Turpeen jättösuot eivät jää joutilaaksi

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojin kuivatulle suopohjalle on kuitenkin käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla turvesuon pohjalla on tutkittu jo 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa puolestaan Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja seuraavaksi sen pintaa poltettiin muutaman sentin tai kymmenen sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki paloi nytkin, mutta se ei enää palanutkaan hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979 lähtien, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sangen sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty ja koneellisesti hoidettu sekä puitu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi, ja energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme. Ne eivät jää joutilaaksi.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 28.5.2020

Hyvää hiilimetsänhoitoa K-Hämeessä

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliimme on syytä palauttaa taas ilmasto ja hiilimetsänhoito. Aiheen ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä 70-vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla. Meillä on 19 maakuntaa. Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Kanta-Hämettä.

Kanta-Hämeen metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Kanta-Hämeen metsissä oli puuta 55 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 62 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 19,4 ja 21,9 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Laskennallisesti koko Suomen metsät vähenivät viime jaksolla noin 6000 hehtaarilla vuodessa.

Kanta-Hämeen metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 63 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomessa vastaava lukema on 36,3 tonnia. Kanta-Hämeen metsät ovat hiilitiheydeltään muuta Suomea vahvempia.

Kanta-Hämeen metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 640 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Myös metsien hiilen nieluvirta on Kanta-Hämeessä ylemmällä tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo, että Kanta-Hämeen metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (640 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme (negatiiviseksi) päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400–500 kiloa vuodessa.

Kanta-Hämeen viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita saman verran kuin peltohehtaareita. Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Hiilimetsänhoidosta lisää linkissä: https://carbonhusbandry.blogspot.com/

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 24.5.2020.

Mistä saamme jokapäiväisen leipämme?

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme seurattavan lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta.

Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Onko meillä riittävästi biokaasulla tai biodieselillä kulkevia kuorma-autoja kuljettamaan leipää, lihaa ja juomia etelän rintamailta aina Lappia myöten. Ruokaturvamme pyörii jatkuvasti ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa auringon tuottamaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää samanaikaisesti. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Koti-Lappi. Kolumni. 22.5.2020

Ruokaturvaa ja energiaturvaa on syytä kehittää – luonnon­va­roissa käyttämättömiä mahdol­li­suuksia

Ko­ro­nak­rii­sin pyör­teis­sä ruo­ka­tur­vam­me on nous­sut taas pu­hee­nai­heek­si. Mis­tä saam­me jat­kos­sa jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me? On­ko meil­lä riit­tä­väs­ti ta­lon­poi­kia tuot­ta­maan sii­hen vil­jaa?

Mit­ta­lu­vun ruo­ka­tur­val­le voi las­kea vuo­tui­ses­ta vil­ja­sa­dos­tam­me. Kun jaam­me sen Suo­men vä­ki­lu­vul­la, saam­me lu­ke­man.

Vuon­na 2019 veh­nän, ru­kiin, oh­ran ja kau­ran yh­teen­las­ket­tu sato oli 3,936 mil­joo­naa ton­nia. Vä­ki­lu­kum­me on 5,52 mil­joo­naa hen­keä. Ruo­ka­tur­vam­me oli vii­me vuon­na 713 vil­ja­ki­loa hen­ki­löä koh­den.

Koko maa­pal­lol­le las­ket­tu ruo­ka­tur­va oli vas­taa­vas­ti 343 ki­loa. Rik­kaa­na maa­na olem­me yli kak­si ker­taa maa­pal­lon kes­ki­ar­von ylä­puo­lel­la.

Ruo­ka­tur­van osal­ta olem­me kui­ten­kin vain nä­en­näi­sen oma­va­rai­sia. Nä­en­näi­syys tu­lee ener­gi­as­ta.

Esi­mer­kik­si vil­jan­tuo­tan­non trak­to­rit käy­vät edel­leen ul­ko­mai­sel­la öl­jyl­lä. Jos ul­ko­mai­sen öl­jyn tuon­ti tys­sää ja va­ra­va­ras­tot hu­pe­ne­vat.

On­ko meil­lä riit­tä­väs­ti he­vo­sia ve­tä­mään ko­nei­ta pel­to­töis­sä? Ruo­ka­tur­vam­me pyö­rii muu­ten­kin ul­ko­mai­sen ener­gi­an va­ras­sa.

Myös ener­gi­a­tur­vaam­me on seu­rat­ta­va. Se pe­rus­tuu ko­ti­mai­seen ne­lik­koon: puu­voi­ma, tur­ve­voi­ma, ve­si­voi­ma ja tuu­li­voi­ma.

Ti­las­to­kes­kuk­sen tuo­reim­man ti­las­toin­nin mu­kaan ne­lik­ko tuot­ti vuon­na 2019 ener­gi­aa yh­teen­sä 500 pe­ta­jou­lea. Puus­ta saim­me 378, tur­pees­ta 56, ve­si­voi­mas­ta 44 ja tuu­li­voi­mas­ta 21 pe­ta­jou­lea.

Vuo­tui­sen ener­gi­a­tur­van voi las­kea ja­ka­mal­la ko­ti­mai­sen ener­gi­an mää­rän sa­man vuo­den vä­ki­lu­vul­la. Vuo­den 2019 ener­gi­a­tur­va oli 90,5 Gi­ga­jou­lea hen­ki­löä koh­ti. Se on sama mää­rä ener­gi­aa mikä on va­ras­toi­tu­nut 4760 ki­loon kui­vaa bi­o­mas­saa, oli­pa ky­sees­sä hei­nä, puu tai pe­ru­na.

Ti­las­to­kes­kuk­sen vuon­na 1970 al­ka­vis­ta ai­ka­sar­jois­ta las­kien ener­gi­a­tur­vam­me on puo­len vuo­si­sa­dan ai­ka­na kak­sin­ker­tais­tu­nut. Kau­del­la on kol­me erot­tu­vaa jak­soa.

En­nen 1970-lu­vun öl­jyk­rii­siä ener­gi­a­tur­vam­me oli las­kus­sa. Toi­nen jak­so käyn­nis­tyi krii­sin seu­rauk­se­na.

Tur­ve­voi­ma al­koi nous­ta heti 1970-lu­vun alus­sa.

Puu­voi­man osal­ta Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen pro­fes­so­ri Kul­ler­vo Kuu­se­la esit­ti vuo­den 1974 ener­gi­a­po­liit­ti­ses­sa kat­sauk­ses­saan, et­tä myös puun ener­gi­a­käyt­töä voi li­sä­tä no­pe­as­ti.

Vuon­na 1977 lai­tok­sen toi­nen pro­fes­so­ri, Gus­taf Si­ren pe­rus­te­li puu­e­ner­gi­an käy­tön li­sää­mis­tä pait­si oma­va­rai­suu­den edis­tä­mi­sel­lä myös il­mas­ton­muu­tok­sen eh­käi­se­mi­sel­lä, ja piti ener­gi­a­puun vil­je­lyä lu­paa­va­na ke­hi­tys­suun­ta­na.

