Helsingissä marraskuussa (2007) pidetyillä metsämessuilla tuli esille, että huolimatta ennätyksellisestä 100 miljoonan kuution vuosikasvusta metsäteollisuus pystyy ostamaan kotimaista puuta vain 70 miljoonaa kuutiota. Käyttö on jo tasolla 75, josta oman maan ostot ovat 56 ja tuonti Venäjältä 19 miljoonaa kuutiota. Jos tuonnin korvaa kotimaisella puulla, vuosiostoihin jää puuvajetta viisi miljoonaa kuutiota.
Vaje oli taustalla, kun Stora Enso päätti sulkea Kemijärven sellutehtaan ja Summan paperitehtaan. Vaje uhkaa jatkossa revetä, koska EU haluaa samanaikaisesti lisätä uusiutuvaa energiaa. Suomen osalle tulee nosto nykyisestä 28,5 prosentista 38 prosenttiin.
Tärkeintä uusioenergiaamme on energiapuu. Yhden prosenttiyksikön nosto lisää vajetta 2,5 miljoonaa kuutiota. Sekin vastaa yhden sellutehtaan vuositarvetta.
Huoli puusta on syvä, mutta se ei ole uusi. Jo sotien jälkeen häämötti raaka-aineen pula. Maassamme alettiin kokeilla nopeakasvuisia, alle 20 vuoden iässä korjattavia lehtipuita sellun uutena raaka-aineena. Kasvatusmenetelmä sai nimen metsäpuiden lyhytkiertoviljely.
Sellupuun tarve kasvoi 1970-luvun alussa, ja Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahasto (Sitra) alkoi rahoittaa lyhytkiertotutkimusta. Sen näkyvin saavutus oli tervolalaisen Kyösti Pallarin keksimä hakeharvesteri. Tyveltään alle viisitoistasenttistä lehtipuumetsää saattoi ensimmäisen kerran puida suoraan hakkeeksi, viljan tavoin.
Sitran kokeista näki pisimmälle MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila. Hänen huolensa oli maatalouden ylituotanto. Ihamuotila ehdotti 1977, että reivaisimme suuntaa, alkaisimme viljellä liikapelloillamme lyhytkiertopuuta teollisuudelle.
Sittemmin paperin menekki maailmalla heikkeni, mutta selluhuolen tilalle tuli kotimaisen energian huoli. Jatkotutkimusta ohjaamaan perustettiin vuonna 1978 energiametsätoimikunta, jonka johtoon tuli suoprofessori Olavi Huikari. Toimikunnan merkittävin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu Energiametsäkoeasema.
Kun öljyn hinta laski 1980-luvulla, kiinnostus kotimaiseen energiaan hiipui. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.
Pallari myi hakepuimurinsa Ruotsiin. Viimeisen nopeakasvuisia puulajeja (raudus- ja hieskoivu, harmaaleppä, hakepajut) vertailevan kokeen viljeli tohtori Jyrki Hytönen Haapaveden Piipsannevalle vuonna 1986.
Nykyinen huolemme puun riittävyydestä muistuttaa 1950- ja 1970-lukuja. Silloin tutkimus vastasi nopeasti kehittämällä uutta metsänviljelyä. Niin soisi tapahtuvan nytkin. Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Ikään kuin sattumalta Metsäntutkimuslaitoksen johtokunta päätti syksyllä 2007 lakkauttaa Punkaharjun, Kannuksen ja Kolarin alueelliset koeasemat hetimiten sen jälkeen, kun Stora Enso ilmoitti Kemijärven ja Summan tehtaan sulkemisesta.
Metsäkoeasemien verkko luotiin aikoinaan metsän viljelyn ja puulajikokeiden ympärille. Niiden alkuperäinen tavoite oli edesauttaa tuottamaan lisää puuta teollisuudelle. Tuo tavoite lienee päässyt hämärtymään; siitähän viestii metsäteollisuuden pitkin 2000-lukua esille tuoma huoli puuvajeesta. Teollisuus olisi tarvinnut kattavaa ja tuloksekasta metsäviljelmien koetoimintaa laajentaakseen tietopohjaansa niin, että epävarmuus puun riittävyydestä olisi hälvennyt.
Kun puun tuonti Venäjältä tyrehtyy ja saamme sen päälle EU:n uusioenergian vaatimukset, puun riittävyydestä tulee yhä syvempi ongelma. Puuta tulisi viljellä lisää, ja pian.
Lyhytkiertoviljelyn koetoiminta olisi elvytettävä. Uudet nopeakasvuisten puiden vertailevat kokeet tulisi käynnistää aikaisemman tutkimusaallon perustalle. Alueelliset koeasemat saisivat työstä pitkän pestin. Nykyisessä puuvajeen tilanteessa ne eivät jouda lakkautettaviksi.
Veli Pohjonen
Etelä-Saimaa. Artikkeli. 22.2.2008.
No comments:
Post a Comment