Metsähakkeen tarve nousee

Koronakriisi ravisteli taantuvaa talouttamme. Energialle yllättävintä oli, kun raakaöljyn hinta putosi kolmasosaansa. Haketta myyntiin tuottavat metsätilat olivat huolissaan. Emme kait ole palaamassa koronakriisin myötä fossiilienergian aikaan?

Alkuvuodesta 2020 tynnyrillinen raakaöljyä maksoi 60 dollaria. Huhtikuun lopulla hinta oli kahdessa kympissä. Sittemmin öljyn hinta on ollut palautumassa. Heinäkuun alkupuolella öljyn tynnyrihinta oli 43 dollaria.

Sama vaihtelu nähtiin bioenergian tärkeimmässä ohjurissa, hiilidioksidin päästömaksussa. Se oli vuoden alussa tasolla 25 euroa tonnilta hiilidioksidia. Hinta putosi maaliskuun loppupuolella 15 euroon. Päästömaksu kuitenkin palautui 25 euroon kesäkuun loppuun mennessä.

Hiilidioksidin päästömaksun nykynousu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti Euroopassa kivihiilen polttoa, Suomessa turpeen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytason 29 euroon eli yli nelinkertaiseksi.

Bioenergian ruohonjuuritasolla koronakriisi näkyi energiapuun varjohinnassa. Varjohinta kertoo, kuinka paljon lämpövoimalan ostoasiamies voi maksaa ensiharvennuspuun kokoisesta energiapuusta, jotta siitä saatava energia olisi hivenen halvempaa kuin kivihiilestä saatava energia. Kivihiilen varjohinta koostuu kahdesta osasta: kivihiilen maailmanhinnasta esimerkiksi Australian satamassa sekä kivihiilelle koituvasta hiilidioksidin päästömaksusta.

Energiapuun varjohinta oli käynyt parhaimmillaan yli 40 eurossa kiintokuutiolta, vuoden 2018 lopussa. Selluteollisuus maksoi vastaavasti hivenen yli kolme kymppiä. Hakepuun markkina niin kivihiilen kuin turpeen korvaajaksi avautui. Turpeesta on jo merkittävästi vähentämässä muun muassa Kemin Energia ja Vesi Oy:n Karjalahden voimala. 

Koronan myötä energiapuun varjohinta kuitenkin putosi taas alle kuitupuun hinnan. Varjohinta kävi alimmillaan 27 eurossa toukokuun alussa. Kuitupuun todellinen tienvarsihinta, keskimäärin koko Suomessa, on ollut koko alkuvuoden tasolla 31 euroa kiintokuutiolta.

Keskikesällä hintatilanne tasoittui hiilidioksidin päästömaksun nousun myötä. Heinäkuun alkupuolella varjohinta on 34 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 13 ja päästömaksun osuus 21 euroa.

Puutaan kasvattava metsätilallinen seuraa bioenergian hintapaaluja koronakriisin jälkeen. Hänelle taantumasta nousu tapahtuu heti, kun hänen tien varteen kasaamansa puun hinta nousee. Hän myy pienpuuta lisää. Pienpuutahan metsätiloillamme riittää. Pienpuutaan myyvälle on myös yhdentekevää, tarjoaako nousevan hinnan voimalan vai sellutehtaan ostoasiamies.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 15.7.2020

Puuvoima vahvistaa johtoaan

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Ei kolmikko tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi laskemme ne energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme. Huoltovarmuutta horjuttavien kriisien aikoina meitä kiinnostavat perusvoimasta erityisesti sen kotimaiset osaset.

Pohjoiset metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaamme. Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun vuonna 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

PERUSVOIMAN muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisistä Lähi-idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme.

Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn? Välitön toimeksianto annettiin Vapolle: kehittäkää turvevoima uudelleen.

Metsäenergian osalta maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen (ml.) nimesi vuonna 1977 energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

METSÄENERGIA lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut etumatkansa. Vuonna 2019 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 23. Ydinvoiman prosentti oli 18. Turvevoima pääsi korkeimmillaan 7,1 prosenttiin vuonna 2007, viime vuonna saimme siitä 4,1 prosenttia.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisen nopeasti. Silti saamme siitä vasta 1,6 prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli 5,3 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta. Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun taantuma on edessämme, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

MAALÄMPÖÄ ei tilastoida perinteisissä energiasarjoissa. Maalämpöhän on itse asiassa tehostettua sähkön käyttöä.

Puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, klapia tai pellettiä on puuvoimasta yhteensä vain 16 prosenttia. Pääosan jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Puuvoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Tuoreimman sellutehtaamme, Äänekosken, omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia.

TUULI ON OSA uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Tuulivoima on silti vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Onneksi nykyajan tuulimyllyt on kehitetty jo niin korkealle, että ne eivät juuri haittaa metsätaloutta. Lavat pyörivät metsän yläpuolella. Kokonaiskuva pysyy selvänä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen lapojen alta, kasvuisista metsistämme.

Veli Pohjonen

Savon Sanomat. Lukijan Sanomat 15.07.2020.

Kiertotalouden juurille on syytä palata teoriassa ja käytännössä

Kiertotalouden opin kehitimme 1900-luvun loppupuolella. Oppi on energian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa.

Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan ekoteollisuus, joka perustuu suljettuihin kiertoihin. Ympäristöajattelu kääntyy ylösalaisin. Kiertotalous tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

KIERTOTALOUDEN esimerkki 1990-luvulla oli uuden sukupolven sahateollisuus, Kuhmon malli. Se yhdisti sahapuun, sähkön ja kaukolämmön sekä kierrätti sahan jätteet. Sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja ulkomaan vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa sähköksi ja lämmöksi. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämpö kaukolämpöverkkoon.

Voimantuotannon jälkeen on enää jäljellä tuhka. Kiertotaloudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena tukkipuuta kasvaviin metsiin.

SAHATEOLLISUUTEEN verrattuna selluteollisuus ajautui kiertotalouden kriisiin. Kiertotaloushan haluaa kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia järveen tai mereen.

Viimeisin esimerkki on Kuopioon jo vuosikausia suunniteltu maailman suurin, Finnpulp-sellutehdas. Viime joulukuussa se kaatui Kallaveteen laskettavan jäteveden haittoihin.

2010-luvulla kiertotalouden haasteista keskeisiä olivat jätevesien mukanaan järviin ja jokiin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu sinänsä hyötyaineita (typpi ja fosfori), haitta-aineita (sulfaatit), myrkyllisiä raskasmetalleja (kadmium) ja hieman uudempia jätevesien lääkejäämiä.

Viime vuosikymmenellä emme vielä oppineet sulkemaan näiden ainesten kiertoja. Emme oppineet muuntamaan vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat selluteollisuuden lisäksi jäteveden niin sanotut puhdistamot ja vaikkapa Talvivaaran kaivos.

