla kun oksattoman laatutukin osuus nousee, metsämaan valoisuus kasvaa alaoksien vähetessä. Uusien taimien varhaiskasvu vauhdittuu.

Biohiilellä olisi mittavia mahdollisuuksia myös huomisen IkiPeite -metsätaloudessa. Ja jokainen maahan lisätty biohiilen (alkuainehiilen, hiilidioksidiksi laskettuna) kilo osallistuisi myös ilmastokamppailuun.

Metsän jatkuva kasvatus on tänään vaihtoehtoinen, vapaa valinta metsätilalliselle. Mutta niin avohakkuiden lohkometsätalous kuin IkiPeitteen metsätalous perustuvat yhtä lailla jatkuvaan, monipuoliseen metsänhoitoon.

VELI POHJONEN

Pieksamäen Lehti. Lukijalta. 30.7.2026

Viitteitä:

YLE 27.8.2025    Avohakkuista tuli Suomelle mainehaitta   https://yle.fi/a/74-20178259

Hyytiälän kokeesta:

Marjo Palviainen et al 2020. Biochar amendment increases tree growth in nutrient-poor, young Scots pine stands in Finland.     https://doi.org/10.1016/j.foreco.2020.118362

Energian huoltovarmuuden selkäranka ovat edelleen metsämme

Lähi-Idän kriisi sekä sitä seurannut autoomme tankattavan bensiinin hinnan jatkuva nousu korostavat taas mikä merkitys omalla energialla on maan huoltovarmuudelle.

Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiastamme. Sitten öljyvoima aloitti nousunsa. Se ohitti puuvoiman 1964. Molemmat olivat silloin tasolla 39 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Suuri muutos käynnistyi 1973 Lähi-Idän Jom Kippurin sodasta ja sen aiheuttamasta öljykriisistä. Kriisi huolestutti päättäjiämme. Miten takaamme energian huoltovarmuuden, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aihetta pohtivan energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Toimikuntaa vetämään Virolainen asetti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikarin. Toimikunta käynnisti energiametsien tutkimuksen. Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema.

Puuvoiman merkkivuodeksi tuli 2012. Puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista energialähteistä 24 prosenttia.

Puuvoima on vahvistanut etumatkaansa vuodesta toiseen. Vuonna 2025 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 18.

Puuvoimaamme kannattaisi edelleen kehittää ulkomaisen raakaöljyn korvaajaksi. Tyyppiesimerkki on bensiinimoottoreiden hyödyntämä bioetanoli. Sen valmistus sahojen sivutuotteesta, sahanpurusta on Suomessa jo pitkään kehitetty teknologia. Bioetanolin valmistus ei kuitenkaan menneinä vuosina edennyt taloudellisesti, kun luotimme fossiiliöljyn pysyvän alati halpana.

Energiataloutemme ja huoltovarmuutemme kaipaavat nyt lisää kotimaista puuvoimaa. Sen merkitys korostui taas Lähi-Idän levottomuuden myötä. Puuvoiman jatkuvaan, mieluusti kiihtyvään nousuun tykästyisi myös alati velkaantuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 30.7.2026

Pa­lo­met­sän­hoi­toam­me kan­nat­taa edel­leen ke­hit­tää

Kesän 2026 hellekaudet Keski-Euroopassa ja helteitä seuranneet metsäpalot etenkin Ranskassa ja Espanjassa tuovat välttämättä mieleen, olemmeko me Suomessa varautuneet vastaavaan ilmastotapahtumaan. Voisiko vastaavaa tapahtua jo ensi kesänä? Onko meillä sitä varten riittävästi palometsänhoitoa?

Metsänhoitomme pääsi tässä teemassa kyllä maailman eturiviin runsas vuosi sitten, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kehui palometsänhoitoamme toisen presidenttikautensa alussa. Fox News - kanava haastatteli häntä Kalifornian häkellyttäviin, vuotuisiin metsäpaloihin liittyen.

Trump mainitsi haastattelussa Suomen, ja myös Itävallan, esimerkkinä metsistä elävistä maista, joilla ei ole samanlaista maastopalojen ongelmaa kuin Kalifornialla. "Meillä ei ole paloja. Me hoidamme metsiämme", Trump muisteli hänelle kerrotun. "He tekevät hakkuita ja puhdistavat metsäpohjan", Trump jatkoi.

Trump kosketti aihetta jo edellisellä presidenttikaudellaan. Vuoden 2018 Kalifornian metsäpalojen aikana hän kehotti Yhdysvaltain kansalaisia hoitamaan jatkossa metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta englannin kielen sanaa "raking", mikä tarkoittaa haravoimista. Letkautus huvitti suomalaista metsäväkeä. Haravoiminen voi kuitenkin tarkoittaa myös hakkuutähteen koneellista korjuu energiapuuksi.

Letkautuksen taustalla on itse asiassa kolme tosiseikkaa Suomen palometsänhoidosta.

Ensiksi, suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Eipä taideta hoitaa Ranskassa ja Espanjassakaan.

Toiseksi, sellupuun ohella energiapuuta tavoittelevissa harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös muuten maahan jäävät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu.

