Jatkuva metsän kasvatukseen kuuluvat myös jatkuvat hakkuut

    Jatkuva kasvatus on osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä jatkuvapeitteiseen metsän kasvatukseen.

    Jatkuvan kasvatuksen menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut, aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi kutsutut. Tieteellisen termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta. Jatkuvaan kasvatukseen kuuluu jatkuva metsänhoito, jonka tarkoitus on ollut aina puun tuotannon lisääminen kestävyyden periaatetta noudattaen.

    2000-luvun metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Lohkometsätaloudella on yksi etu: kasvinjalostus. Jalostettujen taimien istuttamista suositellaan pääosin avohakkuumaille.

    Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto.

    Nykyään voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita. Lämpenevään ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen. Luonto risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat uuteen ekosysteemiin, mutta tähän menee satoja vuosia.

    Tuulenkaadon aukkoja jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille voisi istuttaa jalostettuja, entistä nopeakasvuisempia taimia, joiden kasvua voi vauhdittaa lisäämällä maaperään elinvoimaa parantavaa biohiiltä.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Avohakkuu on helpoin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljely taimikonhoitoineen on opittu, se tuo säännöllistä työtä metsätiloille. Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto.

    Metsähallituksen osalta kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään. Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen? Muutosmallia voisi ottaa 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Siirtymä uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan on samantyyppinen metsänhoidon muutos kuin valtion takaamilla lainoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Siihenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli metsänparannuslainalla vastaan. Onko 2020-luvun metsätalous jo valmis 1900-luvun mittaluokan muutoksiin, jatkuvaa metsänhoitoa korostavaan metsien jatkuvaan kasvatukseen?

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 20.9.2025

Tänään 8:00

Kirjoittaja

On aika uuteen Metsä 2050 -ohjelmaan

    Joensuun yliopiston tutkijoilta pyydettiin 1998 eduskunnalle ehdotusta Metsä 2025 -ohjelmaksi. Tutkijat kirjasivat siihen kolme keskeistä tavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun nousu. 

    Tavoitteet taidettiin saavuttaa vain osittain. Ne ovat silti tärkeämpiä vuosi vuodelta, kun metsäkiistely kiihtyy ilmastonmuutoksen myötä.

    Eettinen kestävyys takaa että metsämme säilyvät sukupolvelta toisella. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden ehdon silloin, kun ne ottavat huomioon sekä ihmisen että luonnon. Eettinen kestävyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä.

    Tähän kannustaa myös nykyinen kansainvälinen viljele ja varjele -periaate. Olemme Kanadan Montrealin 2022 YK-kokouksessa sitoutuneet suojelemaan maa-alastamme 30 prosenttia. Viljelyn osuus on silti suurempi, 70 prosenttia.

    Metsiemme puuston kasvu painui alimmilleen, tasolle 54 miljoonaa kuutiota vuodessa juuri ennen toista maailmansotaa. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiemme soistumisesta. 

    Soistumiselle oli saatava loppu. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Ja niinpä metsiemme kasvu ampaisi nousuun 1970-luvulla. Pääsimme yli 100 miljoonan kuution vuosikasvun vuonna 2006.

    LUKEn tuore tilasto kertoo, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastavaa on kuitenkin tapahtunut. Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2021 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ovat mielenkiintoisia, kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tulevaan tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa."

    Jotta tähän pääsemme, meidän on siirryttävä kohennetun metsänhoidon suuntaan. Esimerkiksi ojitetut metsämme kaipaavat uuden sukupolven kunnostusojitusta.

    Yksi metsiemme tulevan lisäkasvun mahdollisuus on hoitaa maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Puuston kasvun myötä maaperän hiilivarasto kasvaa. Maahan lisättävä biohiili on myös ilmastokirjattavissa sellaisenaan. 

    On aika uuteen Metsä 2050 -ohjelmaan. Sitä kaipaa metsäteollisuutemme. Sitä kaipaa ilmastokamppailumme. Mutta etenkin sitä kaipaa nyt velkaantumalla hiipuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo -lehti. Mielipide. 11.9.2025

                                           Kuva 1. Puuston määrä Suomen metsissä 1922 alkaen

Kuva 2. Puuston kasvu Suomessa 1922 alkaen

Jatkuvalla kasvatuksella voi tuottaa myös energiapuuta

    Metsien avohakkuut nousivat 2000-luvun alussa metsäkeskusteluun. Vaihtoehdoksi esitetään jatkuvaa kasvatusta. Käsite on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut.

