Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.
Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherra Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän.
Suota kuivattiin ojittamalla ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella kasvoi vielä jokunen vuosi heinää.
Kydötty turvemaa tuotti hyvää satoa muutamia vuosia. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa aina 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle.
1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.
Turvemaan kydöttäminen on tavallaan muunnos vielä varhaisemmasta menetelmästä kivennäismaan metsissä. Niitä on kaskettu, polttamalla maahan kuivumaan kaadettua puuta, jo 1400-luvulta lähtien. Kaskeamisen, rukiin ja ruokaturvan kytkentä korostui etenkin metsäisen Itä-Suomen maatiloilla.
Sekä taannoisella turvemaan kydöttämisellä että kivennäismaan kaskeamisella on mielenkiintoinen yhteys niin tämän päivän tuhkalannoitukseen kuin biohiilen lisäykseen. Kaikki neljä menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla maaperän, erityisesti raakaturpeen happamuutta.
Samalla palavasta turpeesta ja kaskipuusta vapautuu viljelyskasvien tarvitsemia ravinteita. Etenkin biohiili myös elävöittää maaperän mikrobitoimintaa.
Kydöttäminen ja kaskeaminen tuottivat pääosaksi tuhkaa, koska happea turpeen palamiseen riitti. Biohiili syntyy tai se paahdetaan aina hapettomassa tilassa niin, että alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan.
Sekä kaskeamisen että etenkin turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään. Pohjanmaa on saanut leiman varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.
Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voidaan pysyväti kasvattaa sekä peltojen että metsien hiilinieluja, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla.
Turvesuot ovat yksi runsaimpia luonnonvarojamme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat ja suot ylipäänsä eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan.
Se on mahdollista kun muistamme soillakin kansainvälisen luonnonsuojelun perussäännön: viljele 70 ja varjele 30 prosenttia.
VELI POHJONEN
No comments:
Post a Comment