Var­si­nai­ses­ti puu­voi­man nou­sun käyn­nis­ti Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen kol­mas pro­fes­so­ri Ola­vi Hui­ka­ri. Hän joh­ti ke­vääs­tä 1977 maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­ri­ön aset­ta­maa Ener­gi­a­met­sä­toi­mi­kun­taa. Toi­mi­kun­nan suo­si­tuk­sil­la oli mer­kit­tä­vä vai­ku­tus ener­gi­a­tur­vam­me ko­he­ne­mi­seen ai­na 2000-lu­vun al­ku­puo­lel­le as­ti.

Ener­gi­a­tur­van kol­mas jak­so on kes­tä­nyt nyt va­jaat 20 vuot­ta. Ener­gi­a­tur­vam­me on py­sy­nyt va­ki­o­ta­sol­la, mer­kit­tä­vää nou­sua ei ole enää mi­tat­ta­vis­sa.

Ko­ro­nak­rii­si opet­taa huol­to­var­muu­des­tam­me, et­tä toi­siin­sa kyt­key­ty­viä ruo­ka­tur­vaa ja ener­gi­a­tur­vaa kan­nat­taa ke­hit­tää en­tis­tä mää­rä­tie­toi­sem­min.

Maam­me uu­siu­tu­vis­sa luon­non­va­rois­sa on edel­leen käyt­tä­mät­tö­miä mah­dol­li­suuk­sia.

Veli Poh­jo­nen

Iijokiseutu. Kolumni. 20.5.2020

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa Lapissa

Metsiimme jo varastoinutta ja sinne päätyvää hiiltä voi tarkastella koko Suomen ja yksittäisen maakunnan (19) tasolla. Tulevien vuosien ilmastokamppailun ja hiilimetsänhoidon kannalta niistä esimerkiksi voi ottaa Lapin.

Lapin metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen pitkän ajanjakson "Valtakunnan metsien inventointeja". Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä pääosin runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Metsien inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Lapin metsissä oli puuta 389 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 417 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 137 ja 147 miljoonaa tonnia. Maakunnan metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että metsäpinta-alamme muuttuu hivenen vuosi vuodelta.

Etelässä kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Lapissa näin ei tapahdu. Sen sijaan metsänraja voi täällä siirtyä hitaasti ylemmäksi. Tämä on todettu muun muassa Värriön luonnonpuiston tuntureilla.

Lapin metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 17 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Naapurimaakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla vastaava lukema on 30,8 ja koko Suomessa 36,3 tonnia hiiltä metsähehtaarilla. Lapin metsät ovat vielä hiilitiheydeltään puolet harvempia kuin muun Suomen metsät.

Lapin metsien hiililuku nousee silti vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Hiilen virta tulee ilmakehästä puihin. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 206 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä Lapin metsähehtaaria kohti.

Myös metsien hiilen nieluvirta on Lapissa alempi kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsämaalle on 413 kiloa hehtaarille vuodessa. Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa vastaava virta on 520 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Lapin metsien hiilen positiivisella nieluvirralla (206 kiloa) on mielenkiintoinen ulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Valtaosa Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen arvio kivennäismaan peltojemme päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Kun koko peltoalamme on 2,3 miljoonaa hehtaaria ja Lapissa metsätalousmaata vastaavasti 9,1 miljoonaa hehtaaria, jo pyöreästi kolmasosa Lapin metsistä kumoaa kivennäismaan peltojemme hiilen päästövirran.

Etelän viljelijä voi kyntää peruspeltoaan huoletta. Hän voi ajatella maastaan huokuvan hiilidioksidin virtaavan etelätuulen myötä napapiirin yläpuolisiin metsiin.

Lapin, kuten koko Suomen positiivinen metsien hiilen nieluvirta kertovat onnistuneesta hiilimetsänhoidosta. Hiilen nieluvirta kertoo myös täällä, että Lapin metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 16.5.2020.

Saharan metsien hukkakaura odottaa ilmastometsitystä

Afrikan tulevasta ilmastometsityksestä tiedetään jo paljon. Noin 100 vuotta on testattu viljelyyn sopivia puulajeja, niiden metsänhoitoa ja sittemmin peltometsäviljelyä.

Metsänviljelyn yllätyksiin on silti syytä varautua. Hyvä esimerkki on meskiittipuun (Prosopis juliflora) tarina Sudanissa.

Meskiitti on eukalyptukseen verrattava vieras puulaji. Kun eukalyptus tuotiin 1800-luvun lopulla Australiasta Etelä-Afrikkaan, meskiitti tuotiin Keski-Amerikasta Länsi-Afrikkaan 1800-luvun alussa. Sudaniin meskiitti siirtyi 1917.

Heti varhaiset koekasvatukset näyttivät meskiitin kasvavan paikallisia puulajeja varmemmin kuivilla hiekkadyyneillä. Meskiitistä toivottiin pysäyttäjää Saharan vyöryville hiekkadyyneille.

Khartumin eteläpuolisella Sahelin vyöhykkeellä oli Suomen kehitysavun rahoittama metsänviljelyn hanke 1980-luvulla. Hanketta toteutti konsulttiyhtiö Enso Forest Development.

Enson kokeissa käytiin läpi eri puulajien valikoima. Jo parin alkuvuoden jälkeen oli selvää, että Sahelin vyöhykkeeltä voi edetä Saharan suuntaan peltometsäviljelyllä. Varmin puulaji on meskiitti. Ensossa vaikuttanut, edesmennyt metsänhoitaja Kalevi Karsisto syttyi aiheeseen ja alkoi valmistella aiheesta väitöskirjaa Joensuun yliopistoon.

Enson hanke eteni Sahelin ja Saharan rajavyöhykkeellä suunnitelmien mukaan noin 10 vuoden ajan. Ainavihantia meskiitin viljelmiä alkoi näkyä satelliittikuvissa. 1990-luvun alussa hanke jouduttiin kuitenkin keskeyttämään poliittisista syistä. Sudanin levottomuudet olivat edenneet sille tasolle, että kaikki kehitysavun hankkeiden rahoittavat osapuolet tekivät yhteisen päätöksen vetäytyä maasta pois.

Meskiitin viljelyn odotettiin jatkuvan paikallisin voimin. Lähes 100 vuoden suotuisten kokemusten jälkeen oli yllätys, kun meskiitti julistettiin Sudanissa vuonna 1995 presidentin asetuksella lainsuojattomaksi. Meskiitti nimettiin eräänlaiseksi Saharan hukkakauraksi. Kiellon taustalla oli puun holtittomana pidetty, luontainen leviäminen kastelluille puuvillan plantaaseille.