    Menetelmää kutsuttiin ensin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

    2000-luvun puolella metsätiede on osoittanut, että hyvin hoitaen, jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää pitkällä ajanjaksolla jokseenkin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole metsänhoidolliseen harsintaan vielä syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo. Ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

    Avohakkuista luopuminen on Metsähallitukselle yksinkertaista. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

    Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Eduskunnan kielteistä kantaa avohakkuuseen metsätilalliset eivät halua. Miten eduskunta voisi kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

    Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintaan voisi olla samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan, silloin edullisella metsänparannuslainalla.

    Tällä vuosikymmenellä energiapuun hinta on kohonnut muun vihreän siirtymän myötä. Jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää nyt myös uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamat myrskysäät näyttävät yleistyvän.

    Harkintaan tulisi palauttaa myös kantojen korjuu jatkuvien hakkuiden yhteydessä. Haapavetinen metsäprofessorimme Olavi Huikari osoitti jo 1970-luvulla, että kannoissa on käyttämätöntä biomassaa 10-40 prosenttia koko metsän kasvusta. Kuusen kantojen poisto vähentää myös ilmastonmuutoksen mukanaan lisäämää maannousemasienen tautiriskiä.

    Meillä kantoenergian ensimmäinen kausi oli jaksolla 2000-2013. UPM-Kymmene nosti 5000 kiintokuutiota kantoja vuonna 2000. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

    Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen käyttö energiaksi nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä oli talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Vuodesta 2013 lähtien kantojen energiakäyttö on kuitenkin hiipunut.

    Ukrainan kriisi muutti ajatteluamme energian huoltovarmuudesta. Runsaiden puuvarojen ja hyvän metsänkasvun maana Suomen kannattaa jatkaa puuvoiman kehittämistä. Siinä on oma osansa myös metsien jatkuvalla kasvatuksella, myös energiaksi.  

VELI POHJONEN

Lieksan Lehti. Mielipide. 21.8.2025

Joko biohiili saisi leijonan osan?

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä (750 miljardia tonnia).

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

     Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu. Sen biomassan sadosta 60 prosenttia on ns. ydinpäistärettä. Siitä on jo yliopistopiireissä paahdettu biohiiltä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessakin käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Kampanja Hiiltä metsään - biohiilenä - sopii erityisesti metsien Suomeen. Pääosa maapinta-alastamme on metsämaata. Meillä riittää biohiilen raaka-ainetta. 

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiili voisi ottaa kamppailussa leijonan osan. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Urjalan Sanomat. Mielipide. 14.8.2025

Kuva. Alkuainehiiltä maapallolla kolmessa kiertotalouden keskeisessä osasessa

Ko­hen­net­tu met­sän­hoi­to hyö­dyt­täi­si sekä met­sä­teol­li­suut­ta että kan­san­ta­lout­ta

    Edellinen, vuoden 2025 metsä-ohjelma laadittiin Joensuun yliopistossa Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle vuonna 1998. Ohjelmassa oli kolme päätavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun. Tavoitteet taidettiin saavuttaa sittemmin vain osittain.

    Eettinen kestävyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä. Eettinen kestävyys takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

    Metsätaloutemme on tavoitellut jo lähes sadan vuoden ajan lisää puuta. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olivatpa kyseessä uuden biotalouden puun tarpeet tai ilmastokamppailun kaipaamat hiilen nieluvarastot.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon vuonna 1936.

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsien heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiimme hiipivästä soistumisesta. Hän oli analysoinut väitöskirjassaan soistumisen näytteitä. Soistumista oli tapahtunut nimenomaan kangasmailla, ei niinkään matalien lampien umpeen kasvamisena.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa.

    Jo yli 100 vuotta kestänyt Valtakunnan Metsien Inventointi (VMI) kertoo että metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998. Olimme kohennetun metsänhoidon tiellä.

    Vuonna 2020 pääsimme yli 2500 miljoonan kuution. Metsien vuosikasvun tutkimus kuitenkin näyttää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastuvaa on tapahtunut metsissämme.

    Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2020 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tuoreet lukemat ovat mielenkiintoisia, etenkin kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tulevaan tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa."

    Jotta tähän pääsemme, tarvitsemme taas kohennettua metsänhoitoa. Se tarkoittaa esimerkiksi ojitettujen metsien uuden sukupolven kunnostusojitusta.

    Kohennettu viljelymetsien hoito korostaa myös taimikonhoitoa. Meillä on edelleen taimikonhoidon rästejä luokkaa 620 000 hehtaaria. Rästien poistaminen lisäisi osaltaan metsiemme kiintokuutioiden vuosikasvua.

    Yksi tulevaisuuden metsän lisäkasvun mahdollisuus on hoitaa viljelymetsän maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Samalla maaperän hiilivarasto kasvaa. Maahan lisättävä biohiili on ilmastokirjattavissa sellaisenaan.

