Turpeen paketoiminen velkauttaa Suomea

Suomalainen Tiedeakatemia lopetti kesäkuussa 2010 ilmastokiistelyn turpeesta. Se julisti, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve on kertakäyttöinen, hiilidioksidia päästävä polttoaine. Se on kotimainen kivihiili.

Tiedeakatemian kannanotto oli hengeltään jyrkästi turve-energiaa vastaan. Näin arvovaltainen jyrkkyys voi johtaa turpeen paketoimiseen.

Onneksi Tiedeakatemia ei kuitenkaan kieltänyt turvetta täysin. Voimme hyväksyä sen edelleen kotimaiseksi energiaksi, kun hoidamme ympäristöasiat uusin periaattein.

Emme kajoa suojelusoihin. Hyväksymme turpeen vain jo ojituilta soilta. Puhdistamme turvesuon kuivatusvedet niin, että ne ovat puhtaampia kuin alapuolisen joen vesi. Ja maksamme turpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Turve on ollut 40 vuotta kotimainen vaihtoehto ulkomaiselle
kivihiilelle. Kotimaisuuden merkitys kasvaa aina lama-aikana, kun
velkaannumme ulkomaille.

Huomaamattamme valtion velka paisui viime vuonna kaikkien aikojen ennätykseen, 76 miljardiin euroon. Se tekee 14'700 euroa jokaista suomalaista kohti.

Vaikka voisimme kohauttaa olkapäitämme näille kuolleilta tuntuville luvuille, meistä jokainen maksaa velan korkoa veroinaan. Viiden prosentin keskikorolla se tekee 735 euron mätkyt meille jokaiselle, joka vuosi. Raha on pois vaikkapa vanhusten hoidosta.

Kotimaisen turpeen käyttö vähentää noita korkoja. Sen sijaan
kivihiili, öljy, maakaasu ja uraani ostetaan näinä aikoina velaksi. Ne
lisäävät jokaisen verotaakkaa.

Jatkossa turpeen merkitys kasvaa myös dieselin vuoksi. Jo toisen
maailmansodan ajoilta, professori Gustaf Kompan tutkimuksista lähtien on tiedetty, että turve nesteytyy yhtä hyvin kuin puu, ellei paremmin.

Dieselin raaka-aineena turve olisi puuta verrattomasti halvempi. Turve oli alusta lähtien mukan myös Kemin Karihaaraan suunnitellussa biodieselin jalostamossa.

Kotimaista puudieseliä on nyt kehitetty puolenkymmentä vuotta. Vuosi vuodelta siitä puhutaan yhä hiljemmin. Puudiesel näyttää juuttuneen loputtomiin selvityksiin ja kannattavuuslaskelmiin.

Dieselin kannattava valmistus ei ehkä ratkea ennenkuin turve
hyväksytään sen osaraaka-aineeksi. Tolppasiko Tiedekatemian kesäkuinen kannanotto tällaisen sekoituksen? Voiko EU enää kutsua puun ja turpeen seoksesta tehtyä polttonestettä biodieseliksi

Turvesoiden raivaamisella on muukin tarve kuin pelkkä energia. Jo
sukupolven päästä suopohjia tarvitaan pelloiksi. Tämä johtuu ihmiskunnan ruokatilanteesta.

Ihmiskunnan väkiluku kasvoi vääjäämättä 1900-luvun, ja vääjäämättä se kasvaa tämänkin vuosisadan. Vuoteen 2050 mennessä meitä on maapallolla yhdeksän miljardia. Silloin tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin nyt.

Lisää viljelymaata tullaan raivaamaan kaikkialla maailmassa. Peltoa tarvitaan pyöreästi puolet enemmän.

Saimme ruoan tarpeesta muistutuksen viimeksi elokuussa, Mosambikin mellakoissa. Heti kun naapurimme Venäjä oli pysäyttänyt vehnänsä viennin, ruuan hinta nousi maailman pörsseissä niin, että köyhässä maassa ylittyi mellakoinnin kynnys. Kehitysmaiden ruokalevottomuus oli jo toinen 2000-luvulla.

Mellakoinnin laukaisevat vehnän ja maissin maailmanhinnat. Ne ovat nousseet jo runsaat viisi vuotta, vehnä keskimäärin 90 prosenttia ja köyhimpien vilja maissi vielä enemmän, 133 prosenttia.

Suomessa YK:n tarkoittama lisäpellon ala tarkoittaa puolta miljoonaa hehtaaria, neljänneksen nousua nykypeltoihimme. Puolet siitä saamme kesannoista. Mistäpä muualta toinen puolisko tulee kuin suomailta, 2000-luvulla luontevimmin turvesuon pohjilta.

Tarvitsemme turvetta vielä niin kauan kuin kivihiiltäkin. Velkaantuvassa Suomessa kotimaisen turpeen paketoiminen olisi virhe.

Turvevaramme ovat edelleen ällistyttävän suuret, Pohjanmeren öljyn luokkaa. Jos norjalaiset pysyvät vauraana fossiilisella öljyllään, miksi me emme voisi pysyä samoin turpeella

Turvetalous voi Suomessa laajeta, kun pidämme ympäristövaatimusten lisäksi mielessä myös tulevan pellon tarpeen. Turvesoiden raivaus tulisi kaksinkertaistaa nykytasostaan. Sen olemme velkaa muuten syvempään nälkään ajautuvalle maailmalle.

VELI POHJONEN

Pohjolan Sanomat. Artikkeli. 8.1.2011