Sudanin metsälaitoksen tehtäväksi tuli neuvoa paikallisia viljelijöitä hävittämään tielleen tai pelloilleen sattuneet meskiittipuut. Ne oli paras tehdä puuhiileksi, ja käyttää pienemmiltä oksiltaan polttopuuksi.

Paikalliset pienviljelijät ovat parikymmentä vuotta hävittäneet meskiittiä puuhiileksi ja polttoon. ”Hävitys” on pienviljelijöille sikäli mieluista, että he tietävät sitkeästi vesovan meskiitin kasvavan aina uudelleen ja antavan taas uuden sadon puuhiileksi ja polttopuuksi.

Meskiitti ei ole Sudanista suinkaan hävinnyt vuoden 1995 asetuksen jälkeen. Meskiitti on edelleen ehdolla Sudanin viljelypuuksi, niin peltometsäviljelyyn kuin ilman kastelua tehtävään ilmastometsänviljelyyn. Viljely ei ole kuitenkaan mahdollista niin kauan kuin meskiittiä pidetään Sudanin metsien hukkakaurana, niin kauan kuin vuoden 1995 yllättävä asetus pysyy voimassa.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 13.5.2020

Sadetusmetsiä jäännevesille

Korona-kriisin jälkeinen taloutemme voi vielä tuottaa meille hyvinvointia. Luonnolle elpyväkään talous ei taida sitä paljolti tehdä. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole täysin suljettu.

Luonto vastaanottaa koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia. Jäteveden laitokset ovat kyllä tehostuneet. Silti pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Kemin Pajusaareen suunniteltava uuden sukupolven sellutehdas on varmaan sarjansa edelläkävijä jätevesiensä puhdistuksessa. Silti Perämereen lasketaan jotakin.

Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät silti ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli meidän Metsäntutkimuslaitoksessa aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen riveihin viljeltävää kosteikkopajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna viljelty paju kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on kiertotalouden kannalta arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle.

Typpeä palautuu sadeveden mukana takaisin elinpiiriimme. Kiusallisen suurelta osuudeltaan sadevesi päätyy suoraan vesistöihin, eikä esimerkiksi typpeä odottaviin metsiimme. Typen sieppaaminen hakevoimaloiden savukaasuista ja tämän jäännetypen jalostaminen maa- ja metsätalouden lannoitteeksi on kiertotalouden suurimpia haasteita 2020-luvulla.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2019 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista on Kuusamoa myöten jo kokemusta, mistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 13.5.2020

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa Kainuun maakunnan tasolla

Metsiimme jo varastoinutta hiiltä sekä metsiimme vuosittain päätyvää hiilen virtaa voi tarkastella niin koko Suomen kuin yksittäisen maakunnan tasolla. Vuoden 1994 maakuntauudistuksen jälkeen meillä on 19 maakuntaa. Tulevien vuosien ilmastokamppailun ja hiilimetsänhoidon kannalta niistä esimerkiksi niistä voi ottaa Kainuun.

Kainuun metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson Valtakunnan Metsien Inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla, 13 kilometrin välisillä otantalinjoilla määritetään metsistä pääosin runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Metsien inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009-2013 ja 2014-2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Kainuun metsissä oli puuta 163 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 172 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 57,6 ja 60,7 miljoonaa tonnia.

Maakunnan metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että metsäpinta-alamme laskee hivenen vuosi vuodelta. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa.

Vuonna 2011 Kainuussa oli metsätalouden maata 1,93 miljoonaa hehtaaria, vuonna 2016 vastaavasti 1,928 miljoonaa hehtaaria. Metsäala väheni vuodessa 400 hehtaarilla.

Kainuun metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 32,9 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Naapurimaakunta Pohjois-Pohjanmaalle vastaava lukema on 30,8 ja koko Suomelle 36,3 tonnia hiiltä metsähehtaarilla. Kainuu on hiilivarastonsa puolesta Suomen tyyppimaakunta.

Kainuun metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilivirrasta. Hiilen nieluvirta tulee ilmakehästä puihin. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 337 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä Kainuun metsähehtaaria kohti.

Kainuun metsien hiilen nieluvirta on hivenen alempi kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta koko Suomen metsäalalle on 413 kg C/ha/v. Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa vastaava virta on 520 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Kainuun metsien, samoin kuin koko Suomen positiivinen metsien hiilen nieluvirta kertovat onnistuneesta hiilimetsänhoidosta. Vuotuisista hakkuista huolimatta se etenee vuosi vuodelta. Pohjois-Pohjanmaan korkeampi lukema selittyy sillä, että alavampien maiden ojitetut suometsät puskevat nyt puuta. Vaikka soiden puusto on vielä verraten pienikokoista, puut alkavat olla parhaan kasvunsa vaiheessa.

Kainuun metsien hiilen nieluvirta kertoo myös, että maakunnan metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Esimerkkimaakunnan tavoin niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Veli Pohjonen

Sotkamo-lehti. Mielipide. 12.5.2020

Sadetusmetsä haihduttaa

Taloutemme tuottaa meille hyvinvointia, mutta luonnolle talous ei sitä pelkästään tuota. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole vielä täysin suljettu. Luonto vastaanottaa meiltä koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia.

Jäteveden laitokset ovat tehostuneet. Pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu silti vesistöihin. Päästöt ovat kyllä ympäristösäännöstömme kehyksissä, mutta ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Suomalaista nimeä Ruotsin opille ei vielä ole, mutta kyse on haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli suomalaissyntyinen professori Gustaf Sirén. Hänen haravansa oli puhdistamon viereen riveihin viljeltävä kosteikkopaju.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla puhtovedellä. Tosin ravinteidensa puolesta pajun saamaa sadetusvettä lienee luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Jäännevedellä paju kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Se puidaan hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi. Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi hajautuu sadeveden mukanaan takaisin metsiin kuljettamaksi ravinteeksi.

Voimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Suomessa ekopuhdistamon uranuurtaja oli Pälkäneen (Hämeen) koeaseman johtaja Mauri Takala. Hän pumppasi 1980-luvun alussa salaojaputkien läpi, vastavirtaan, koeaseman raakaa jätevettä pellolle viljellyn kosteikkopajukon alle. Pajut kasvattivat juurensa nukaksi salaojaputkien ympärille, haravoivat typen ja fosforin putkien saumoista, ja kasvoivat vauhdilla. Ravinnepäästöjä naapurijärviin ei mittauksissa löytynyt.

Pälkäneen pajukko kasvoi haketta Enköpingin sadetusmetsän vauhdilla. Takalan varhainen pajukkopuhdistamo ei meillä kuitenkaan edennyt käytäntöön.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2109 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi.

Pälkäneeltä Kuusamoon johdetut kokemukset ovat jo sitä luokkaa, että sadetusmetsistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

VELI POHJONEN

Haukivuoren Seutu. Mielipide. 6.5.2020.