2020-LUVULLA kiertotalouden riippakiveksi on nousemassa ydinvoima. Sen tuottamia radioaktiivisia jätteitä emme osaa maapallolla kierrättää alkuunkaan. Ihmiselle vaarallinen säteilyjäte on muurattava allemme peruskallioon 200 000 vuodeksi.

Viimeksi ydinvoiman riippakivi tuli esille Euroopan unionissa joulukuussa. Parlamentaarikot joutuivat energiatalouden keskusteluissaan pohtimaan, voiko ydinvoiman nimetä ekoleimalla. Vain ekoleimattu energian tuotanto saa omaa EU-tukeaan.

Enemmistö parlamentaarikkoja päätyi kuitenkin kantaan, että radioaktiivisen kierrätysongelmansa vuoksi ydinvoimaa ei käytännössä voi luokitella kestävän ekologiseksi tukikohteeksi.

Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte kuuluisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon. Kiertotalouden juurille olisi syytä palata, niin tieteen teoriassa kuin arkipäivän käytännössä. Finnpulp-sellutehtaan kaatuminen on siihen puhuttelevin kannuste.

Veli Pohjonen

Savon Sanomat. Mielipide. Lukijan Sanomat 16.02.2020

Älä unohda puuvoimaa

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Ei kolmikko tuota perusvoimaa.

 

Perusvoimaksi laskemme ne energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme. Huoltovarmuutta horjuttavien kriisien aikoina meitä kiinnostavat perusvoimasta erityisesti sen kotimaiset osaset.

Pohjoiset metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaamme. Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Perusvoiman muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisistä Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn? Välitön toimeksianto annettiin Vapolle: kehittäkää turvevoima uudelleen.

Metsäenergian osalta maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen nimesi 1978 energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat

kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut etumatkansa. Vuonna 2018 saimme puusta 27 prosenttia ja öljystä 23. Ydinvoiman prosentti oli 17. Turvevoima pääsi korkeimmillaan 8 prosenttiin vuonna 2007.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saamme siitä vajaat kaksi prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli 5,2 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta. Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun taantuma on edessämme, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on puuvoimasta yhteensä vain

16 prosenttia. Pääosan jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (45 %) on sellun sivutuote ligniini. Puuvoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (37 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Tuoreimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Onneksi nykyajan tuulimyllyt on kehitetty jo niin korkealle, että ne eivät juuri haittaa

metsätaloutta. Lavat pyörivät metsän yläpuolella. Kokonaiskuva pysyy silti selvänä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen lapojen alta, kasvuisista metsistämme. Vahvinta kotimaistamme, puuvoimaa ei tule jatkossakaan unohtaa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 2.6.2020

Ruokaturvaa ja energiaturvaa kehitettävä samanaikaisesti

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme nousi taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan riittävästi viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Jaamme sen Suomen väkiluvulla. Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta.

Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii jatkuvasti muunkin ulkomaisen energian varassa.

Energiaturvamme perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa 500 Petajoulea. Se on 37 prosenttia kaikesta energiastamme.

Puuvoima on kotimaisista energioistamme vahvin. Saimme siitä 378 Petajoulea. Turvevoimasta saimme 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa auringon tuottamaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen aikasarjat kertovat, että energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme hiipui. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena. Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa.

Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti 1974, että puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti professori Olavi Huikari. Hän johti maa- ja metsätalousministeriön 1977 asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan nykyinen, kolmas jakso on kestänyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää tapahtunut.

Korona-kriisi opetti huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää samanaikaisesti. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Sampo-lehti. Mielipide. 10.6.2020

Biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan

    Sata vuotta sitten ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja eikä maatiloilla traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

    Energiansa hevoset saivat pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta tarvittiin 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa, mistä ei tullut haitallisia hiilidioksidipäästöjä.

    Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

    Diesel aavisti heti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

    Dieselin ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi maaöljyn varjoon ja unohtui kymmeniksi vuosiksi.

    1900-luvun loppupuolella Dieselin ennustusta alettiin tutkia. Sen sai aikaan huoli ympäristöstä. Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biopolttonesteillä haitallisen hiilidioksidin päästöjä voi jyrkästi pudottaa.

    Suomen energiaviljelyssä biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voi laajeta nopeasti. Kesällä 2020 rypsiä kasvaa meillä 19 000 hehtaaria.

    Rypsin verraten heikko energiasatoisuus johti kuitenkin siihen, että meillä maatalous ei lähtenyt kehittymään Dieselin ennustuksen suuntaan. Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa, bioenergian talous on kehittynyt. Kyseessä on palmuöljystä valmistettava biodiesel.

    Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Kun rypsistä saadaan 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

    Maatalous kehittyy köyhissä maissa, missä palmuöljyä voi viljellä. Kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä. Uutta, 2020-luvun biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 10.7.2020

Kun metsähanke alkaa tahkota veroa

Kansainvälisen ilmastopaneelin puheenjohtajamme professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa metsäväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Veroton puuvoimahan on ollut Suomen ympäristöpolitiikan ytimessä jo neljännesvuosisadan. Se on myös osa EU:lle esittelemiämme ilmastotavoitteita.

Tähän saakka olemme ajaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

OLLIKAISEN ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu voisi olla pääosin alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle aina latvuksia ja oksia.

Jo toimiva hiilidioksidin päästökauppa ei ohjaa puuvirtoja näin. Päästökauppa on viemässä harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

ENERGIAVERON muutos olisi kansantaloudellemme mittavimpia sitten 1970- luvun öljykriisien. Verotulojen kertymä olisi sitä luokkaa, että sillä voisi ohjata ilmastopolitiikkaamme entistä kestävämpään suuntaan.

Keskikesän hellekausi on korostanut palometsänhoidon ja ilmastometsänhoidon kytköstä. Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

HARVENNUSHAKKUIDEN pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään verotuilla, ehkäisemään tulevassa ilmastossa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Toiseksi, energiahakkeen verolla voisi hillitä metsäteollisuuden huolta yli 6-senttisen ainespuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Huoli hälvenisi, jos alkaisimme määrätietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa kuitupuun asemesta alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuisi, kun siirtäisimme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

ENERGIAPAJUN viljelyä on Ruotsissa ja Suomessa kehitetty jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä enemmän tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä enemmän sellutehtaamme voisivat tuottaa pakkauskartonkia taantuman jälkeen ehostuvaan maailman vientiin.

Jos professori Ollikaisen ehdotus verojärjestelmämme muutoksesta saa hyväksynnän, toimiin on syytä tarttua välittömästi. Puuvoima tahkoaisi veroa mittavasti. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 10.7.2020.

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Siksi vehnä on myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä esimerkiksi 1980-luvulla, kun itänaapurimme Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Neuvostoliiton pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto joutui ostamaan 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi helposti maailmankaupan kysyntään. Se antoi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnänviennin valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruokavehnä ja ylipäänsä toimimaton maatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa.