    Perinteinen pitkän kierron havupuun metsätalous tarvitsee rinnalleen myös lyhytkiertoisten lehtipuiden viljelyä. Ruotsissa on kokeiltu hyvin tuloksin poppelin, hybridihaavan ja pajun kasvatusta. Tuoreiden tietojen mukaan ne ovat kasvaneet lähes kaksi kertaa kuusta nopeammin.

    Kuluneet 100 vuotta opettivat meille hyvän metsänhoidon merkityksen metsien puustossa ja sen kasvussa. Nyt puustomme kaipaa uusia toimia myös ilmastokamppailun myötä.

    Kohennetun metsänhoidon tielle kannattaisi rakentaa myös seuraava metsäohjelma. Jospa kääntäisimme metsiemme kasvun taas nousuun, pyrkien Juha Sipilän antamaan vuoden 2050 tavoitteeseen. Sitä kaipaa metsäteollisuutemme. Mutta etenkin sitä kaipaa nyt velkaantumalla hiipuva kansantaloutemme.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni 26.08.2025.

Jätelietettä ja hiiltä nielevät agrometsät ovat kiertotalouden mahdollisuus

    Jätelietteet ovat tänään kiertotaloutemme ytimessä. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää lietettä.

    Kierrätyslietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti.

    Liete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei voi levittää ruoan tuotannon pelloille.

    Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Hakevoimaloista tulee tuhkaa. Tuhka on puille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä suhteessa kuin puuvartiset kasvit alkuaineita tarvitsevat.

    Bioenergian polttolaitosten tuhkaa syntyy maassamme noin 600 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 110 kg/hlö.

    Myös tuhka voi sisältää esimerkiksi myrkkyaine kadmiumia niin paljon, että tuhkaa ei voi levittää normaaliin peltoon. Tällainen tuhka ei sovellu luonnonmetsiinkään.

    Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon pysäyttämiseen uuden maaluokan, agrometsien maaluokan.

    Agrometsät (engl. agroforests) kasvatettaisiin ravinnepitoisilla lietteillä ja tuhkalla. Agrometsä ei tuottaisi ruokaa eikä rehua. Agrometsä kasvaisi tyypillisesti energiaa, lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

    Agrometsässä, puurivien välissä voisi kasvattaa myös peltosellun raaka-ainetta. 2020-luvun mahdollisuus on kuituhamppu.

    Agrometsät varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat fosfori ja typpi.

    Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan tulee jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan.

    Maaperän hiilinielu vahvistuu. Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

    Varsinaisen nieluviljelyn jälkeen maatila sitoutuisi säilyttämään agrometsän uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana agrometsää ei enää lannoiteta jätelietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen agrometsä voi muuntua ruoan tai rehun tuotannon pelloksi.

    Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

    Agrometsät ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna ovat verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän naapurin tietotaidon maatiloillemme.

    Suomessa varhainen agrometsän kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-1991 (kuvat 1 ja 2). Hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

    Agrometsät vahvistaisivat kiertotalouttamme. Ne vahvistaisivat myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 16.12.2021

Kuva 1. Alkon Rajamäen nielupelto syysmittauksessa. Kuva Metla.

Kuva 2. Alkon Rajamäen nielupelto keväällä korjuuvaiheessa. Kuva Metla

Janoisa paju etenee kosteikkoviljelyyn

    Nopeakasvuisen pajun viljelyllä on historiassamme monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui viljelypajusta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa.

    Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut lyhytkiertopuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. 

    Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

    Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa istutettiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin.

    Energiapajua alkoi kasvaa. Käytäntö piti kuitenkin siitä saatavaa haketta liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei vielä 1900-luvun puolella lämpövoimaloissa avautunut.

    Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

    Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

    Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

    Tanskasta tuotu vesipaju kuvaa jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Pajut käyttävät vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla ne tuottavat runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

    Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä 2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely maataloutemme pelloilta odottaa.

    Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä esitettiin kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

    Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

    Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 19.9.2021

Kuva. Pajun kosteikkoviljelyä polttoturpeen jättösuolla Kouvolassa. Päälohkolla kasvaa ohraa. Suojakaistan lohkolla, pääojan takana kasvaa kosteikkopajua, lajiketta Salix Klara. Kuva 20.8.2021

Otammeko fosforin päästöt tosissamme?

    Paluu puhtaampiin vesiin on ollut jo pitkään kiertotaloutemme tavoite. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista, järvistä ja merenlahdista. Emme halua enää lisää sinilevää Itämereen.

    Meidän olisi edelleen tehostettava ravinteiden kierrätystä. Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Meidän pelloillamme sitä on yllin kyllin, mutta kehitysmaiden pelloissa se on vähenemässä.