Turvetaloutta edistettävä kestävän kehityksen opilla

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös turvetaloutta tulisi tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on jo puolittunut.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen viljelyssä oleva suo voi kasvaa 2000-5000 kuivakiloa vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

 Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seuraa luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutuu.

VELI POHJONEN

Viispiikkinen / Viiden kunnan sanomat. Mielipide. 6.5.2020.

Ruokaviljan merkitys kasvaa edelleen maailmankaupassa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on ollut pitkään myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa, niin sanotussa arabikeväässä.

Väkirikkaissa arabimaissa suurin osa jokamiehen tai -naisen tuloista kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen ja lopulta nälkä ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Ruokaturva ja energiaturva käyvät käsi kädessä

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta. Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii muutenkin ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää entistä määrätietoisemmin. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 24.4.2020

Brundtlandin oppi voi toteutua

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Opin mukaan voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme jo muutamia vuosia olleet luopumassa polttoturpeesta, ilmastosyistä. Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on puolittunut.

Myös turvetaloutta kannattaa tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria suota, keskimäärin rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot. Suot ovat nimenomaan Pohjois-Suomen luonnonvara.

Kun suon pintakasvit kasvavat normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1,02 kuivatonnia vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän maanpäällisen kuivabiomassan vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen (viljely)tuotannossa oleva suo voi kasvaa 2-5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. GTK:n 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 0,51 tonnia alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuoden 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaariamme kohti se oli 0,24 tonnia alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen Suomen suot kerryttävät tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot palaavat hiilen nieluvarastoiksi. Tuotannon loputtua ne voi muuntaa ilmastometsiksi, lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Vähintään saman verran syntyy maanalaista kariketta hienojuurista. Viljelypajukon maaperä kasvaa vauhdikkaasti hiilen nieluvarastoksi.

 

Koko suoluontomme osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi voi silti särähtää korvaan. Suomen turvetalous voi seurata kuitenkin luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi voi toteutua.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 21.4.2020.

Turpeesta tuli monipuolinen sampo

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa, jopa maatiloillakin. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainetoimistolle (nykyinen Vapo Oy) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Ruokaturvaa kannattaa seurata

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille

tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen

leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa

tonnia. Väkilukumme oli vastaavasti 5,52 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme viime

vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme

yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa, ja nykyisen tason 700 kiloa ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1975.

Sen jälkeen ja 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Maailman laajuisten kriisien aikana leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Niitä kannattaa seurata myös meillä. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi nyt koronakeväällä 2020 niin, että ruokaturvaamme ei tule huolestuttavaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Sanomat. Mielipide. 16.4.2020.

Ruokaturva on koetuksella

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”.

Ruokaturva on koetuksella

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipämme = Suomen vuotuinen viljasato, me = Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva = viljasato / väkiluku.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme oli vastaavasti 5,52 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme viime vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa, ja nykyisen tason 700 kiloa ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1975.

Sen jälkeen ja 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia maailman laajuisten kriisien aikana. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi nyt koronakeväällä 2020 niin, että ruokaturvaamme ei tule huolestuttavaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 13.4.2020

Energiaa viljelemällä

Maapallon energiavirrat hakevat parhaillaan uusia uomia. Halvan öljyn aikakausi on päättynyt. Ydinvoiman tielle näyttää kasaantuvan monia vastuksia: yhä penseämmäksi käyvä yleinen mielipide, voimaloiden katastrofit ja kiusallinen jäteongelma.

Aurinkoenergia on puhdasta ja turvallista. Auringon on laskettu paistavan ehtymättömänä ainakin seuraavat 50 000 vuotta.

OIVALLISET KASVIT

Suomen kasvillisuus, pel­tomme ja metsämme, sitoo vuodessa itseensä auringon energiaa kahden vuoden öljyn­ kulutuksen verran. Energiata­loudellisesti vihreiden kasvien merkitys on oivallettu vasta vii­me vuosina. On löytynyt kasvi­lajeja, jotka pystyvät niitä viljel­täessä ennen arvaamattoman tehokkaaseen aurinkoenergian sidontaan.

Energiaviljely on oppi viljelyskasveista ja menetelmistä joilla auringon energiaa vastaa­notetaan, sidotaan ja muunne­taan varastoitavaan muotoon. Energia sidotaan fotosynteesissä ja varastoidaan biomas­sana.

Energiaviljelyyn sopivia kas­veja etsitään parhaillaan ympäri maailman. Koska jokaisen si­dotun biomassan kuiva-ainekilon energiasisältö on miltei va­kio (noin 19 Megajoulea), tär­kein valintaperuste on satoi­suus.

Vuotuisen  kuiva-ainetuotoksen ennätys on Hawaijin sokeriruo'olla: 112 tonnia hehtaaril­ta. Jatkojalostuksen kannalta sokeriin sitoutunut energia on tavoiteltavaa. Sokerin käyttäminen polttonesteeksi - etyy­lialkoholiksi - hallitaan jo hy­vin. Meikäläisistä viljelyskas­veista voisi tulla kysymykseen sokerijuurikas. Se on naatit, juuret mukaan lukien, satoisin viljelyskasvimme. Voimaperäisesti viljellen siitä saadaan noin 15 kuiva-ainetonnia hehtaarilta vuodessa.

Järviruoko on luonnonvarai­sista kasveistamme tuottoisin. Merenlahdissa on mitattu hämmästyttäviä vuotuisia kas­vuja. Paras pituuskasvun havainto lienee korresta, joka venyi kesän aikana 466 senttimetrin mit­taan. Kuiva-ainetuotos on sa­maa 15 tonnin luokkaa kuin sokerijuurikkaalla. Järviruokoa voisi ajatella viljeltävän esimerkiksi vanhoilla turpeennoston alueilla. Viljelytekniikka on vielä kehittämättä.

ENERGIAPAJU VILJELYSKASVINA

Lupaavimmat energiavilje­lyyn soveltuvat kasvit kuuluvat maassamme pajun sukuun. Näitä, niin sanottuja energia­pajuja on tuotu maahamme ko­keiltaviksi Ruotsista, Tanskas­ta, Unkarista ja Siperiasta. No­peakasvuisia pajuja on löytynyt myös kotimaasta, muun muassa Oulun yliopiston kasvitie­teellisestä puutarhasta.

Energiapajukko viljellään riviviljelynä  45-65 cm:n rivivälein, 20-50 cm:n välein, paju­lajista  riippuen. Viljelmää lan­noitetaan heinänurmen tapaan ja hoidetaan rikkakasvien torju­miseksi    sokerijuurikkaan ta­paan. Pistokkaat juurtuvat en­simmäisenä  kesänä. Metrin - puolentoista metrin mittainen vesakko leikataan syksyllä lisävesomisen edistämiseksi.

Varsinainen energian sidonta alkaa toisena keväänä. Kasvua vauhditetaan lannoituksella. Rivivälit harataan kertaalleen lannoitteen multaamiseksi, jo itäneitten rikkakasvien torjumi­seksi ja maan kuohkeuttamiseksi.