2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi. 2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 maa ylsi kolmikon johtoon. Venäjän nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat järjestystä. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää 41 miljoonaa tonnia, USA vei vain 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, kesäkuussa 2020 päivitetty kauden 2020/2021 laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään 36 miljoonaa tonnia, USA 22 ja EU 23 miljoonaa tonnia. Vientiään kasvattava Ukraina lähestyy sekin 20 miljoonan vientitonnin rajaa.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 48 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy viennillään kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa niin koko maapallon kuin Euroopan unionin maatalouteen. Kevään koronakriisin pyörteissä Venäjä varautui oman maansa ruokaturvan säilyttämiseen ja ilmaisi mahdollisuuden rajoittaa vehnänsä vientiä. Tämä ei kuitenkaan vielä näy ainakaan kesäkuun 2020 ennusteessa.

Koko EU:n alueella ja myös Suomessa vehnän viljely vahvistunee tulevina vuosina. Sen ainakin koronakriisistä opimme, että ruokaturvamme kannattaa jatkossa pitää riittävän korkeana maailmanpolitiikan pyörteistä huolimatta.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 6.7.2020.

Palometsänhoidon kehittämiselle vielä tarve

Keskikesän hellekausi toi ensin metsäpaloja tarkkailevat pienkoneet metsiemme yläpuolelle. Metsäväki oli hellekesään jo varautunut muun muassa pitämällä metsäautotiet sellaisessa kunnossa, että paloautot pääsevät tarvittaessa paikalle mahdollisimman nopeasti.

Pohjois-Pohjanmaan Muhoksen alueella levisi silti kesäkuun lopussa hieman yllättäen Suomelle poikkeuksellisen laaja metsäpalo. Se oli pinta-alaltaan 250 hehtaaria.

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin syksyllä 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump vieraili Kalifornian silloisten metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan jatkossa Kalifornian metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia.

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Myöskään Siperian paloherkkiä metsiä ei hoideta näin.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän lämpö- sekä sähkövoimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuun metsäautotien varteen ja lopulta voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon, vielä vähemmän käytetty toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Kun oksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi Muhoksen metsäpalo levisi osaltaan latvapalona.

Pystykarsinta voi kehittyä arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” on osa vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketti koottiin uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Eduskunnan hyväksymä risupaketti, tukiaisineen, vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta talousmetsistämme. Vuonna 2019 niitä korjattiin yhteensä 8,1 miljoonaa kiintokuutiota. Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme silti riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi jo silloin 20,4 miljoonaa kuutiota.

Lupaavasti kehittynyt energiapuun korjuu paransi metsiemme paloturvallisuutta. Risupaketti kannattaisi muuttaa 2020-luvulla palometsänhoidon paketiksi. Australian metsäpalojen vuoden vaihteen kokemukset, Siperian tämän päivän metsäpalojen uhka sekä tuoreet Muhoksen metsäpalon kokemukset kannustavat meitä kehittämään suomalaista palometsänhoitoa edelleen.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 3.7.2020

Puuvoima odottaa taantuman jälkeistä nousua

Koronakriisi ravisteli taantuvaa talouttamme monella tapaa. Energialle yllättävintä oli, kun raakaöljyn hinta putosi kolmasosaansa. Bioenergiaa, esimerkiksi haketta myyntiin tuottavat metsätilat olivat huolissaan. Emme kait ole palaamassa koronakriisin myötä fossiilienergian aikaan?

Alkuvuodesta 2020 tynnyrillinen raakaöljyä maksoi 60 dollaria. Huhtikuun lopulla hinta oli kahdessa kympissä. Sittemmin öljyn hinta on ollut palautumassa. Heinäkuun alussa öljyn tynnyrihinta oli 42 dollaria.

Sama vaihtelu nähtiin bioenergian tärkeimmässä ohjurissa, hiilidioksidin päästömaksussa. Se oli vuoden alussa tasolla 25 euroa tonnilta hiilidioksidia. Hinta putosi maaliskuun loppupuolella 15 euroon. Päästömaksu kuitenkin palautui 25 euroon kesäkuun loppuun mennessä.

Hiilidioksidin päästökauppamme alkoi 15 vuotta sitten. Päästömaksu on poukkoillut etupäässä ilmastokokousten ailahtelevien päätösten myötä. Vaihtelu on ollut rajumpaa kuin koronakriisin aiheuttama alkuvuoden 2020 pudotus.

Hiilidioksidin päästömaksun nykynousu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytason 27 euroon eli 3,8-kertaiseksi.

Bioenergian ruohonjuuritasolla koronakriisi näkyi energiapuun varjohinnassa. Varjohinta kertoo, kuinka paljon lämpövoimalan ostoasiamies voi maksaa ensiharvennuspuun kokoisesta energiapuusta, jotta siitä saatava energia olisi hivenen halvempaa kuin kivihiilestä saatava energia. Kivihiilen varjohinta koostuu kahdesta osasta: kivihiilen maailmanhinnasta esimerkiksi Australian satamassa sekä kivihiilelle koituvasta hiilidioksidin päästömaksusta.

Energiapuun varjohinta oli käynyt parhaimmillaan yli 40 eurossa kiintokuutiolta vuoden 2018 lopussa. Selluteollisuus maksoi vastaavasti hivenen yli kolme kymppiä. Hakepuun markkina kivihiilen korvaajaksi näytti avautuneen.

Koronan myötä energiapuun varjohinta putosi taas alle kuitupuun hinnan. Varjohinta kävi alimmillaan 27 eurossa toukokuun alussa. Kuitupuun todellinen tienvarsihinta, keskimäärin koko Suomessa, on ollut koko alkuvuoden tasolla 31 euroa kiintokuutiolta.

Keskikesällä hintatilanne tasoittui hiilidioksidin päästömaksun nousun myötä. Heinäkuun alussa varjohinta on 32 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 13 ja päästömaksun osuus 19 euroa.

Puutaan kasvattava metsätilallinen seuraa bioenergian hintapaaluja koronakriisin jälkeen. Hänelle taantumasta nousu tapahtuu heti, kun hänen tien varteen kasaamansa puun hinta nousee. Hän myy pienpuuta lisää. Pienpuutahan metsätiloillamme riittää. Pienpuutaan myyvälle on myös yhdentekevää, tarjoaako nousevan hinnan voimalan vai sellutehtaan ostoasiamies.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide 2.7.2020

Suomi on johtava maa metsien hiililuvun seurannassa

Suomalaisessa, biomassaan kytkeytyvässä hiilen viljelyssä ja hoidossa metsillä on keskeinen osa.

Keskeisyys johtuu paitsi alkuainehiilen määrästä, myös pitkäaikaisesta tiedostamme siitä, miten hiili on varastoitunut metsiimme.