    Köyhien maiden nälänhätä kiihtyy, kun fosforilannoitteiden hinta nousee Ukrainan sodan myötä. Mistä vaikkapa Afrikan maat saavat ruokapelloilleen fosforin jatkossa? 

    Länsimaiden hyvinvoinnin yhteiskunnissa jäteveden laitokset ovat vähintään peltojen tason fosforihaaste. Laitokset ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia ajautuu edelleen vesistöihin.

    Yllättävän paljon fosforipäästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

    Alkuaine fosforin voi päästöjen asemesta myös pelastaa. Menetelmään kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

    Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksestamme Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

    Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

    Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

    Tuhka kerää hakkeen ravinteet, tärkeimpinä fosfori ja kalkki. Toinen tärkeä ravinteemme typpi karkaa savukaasuissa taivaalle, oksideina. Typen sieppaus voimalan savukaasuista on kyllä yliopistotasolla jo ratkaistu.

    Tuhkan fosforeineen voi nykymenetelmillä rakeistaa. Rakeet voisi viedä lannoitteeksi aina kehitysmaihin asti. Vielä uudempi, kuljetuksen kannalta tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti professori Olavi Huikari 1980-luvulla.

    Otammeko fosforin päästöjä vieläkään tosissamme? Gustaf Sirénin ja Olavi Huikarin opeista fosforin ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä olisi jo opittavaa. Voimallisesti haihduttavilla jätevesipajukoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin. Fosforin voisimme pelastaa ravinteeksi. Tätä odottavat myös kehitysmaat.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 9.4.2023

Kuva. Kuusamon jäteveden haihdutuspajukko 26.9.2019. Veden haihdutus ja fosforin haravointi jatkuvat vihreästä kasvustosta vielä ruskan jälkeenkin.

Vesametsätaloudelle koittamassa uusi aika - puubiomassaa saamme nopeasti

    Nykykohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi 2010-luvulla, ilmastokiistelyn myötä. Kohu kiihtyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

    Puun riittävyys tarvitsee varautumista monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron vesovia lehtipuita.

    Vastaavia huolia on ollut ennenkin. Niihin on ollut tapana vastata tutkimuksella. 

    Näyttävä esimerkki oli Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston (SITRAn) vesametsiä tutkiva 1970-luvun hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

    SITRAn visioista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että viljelisimme pelloilla myös nopeakasvuisia lehtipuita. Puumassan voisi puida pellolta teollisuudelle jo 2-5 vuoden kierrolla.

    Ajatus eteni MTK:n pöytiin. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

    Viljelymaata lehtipuille oli tarjolla ennen EU-aikaa, kun maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

    Vesametsien peltoviljely ei kuitenkaan sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle. 

    Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että muuttuivatkin ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi. Niitä oli vuonna 2022 yhteensä 122000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

    Suomen metsien keskikasvu on Luken tuoreimman tiedon mukaan 4,5 kiintokuutiota vuodessa hehtaarilta. Vesametsien käytännön viljelmillä pääsee helposti 3-4 kertaa yli tämän, yli 15 tai jopa 20 kiintokuution (kuva)

    Kenttäkokeissa mitattu vesametsätalouden kasvun ennätys on 85,8 m3/ha/v, koripajulla vuodelta 1989 (viite). Suomen puiden vuotuisen pituuskasvun ennätys on mitattu vastaavasti siperianpajulla: 4,7 metriä kesässä, vuonna 2013.

    Vesametsätaloudella on myös erikoinen ilmastoetu. Kun tiheässä kasvava lehtipuun vesakko avohakataan muutaman vuoden välein, automaattisesti uudistuvalla vesametsällä on jo juuristo valmiina. Se varastoi hiiltä maaperään kestävän kerryttävästi, aivan eri tavalla kuin avohakattava havumetsä.

    Ilmastokriisi ja Ukrainan sota loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle vesametsätaloudelle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

    Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 29.5.2023

Viite:

Pohjonen, V. 1995. Puun lyhytkiertoviljely pelloilla. Julkaisussa: Hytönen, J. & Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581: 180–211.

Kuva: Lyhytkiertoviljelyn (siperianpaju) metsää Pälkäneellä elokuussa 2021. Kasvu luokkaa 15-20 m3/ha/v.

Koko ih­mis­kun­ta huojuu jo vel­ka­ta­lou­den myötä

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy kansakunnan vaurauden ketju, ja miten se etenee. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 prosenttia suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään. Harhaoppi huojuttaa koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista. Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

Veli Pohjonen

Raahen Seutu. MIELIPIDE. 21.08.2025

Koko ihmiskunta huojuu jo velkatalouden myötä

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy kansakunnan vaurauden ketju, ja miten se etenee. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. 