Kantovesat alkavat venyä ru­kiin vauhdilla. Siitä poiketen ne eivät kuitenkaan lopeta kas­vuaan keskikesän kukkimiseen, vaan jatkavat 20-30 cm:n vauhdilla viikossa. Vielä syyskuun lopussa, ennen kasvun tyrehdyttäviä syyspakkasia, vesat pitenevät puoli senttimetriä päivässä. Kasvusto on nyt kuin komeaa maissia, yli kolmen metrin mittaista. Sellaiseen ve­sakkoon kertyy kuiva-ainesatoa parikymmentä tonnia hehtaa­rille.

Kasvatus jatkuu pajulajista riippuen joko yhden tai useam­man (ehkä 3-5) vuoden kier­rolla. Tehokkain energian si­donta on saatu toistaiseksi yh­den vuoden kierrolla, aina syk­syisin kantoon leikkaamalla.

Monivuotista viljelyä rajoit­taa parhaiden energiapajujem­me heikko talvenkestävyys. Nopean ja pitkään jatkuvan kasvun vuoksi niiden versot ei­vät ehdi puutua, vaan paleltu­vat talvella. Ne kestävät pak­kasta kuitenkin lumirajan ala­puolella, ainakin juurakkona.

ENERGIAVILJELY SOVELTUU TURVEMAILLE

Kasvaakseen tehokkaasti energiapajukko tarvitsee run­saasti valoa jaa riittävästi kos­teutta. Kosteusvaatimukset täyttyvät helpoimmin turve­mailla. Varsinkin viljelmän pe­rustamisvaiheessa, pajupistok­kaita juurrutettaessa, kosteu­soloiltaan tasaisten turvemaiden on havaittu olevan edulli­sia.

Turpeen peittämän pinta­-alamme laajuus (10 miljoonaa hehtaaria) on energiaviljelyn kannalta merkittävän rikas luonnonvara. Runsas puolet siitä on metsäojitettu. Turve­maiden peltoja on vajaa miljoo­na hehtaaria.

Energiaviljely voitaisiin aloit­taa jo raivatuilla suopelloilla, pakettipelloilla ja vapautuvilla turpeennostoalueilla. Lisämaa­ta on helposti saatavissa jo esiojitetuista hieskoivua kasva­vista, runsasravinteisista sois­ta.

ENERGIAVILELMIÄ MAATILOILLE

Energiaviljelykokeissa kehi­tetään uutta viljelymuotoa maamme maatilatalouteen. Viljelyketjussa tarvittava työ­voima, ammattitaito, peruskoneistus ja maa-alueet löytyvät helpoimmin juuri maatiloilta.

Energiaviljely soveltuisi lisätuotannoksi muiden vaihtoehtojen rinnalle. Parhaal­ta yhdistelmältä tuntuu nurmi­viljely  + energiaviljely. Ener­giaviljelmän perustamis- ja hoi­totoimet ajoittuvat alkukesään, nurmiviljelmän korjuu keski- ja loppukesään sekä energiaviljelmän korjuu syksyyn ja alkutal­veen.

Luonteeltaan energiaviljely kävisi sopimusviljelyksi sokeri­juurikkaan tapaan. Viljelijä tuottaa raaka-ainetta lämpö­keskukselle tai energian jatko­jalostukseen teollisuudelle. Nämä ovat kiinnostuneet siitä, et­tä raaka-aine on tasalaatuista ja että sitä tulee paljon.

MILLOIN KÄYTÄNTÖÖN

Energiapajuja on tutkittu maassamme vuodesta 1973. Viljelyketju on hahmottumas­sa. Laajimmat koeviljelmät ovat Haapaveden Piipsanne­valla, turvetuotannon alueella, josta osa on jo poistunut käy­töstä. Hehtaarin laajuinen energiapajukoe perustettiin ke­väällä 1979. Pienempialaisia viljelmiä on muun muassa Kannuksessa ja Suonenjoella, metsäntutkimuslaitoksen koealueilla.

Energiaviljelystä on saatu jo nyt niin lupaavia tuloksia, että useat tahot - sekä yhteisöt että yksityiset viljelijät - ovat kiinnostuneet perustamaan omia viljelmiään. Nopeaa liikkeelle lähtöä hidastaa pistok­kaiden puute. Energiaviljely tul­lee käynnistymään maassam­me Ruotsin mallin mukaan pistokastuotannolla. Pistokkaita tarvittaisiin lähivuosina ainakin niin paljon, että saisimme riit­tävän laajat koeviljelmät paju­hakkeen jatkojalostuksen tutkimuksia varten.

Veli Pohjonen

Käytännön Maamies Nro 2/1980. Artikkeli.

Jokapäiväinen leipämme on turvattava

KORONAVIRUS on nostanut ruokaturvan puheenaiheeksi. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvamme viime vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi väkirikkaassa Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohden.

Harsinta - uuden ajan metsänparannusta

Talousmetsien avohakkuut puhuttavat. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite on lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin eli harsintaan.

Aloitteessa ei ole kyse tiukasta luonnonsuojelusta. Olemme jo luvanneet Aichin kokouksessa 2014 suojella erityyppisiä luonnonmetsiä yhteensä 17 prosenttia. Näihin metsiin eivät kuulu minkäänlaiset hakkuut. Hakkuutavan vaihto koskee suojelun ulkopuolista 83 prosenttia, talousmetsiä.

Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-LUVUN kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

Kestävää kehitystä myötäillen

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:n Brundtlandin komissiossa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Oppia noudattaen voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja tai vaikkapa soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon, mieluusti enemmän, kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme jo muutamia vuosia olleet luopumassa turpeen hyödyntämisestä, ilmastosyistä. Korkeimmillaan, vuonna 2007 yhteiskuntamme sai energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on puolittunut.

Myös turvetaloutta kannattaa tarkastella kestävän kehityksen opin mukaan.

Meillä on edelleen 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suoalaa. Niiden elävä pintakerros sitoo joka kesä hiiltä. Pinta-ala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvit kasvavat normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta karikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurina. Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1,02 kuivatonnia vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän maanpäällisen kuivabiomassan vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen tuotannossa oleva suo kasvaa 2-5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta, kuten kaikesta biomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. GTK:n 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 0,51 tonnia alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Kivihiilivoimalan tavoin turvevoimala aiheuttaa päästöjä, hiilivirran taivaalle. Vuoden 2019 turpeen käytön hiilivirta taivaalle oli 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaariamme kohti se oli 0,24 tonnia alkuainehiiltä vuodessa.

Turpeen polton päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen Suomen suot kerryttävät tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turvetuotannon jättösuot palaavat hiilen nieluvarastoiksi. Tuotannon loputtua ne metsitetään, mieluiten lyhyen kierron lehtipuilla. Suopohjat siementyvät hieskoivun ja männyn sekametsiksi itsestäänkin.

