Metsän vilje­ly­lai­nalla olisi kansan­ta­lou­delle kolme merkittävää etua

Suomessa on 376 000 tavallisen perheen, kuolinpesän tai vero­tu­syh­tymän metsätilaa. Tila voi koostua useammastakin palstasta. Yli kahden hehtaarin metsätilojen eli metsälöiden keskikoko on noin 30 hehtaaria.

Metsälöt kasvavat pääosan metsä­te­ol­li­suuden puusta. Puukauppa kuitenkin takkuaa. Luon­non­va­ra­kes­kuksen mukaan kolman­nek­sella metsälöistä ei ole ollut hakkuita 30 vuoteen.

METSÄLÖT MERKITSIVÄT sotien jälkeiselle kansan­ta­lou­delle paljon. Valtiovalta kannusti niitä puun myyntiin sekä piiskoilla että porkkanoilla.

Piiskoja olivat puukauppaa vauhdittavat verot. Vuonna 1995 poistunut pinta-alaverotus toimi näin. Muistamme vuotuiset veroleimikot, jotka hakattiin metsäveron maksamiseksi. Piiska poistui, kun siirryimme myyn­ti­ve­ro­tuk­seen.

Porkkanoita oli kahdenlaisia. Vaikuttavin oli halpa­kor­koinen metsän­pa­ran­nus­laina. Se oli suurimmillaan 1970-luvun puolivälissä, nykyrahassa 70 miljoonaa euroa vuodessa. Lainaporkkana poistettiin 1990-luvun puolivälissä. Valtion pank­ki­jär­jes­telmä piti metsän­pa­ran­nus­lai­noja tuskas­tut­tavan työläinä.

Toinen porkkana oli suoraan maksettu hehtaarituki. Se oli suurimmillaan 1990-alussa, nykyrahassa 95 miljoonaa euroa vuodessa. Vuonna 2015 metsä­tu­ki­aisten (Kemera) taso oli 58 miljoonaa euroa.

NELJÄN­NES­VUO­SI­SADAN KOKEMUS kertoo, että hehtaarituen kaudella puun myynti lamaantui. Metsätalouden porkkanoita olisi syytä punnita taas, esimerkiksi luomalla hakkuun jälkeinen metsän­vil­jelyn laina.

Lainoitus voisi perustua nykyaikana rahastoon, jonka hoitaisi yksityinen pank­ki­jär­jes­tel­mämme. Rahaston alkupääoman voisi kerryttää kehittyvän metsätalouden budjetista ja puun myyntitulojen metsäverosta.

Rahastosta lainoi­tet­tai­siin paljon kuluja syövät metsänhoidon alkukierron toimet, kuten kantojen korjuu, maanmuokkaus, ojaperkaus, istutus, taimikonhoito, pystykarsinta ja lannoitus.

Metsän viljelijä maksaa lainansa taatusti takaisin. Lainan vakuus on lujin, minkä rahatalous tuntee eli maa itse.

METSÄN VILJE­LY­LAI­NALLA olisi kansan­ta­lou­delle kolme etua. Ensimmäinen olisi lisääntyvä myyntipuun virta. Hoitaakseen lainojaan metsä­ti­lal­linen hakkaisi ja myisi puuta vuosittain. Tätä tuleva biotalous odottaa.

Toinen etu tulee työstä. Työtä syntyy kun lainarahalla maksetaan metsän istutusta, taimikoiden perkausta tai ensi­har­ven­nusta. Työ ulottuu ulko­puo­li­sil­lekin, kuten ojituksia tekevälle urakoit­si­jalle.

Työtä syntyy, kun metsän kasvattaja tarvitsee lainojensa hoitoon hakkuita. Hän joko hakkaa puun itse tai antaa työn urakoit­si­jalle. Puun myynnistä tulee rahaa, jolla voi suoriutua lainoista.

Asiaa karummin katsoen: velka ajaa metsäy­rit­täjän työhön. Kansan­ta­louden oppinut taas toteaa, että laina muuntuu tuoreeksi, tuottavaksi työksi. Se kestää vuodesta toiseen, niin kauan kuin lainoja on kuoletettava.

Kolmas etu tulee metsälöiden yrit­tä­jyy­destä. Toisin kuin tukiainen, laina luo yrittämiseen pitkäaikaista jännettä. Viljelylaina on sijoitus tulevaan metsän tuotantoon.

Perhemetsien lainoitus seuraisi perulaisen talous­tie­tei­lijä Hernando de Soton oppia jokaisen uusiutuvia luonnonvaroja kasvavan kansakunnan vaurauden juurista.

LAINAPORKKANA OHJAISI metsälöitä terveempään yritys­suun­taan. Nykyiset metsän omistustilat palautuisivat alku­pe­räi­siksi metsän kasva­tus­ti­loiksi. Tätä maaseutu odottaa.

Metsän viljelylaina voisi olla se kiihoke, mikä lisää puun virtaa 2020-luvun biotaloudelle. Metsälöille lainoitus olisi joka tapauksessa kivuttomampi kuin metsien kiin­teis­tö­vero, mitä teollisuus on uudeksi puuvirran piiskaksi myös ehdottanut.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 18.1.2017