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 % suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa.  

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään. Harhaoppi huojuttaa koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista. Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

VELI POHJONEN

Raahelainen. Mielipide. 20.8.2025. Rantalakeus. Mielipide. 20.8.2025.

Maapallon keskilämpötila jatkaa nousuaan

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesällä on taas mittaushistorian lämpimimpiä havaintoja Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä.

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

    Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä. Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessa käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia on eniten, eli maaperään.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilelle tulisi antaa kamppailussa leijonan osa. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa Ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Uutisvuoksi. Katukanava. 11.8.2025

Maa- ja met­sä­ta­lou­tem­me kai­paa­vat taan­nois­ta tukevaa run­koaan – voi­sim­me­ko pa­laut­taa sen sekä vil­je­li­jöi­den maa- ja met­sä­hen­gen?

    Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijät pyrkivät jo varhain kasvattamaan hehtaareillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa tai rehua. Tätä tukevaa runkoa tarvittiin esimerkiksi Nälkämaan selviytymiseen historiansa vaiheista.

    Tuotantotalouteen kytkeytyi maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja pyrkimykseen runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

    Maahengen tapainen metsähenki kehittyi runsas 100 vuotta sitten maatilojen metsänkasvatukseen. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi pinopuun myyjälle puun suhteellisesti parempana myyntihintana verrattuna nykyaikaan. Esimerkiksi hivenen kookkaamman karjatilan viljelijä saattoi pitää edistyneestä metsänkasvatuksestaan kortistoa. Hän mittasi vuosittain, kuinka monta pinokuutiometriä myytävää puuta tarvittiin uuden lisätraktorin hankkimiseen.

    Tuotantotalous synnytti maatiloilla keksintöjä. Ne vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi kyliin ja kaupunkeihin. Tämän seurauksena näemme vieläkin erilaisia konepajoja matkustaessamme eri puolilla Suomen maaseutua.

    Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Yhdysvalloissa 1933. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi silloisen lamakauden aikoihin kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, maatalouden säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

    Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi Euroopassa kuitenkin vasta 1962. Se alkoi kehittyä Euroopan unionin rahalliseksi mahtiosaksi. Vuonna 1985 unionin budjetista 73 prosenttia ohjattiin maatiloille maksettaviin maataloustukiin.

    Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

    Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudellemme on tänään: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kirjalliseen kamppailuun tukimyllytyksessä?

    Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

    Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynytkään samaan kuin maahenki.

    Viljelijöiden ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2024 enää 40871 kappaletta (maatalous- ja puutarhayritykset yhteensä).

    Päivää kohti Euroopan unionin kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin 5,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

    Metsätilojen osalta saimme Euroopan unionilta epämääräisen lupauksen, että liityttyämme unioniin saamme päättää itse metsätiloistamme, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilamme siirtymässä tukitalouteen?

    Ainakin tuotantotalous ja maahenki, ja osittain metsähenkikin, ovat jo hiipuneet. Sekä maataloutemme että metsätaloutemme kaipaavat taannoista tukevaa runkoaan, tuotantotaloutta. Voisimmeko palauttaa sen sekä viljelijöiden maa- ja metsähengen? Ne kaikki elävöittäisivät ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vie­ras­ko­lum­ni. 17.6.2025. 

Biohiilellä uusi suunta ilmastokamppailulle

    Kiihtyvän kasvihuoneilmiömme torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla tai muilla hapuilevilla päästörajoituksilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee hellittämättä. Samalla nousee niin Suomen kuin koko maapallon vuotuinen keskilämpötila.

    Tarvitsemme uusia innovaatioita. Odotamme sellaista maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta, koskien sekä pelto- että metsämaaperää.

    Maaperän kokonaishumus maapallolla on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti humuksessa on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä. Ja verrattuna maanpäälliseen biomassaan, tyypillisesti metsiin, humuksessa on hiiltä lähes kolme kertaa enemmän.

    Nopein nykypäivän ratkaisu maaperän humuksen hiilivaraston lisäämiseksi on biohiili. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin, että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

    Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili luo maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston.

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

    Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen, missä hiilidioksidia on eniten, eli maaperään.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Nykyajan biohiili on luontevinta valmistaa pienpuun hakkeesta. Nopeasti lisäraaka-ainetta saa metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä, tyypillisesti viljelypajusta.

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

    Tänään biohiiltä voi väkevöidä esimerkiksi kasvien ravinteilla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Väkevöityä biohiiltä voisi käyttää myös metsänviljelyssä, esimerkiksi taimien istutuksen yhteydessä. Näin tapahtuu jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa.

