Kydöstä bio­hii­leen – Suon liekki ei sammu

Turvetuotannon elinkaari on suon 1 000-vuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isonkyrön kirkkoherran Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu kirkkoherra kehitti 1600-luvulla historiallisen kydötysmenetelmän. Suota kuivattiin ojittamalla, ja suon kuivaa pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja kylvettiin rukiille. Parin ruisvuoden jälkeen alueella kasvoi vielä jokunen vuosi heinää.

Kydötty turvemaa tuotti hyvää satoa muutamia vuosia. Sitten kun peltomaan satotaso laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli ratkaisevan suuri merkitys maamme varhaiselle ruokaturvalle.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on itse asiassa uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla, vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Taannoisella kydöttämisellä on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkaan että huomisen biohiileen.

Kaikki kolme menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla raakaturpeen happamuutta, vapauttamalla turpeesta viljelykasvien tarvitsemia ravinteita sekä elävöittämällä maaperän mikrobitoimintaa.

Kydöttäminen tuotti pääosaksi tuhkaa, koska happea turpeen palamiseen riitti. Biohiili puolestaan paahdetaan hapettomassa tilassa niin, että alkuainehiili siirtyy hajoamattomuuden tilaan.

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat selvittivät Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden.

Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

Etenkin turvepeltojen kydötystä on tutkijapiireissä kauhisteltu jo pitkään, Pohjanmaan varhaisena hiilidioksidin päästäjänä.

Biohiili voisi tämän kauhistelun lopettaa. Se on saanut puolelleen ilmastoedun. Hajoamattoman biohiilen lisäyksellä voidaan pysyvästi kasvattaa kaikkien peltojen hiilinielua, niin kivennäismaalla kuin turvemaalla.

Turvesuot ovat ikuinen, tosin hitaasti uusiutuva luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät suomaitaan.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 16.6.2026

Turvepeltojen merkitys nousee

Korona-virus ja sen aiheuttama maailmantalouden huojahdus korostivat  kansallista ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa jos ulkomaan kauppa alkaa edelleen takkuilla, vaikkapa Ukrainan kriisin seurauksena ? Onko ruokaturvamme riittävä, onko huoltovarmuutemme taattu?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: "jokapäiväinen leipä" on Suomen vuotuinen viljasato, "me" on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen vuodesta 2000. Vuonna 2021 olimme lukemassa 463 viljakiloa per henkilö.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1946 ruokaturvamme notkahti alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän sen sijaan pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Ruokakriisin mahdolliseen uhkaan kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. Se totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että tarvitsemme silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara, kuten Suomessa. Meillä se tarkoittaa turveperäisiä maita.

Onko turvepeltojen hyljintä jo maassamme liian ankaraa? Näin kysyy huoltovarmuus.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Ne ovat jatkossa ruokaturvamme ytimessä.

Tutkimus kyllä tietää, että perinteinen yksipuolinen viljanviljely aiheuttaa turvepelloilta suhteellisesti eniten hiilidioksidin päästöjä. On tutkimuksen haaste löytää turvepelloillemme entistä ilmastoystävällisemmät viljelymenetelmät.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 23.2.2022.

Euroopan metsätalous muutoksen kynnyksellä

Ja tapahtuiko niinä päivinä, että Euroopan ilmastometsät oli verolle pantava? Verotus kytkeytyisi puustoon jo sitoutuneeseen alkuainehiileen ja siihen kytkeytyviin hiilidioksidin virtoihin.

Kaikki maailman maat ovat jo lupautuneet vähentämään hiilidioksidin päästöjään. Euroopan unioni haluaa olla tässä suunnan näyttäjä.

Yksin fossiilipäästöjen leikkaus ei enää riitä. Ilmaston avuksi tarvitaan hiilipörssi. Se oli esillä suomalaisissa ilmaston keskusteluissa kolme vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 aiheesta seminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

Hiilipörssi olisi markkinapaikka yhtäältä taivaalle menevälle päästöhiilelle ja toisaalta taivaalta tulevalle nieluhiilelle. Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksaisivat taivaalle menevistä hiilen päästövirroistaan. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville puolestaan maksettaisiin metsiin tulevista hiilen nieluvirroista.