TIEDÄMME myös miten hiiltä vuosittain virtaa joko puistamme ylös ilmakehään tai ilmakehästä alas puihimme.

Tiedot perustuvat vuonna 1921 aloitettuun Valtakunnan Metsien Inventointiin (VMI).

Merkittävä osa alkuainehiilellä, sen viljelyllä ja hoidolla on myös maatalouden peltomaissa ja suotalouden turvemaissa.

Niille ei ole kuitenkaan vielä VMI-seurantaan verrattavia pitkäaikaisia mittaussarjoja.

Peltomaiden ja suomaiden hiilen nieluvarastoille ja vuotuisille hiilen nieluvirroille tutkimuksemme ovat vasta alkuvaiheissaan.

METSIEN hiililuku on luonteva määrittää jakamalla metsätilan, maakunnan, valtion tai koko maapallon puuston alkuainehiilen määrä vastaavalla metsäalalla.

Suomen metsille tämän voi laskea VMI-aineiston satavuotisesta mittaussarjasta.

VUONNA 2020 metsissämme on laskennallisesti alkuainehiiltä yhteensä 952 miljoonaa tonnia.

Kun metsäpinta-alaa on vastaavasti 26,2 miljoonaa hehtaaria, metsien hiililukumme on 36,3 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaaria kohti.

VMI-mittaussarjat seuraavat myös metsiemme pinta-alaa. Se on ollut hienoisessa laskussa.

Metsien vähenemä oli alun perin seuraamus metsien raivaamisesta pelloiksi. Tänään se on seuraamus yhteiskunnan kaupungistumisesta ja teollistumisesta.

Esikaupungin alueita laajennetaan, teollisuuden tontteja raivataan ja uusia teitä avataan. Laskennallisesti menetämme metsämaata nyt 6070 hehtaaria vuodessa.

TÄNÄÄN metsiemme hiilen nieluvarasto kasvaa vuodesta toiseen.

Näin ei ole ollut aina. Laskennallisesti Suomen metsät olivat vähenemisen tilassa aina vuoteen 1939 asti.

Vuonna 1921 hiilen päästövirta metsistä ilmakehään oli 78 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Elimme holtittoman harsintametsätalouden aikaa.

Metsiä hakattiin enemmän kuin ne kasvoivat.

VUONNA 1939 tapahtuneen käännöksen jälkeen metsiimme on päätynyt hiilen nieluvirta, nykyvuosina alati nopeutuvalla vauhdilla.

Sotien jälkeen siirryimme viljelymetsätalouden aikaan. Uudempi metsänhoidon ohjaus lisäksi takasi, että metsiä ei enää hakata enemmän kuin ne kasvavat.

Vuonna 2020 laskennallinen hiilen nieluvirta on 413 kiloa alkuainehiiltä metsähehtaarille.

KIITOS Valtakunnan Metsien Inventoinnin satavuotisen mittaussarjan voimme laskea metsiemme vuotuisen hiililuvun ja siitä johdetun metsiimme päätyvän hiilen nieluvirran tarkimmin koko maailman metsätieteiden sarjassa.

Samanlaiselle metsien hiililuvulle olisi tarve muissakin metsäisissä maissa.

FAO:ssa hieman vastaavaa mittaussarjaa ollaan jo työstämässä.

Riittävän tarkkaan metsien hiililukuun perustuu myös tuleva ilmastometsityksen kausi, niin Sahelin vyöhykkeellä, Saharassa kuin muuallakin nyt vähämetsäisissä mutta puun kasvulle riittävän lämpimissä maissa.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 22.6.2020

Turpeen jättösuot ovat luonnonvara, ei riesa

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojiin kuivatulle suopohjalle on käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat rauduskoivun kokeet ovat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla on tutkittu 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo kuivattiin ja sen pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa nytkin, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty, koneellisesti hoidettu ja lopulta puimurilla korjattu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi. Tukiaisiltaan energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat uusi luonnonvaramme. Ne eivät ole joutilaaksi jäävä riesa.

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 24.6.2020.

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliimme on syytä palauttaa taas ilmasto ja hiilimetsänhoito. Aiheen ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä 70 vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla. Meillä on 19 maakuntaa. Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Pohjois-Pohjanmaata.

Pohjois-Pohjanmaan metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009-2013 ja 2014-2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Pohjois-Pohjanmaan metsissä oli puuta 240 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 263 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 84,8 ja 92,9 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Laskennallisesti Pohjois-Pohjanmaan metsät vähenivät viime jaksolla keskimäärin 1800 hehtaarilla vuodessa.

Pohjois-Pohjanmaan metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 30,8 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomessa vastaava lukema on 36,3 tonnia. Pohjois-Pohjanmaan metsät ovat hiilitiheydeltään hivenen muuta Suomea harvempia, runsaiden suometsiensä vuoksi.

Pohjois-Pohjanmaan metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 520 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Metsien hiilen nieluvirta on Pohjois-Pohjanmaalla ylemmällä tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo, että Pohjois-Pohjanmaan metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (520 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme (negatiiviseksi) päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400-500 kiloa vuodessa.

Pohjois-Pohjanmaan viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita saman verran kuin peltohehtaareita. Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Iijokiseutu. Kolumni. 17.6.2020

Etelä-Savon hakkuut ovat kestävällä tasolla

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliin on syytä palauttaa ilmasto ja hiilimetsänhoito.

Metsien ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä taas 70-vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla.

Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Etelä-Savoa.

Etelä-Savon metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Metsistä määritetään runkopuun kuutiot.

Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan eli runkojen, oksien, lehvästön ja juurien määrä, yhteensä kuivakiloina. Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Etelä-Savon metsissä oli puuta 180 ja toisen jakson keskivuonna 2016 184 miljoonaa kuutiometriä.

Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 63,6 ja 65,0 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla.

Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa.

Etelä-Savon metsät vähenivät viime jaksolla keskimäärin 2 800 hehtaarilla vuodessa.

Etelä-Savon metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 53,7 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomen vastaava lukema on 36,3 tonnia.

Etelä-Savon metsät ovat hiilitiheydeltään selvästi muuta Suomea vahvempia. Etelä-Savon metsien hiililuku myös nousee vuodesta toiseen.

Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 352 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Metsien hiilen nieluvirta on Etelä-Savossa hieman alemmalla tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo silti, että Etelä-Savon metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (352 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme negatiiviseksi päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400–500 kiloa vuodessa.

Etelä-Savon viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita noin kaksi kertaa enemmän kuin peltohehtaareita.

Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Veli Pohjonen

Länsi-Savo. Mielipide. 8.6.2020.

Metsätaloudelle piiskaa ja porkkanaa

Suomessa on 739 000 yksityistä metsälöä, tavallisen veronmaksajan, perheen tai vielä kuolinpesän nimissä olevaa metsätilaa. Niillä kasvaa valtaosa metsäteollisuuden vuosittain tarvitsemasta puusta.