    Ilmastokamppailulle tulisi ottaa aivan uusi suunta. Ilmakehään karannut hiili (hiilidioksidi) tulisi palauttaa takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

    Puisto-, pelto- ja metsämaidemme humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen, missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Biohiili on siinä avainasemassa. Biohiilellä voisi kehittää huomisen ilmasto-Suomesta esimerkillisen uuden mustan mullan maan – Finland Terra Preta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa ilmastokamppailun paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuohon tasapainon tilaan, biohiilen sovellukset tulisi ottaa heti käyttöön niin puistotaloudessa, maataloudessa kuin metsätaloudessakin.

Veli Pohjonen

Turun Sanomat. Mielipide. 29.6.2025

Metsä tarvitsee uudenlaista hoitoa

    Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puuta. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä uusien sellutehtaiden puun tarve tai ilmastokamppailun kaipaama hiilen nieluvarasto.

    Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon vuonna 1936. 

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsien heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiimme hiipivästä soistumisesta. Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava. Se tapahtui ojittamalla. Ja puu alkoi metsissämme kasvaa.

    Jo yli 100 vuotta kestänyt Valtakunnan Metsien Inventointi (VMI) kertoo että metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998. Olimme kohennetun metsänhoidon tiellä.

    Vuonna 2020 pääsimme jo yli 2500 miljoonan kuution. Metsien vuosikasvun tutkimus kuitenkin näyttää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastuvaa metsissämme on tapahtunut.

    Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan, luokkaa 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2020 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ja kehitys ovat mielenkiintoisia, kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa." (viite 1)

    Jotta tähän pääsemme, tarvitsemme taas kohennettua metsänhoitoa. Se tarkoittaa esimerkiksi ojitettujen metsien kunnostusojitusta. Niinhän peltojen ojiakin kunnostetaan. Ympäristösyistä voisimme siirtyä metsänviljelyssäkin lohkon avo-ojien asemesta lohkon salaojitukseen.

    Kohennettu viljelymetsien hoito odottaa myös tehostettua taimikonhoitoa. Meillä on edelleen taimikonhoidon rästejä luokkaa 620 000 hehtaaria (viite 2). Rästien poistaminen lisäisi osaltaan metsiemme kiintokuutioiden vuosikasvua.

    Yksi tulevaisuuden mahdollisuus on hoitaa viljelymetsän maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Samalla maaperän hiilivarasto kasvaa kahdella tapaa. Maahan lisättävä biohiili on positiivisesti ilmastokirjattavissa sellaisenaan. Toiseksi, puuston runkokasvu kohenee ja samalla lisääntyvät myös juuristo sekä maaperän humus.

    Perinteinen pitkän kierron havupuun metsätalous tarvitsee rinnalleen myös lyhytkiertoisten lehtipuiden viljelyä. Ruotsissa on kokeiltu hyvin tuloksin poppelin, hybridihaavan ja pajun kasvatusta. Tuoreiden tietojen mukaan ne ovat kasvaneet lähes kaksi kertaa kuusta nopeammin (viite 3)

    Kuluneet 100 vuotta opettivat meille hyvän metsänhoidon merkityksen metsien puustossa ja sen kasvussa. Nyt puustomme kasvu kaipaa uusia toimia myös ilmastokamppailun myötä.

    Kohennetun metsänhoidon tie olisi kansantalouden kannattavin tie. Mistä saisimme taas kannustimen kohennettuun metsänhoitoon, vaikkapa seuraavaksi 100 vuodeksi.

VELI POHJONEN

Salon Seudun Sanomat. Mielipide. 2.8.2025

Met­sä­ta­lou­den eet­ti­seen kes­tä­vyy­teen uudella vuo­si­sa­dan nel­jän­nek­sel­lä

    Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Avohakkuiden hiilidioksidin päästöjä kauhistellaan. Metsäojitus jota kutsuttiin aikoinaan osaksi metsänparannusta, haluttaisiin kääntää metsien vesittämisen, hiiltä imevien kosteikkojen suuntaan. Ikääntyvien metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Suojelusta puhutaan myös metsien ennallistamisena.

    Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Vielä 1970-luvulla prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK-kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. Kokous antoi siellä julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

    Sovituilla suojelun tavoittella on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä metsiä ei ole tarve ennallistaa.

    Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä soita ei ole tarve ennallistaa.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon.

    Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon itsensä.

    Eettisen kestävyyden linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

    Eettinen kestävyys metsissämme tuli esille jo vuonna 1998. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan silloinen puheenjohtaja Timo Kalli pyysi Joensuun yliopistolta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi. Eduskunnalle laaditun Metsä 2025 -ohjelman keskeisen rungon muodostivat eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun.