EU:ssa taivaalle menevän hiilen päästöpörssi on toiminut jo 17 vuotta. Nieluvirtojen osalta vastaavaa ei ole onnistuttu käynnistämään.

Meillä osaamisaluetta ovat metsämme, niiden kuutiot ja niiden vuotuinen hehtaarikasvu. Kiitos Metsäntutkimuslaitoksen 1921 aloittaman Valtakunnan Metsien Inventoinnin ja metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaisen työn, voimme määrittää kullekin metsätilalle vuosittaisen hiilen nieluvaraston suuruuden.

Metsätilojen osallistuminen hiilipörssiin olisi helpoin metsäverotuksen kautta. Metsätilallinen ilmoittaisi vuotuisessa metsäverotuksessa nieluvarastonsa (puuvarastonsa). Verovirasto määrittäisi edelliseen vuoteen verrattuna hiilen nieluvaraston arvokasvun.

Metsäänsä hyvin hoitava kokisi kasvaneen hiilen nieluvarastonsa veronvähennyksenä, tai veronpalautuksena. Metsäänsä vuosikasvua enemmän hakkaava kokisi toimensa vuotuisena lisäverona.  

Hallinnollisesti kyseessä olisi saman kokoluokan muutos, mikä metsissämme tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin pinta-alaverotuksesta puun myyntitulon verotukseen. Muutoksen hallintokuvioista hiilipörssi voisi ottaa oppia.

Suomalainen hiilipörssin malli olisi luontevaa liittää osaksi EU:n tulevaa metsätaksonomian pakettia. Paketissa on tavoite säädellä yli 13 hehtaarin metsätilojen ilmastotukien rahavirtoja. Massiivinen rahavirtojen säätely on aina hoitunut kiistattomimmin verohallinnon kautta. 

Euroopan metsätalous on suuren veromuutoksen kynnyksellä. Suomessa hyvin hoidettu metsäverotus sai viime vuosisadalla osaltaan aikaan mittavan nousun metsiemme puuvarastossa, ja samalla hiilen nieluvarastossa. Tästä muut EU-maat voisivat ottaa oppia. Tätä myös ilmastomme odottaa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 22.2.2022

Joko olisi aika nostaa bioetanolin osuutta

 Hiilidioksidin päästöpörssi avattiin EU:ssa 2004. Tavoitteena oli hillitä taivaalle ohjautuvan, ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin päästöjä. Päästöpörssin piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme kätevästi torjua ilmastonmuutosta.

Haittaveron tapaan päästökaupan piti nostaa fossiilisen polttonesteen hinta vähitellen niin korkealle, niin että esimerkiksi bensiini korvautuu halvemmalla, päästöttömällä vaihtoehdolla.

Autojen oli määrä siirtyä bensiinistä vähitellen bioetanoliin. Sitä olisi tankattu bensiinin seassa ensin 5 prosentin osuudella (E5), sitten 10 prosentin (E10), sitten 20 prosentin ja niin edelleen.

E5- ja E10-laadut tulivat huoltoasemillemme vuonna 2011. Nämä kaksi ovat edelleen meille jokapäiväinen vaihtoehto.

Hiilidioksiditonnin lähtöhinta vuonna 2004 oli kahdeksan euroa. Alkuvuosina 2005–2008 se nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti 2010-luvun puolella. Alhaisimmillaan tonnihinta putosi kolmeen euroon vuonna 2013.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön.

EU:n huteraan päästökauppaan kiinnitti 2017 huomiota ilmastokamppailua silloin näyttävästi vetänyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisesta seitsemästä eurosta vähintään 21 euroon, eli kolminkertaiseksi.

Kokouksen jälkeen päästömaksu lähti vauhdilla Macronin polulle. Syyskuussa 2021 päästiin jo yli 60 euron.

