Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsäteollisuus kiinnostui pajusta 1950-1953 Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellupajut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin.
Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Ne viljeltiin pääosin turpeennoston jättösoiden viljelykokeisiin.
Energiapaju kasvoi lupaavasti. Viljelymaata tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli öljykriisin aikoihin sitkeässä ylituotannossa. Vuonna 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta. Niistä ehdotettiin osaa energiaviljelyyn.
Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Mutta liikapellot eivät palautuneetkaan tuotantopelloiksi. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi rivitason viljelijän tulkitsemana.
Energiapajulle ei avautunut markkinaa 1900-vuosisadan puolella.
Nyt maatalous on viemässä viljelypajua tämän vuosisadan ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.
Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.
Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.
Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesti kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.
Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt menetelmää, millä pajun janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Juuristo on samalla hiilen nielu. Menetelmälle tuli tarve, kun vuoden 2021 hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.
Kosteikkoviljely ei kuitenkaan käynnistynyt vielä kasvukaudella 2022 eikä myöskään kesällä 2023. Taustalla ovat maatalouspolitiikan muutokset Ukrainan kriisin seurauksena.
Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat jatkossa turvepohjaiset joutomaan pellot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.
Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Kosteikkoviljelyn pilot-hankkeisiin olisi syytä ryhtyä heti. Siinä sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt energiapajumme on huomisen uusi mahdollisuus.
Veli Pohjonen
Sisä-Savo. Mielipide. 4.1.2024
No comments:
Post a Comment