Kasvaessaan suopohjan puusto rupeaa keräämään ilmakehästä hiiltä. Sitä kertyy paitsi lehtiin, neulasiin ja runkoihin, myös juuriin. Osa hienojuuria lakastuu vuosittain juurikarikkeeksi. Juurikarike maatuu aikaa myöten tavalliseksi metsäsaraturpeeksi.

Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntämisen vaikutus ei ole maassamme hälyttävä. Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi voi silti särähtää korvaan. Suomen turvetalous seuraa kuitenkin luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutuu.

VELI POHJONEN

Savon Sanomat. Mielipide. 31.3.2020

Maatalous ja uusiutuva energia

Sata vuotta sitten liikkumisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi kulkea kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevosvaunuilla. Maatiloilla ei ollut traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa.

Peltomme ovat tuottaneet uusiutuvaa energiaa ennenkin

Sata vuotta sitten liikkumisemme pohjasi maatilojen uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi kulkea kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevosvaunuilla. Pelloilla ei ollut traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat maatilojen pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa.

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel aavisti heti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. ”Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä” Diesel ennusti.

Dieselin ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi maaöljyn varjoon ja unohtui kymmeniksi vuosiksi.

1900-luvun loppupuolella Dieselin ennustusta alettiin tutkia. Sen sai aikaan huoli ympäristöstä. Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan.

Suomen energiaviljelyssä biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voi laajeta nopeasti. Kesällä 2019 rypsiä kasvoi meillä 14300 hehtaaria.

Rypsin verraten heikko energiasatoisuus johti kuitenkin siihen, että Euroopan maatalous ei lähtenyt kehittymään Dieselin ennustuksen suuntaan. Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian talous on kehittynyt. Kyseessä on palmuöljy ja siitä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Kun rypsistä saadaan 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

Maailma etenee jo Rudolf Dieselin ennustuksen tiellä. Maatalous kehittyy köyhissä maissa, missä palmuöljyä voi viljellä.

Energiaviljelyä on hyljeksitty EU:n maatalouspolitiikassa. Bioenergian lasketaan vievän peltoalaa ruoan tuotannolta. Jos fossiilienergia vapautti viimeisen sadan vuoden aikana peltoalaamme lähes kolmanneksen, energiaviljely vain ottaa hehtaareista takaisin aikaisemman osansa. Suomessa saamme nopeasti uutta peltoalaa turvesuon pohjilta.

Kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä. Se on tuottanut uusiutuvaa energiaa ennenkin. Uutta, 2020-luvun biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 27.03.2020.

Bioenergia ei ole uusi asia

Sata vuotta sitten  ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja eikä maatiloilla traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta tarvittiin 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa, mistä ei tullut haitallisia hiilidioksidipäästöjä.

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel aavisti heti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

Dieselin ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi maaöljyn varjoon ja unohtui kymmeniksi vuosiksi.

1900-luvun loppupuolella Dieselin ennustusta alettiin tutkia. Sen sai aikaan huoli ympäristöstä. Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan.

Suomen energiaviljelyssä biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voi laajeta nopeasti. Kesällä 2019 rypsiä kasvoi meillä 14 300 hehtaaria.

Rypsin verraten heikko energiasatoisuus johti kuitenkin siihen, että esimerkiksi meillä maatalous ei lähtenyt kehittymään Dieselin ennustuksen suuntaan. Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa, bioenergian talous on kehittynyt. Kyseessä on palmuöljystä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Kun rypsistä saadaan 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

Öljypalmun viljelyä arvostellaan usein ympäristölle tuhoisaksi, luontaisia sademetsiä hävittäväksi toimeksi. Riittävästi eli vähintään 17 prosenttia sademetsiä tulisi suojella kaikkialla, jotta luonnon monimuotoisuus säilyy. Kun tämä ehto toteutuu, Rudolf Dieselin ennustuksen tiellä voi edetä. Maatalous kehittyy köyhissä maissa, missä palmuöljyä voi viljellä.

Kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä. Uutta, 2020-luvun biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan.

VELI POHJONEN

Akaasia saapui Ajokseen

Ajoksen satamassa juhannuksen jälkeen pistäytynyt vierailija lienee hieraissut pariin kertaan silmiään katseltuaan lastiaan tyhjentäviä laivoja. Norjalainen alus purki laiturille pyöreää akaasiapuuta, joka oli laivattu Indonesiasta. Kolmimetrisen, kuoritun puun määränpää on Kemijärven sellutehdas.

Mistä oikein on kysymys? Onko kuitupuusta jo sellainen pula, että Kemijärvelle on rahdattava puuta tropiikin kehitysmaasta, toiselta puolen maapalloa? Mistä akaasiapuu on itse asiassa peräisin, viljelymetsistä vai sademetsistä? Miksi puu tuodaan juuri Suomeen ja Kemijärvelle?

Lyhytkiertopuu Australian pohjoisrannikolta

Ajokseen tuotu akaasia on tarkalta nimeltään Acacia mangium. Se on Pohjois-Australiassa ja lähisaarilla luontojaan kasvava lehtipuu. Mangium on helposti viljeltävä, lyhyttä kuitua kasvava sellupuu, jonka viljely yleistyy kovaa vauhtia sademetsien maissa: Indonesiassa, Malesiassa ja Filippiineillä.

Pellot ja metsät - tuotantoa vai tukia

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Viimeisen sadan vuoden aikana hän oppi samoin kasvattamaan metsähehtaarillaan tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Länsimaissa pienyrittäjyys syntyi tuotantotalouden tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin.

Tukitalous syntyi maatalouteen Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin osasena. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Tiukemmin siirryimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Olemme puolen vuosisadan ajan kehittäneet Suomessa myös tukimetsätaloutta, yksityisille metsätiloille. 1900-luvun jälkipuoliskolla tunsimme tuet metsänparannuksen avustuksina. 2000-luvun puolella tunnemme ne Kemerana, kehittyvän metsätalouden rahoituksena.

Pelloista poiketen onnistuimme EU:n neuvotteluissa säilyttämään metsämme kansallisena tuotantotalouden osana. EU:n tukea ja ohjailua emme suomalaiselle metsätilalle halunneet.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden nyrkkisääntö on tämän mukaan: puolet peltohehtaarin bruttotulosta on tuotteen myyntiä, puolet on hehtaaritukea.

Miten tuotanto- ja tukitalouden suhde kehittyi kansallisilla metsätiloillamme? Luonnonvarakeskuksen tuoreen tilastoinnin mukaan meillä oli 408 000 metsätilaa vuonna 2016. Niiden metsämaan kokonaispinta-ala oli 10,6 miljoonaa hehtaaria. Yksityismetsätalouden bruttotulo (kantorahatulo) vuonna 2018 oli 2325 miljoonaa euroa. Metsätilan keskihehtaaria kohti se oli 220 euroa vuodessa.