Muista maista poikkeamme siinä, että miltei jokainen suomalainen pääsee jossakin vaiheessa myymään puuta, joko itse tai perheomistuksen kautta. Metsäteollisuus tuo kuitenkin ilmi yhä useammin, että puun myyntiin ei tunnu enää olevan perhemetsätaloudessa tarvetta eikä haluja.

Metsätilojen merkitys sotien jälkeiselle kansantaloudelle oli suuri. Kymmenien vuosien ajan yhteiskunta kannusti yksityisiä metsänkasvattajia puun tuotantoon ja myyntiin sekä piiskoilla että porkkanoilla.

Piiskoja olivat esimerkiksi verot, jotka vauhdittivat puukauppaa niin, että puuvirta yksityismetsistä teollisuuteen pysyi vakaana.

Vanha, vuoden 1995 lopussa poistunut pinta-alaverotus toimi juuri näin. Muistamme vieläkin veroleimikot, joista täytyi vuosittain hakata puuta, jotta pystyi veronsa maksamaan. Piiska poistui, kun siirryimme myyntiverotukseen.

Pinta-alavero saattaa tulla metsiimme takaisin, nyt nimellä metsätilamaksu. Sen voisi vähentää puun myynnin verosta. Eniten metsätilamaksua on ajanut teollisuus, saadakseen varmemmin puuta jalostukseen. Tasaverolle herkkä vasemmisto ajanee metsätilamaksua eteenpäin progressiivisena.

Porkkanoita valtio jakoi perhetiloille kahdella tapaa. Metsänhoitoon sai kymmenien vuosien ajan avustuksena maksettua hehtaaritukea. Nykyisin näin liikkuu muun muassa energiapuu, niin sanotun Kemera-tuen voimin.

Hehtaarituen vaihtoehto oli halpakorkoinen, metsänhoitoa avittava laina. Sitä kutsuttiin takavuosina metsänparannuslainaksi.

Lainoitus oli vielä 1970-luvulla budjetissa yhtä mittavaa kuin hehtaarituki. Valtio myönsi molempiin nykyrahassa 70 miljoonaa euroa vuodessa. Kun lainoista lankesi vuosittain maksettavaksi sekä lyhennys että korko, lainaraha kannusti puun myyntiin veroleimikoiden tapaan. Hehtaarituki ei taas myyntiin kannustanut.

Lainaporkkanan poisti budjetista 1990-luvun alussa maatalousministeri Kalevi Hemilä. Nyt metsälainoitus on enää luokkaa 0,1 miljoonaa euroa, kun metsänhoidon tukirahat ovat edelleen 60 miljoonaa euroa vuodessa.

Myyntihalukkuuden kannalta metsäpolitiikkamme on epäonnistunut jo parinkymmenen vuoden ajan. Jatkossa politiikan tulisi löytää sellaiset menetelmät, että lisääntyvästä ja tasaisesta puuvirrasta hyötyisivät sekä perhemetsät että teollisuus.

Samalla hyötyy kansantalouskin. Metsätalous on edelleen luontevin tapa luoda kansantaloudelle ylijäämää, tuoretta rahaa ulkomaisen, ummehtuneen velkarahan tilalle.

Siksi veropiiskat ja lainaporkkanat tarvitaan metsätalouteemme takaisin.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 5.6.2011. (teksti + audio)

Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme eivätkä ne jää joutilaaksi

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65 000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5 000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojiin kuivatulle suopohjalle on kuitenkin käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla turvesuon pohjalla on tutkittu jo 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa puolestaan Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja seuraavaksi sen pintaa poltettiin muutaman sentin tai kymmenen sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki paloi nytkin, mutta se ei enää palanutkaan hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979 lähtien, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sangen sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty ja koneellisesti hoidettu sekä puitu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi, ja energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme. Ne eivät jää joutilaaksi.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 28.5.2020.

Turpeen jättösuot eivät jää joutilaaksi

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojin kuivatulle suopohjalle on kuitenkin käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla turvesuon pohjalla on tutkittu jo 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa puolestaan Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja seuraavaksi sen pintaa poltettiin muutaman sentin tai kymmenen sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki paloi nytkin, mutta se ei enää palanutkaan hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979 lähtien, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sangen sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty ja koneellisesti hoidettu sekä puitu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi, ja energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme. Ne eivät jää joutilaaksi.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 28.5.2020

Hyvää hiilimetsänhoitoa K-Hämeessä

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliimme on syytä palauttaa taas ilmasto ja hiilimetsänhoito. Aiheen ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä 70-vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla. Meillä on 19 maakuntaa. Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Kanta-Hämettä.

Kanta-Hämeen metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Kanta-Hämeen metsissä oli puuta 55 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 62 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 19,4 ja 21,9 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Laskennallisesti koko Suomen metsät vähenivät viime jaksolla noin 6000 hehtaarilla vuodessa.

Kanta-Hämeen metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 63 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomessa vastaava lukema on 36,3 tonnia. Kanta-Hämeen metsät ovat hiilitiheydeltään muuta Suomea vahvempia.

Kanta-Hämeen metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 640 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Myös metsien hiilen nieluvirta on Kanta-Hämeessä ylemmällä tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo, että Kanta-Hämeen metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (640 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme (negatiiviseksi) päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400–500 kiloa vuodessa.

Kanta-Hämeen viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita saman verran kuin peltohehtaareita. Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Hiilimetsänhoidosta lisää linkissä: https://carbonhusbandry.blogspot.com/

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 24.5.2020.

Mistä saamme jokapäiväisen leipämme?

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme seurattavan lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta.

Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Onko meillä riittävästi biokaasulla tai biodieselillä kulkevia kuorma-autoja kuljettamaan leipää, lihaa ja juomia etelän rintamailta aina Lappia myöten. Ruokaturvamme pyörii jatkuvasti ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa auringon tuottamaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää samanaikaisesti. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Koti-Lappi. Kolumni. 22.5.2020

Ruokaturvaa ja energiaturvaa on syytä kehittää – luonnon­va­roissa käyttämättömiä mahdol­li­suuksia

Ko­ro­nak­rii­sin pyör­teis­sä ruo­ka­tur­vam­me on nous­sut taas pu­hee­nai­heek­si. Mis­tä saam­me jat­kos­sa jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me? On­ko meil­lä riit­tä­väs­ti ta­lon­poi­kia tuot­ta­maan sii­hen vil­jaa?

Mit­ta­lu­vun ruo­ka­tur­val­le voi las­kea vuo­tui­ses­ta vil­ja­sa­dos­tam­me. Kun jaam­me sen Suo­men vä­ki­lu­vul­la, saam­me lu­ke­man.