Hinta nousi korkeimmillaan 98 euroon helmikuun alussa 2023. Mutta sen jälkeen nousu pysähtyi. Taustalla oli kaksi ennustamatonta kriisihäiriötä: ensin Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sitten Lähi-Idän kriisi.

Kriisien aikoina päästömaksun hinta on sahaillut levottomasti. Syykuun puolivälissä 2026 hinta oli kyllä tasolla 86 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Kun Venäjän maakaasun ja öljyn tuonti pysähtyivät, ja Lähi-Idän Hormuzinsalmi näyttää menneen öljylaivoilta umpeen, EU-maiden on harkittava omia uusiutuvan neste-energian vaihtoehtojaan. Miten voisimme nousta huoltoasemien E10 tasolta ylöspäin?

Yhdysvalloissa E15 bensiiniä on jo saatavilla. Intia on puolestaan ottanut vaihtoehdoksi E20 bensiinin. Maailman johtava bioetanolin maa on Brasilia. Siellä standardibensiinin etanolipitoisuus on lakisääteisesti 27 prosenttia (E27).

Hiilidioksidin päästöpörssiin liittyi jo yli 20 vuotta sitten paljon odotuksia. Mutta sepä ei tainnutkaan jarruttaa ilmaston lämpenemistä teholla mitä odotimme.

Olemmeko EU:ssa valmiit nostamaan bioetanolin osuutta esimerkiksi Intian tai Brasilian tavoin. Bioetanolin tuotanto on kyllä Suomessa kehitetty jo teollisuuden tasolle. Varmimmin saisimme bioetanolia heti sahanpuruun perustuvista laitoksista.

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Mielipide. 25.9.2026

Jokapäiväinen leipämme on uhattuna

Kulunut 2026 viljan kasvukausi oli Koillismaalla ja muuallakin Itä-Suomessa taas hallaton, jo kolmatta kesää peräkkäin. Olisimme voineet ruokaturvatusti viljellä ainakin kaskiruista eli pensasruista tutuilla etelärinteiden pelloilla.

Ukrainan ja Lähi-Idän sotien aiheuttamat kriisit ja maailmantalouden huojahdukset korostavat taas ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa pysähtyy samalla tapaa kuin se on pysähtynyt usein historian saatossa, viimeksi 1900-luvun maailmansotien seurauksena.

Toinen huolenaihe liittyy maatalouden nykyiseen ahdinkoon. Jos ulkomaan viljan tuonti pysähtyy, onko meillä enää riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: "jokapäiväinen leipä" on Suomen vuotuinen viljasato. "Me" olemme Suomen vuotuinen väkiluku. Ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000. Nyt olemme tasolla 500 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2026). Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2026 on 360 viljakiloa per henkilö.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehno. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa.

Ensimmäinen maailmasota oli katkaissut viljan tuonnin Venäjältä. Jouduimme turvaamaan pettuleipään. Männyn nilakerroksesta jauhettua pettujauhoa jouduttiin sekoittamaan ruisjauhon jatkeeksi, erityisesti "Nälkämaan" maatiloilla.

Toivuimme kuitenkin 1910-luvun loppupuolen kriisistä nopeasti. Maatilamme nostivat 1930-luvulla ruokaturvan 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1946, ruokaturvamme notkahti hetkeksi alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästäkin sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut jatkuvasti niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi EU:n horjuvasta tukipolitiikasta. Vaikka viljojen tuleentumisrajat ovat siirtyneet ilmastonmuutoksen myötä yhä pohjoisemmaksi, EU ei ole saanut kannustetuksi lisää viljanviljelyä meillä.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdolliseen uhkaan kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskuntana tarvitsemme silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin olisi luontevinta toimia etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara´, kuten Suomessa.

Kivennäismaan peltomme eivät välttämättä riitä enää jatkossa tuottamaan riittävästi viljaa. Vedellä puskuroidut turvemaan peltomme voivat viljan tuotantoa kyllä lisätä.

Koko maapallon ruokaturva tulee ohjaamaan huomisen Suomen maataloutta, myös Koillismaalla ja "Nälkämaalla".