Kansallista Kemera -tukea vuonna 2018 metsätiloille maksettiin 49,1 miljoonaa euroa. Metsätilan hehtaaria kohti se oli keskimäärin 4,65 euroa vuodessa. Näin metsätilan keskimääräinen hehtaarin bruttotulo oli 225 euroa vuodessa (metsähehtaarille). Siitä on tuotantotaloutta 98 prosenttia ja tukitaloutta 2 prosenttia.

Metsätaloutemme on säilyttänyt vahvan tuotantotalouden aseman.

Euroopan unionin tukitaloudella oli maatalouden kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Sen sijaan puhumme yhä useammin maatilojemme ahdingosta.

Metsätilojen tuotantotaloudessa, ja yksityismetsätaloudessa ylipäänsä tehokkuus etenee. Innovaatioita syntyy ja keksintöjä etenee käytäntöön suhteellisesti enemmän. Ja metsätilojemme ahdinko on käsitteenä lähes tuntematon.

Miten maa- ja metsätaloutemme kehittyy jatkossa? Joko neljännesvuosisadan kestänyt EU:n luoma tukitaloutemme olisi muutoksen tarpeessa?

VELI POHJONEN

Hämeen Sanomat. Mielipide. 20.3.2020

Ruokohelpi on energian ja kuidun lähde

Kesällä 2005 Suomessa oli ruokohelpeä energiaviljelyssä noin 10 000 hehtaaria. Pääosa helpeä kasvaa maatilojen sopimusviljelyksillä Keski- ja Pohjois-Suomessa. Eniten sopimuksia on tehnyt energiayhtiö Vapo, noin 4000 hehtaarille. Vapoa kiinnostaa kylvää ruokohelvelle myös turvetuotannolta vapautuneita suopohjia. Vapon tytäryritys Suo Oy viljelee näin omana työnään toiset 4000 hehtaaria.

Pohjolan Voimalla on helpisopimuksia viljelijöiden kanssa Seinäjoen, Pietarsaaren, Kokkolan ja Ylivieskan voimaloiden alueilla vajaalle 2000 hehtaarille.

Sekä Vapo että Pohjolan Voima sekoittavat ruokohelpeä turpeeseen, ja seos poltetaan suurissa kaukolämpövoimaloissa. Yhtiöt laajentavat näin uusiutuvan energian tuotantoaan, vähentävät hiilidioksidin päästöjään ja välttyvät hiilidioksidin päästökaupalta.

Peltohakkeelle tuli tarve

Met­sä­hak­keen käyt­tö ener­gi­ak­si on nous­sut maas­sam­me 1990-lu­vul­ta läh­tien. Hui­pus­saan käyt­tö oli vuon­na 2013. Yh­teen­sä 8,7 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta ha­ke­tet­tua puu­ta pol­tet­tiin säh­kök­si ja läm­mök­si. Vuo­den 2013 jäl­keen met­sä­hak­keen käyt­tö kään­tyi kui­ten­kin odot­ta­mat­to­maan, hie­noi­seen las­kuun. Näin kävi vaik­ka sekä ki­vi­hii­les­tä ja tur­pees­ta luo­pu­mi­ses­ta on sa­mal­la pu­hut­tu. Vuon­na 2018 ha­ket­ta pa­loi enää 8,0 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta.

Met­sä­ha­ket­ta lie­nee hi­ve­nen hyl­jek­sit­ty ko­ti­maas­sa. Huo­les­tut­ta­vam­paa on kui­ten­kin Eu­roo­pan uni­o­nin pii­ris­sä syn­ty­neen, ha­ke­vas­tai­sen il­mas­ton kou­lu­kun­nan ajat­te­lu. Kou­lu­kun­ta pi­tää ny­kyis­tä met­sä­ha­ket­tam­me lii­an hi­taas­ti uu­siu­tu­va­na ener­gi­a­na.

Tuotantoa vai tukia

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Viimeisen sadan vuoden aikana hän oppi samoin kasvattamaan metsähehtaarillaan tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi tuotantotalouden tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin.

Toinen linja, tukitalous syntyi maatalouteen Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin osasena. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Tiukemmin siirryimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Puolen vuosisadan ajan olemme Suomessa kehittäneet myös tukimetsätaloutta, yksityisille metsätiloille. 1900-luvun jälkipuoliskolla tunsimme tuet metsänparannuksen avustuksina. 2000-luvun puolella tunnemme ne Kemerana, kehittyvän metsätalouden rahoituksena.

Pelloista poiketen onnistuimme EU:n neuvotteluissa säilyttämään metsämme kansallisena tuotantotalouden osana. EU:n tukea ja ohjailua emme suomalaiselle metsätilalle halunneet.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Ohran viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,25 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 193 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 819 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1604 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden nyrkkisääntö on tämän mukaan (ainakin Suomelle): puolet peltohehtaarin bruttotulosta on tuotteen myyntiä, puolet on hehtaaritukea.

Miten tuotantotalouden ja tukitalouden suhde kehittyi kansallisilla metsätiloillamme? Luonnonvarakeskuksen tuoreen tilastoinnin mukaan meillä oli 408 000 metsätilaa vuonna 2016. Niiden metsämaan kokonaispinta-ala oli 10,6 miljoonaa hehtaaria. Yksityismetsätalouden bruttotulo (kantorahatulo) vuonna 2018 oli 2325 miljoonaa euroa. Metsätilan keskihehtaaria kohti se oli 220 euroa vuodessa.

Kansallista Kemera -tukea vuonna 2018 metsätiloille maksettiin 49,1 miljoonaa euroa. Metsätilan hehtaaria kohti se oli keskimäärin 4,65 euroa vuodessa. Näin metsätilan keskimääräinen hehtaarin bruttotulo oli 225 euroa vuodessa (metsähehtaarille). Siitä on tuotantotaloutta 98 prosenttia ja tukitaloutta 2 prosenttia.

Metsätaloutemme on säilyttänyt vahvan tuotantotalouden aseman.

Euroopan unionin tukitaloudella oli maatalouden kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Sen sijaan puhumme yhä useammin maatilojemme ahdingosta.

Metsätilojen tuotantotaloudessa, ja yksityismetsätaloudessa ylipäänsä tehokkuus etenee. Innovaatioita syntyy ja keksintöjä etenee käytäntöön suhteellisesti enemmän. Ja metsätilojemme ahdinko on käsitteenä lähes tuntematon.

Miten maa- ja metsätaloutemme kehittyy jatkossa? Joko neljännesvuosisadan kestänyt EU:n luoma tukitaloutemme olisi muutoksen tarpeessa?

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 19.3.2020.