Vuon­na 2019 veh­nän, ru­kiin, oh­ran ja kau­ran yh­teen­las­ket­tu sato oli 3,936 mil­joo­naa ton­nia. Vä­ki­lu­kum­me on 5,52 mil­joo­naa hen­keä. Ruo­ka­tur­vam­me oli vii­me vuon­na 713 vil­ja­ki­loa hen­ki­löä koh­den.

Koko maa­pal­lol­le las­ket­tu ruo­ka­tur­va oli vas­taa­vas­ti 343 ki­loa. Rik­kaa­na maa­na olem­me yli kak­si ker­taa maa­pal­lon kes­ki­ar­von ylä­puo­lel­la.

Ruo­ka­tur­van osal­ta olem­me kui­ten­kin vain nä­en­näi­sen oma­va­rai­sia. Nä­en­näi­syys tu­lee ener­gi­as­ta.

Esi­mer­kik­si vil­jan­tuo­tan­non trak­to­rit käy­vät edel­leen ul­ko­mai­sel­la öl­jyl­lä. Jos ul­ko­mai­sen öl­jyn tuon­ti tys­sää ja va­ra­va­ras­tot hu­pe­ne­vat.

On­ko meil­lä riit­tä­väs­ti he­vo­sia ve­tä­mään ko­nei­ta pel­to­töis­sä? Ruo­ka­tur­vam­me pyö­rii muu­ten­kin ul­ko­mai­sen ener­gi­an va­ras­sa.

Myös ener­gi­a­tur­vaam­me on seu­rat­ta­va. Se pe­rus­tuu ko­ti­mai­seen ne­lik­koon: puu­voi­ma, tur­ve­voi­ma, ve­si­voi­ma ja tuu­li­voi­ma.

Ti­las­to­kes­kuk­sen tuo­reim­man ti­las­toin­nin mu­kaan ne­lik­ko tuot­ti vuon­na 2019 ener­gi­aa yh­teen­sä 500 pe­ta­jou­lea. Puus­ta saim­me 378, tur­pees­ta 56, ve­si­voi­mas­ta 44 ja tuu­li­voi­mas­ta 21 pe­ta­jou­lea.

Vuo­tui­sen ener­gi­a­tur­van voi las­kea ja­ka­mal­la ko­ti­mai­sen ener­gi­an mää­rän sa­man vuo­den vä­ki­lu­vul­la. Vuo­den 2019 ener­gi­a­tur­va oli 90,5 Gi­ga­jou­lea hen­ki­löä koh­ti. Se on sama mää­rä ener­gi­aa mikä on va­ras­toi­tu­nut 4760 ki­loon kui­vaa bi­o­mas­saa, oli­pa ky­sees­sä hei­nä, puu tai pe­ru­na.

Ti­las­to­kes­kuk­sen vuon­na 1970 al­ka­vis­ta ai­ka­sar­jois­ta las­kien ener­gi­a­tur­vam­me on puo­len vuo­si­sa­dan ai­ka­na kak­sin­ker­tais­tu­nut. Kau­del­la on kol­me erot­tu­vaa jak­soa.

En­nen 1970-lu­vun öl­jyk­rii­siä ener­gi­a­tur­vam­me oli las­kus­sa. Toi­nen jak­so käyn­nis­tyi krii­sin seu­rauk­se­na.

Tur­ve­voi­ma al­koi nous­ta heti 1970-lu­vun alus­sa.

Puu­voi­man osal­ta Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen pro­fes­so­ri Kul­ler­vo Kuu­se­la esit­ti vuo­den 1974 ener­gi­a­po­liit­ti­ses­sa kat­sauk­ses­saan, et­tä myös puun ener­gi­a­käyt­töä voi li­sä­tä no­pe­as­ti.

Vuon­na 1977 lai­tok­sen toi­nen pro­fes­so­ri, Gus­taf Si­ren pe­rus­te­li puu­e­ner­gi­an käy­tön li­sää­mis­tä pait­si oma­va­rai­suu­den edis­tä­mi­sel­lä myös il­mas­ton­muu­tok­sen eh­käi­se­mi­sel­lä, ja piti ener­gi­a­puun vil­je­lyä lu­paa­va­na ke­hi­tys­suun­ta­na.

Var­si­nai­ses­ti puu­voi­man nou­sun käyn­nis­ti Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen kol­mas pro­fes­so­ri Ola­vi Hui­ka­ri. Hän joh­ti ke­vääs­tä 1977 maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­ri­ön aset­ta­maa Ener­gi­a­met­sä­toi­mi­kun­taa. Toi­mi­kun­nan suo­si­tuk­sil­la oli mer­kit­tä­vä vai­ku­tus ener­gi­a­tur­vam­me ko­he­ne­mi­seen ai­na 2000-lu­vun al­ku­puo­lel­le as­ti.

Ener­gi­a­tur­van kol­mas jak­so on kes­tä­nyt nyt va­jaat 20 vuot­ta. Ener­gi­a­tur­vam­me on py­sy­nyt va­ki­o­ta­sol­la, mer­kit­tä­vää nou­sua ei ole enää mi­tat­ta­vis­sa.

Ko­ro­nak­rii­si opet­taa huol­to­var­muu­des­tam­me, et­tä toi­siin­sa kyt­key­ty­viä ruo­ka­tur­vaa ja ener­gi­a­tur­vaa kan­nat­taa ke­hit­tää en­tis­tä mää­rä­tie­toi­sem­min.

Maam­me uu­siu­tu­vis­sa luon­non­va­rois­sa on edel­leen käyt­tä­mät­tö­miä mah­dol­li­suuk­sia.

Veli Poh­jo­nen

Iijokiseutu. Kolumni. 20.5.2020

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa Lapissa

Metsiimme jo varastoinutta ja sinne päätyvää hiiltä voi tarkastella koko Suomen ja yksittäisen maakunnan (19) tasolla. Tulevien vuosien ilmastokamppailun ja hiilimetsänhoidon kannalta niistä esimerkiksi voi ottaa Lapin.

Lapin metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen pitkän ajanjakson "Valtakunnan metsien inventointeja". Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä pääosin runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Metsien inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Lapin metsissä oli puuta 389 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 417 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 137 ja 147 miljoonaa tonnia. Maakunnan metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että metsäpinta-alamme muuttuu hivenen vuosi vuodelta.

Etelässä kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Lapissa näin ei tapahdu. Sen sijaan metsänraja voi täällä siirtyä hitaasti ylemmäksi. Tämä on todettu muun muassa Värriön luonnonpuiston tuntureilla.

Lapin metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 17 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Naapurimaakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla vastaava lukema on 30,8 ja koko Suomessa 36,3 tonnia hiiltä metsähehtaarilla. Lapin metsät ovat vielä hiilitiheydeltään puolet harvempia kuin muun Suomen metsät.

Lapin metsien hiililuku nousee silti vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Hiilen virta tulee ilmakehästä puihin. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 206 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä Lapin metsähehtaaria kohti.