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 9.10.2026

Graafi: Ruokaturva Suomessa, data Luke

Ojitettujen soiden ennallistamisella on kaksi astetta

Suopeltoja raivannut viljelijä saattoi taannoin ihmetellä, miten turpeen pohjalla oli niin isojen tukkipuiden kantoja. Ne eivät voineet olla peräisin umpeen soistuneista pikkulammista. Niidenhän väitettiin olevan soidemme esiaste.

Metsäntutkimuslaitoksen (METLAn) tutkija, sittemmin professoriksi ja ylijohtajaksi edennyt Olavi Huikari osoitti väitöskirjallaan 1956, että metsiemme heikohko kasvu johtui osaksi puustoa kasvaneisiin kangasmetsiin hiipineestä soistumisesta. Niissä metsissä oli kasvanut myös tukkipuun kokoisia mäntyjä.

Pääosa soistamme olikin alun perin kangasmaata. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain 10  prosenttia.

Huikari esitti, että kangasmaiden soistumiselle oli saatava loppu, ojittamalla. Rahoittajaksi tuli metsänparannuslaina.

Suometsiin kaivettuja avo-ojia oli tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maanteiden ojiakin kunnostetaan.

Kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2025 kunnostusojitimme enää 2616 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle. Samalla puhumme suometsiemme ennallistamisesta, antamalla niiden vesittyä.

Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haasteensa: ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien ravinteikkaiden hulevesien valuvan enää tulva-aikana jokiin ja järviin.

Ratkaisu olisi siirtymä soiden talousmetsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulvavesien ravinne- ja humusvalumaa avo-ojaan verrattuna. Ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä, biohiilestä valmistetulla suodattimella.

Salaojitus oli Huikarin suometsänhoidon opin yksi osanen. Hän käynnisti jo 1949  METLAssa hankkeen "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen".

Kokeita perustettiin eri puolille Suomea. Menetelmä oli lupaava mutta silloisessa ympäristöajattelussa meitä eivät metsäojien hulevedet vielä huolettaneet. Talouslaskennassa salaojitus hävisi avo-ojitukselle.

Suometsien ennallistaminen ja salaojitus kytkeytyvät toisiinsa erikoisella tapaa, sillä ennallistamiselle voi laskea kaksi astetta. Ensimmäinen aste palauttaa metsäojitetun suon vesitetyksi alueeksi, kun avo-ojat on tukittu.

Talousalueen suometsien salaojitus olisi toisen asteen ennallistamista. Kangasmaasta alun perin soistuneet ja sittemmin avo-ojitetetut suot ennallistettaisiin salaojituksella tukkipuuta kasvaviksi suomaan talousmetsiksi.

Suometsien uuden sukupolven salaojitus voisi ratkaista monia ongelmia. Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada puustomme kasvu taas nousuun. Palaamalla tehokkaaseen metsänhoitoon pääsisimme hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

Ojitettuja soita voisi ennallistaa myös metsiksi. Huomisen metsätilallinen varmaan tykästyisi enemmän puuta kasvavaan, salaojitettuun suometsään, kuin hylätyn kunnostusojituksen myötä vesittämällä ennallistettuun avosuohon.

Puuston lisäkasvuun tykästyisi myös velkaantuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Suomenmaa. Lukijalta. 14.9.2026

https://www.suomenmaa.fi/mielipide/lukijalta-ojitettujen-soiden-ennallistamisella-on-kaksi-astetta/

Oliko Pallarin hakepuimuri puoli vuosisataa aikaansa edellä?

Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat voivat huokailla hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

Ensimmäisen suomalaisen hakepuimurin rakensi tervolalainen keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, nuorempana METLAn Pohjois-Suomen erikoistutkijana toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Kyösti Pallarin keksinnön. Keksintö taisi olla Suomen kannalta puoli vuosisataa aikaansa edellä.

Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on silti helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

 VELI POHJONEN

Lounais-Lappi ja Lapin Kansa. Lukijalta. 23.9.2026

Turvesuon pohjat ovat muutakin kuin vesitystanner

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon. Siinä on jäljellä maatunutta pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Turvesuon pohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin kydötysoppi. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo kuivattiin ja sen pintaa poltettiin muutaman sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa kasvatti hyvää satoa muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle. Menetelmällä oli suuri merkitys maamme ruokaturvalle. 

Taannoisella kydöttämisellä on mielenkiintoinen yhteys sekä tämän päivän tuhkalannoitukseen että biohiileen. Kaikki kolme menetelmää parantavat maan viljavuutta torjumalla raakaturpeen happamuutta ja elävöittämällä maaperän mikrobitoimintaa. 

Biohiilellä on puolellaan ilmastoetu. Biohiilen lisäyksellä voidaan kasvattaa kaikkien peltomaiden hiilinielua.

1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen on tavallaan uuden sukupolven muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä. Turpeen kytöliekki palaa edelleen, mutta se ei pala hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tänään suopohjien jatkokäytön mahdollisuus rukiin lisäksi ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu jo 40 vuotta. Ensimmäiset suopohjan kokeet viljeltiin Haapaveden Piipsannevalle 1979.

Tänään pajun energiaviljelylle on tullut lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Turvesuot ovat ikuinen luonnonvaramme. Maatilojen kannalta turvetuotannon jättömaat eivät ole vain joutilaaksi jäävä vesitystanner. Maahengen mukaisesti viljelijät mieluiten viljelisivät maitaan.

Myös turvesuon pohjille on silti voimassa luonnonsuojelun kansainvälinen nykysääntö: viljele 70 prosenttia ja varjele 30 prosenttia.

VELI POHJONEN

Rantalakeus. Mielipide. 16.9.2026

Sääntö "viljele ja varjele" pätee myös Suomen suoluontoon

Kiistely metsäalueiden suojelusta jatkuu. Nyt kuuminta on puhe soiden ennallistamisesta. Metsäojia ollaan tukkimassa. Jo ojitettuja suometsiä halutaan "luonnonsuojella", vesittämällä niitä takaisin avosoiden suuntaan. 

Opillisesti luonnonsuojelussa on kyse luonnon monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten kasvi- ja eläinlajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo pitkään. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. 1970-luvulla marginaaliksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Suomi on ollut tällä tiellä. Olemme lisänneet suojelualueita vuosittain. Tänään olemme tasolla 17 prosenttia.

YK:n suojelukokous Kanadan Montrealissa 2022 kutsui kaikkia valtioita suojelemaan vielä enemmän. Nyt kunkin kansakunnan tavoite on suojella 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä.

Sovitulla suojelun tavoitteella on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Suomessa on metsätalousmaata kaikkiaan 26,2 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 18,3 miljoonaa hehtaaria.

Vuonna 2015 suojeltujen soiden verkosto kattoi 1,2 miljoonaa hehtaaria. Se on noin 13 prosenttia koko Suomen soiden pinta-alasta. Soiden lukemaan on luontevaa lisätä tänään jo ennallistetut ja jatkossa vielä enemmän ennallistettavat metsäojitetut suot.

Niiden ja muiden soiden yhteinen suojelutavoite (30 %) nostaa soiden suojelun (vesitys-entisöintineen) 2,7 miljonaan hehtaariin koko suopinta-alastamme.

YK-kokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu varmaan etenee kohti 30 prosenttia. Maa- ja metsätiloille, sekä koko ihmiskunnalle, on kuitenkin edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: "Viljele ja varjele".

Pinta-alaltaan merkittävintä on siis edelleen viljely (70 %). Viljelyn tavoitteesta on syytä pitää kiinni jo kansantalouden kannalta.

Suhde 70/30 takaa kyllä luonnon moninaisuuden säilymisen, niin kangasmailla kuin suomailla. Myös ennallistaminen sopii tähän prosenttiin. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

Veli Pohjonen

Sydän-Hämeen Lehti. Lukijalta. 9.9.2026