Paluu puhtaampaan vesistöihin on yksi nykypäivän kiertotalouden päätavoitteita. Haluamme pysäyttää vesien rehevöitymisen joissa, järvissä, merenlahdissa ja koko Itämeressä.
Rehevöitymistä mittaava ilmiö on sinilevä merenlahdissamme. Sen lisääntymä kertoo, että ravinteiden kierrätys koko maan tasolla ei ole riittävästi onnistunut.
Koillismaalla olemme puolestaan huolestuneita esimerkiksi kirkasvetisen Kitkajärven ja siitä laskevan Kitkajoen jalokalojen tulevaisuudesta.
Kierrätystä tarvitaan joukolle jätevesien, jäännevesien ja hulevesien alkuaineita. Niistä huolestuttavimmat ovat typpi ja fosfori. Niitä on päätynyt merenlahtiin jo vuosisatojen ajan niin pelloiltamme kuin soiltamme, olivatpa suomme luonnontilaisia tai myöhemmin metsiksi ojitettuja.
Maa- ja metsätalouden ohella vesistöjen typpi- ja fosforihaastetta ovat yhteiskunnan jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa ravinteita päätyy edelleen vesistöihin, puhdistamosta tulevassa kirkkaassa jäännevedessä. Tietysti sen vähäiset pitoisuudet noudattavat tänään yhteisesti sovittuja ympäristönormituksia.
Alkuaineet voi päästöjen asemesta myös tulpata. Menetelmään kehitettiin Ruotsissa, Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remediation = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta.
Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessa (METLA) alun perin vaikuttanut Pohjois-Suomen metsänhoidon erikoistutkija Gustaf Sirén. Hän siirtyi sittemmin Uppsalan yliopistoon professoriksi. Siellä hän kehitti "ekologiseksi haravaksi" nimeämänsä puhdistamoiden viereen viljeltävän jäännevettä haihduttavan energiapajuviljelmän.
Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan niin sanottu Enköpingin paketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jäännevesipajua.
Taitavasti viljeltynä jäännevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Tästä on esimerkki myös Kuusamossa, niin sanottu Torangin haihdutuspajukko. Oulun yliopiston vetämässä 2010-luvun tutkimuksessa valittiin Kuusamon ilmastoon sopivia, kasvuisia haihdutuspajun lajikkeita.
Vesovana haihdutuspajukon voi puida hakkeeksi 1-3 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi. Tuhkaan on tulpattu pääosa hakkeen ravinteita. Yksi tärkeimpiä on juuri vesistöjen ongelma fosfori. Voimalan tuhka on lannoituksen kannalta luontevaa rakeistaa, tyypillisesti metsänlannoitukseen.
Typpeä ei tuhkassa ole. Typen kierrätykseen on kuitenkin kehitetty 2020-luvulla uusi menetelmä, biohiilisuodatin. Sopivassa paikassa jätevedenpuhdistamon tai haihdutuspajukon alapuolisissa ojissa jäännevettä valutetaan vuoden ajan biohiiltä sisältävän verkkosäkin läpi. Huokoinen biohiili imee kirkkaasta jäännevedestä viimeisiä ravinteita.
Nimenomaan typellä väkevöitynä biohiili sopii sittemmin lannoitukseen, niin puutarhoihin ja puistoihin kuin laajemmassa mitassa metsiin. Ja biohiilen lisäyksellä on aina ulottuvuutensa ilmastokamppailussa.
Gustaf Sirénin opista ravinteiden ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä, ekologisesta tulppaamisesta, samoin kuin uuden ajan biohiilen mahdollisuuksista olisi jo opittavaa.
Voimallisesti haihduttavien, ravinteita haravoivien energiapajukoiden ja biohiilen yhdistelmällä pysyisimme jatkossakin myös Koillismaalla puhtaissa vesistöissä.
VELI POHJONEN
No comments:
Post a Comment