 |
| Metsänviljely männylle, jalostetuilla taimilla, opittiin 1900-luvulla |
Suomen senaatti kutsui vuonna 1858 saksalaisen ylimetsänhoitajan, vapaaherra Edmund von Bergin, arvioimaan maamme metsät. Hänen kaksi kuukautta kestänyt kenttämatkansa ulottui Lappiin saakka.
Vierailunsa päätteeksi ylimetsänhoitaja kirjoitti matkakertomuksen samaan tapaan kuin Afrikasta palaava kehitysavun konsultti tekisi tänään. Matkakertomus oli tyly. von Berg tiivisti: ”Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet.”
Edmund von Bergin matkakertomus haastoi metsätaloutemme suureen muutokseen, joka vei noin sata vuotta. Metsähallitus perustettiin vuonna 1859. Evolla aloitettiin metsänhoitajien koulutus saksalaisen mallin mukaan vuonna 1862. Vuonna 1886 senaatti saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.”
Tuolloista metsälakia auttoi se, että isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan. Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Perhemetsissä kaskeaminen aluksi jatkui, eikä sitä pystynyt lakikaan hillitsemään. Kaskeaminen alkoi vähetä vasta 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun yksityispuulle syntyivät markkinat.
Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja sen alla toimivat metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suuremmat kuin isojaolta rajatut valtionmetsät.
Mitä perhemetsille muutoksessa tapahtui? Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti ja neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyteen.
Meni silti sata vuotta von Bergin tarkastusmatkasta, ennen kuin käännekohta saavutettiin. Paalupiste oli 1950–60-lukujen vaihteessa, jolloin metsiemme vuosikasvu ylitti puun poistuman. Molempien taso oli silloin 53 miljoonaa kuutiota.
Sota-ajan polttopuuhakkuissa käännettä ei vielä huomattu, ja sodanjälkeinen metsän mittaajien sukupolvikin epäili lukemiaan. Puustomme paisumisen osasi laskea vasta 1980-luvun alussa professori Pekka Kilkki. Hän oli metsätutkijoistamme ensimmäinen, joka hallitsi tietokonelaskennan.
Nyt metsämme kasvavat 104 miljoonaa kuutiota ja niistä poistuu 76 miljoonaa kuutiota vuodessa. Tapion työn tulos oli vertaansa vailla, yli von Bergin odotusten. Tällä hetkellä olemme puun ylitarjonnassa.
Metsänhoitoyhdistykset perustettiin alun perin kannustamaan uutta metsänhoitoa maanviljelijöille, jotka olivat takertuneet harsintahakkuisiin. Ankarimmillaan kannustus oli vuonna 1948, kun kuuden metsämiehen joukko antoi jo klassikoksi kivettyneen harsintajulkilausuman. Se pakotti perhemetsät avohakkuisiin yli puoleksi vuosisataa.
2000-luvun haasteena eivät ole maaseudun asukkaiden metsänkasvatustilat vaan kaupunkilaisten metsänomistustilat. Metsänhoitoyhdistykset voisivat nyt opettaa etäpalstojaan pähkäileville kaupunkilaisille jotakin perinteistä. Osa omistajista kauhistelee avohakkuita. Yhdistykset voisivat ohjata heitä parannettuun harsintaan, jota myös jatkuvaksi kasvatukseksi kutsutaan.
Itä-Suomen yliopiston professorin Timo Pukkalan johdolla tehty jatkuvan kasvatuksen oppikirja varmistaa sen, ettemme enää vajoa metsien hävitykseen.
Harsintahakkuita ei ole vielä syntynyt juuri missään päin maatamme. Tämä johtuu puun ostohinnasta, joka on aina korkeampi, kun puu myydään pystykaupalla päätehakkuuseen.
Harsinta onnistuu kunnolla vain hankintakaupoissa, jossa perhetila myy itse hakkaamansa tai urakoitsijalla hakkauttamansa puun tienvarsihintaan. Metsänhoitoyhdistys voi ostaa näin korjatut puut ja myydä ne isommissa erissä eniten tarjoavalle.
Suomen metsätalouden kehityksessä on näytettävää Afrikan maille ja muille tropiikin metsäseuduille. Aikaa muutokseen tarvitaan Afrikassakin – kymmeniä vuosia tai ehkä parin viljelymetsän kierron verran.
Väkirikkaissa maissa avainasemassa ovat perhemetsät. Tapion ja suomalaisen metsänhoitoyhdistysten tapaista neuvonnan hanketta koeajetaan jo Etiopiassa.
Veli Pohjonen.
Aarre-lehti. Kolumni. 08.11.2016.
No comments:
Post a Comment