Korjuukone kuljettaa energiapuun metsäautotien varteen. Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Hakerekka ajaa energiapuun voimalaan. Siellä pienpuu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Energiapuun korjuu metsäpalojen tieltä on moninkertaistunut tällä vuosisadalla. Vuonna 2000 "haravoimme" kolme miljoonaa kuutiota. Tänään olemme vuositasolla 11 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa.

Metsäautotien verkostomme on keskeinen osa hyvää metsäpalojen torjuntaa vaiheessa, kun palo on päässyt jo alkuun.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se oli Suomessa yleistä vielä 1900-luvun loppupuolella, mutta tänään se on melko harvinaista. Pystykarsinta on yleistä esimerkiksi metsämaa Japanissa. Niinpä Japanin metsäpaloista uutisoidaan harvoin.

Kun kuivat oksat poistaa pystykarsimalla yli maastopalon liekin rajan, latvapalojen riski vähenee. Pystykarsintaa voisi kehittää arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Suomi pääsi presidentti Trumpin lausunnoilla palometsänhoidon mallimaaksi. Tästä asemasta meidän kannattaa pitää kiinni jatkossakin.

Entistä tehostetummat ensiharvennukset, pienpuun tarkempi korjuu ja paluu pystykarsintaan parantaisivat edelleen metsiemme paloturvallisuutta. Hyvästä metsäautoteidemme verkostostakin on syytä pitää huolta.

Palometsänhoitoamme kannattaa kehittää. Siihen kannustaa myös ilmastonmuutoksen eteneminen.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vie­ras­ko­lum­ni. 4.8.2026 .

Lisää tuhkalannoitusta metsiin

Kiertotaloudessa puun tuhkalla on pitkä historia. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1900-luvulla, että Suomen taannoinen asuttaminen rannikolta sisämaahan ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkan ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Niitä paloi joka kesä sekä kairojen metsäpaloissa että suunnitelluissa kaskeamisissa. Kevättulvat huuhtelivat tuhkaa kairoista jokivarsiin. Tulvavesien ravinteet lannoittivat rantaniittyjä. Ne alkoivat kasvaa, pääosin heinää.

Heinä kasvoi niin hyvin, että paikallisen pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja hevosensa. Suomen asutus levisi sisämaahan jokivarsia myöten.

Puun tuhka on metsänhoidon ihanteellinen lannoite. Se sisältää puiden tarvitsemia ravinteita juuri samassa suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat niitä maasta runkoihinsa ottaneet. Ainut merkittävä ravinnepuute on palavina kaasuina taivaalle päätynyt typpi.

Huikari opetti että puun korjuu vähentää aina ravinteita metsästä. Metsissämme 2000-luvun puolella todettu hienoinen vuosikasvun taantuma voi johtua osaltaan tästä. Emme ole kierrättäneet puiden tarvitsemia ravinteita riittävästi. Tätä metsämme olisivat tarvinneet aina siitä lähtien kun hakkuiden aika alkoi.

Energiapuun käyttö voimalaitoksissa on lisääntynyt. Tuhkaa olisi käytettävissä vuosittain vähintään 200 000 tonnia. Sillä voitaisiin lannoittaa noin 70 000 hehtaaria. Tällä hetkellä tuhkalla lannoitetaan vuosittain reilut 12 000 hehtaaria. Kiertotalous kehottaa viisinkertaistamaan sen.

Pölymäisen puuntuhkan levitys lannoitteeksi on luontaisin levittää metsään nykyisin metsäkonein tai maataloustraktorein. Tuhkaa voi levittää myös helikopterilla tai huomisen miehittämättömillä drooneilla.

Puuntuhkan voi myös rakeistaa. Raetuhkaa voi kuljettaa eri puolille maatamme, tai jopa vientiin asti puupelletin tavoin.

Puun tuhka on yksi kansantaloutemme helmiä. Se on edelleen kiertotaloutemme ytimessä. Metsien tuhkalannoitusta olisi syytä heti vauhdittaa.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 8.8.2026

Mikä met­sis­säm­me ro­mah­taa? – Olisi aika saada taas puus­tom­me kasvu nousuun

Metsä- ja ilmastokeskusteluissamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hiipumisena. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan hienoinen ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu. Mutta kyllä metsämme kasvavat vuosittain silti hakkuita enemmän.

Metsäntutkimuslaitoksen edesmennyt professori Olavi Huikari opetti, että vielä 1950-luvulla mitattu metsiemme heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan metsissä. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Kansantalouteemme luotiin uusi käsite: metsänparannuslaina. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Huikari opetti, että tärkeintä puun kasvulle on pitää maaperän vesi liikkeessä, ei niinkään maaperän kuivattaminen. Veden mukana liikkuvat ravinteet ovat puiden juurille tärkeitä.  Ehkäpä tämän päivän soiden ja metsien vesityshankkeilla olisi tästä jotain opittavaa.

Metsiin kaivettuja ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2025 kunnostusojitimme enää 2626 hehtaaria.

Mikä metsissämme on romahtamassa? Ovatko ojitetut kangasmetsämme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen pysäyttäminen näkyy myös metsiemme kasvun hiipumisena? 

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla Olavi Huikarin ojitusoppiin pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 29.7.2026

Kuva: Kunnostusojitus Suomessa 1953-2025. Lähde Luke