Myös metsien hiilen nieluvirta on Lapissa alempi kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsämaalle on 413 kiloa hehtaarille vuodessa. Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa vastaava virta on 520 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Lapin metsien hiilen positiivisella nieluvirralla (206 kiloa) on mielenkiintoinen ulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Valtaosa Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen arvio kivennäismaan peltojemme päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Kun koko peltoalamme on 2,3 miljoonaa hehtaaria ja Lapissa metsätalousmaata vastaavasti 9,1 miljoonaa hehtaaria, jo pyöreästi kolmasosa Lapin metsistä kumoaa kivennäismaan peltojemme hiilen päästövirran.

Etelän viljelijä voi kyntää peruspeltoaan huoletta. Hän voi ajatella maastaan huokuvan hiilidioksidin virtaavan etelätuulen myötä napapiirin yläpuolisiin metsiin.

Lapin, kuten koko Suomen positiivinen metsien hiilen nieluvirta kertovat onnistuneesta hiilimetsänhoidosta. Hiilen nieluvirta kertoo myös täällä, että Lapin metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 16.5.2020.

Saharan metsien hukkakaura odottaa ilmastometsitystä

Afrikan tulevasta ilmastometsityksestä tiedetään jo paljon. Noin 100 vuotta on testattu viljelyyn sopivia puulajeja, niiden metsänhoitoa ja sittemmin peltometsäviljelyä.

Metsänviljelyn yllätyksiin on silti syytä varautua. Hyvä esimerkki on meskiittipuun (Prosopis juliflora) tarina Sudanissa.

Meskiitti on eukalyptukseen verrattava vieras puulaji. Kun eukalyptus tuotiin 1800-luvun lopulla Australiasta Etelä-Afrikkaan, meskiitti tuotiin Keski-Amerikasta Länsi-Afrikkaan 1800-luvun alussa. Sudaniin meskiitti siirtyi 1917.

Heti varhaiset koekasvatukset näyttivät meskiitin kasvavan paikallisia puulajeja varmemmin kuivilla hiekkadyyneillä. Meskiitistä toivottiin pysäyttäjää Saharan vyöryville hiekkadyyneille.

Khartumin eteläpuolisella Sahelin vyöhykkeellä oli Suomen kehitysavun rahoittama metsänviljelyn hanke 1980-luvulla. Hanketta toteutti konsulttiyhtiö Enso Forest Development.

Enson kokeissa käytiin läpi eri puulajien valikoima. Jo parin alkuvuoden jälkeen oli selvää, että Sahelin vyöhykkeeltä voi edetä Saharan suuntaan peltometsäviljelyllä. Varmin puulaji on meskiitti. Ensossa vaikuttanut, edesmennyt metsänhoitaja Kalevi Karsisto syttyi aiheeseen ja alkoi valmistella aiheesta väitöskirjaa Joensuun yliopistoon.

Enson hanke eteni Sahelin ja Saharan rajavyöhykkeellä suunnitelmien mukaan noin 10 vuoden ajan. Ainavihantia meskiitin viljelmiä alkoi näkyä satelliittikuvissa. 1990-luvun alussa hanke jouduttiin kuitenkin keskeyttämään poliittisista syistä. Sudanin levottomuudet olivat edenneet sille tasolle, että kaikki kehitysavun hankkeiden rahoittavat osapuolet tekivät yhteisen päätöksen vetäytyä maasta pois.

Meskiitin viljelyn odotettiin jatkuvan paikallisin voimin. Lähes 100 vuoden suotuisten kokemusten jälkeen oli yllätys, kun meskiitti julistettiin Sudanissa vuonna 1995 presidentin asetuksella lainsuojattomaksi. Meskiitti nimettiin eräänlaiseksi Saharan hukkakauraksi. Kiellon taustalla oli puun holtittomana pidetty, luontainen leviäminen kastelluille puuvillan plantaaseille.

Sudanin metsälaitoksen tehtäväksi tuli neuvoa paikallisia viljelijöitä hävittämään tielleen tai pelloilleen sattuneet meskiittipuut. Ne oli paras tehdä puuhiileksi, ja käyttää pienemmiltä oksiltaan polttopuuksi.

Paikalliset pienviljelijät ovat parikymmentä vuotta hävittäneet meskiittiä puuhiileksi ja polttoon. ”Hävitys” on pienviljelijöille sikäli mieluista, että he tietävät sitkeästi vesovan meskiitin kasvavan aina uudelleen ja antavan taas uuden sadon puuhiileksi ja polttopuuksi.

Meskiitti ei ole Sudanista suinkaan hävinnyt vuoden 1995 asetuksen jälkeen. Meskiitti on edelleen ehdolla Sudanin viljelypuuksi, niin peltometsäviljelyyn kuin ilman kastelua tehtävään ilmastometsänviljelyyn. Viljely ei ole kuitenkaan mahdollista niin kauan kuin meskiittiä pidetään Sudanin metsien hukkakaurana, niin kauan kuin vuoden 1995 yllättävä asetus pysyy voimassa.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 13.5.2020

Sadetusmetsiä jäännevesille

Korona-kriisin jälkeinen taloutemme voi vielä tuottaa meille hyvinvointia. Luonnolle elpyväkään talous ei taida sitä paljolti tehdä. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole täysin suljettu.

Luonto vastaanottaa koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia. Jäteveden laitokset ovat kyllä tehostuneet. Silti pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Kemin Pajusaareen suunniteltava uuden sukupolven sellutehdas on varmaan sarjansa edelläkävijä jätevesiensä puhdistuksessa. Silti Perämereen lasketaan jotakin.

Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät silti ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli meidän Metsäntutkimuslaitoksessa aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen riveihin viljeltävää kosteikkopajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna viljelty paju kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on kiertotalouden kannalta arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle.

Typpeä palautuu sadeveden mukana takaisin elinpiiriimme. Kiusallisen suurelta osuudeltaan sadevesi päätyy suoraan vesistöihin, eikä esimerkiksi typpeä odottaviin metsiimme. Typen sieppaaminen hakevoimaloiden savukaasuista ja tämän jäännetypen jalostaminen maa- ja metsätalouden lannoitteeksi on kiertotalouden suurimpia haasteita 2020-luvulla.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2019 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista on Kuusamoa myöten jo kokemusta, mistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 13.5.2020

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa Kainuun maakunnan tasolla

Metsiimme jo varastoinutta hiiltä sekä metsiimme vuosittain päätyvää hiilen virtaa voi tarkastella niin koko Suomen kuin yksittäisen maakunnan tasolla. Vuoden 1994 maakuntauudistuksen jälkeen meillä on 19 maakuntaa. Tulevien vuosien ilmastokamppailun ja hiilimetsänhoidon kannalta niistä esimerkiksi niistä voi ottaa Kainuun.