    Tänään meidän tulisi palata metsäkiistelyn asemesta eettisen kestävyyden linjaan. Se on keskeistä kansantaloudellemme myös uudella vuosisadan neljänneksellä.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 23.7.2025

Poh­joi­nen maa­ta­lous sai il­mas­to­ys­tä­väl­li­ses­tä kui­tu­ham­pus­ta uuden, mo­ni­puo­lis­ta­van tuo­tan­non haaran

    Kuituhamppu oli taannoin merkittävä viljelyskasvi. Suurin oli tarve laivojen ja veneiden purjeissa. Hampusta valmistettu purjekangas oli kestävintä. Purjeenkudonta oli yksi kukoistava teollisuudenala.

    Hampun viljely levisi Eurooppaan jo Rooman valtakunnan aikana. Purjelaivat kehittyivät suuriksi, kaksi- tai kolmimastoisiksi. Myös erikoisille kuituköysille oli tarvetta.

    Meillä kuituhamppu saavutti huippunsa 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Hamppua viljeltiin miltei koko maan alueella.

    Kuituhampun viljely ymmärrettävästi taantui, kun laivoihin ja veneisiin keksittiin polttomoottorit. Suomessakin hampun viljely käytännössä pysähtyi 1950.

    Kuituhampulle alkoi kuitenkin uuden koeviljelyn aika 1990. Biotalous alkoi hakea uusia kuidun raaka-aineita. 2020-luvulla kuituhamppua on viljelty maassamme luokkaa 500 hehtaaria vuodessa.

    Kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen ilmastoomme. Kun eteläistä erityislajiketta täällä viljelee, kasvin sisäinen kello menee lyhyessä, tai aivan yöttömässä yössämme tavallaan sekaisin. Ilmiö viivästyttää kuituhampun kukkimista.

    Säännöllistä, riittävän pitkää yöllistä pimeää ei näytäkään eteläisempään ilmastoon sopeutuneille kasveille tulevan. Niinpä kukkiminen myöhästyy miltei lumen tuloon saakka. Mutta harhatilassa kasvava hamppu työntää kasvukauden lopulla kuituvartta sitäkin enemmän.

    Minkä tahansa yksivuotisen viljelykasvin sisäinen harha johtaisi kyseisen lajikkeen menehtymiseen paikallisessa maataloudessa. Sellainen kasvihan ei ehdi tuottaa seuraavan vuoden siementä. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Saamme kuituhampun siementä eteläisten EU-maiden viljelijöiltä, esimerkiksi Unkarista ja Italiasta.

    Pohjoisesta kasvukaudesta on tullut maataloudellemme yllättävä etu, ilmastoetu. Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä kasvuaan jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna.

    Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä loppukesän ja alkusyksyn päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava, uuden sukupolven ilmastokasvi.

    Tällaisiin ilmastokasveihin ovat tykästyneet myös kansainvälisiä hiilivirtojen arvioita tekevät NASAn satelliitit. Ne mittaavat korkealla ilmakehässä maaperämme suunnasta tulevia valon aallonpituuksia keskimäärin koko maan tasolla.

    NASA on valomittauksistaan arvioinut, että nyt jo varsin vihreänä näyttäytyvä Suomi olisikin hiilen nielu, ei päästölähde mihin toisenlaiset arviot ovat päätyneet. Kuituhamppu vahvistaisi syksyn vihreyttä mittaavia NASA-kuvia.

    Kuituhampusta voi myös tuottaa ilmastokamppailun odottamaa biohiiltä. Biohiili paahdetaan kuituhampun ydinpäistäreestä. Sitä on koko hamppusadosta noin 60 prosenttia.

    Biohiiltä voi käyttää kuohkeuttavana maanparannusaineena etenkin yksipuolisen viljan tai perunan viljelyn tiivistämillä kivennäismaan pelloilla. Samalla kun maaperä kuohkeutuu, humuksen hiilivarasto kasvaa.

    Tasalaatuisen varmaksi paahdettu biohiili, myös biokoksiksi nimetty, tiedetään mahdolliseksi kivihiilen tai fossiilikoksin korvaajaksi terästeollisuudessa. Tässä häämöttää teollisuudellemme valtava biohiilen tarve.

    Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja riittäisi heti kuituhampun lisäviljelyyn.

    Pohjoinen maatalous sai ilmastoystävällisestä kuituhampusta uuden, monipuolistavan tuotannon haaran. Vihreän hiilinielun viljelyyn on jatkossa yhä enemmän tarvetta. Kuituhamppu eteni ilmastohampuksi.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 23.7.2025

Jospa kääntäisimme metsien kasvun taas nousuun

    Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puuta. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä uusien sellutehtaiden puun tarve tai ilmastokamppailun kaipaamat hiilen nieluvarastot.

    Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon vuonna 1936.

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsien heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiimme hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Perämeren maankohoamisen alueelta, rannikolta syvälle sisämaahan.

    Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa.

    Jo yli 100 vuotta kestänyt Valtakunnan Metsien Inventointi (VMI) kertoo että metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998. Olimme kohennetun metsänhoidon tiellä.

    Vuonna 2020 pääsimme jo yli 2500 miljoonan kuution. Metsien vuosikasvun tutkimus kuitenkin näyttää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastuvaa on tapahtunut metsissämme.

    Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan luokkaa 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2020 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ja kehitys ovat mielenkiintoisia, etenkin kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tavoitteeseen: ”Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa.”

    Jotta tähän pääsemme, tarvitsemme taas kohennettua metsänhoitoa. Se tarkoittaa etenkin ojitettujen metsien kunnostusojitusta.

    Kohennettu viljelymetsien hoito korostaa myös taimikonhoitoa. Meillä on edelleen taimikonhoidon rästejä luokkaa 620 000 hehtaaria. Rästien poistaminen lisäisi osaltaan metsiemme kiintokuutioiden vuosikasvua.

    Yksi tulevaisuuden mahdollisuus on hoitaa viljelymetsän maaperää istutuksen yhteydessä biohiilellä niin, että samalla kun havupuuston maaperän ravinteet ja mikrobisto kohenee, myös maaperän hiilivarasto kasvaa.

    Perinteinen pitkän kierron havupuun metsätalous tarvitsee rinnalleen myös lyhytkiertoisten lehtipuiden viljelyä. Ruotsissa on kokeiltu hyvin tuloksin poppelin, hybridihaavan ja pajun kasvatusta. Tuoreiden tietojen mukaan ne ovat kasvaneet lähes kaksi kertaa kuusta nopeammin.

Kuluneet 100 vuotta opettivat meille hyvän metsänhoidon merkityksen metsien puustossa ja sen kasvussa. Nyt puustomme kaipaa uusia toimia myös ilmastokamppailun myötä.

    Kohennetun metsänhoidon tiellä kannattaisi jatkaa myös seuraavat 100 vuotta. Jospa kääntäisimme metsiemme kasvun taas nousuun. Sitä kaipaa niin metsäteollisuus kuin nyt velkaantumalla hiipuva kansataloutemme.

Veli Pohjonen

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 17.7.2025

Velkatalous on melkoinen tämän vuosisadan harhaoppi

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä kansakunnan vaurauden ketju syntyy, ja miten se etenee. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisista Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti, kun silloin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme.

    1960-luku oli käännös. Vaurauden aatteeksi tuli kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä pystyy mittaamaan, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Mitattavaa olivat esimerkiksi kulutus ylipäänsä ja etenkin energian käyttö.

    Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä. Se vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Maapallon öljyvarojen hupenemista ei silloin pelätty, ja öljyn hintakin povattiin vakaaksi.

    Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi länsimaiden kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. 

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 % suhteessa BKT:hen. Ylitys on seurausta puolustusmenojemme kasvusta levottomassa nykytilanteessa.  

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin rikkaiden länsimaiden velkaantuminen.

    Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi?

    Velkatalous on tämän vuosisadan melkoinen harhaoppi. Miten löytäisimme vaurauden ketjun taas? Meillä olisi taas opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista - ja tervan kaudesta.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 17.7.2025

Biohiili voisi rauhoittaa ilmastokamppailua

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunut fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus jatkaa hillitöntä nousuaan.

    Ilmastokamppailuun on haettava uutta suuntaa. Sellaista odotetaan maaperän hoidosta, pelto- ja metsämailla.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän humuksessa on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

    Kätevimmin humuksen hiilivarastoa voi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kuin kivihiili.

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Biohiili on luontevin valmistaa pienpuun hakkeesta tai hakkuutähteestä. Tänään pääosa Suomen biohiilestä taitaa tulla kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

    Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Näin tapahtuu jo kaupunkien puistopuille. Biohiilen lisäyksellä puun taimille voisi kompensoida myös hiilidioksidin päästöjä, jotka lasketaan metsätaloutemme nykyiseksi ilmastohaitaksi.

    Pelto- ja metsämaidemme, kuten myös kaupunkipuistojen humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten eli maaperään.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa ilmastokamppailun paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilen sovellukset tulisi ottaa pikaisesti käyttöön. Biohiili voisi rauhoittaa ilmastokamppailuamme.

Veli Pohjonen

Pogostan Sanomat. Mielipide. 23.6.2025