Kainuun metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson Valtakunnan Metsien Inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla, 13 kilometrin välisillä otantalinjoilla määritetään metsistä pääosin runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Metsien inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009-2013 ja 2014-2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Kainuun metsissä oli puuta 163 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 172 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 57,6 ja 60,7 miljoonaa tonnia.

Maakunnan metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että metsäpinta-alamme laskee hivenen vuosi vuodelta. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa.

Vuonna 2011 Kainuussa oli metsätalouden maata 1,93 miljoonaa hehtaaria, vuonna 2016 vastaavasti 1,928 miljoonaa hehtaaria. Metsäala väheni vuodessa 400 hehtaarilla.

Kainuun metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 32,9 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Naapurimaakunta Pohjois-Pohjanmaalle vastaava lukema on 30,8 ja koko Suomelle 36,3 tonnia hiiltä metsähehtaarilla. Kainuu on hiilivarastonsa puolesta Suomen tyyppimaakunta.

Kainuun metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilivirrasta. Hiilen nieluvirta tulee ilmakehästä puihin. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 337 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä Kainuun metsähehtaaria kohti.

Kainuun metsien hiilen nieluvirta on hivenen alempi kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta koko Suomen metsäalalle on 413 kg C/ha/v. Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa vastaava virta on 520 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Kainuun metsien, samoin kuin koko Suomen positiivinen metsien hiilen nieluvirta kertovat onnistuneesta hiilimetsänhoidosta. Vuotuisista hakkuista huolimatta se etenee vuosi vuodelta. Pohjois-Pohjanmaan korkeampi lukema selittyy sillä, että alavampien maiden ojitetut suometsät puskevat nyt puuta. Vaikka soiden puusto on vielä verraten pienikokoista, puut alkavat olla parhaan kasvunsa vaiheessa.

Kainuun metsien hiilen nieluvirta kertoo myös, että maakunnan metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Esimerkkimaakunnan tavoin niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Veli Pohjonen

Sotkamo-lehti. Mielipide. 12.5.2020

Sadetusmetsä haihduttaa

Taloutemme tuottaa meille hyvinvointia, mutta luonnolle talous ei sitä pelkästään tuota. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole vielä täysin suljettu. Luonto vastaanottaa meiltä koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia.

Jäteveden laitokset ovat tehostuneet. Pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu silti vesistöihin. Päästöt ovat kyllä ympäristösäännöstömme kehyksissä, mutta ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Suomalaista nimeä Ruotsin opille ei vielä ole, mutta kyse on haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli suomalaissyntyinen professori Gustaf Sirén. Hänen haravansa oli puhdistamon viereen riveihin viljeltävä kosteikkopaju.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla puhtovedellä. Tosin ravinteidensa puolesta pajun saamaa sadetusvettä lienee luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Jäännevedellä paju kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Se puidaan hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi. Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi hajautuu sadeveden mukanaan takaisin metsiin kuljettamaksi ravinteeksi.

Voimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Suomessa ekopuhdistamon uranuurtaja oli Pälkäneen (Hämeen) koeaseman johtaja Mauri Takala. Hän pumppasi 1980-luvun alussa salaojaputkien läpi, vastavirtaan, koeaseman raakaa jätevettä pellolle viljellyn kosteikkopajukon alle. Pajut kasvattivat juurensa nukaksi salaojaputkien ympärille, haravoivat typen ja fosforin putkien saumoista, ja kasvoivat vauhdilla. Ravinnepäästöjä naapurijärviin ei mittauksissa löytynyt.

Pälkäneen pajukko kasvoi haketta Enköpingin sadetusmetsän vauhdilla. Takalan varhainen pajukkopuhdistamo ei meillä kuitenkaan edennyt käytäntöön.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2109 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi.

Pälkäneeltä Kuusamoon johdetut kokemukset ovat jo sitä luokkaa, että sadetusmetsistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

VELI POHJONEN

Haukivuoren Seutu. Mielipide. 6.5.2020.

Turvetaloutta edistettävä kestävän kehityksen opilla

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös turvetaloutta tulisi tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on jo puolittunut.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen viljelyssä oleva suo voi kasvaa 2000-5000 kuivakiloa vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

 Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seuraa luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutuu.

VELI POHJONEN

Viispiikkinen / Viiden kunnan sanomat. Mielipide. 6.5.2020.

Ruokaviljan merkitys kasvaa edelleen maailmankaupassa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on ollut pitkään myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa, niin sanotussa arabikeväässä.

Väkirikkaissa arabimaissa suurin osa jokamiehen tai -naisen tuloista kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen ja lopulta nälkä ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Ruokaturva ja energiaturva käyvät käsi kädessä

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta. Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii muutenkin ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää entistä määrätietoisemmin. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 24.4.2020

Brundtlandin oppi voi toteutua

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Opin mukaan voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme jo muutamia vuosia olleet luopumassa polttoturpeesta, ilmastosyistä. Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on puolittunut.

Myös turvetaloutta kannattaa tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria suota, keskimäärin rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot. Suot ovat nimenomaan Pohjois-Suomen luonnonvara.

Kun suon pintakasvit kasvavat normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1,02 kuivatonnia vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän maanpäällisen kuivabiomassan vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen (viljely)tuotannossa oleva suo voi kasvaa 2-5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. GTK:n 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 0,51 tonnia alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuoden 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaariamme kohti se oli 0,24 tonnia alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen Suomen suot kerryttävät tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot palaavat hiilen nieluvarastoiksi. Tuotannon loputtua ne voi muuntaa ilmastometsiksi, lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Vähintään saman verran syntyy maanalaista kariketta hienojuurista. Viljelypajukon maaperä kasvaa vauhdikkaasti hiilen nieluvarastoksi.

 

Koko suoluontomme osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi voi silti särähtää korvaan. Suomen turvetalous voi seurata kuitenkin luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi voi toteutua.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 21.4.2020.

Turpeesta tuli monipuolinen sampo

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa, jopa maatiloillakin. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainetoimistolle (nykyinen Vapo Oy) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Ruokaturvaa kannattaa seurata

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille

tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen

leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa

tonnia. Väkilukumme oli vastaavasti 5,52 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme viime

vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme

yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa, ja nykyisen tason 700 kiloa ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1975.

Sen jälkeen ja 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Maailman laajuisten kriisien aikana leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Niitä kannattaa seurata myös meillä. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi nyt koronakeväällä 2020 niin, että ruokaturvaamme ei tule huolestuttavaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Sanomat. Mielipide. 16.4.2020.

Ruokaturva on koetuksella

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”.

Ruokaturva on koetuksella

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipämme = Suomen vuotuinen viljasato, me = Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva = viljasato / väkiluku.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme oli vastaavasti 5,52 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme viime vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa, ja nykyisen tason 700 kiloa ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1975.

Sen jälkeen ja 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia maailman laajuisten kriisien aikana. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi nyt koronakeväällä 2020 niin, että ruokaturvaamme ei tule huolestuttavaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 13.4.2020