Maatilat voisivat tuottaa taas uusiutuvaa energiaa

    EU:n tukimaatalouden opin mukaisesti pellot tuottavat pääosin ruokaa ja rehua. Silloin voi kuitata normaalia hehtaaritukea. Tukimaatalous voi pienemmässä mitassa maksaa valituille pelloille myös ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

    Energiaa pelloilta ei kuulu EU:n varsinaisen tukimaatalouden oppiin. Toki pieniä poikkeuksia käytännössä on, vaihtelua maittain.

    Maatilojen pellot ovat tuottaneet energiaa melkoisesti ennenkin. Sata vuotta sitten, tuotantotalouden kaudella, kulkemisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi siirtyä kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevoskärryillä. Maatiloilla hevonen teki traktorin työt.

    Energiansa hevoset saivat peltojen heinästä ja kaurasta. 1900-luvun alussa maatalouden peltoalastamme lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle.

    Avara maatalousajattelu oli mahdollinen vielä ennen EU-aikaa, kun kehitimme peltojen energiaviljelyä. 1990-luvun merkittävimpiä hankkeita oli Energiatila-ohjelma. Vuonna 1992 mukaan lähti 35 maatilaa, pääosin Salpausselän eteläpuoliselta ilmastovyöhykkeeltä. Kokemus perustui Fortumin yli kymmenvuotiseen (1983-1993) esihankkeeseen, Kopparnäsin tilalla Inkoossa.

    Energiatila -hankkeen pidemmän jakson tavoite oli tuottaa viljeltyä peltohaketta lämmön ja sähkön voimaloille. Soveltamalla maatilojen traktorikalustoa ja kehittämällä uuden sukupolven hakepuimureita pelloilta haluttiin halvempaa haketta. Arviolta kalliimpi vaihtoehto oli hakkeen keräily talousmetsistä.

    Yli kymmenvuotiseksi kaavailtu Energiatila -hanke koki heti alkuvaiheessaan yllättävän lopun. Ensimmäistä vaihetta ei analysoitu, eikä toisesta vaiheesta voinut edes puhua. Taustalla oli liittymisemme Euroopan unioniin 1995. Viljelijät tyrmistyivät, kun EU:n silloisten tiukkojen tukisäännösten mukaisesti energiaviljelystä ei voinutkaan maksaa hehtaaritukea, muiden peltokasvien tapaan.

    EU:n tukilinjauksen merkitystä kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

    Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnänviljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

    Jos Energiatilan viljelijä olisi tuottanut peltohaketta, sitä olisi tullut Fortumin koetulosten mukaan myyntiin keskimäärin 28,3 kiintokuutiota vuodessa hehtaarille. Metsähakkeen vuoden 2019 keskihinta oli 22,8 euroa kuutiometriltä. Näin myyntitulo olisi ollut 645 euroa vuodessa hehtaarilta. Jos siihen olisi saanut lisäksi maatalouden hehtaarituen, kokonaistulo olisi noussut 1430 euroon, miltei samalle tasolle kuin vehnän viljelyssä.

    Vuosituen kanssa veivaaminen pysäytti energiaviljelyn EU-kaudellamme. EU:n tukitaloudella oli maatalouden innovaatioita hidastava vaikutus. 

    Maatilojen ilmastoahdinko, lihansyönnin ja suopellon viljelyn kohuineen, alkaa 2020-luvulla olla sitä luokkaa, että uusia vaihtoehtoja tarvitaan. Maatilat voisivat ruveta tuottamaan taas uusiutuvaa energiaa, EU:n tukimaatalouden osana.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 16.3.2020.

Maatilat voisivat tuottaa EU:n uusiutuvaa energiaa

EU:n tukiaismaatalouden opin mukaisesti pellot voivat tuottaa ainoastaan ruokaa ja rehua. Vain silloin voi kuitata hehtaaritukea. Poikkeuksena tukimaatalous voi maksaa sopiville pelloille ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

Energiaa pelloilta ei kuulu tukimaatalouden oppiin. Mutta ovathan maatilat tuottaneet energiaa ennenkin. Sata vuotta sitten, tuotantotalouden kaudella, kulkemisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi siirtyä kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevoskärryillä. Maatiloilla hevonen teki traktorin työt.

Polttoturve oli kansantaloutemme sampo

    Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

    Polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme. Huoltovarmuus saavutettiin.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turpeesta tuli kansantaloutemme turvallinen sampo.

    Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Turpeella ei tätä taakkaa ollut.

    Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo kuusi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

    Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

    Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Sitä tuodaan jo nyt. Marraskuussa 2019 hake nousi puuntuontimme ykköseksi.

    Kotimainen hake olisi silti turpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa. Hakkeen tuotannon varmistaminen odottaa päättäjiltämme tiekarttaa.

    Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian kirjoittajan myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 16.3.2020

Tuottoa vai tukea pellolta ja metsästä

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan hyvään tuottoon. Jo vuosisatoja sitten viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua.

Viime sadan vuoden aikana hän oppi samoin tehokkaasti kasvattamaan metsähehtaarillaan myyntiin tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Polttoturve kehittyi kansantaloutemme sammoksi

    Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (Vapo) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

    Polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin tuli 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme. Huoltovarmuus saavutettiin.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo.

    Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Turpeella ei tätä taakkaa ollut.

    Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo kuusi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

    Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

    Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Sitä tuodaan jo nyt. Marraskuussa 2019 hake nousi puuntuontimme ykköseksi.

    Kotimainen hake on silti turpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa. Hakkeen tuotannon varmistaminen odottaa päättäjiltämme tiekarttaa.

    Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian kirjoittajan myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 12.3.2020

Energiaa on saatu maatiloilta ennenkin – uusia vaihtoehtoja tarvitaan

EU:n tu­ki­maa­ta­lou­den opin mu­kai­ses­ti maa­ti­lo­jen pel­lot voi­vat tuot­taa ai­no­as­taan ruo­kaa ja re­hua. Vain niil­tä pel­loil­ta voi kui­ta­ta heh­taa­ri­tu­kea.

Poik­keuk­se­na tu­ki­maa­ta­lous voi mak­saa so­pi­vil­le pel­loil­le ym­pä­ris­tö­tu­kea tai luon­non­hait­ta­kor­vaus­ta, vaik­ka ne pel­lot ei­vät var­si­nai­ses­ti tuo­ta mi­tään sa­toa.

Ener­gi­aa pel­loil­ta ei kuu­lu tu­ki­maa­ta­lou­den op­piin. Ener­gi­a­vil­je­lyä em­me ole käy­tän­nös­sä ke­hit­tä­neet nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan EU:n kau­del­lam­me. Mut­ta ovat­han maa­ti­lat tuot­ta­neet ener­gi­aa en­nen­kin.

Älä unohda risupakettia

Nyt kun hallituksemme ministerit ovat piirtämässä tiekarttaa, miten vähentää jatkossa fossiilipolttoaineiden käyttöä ja niiden päästöjä, on hyvä tarkastella miten aikaisemmat tiekartat toimivat. Eräs energiaamme liittyvä tiekartta oli niin sanottu risupaketti.

Sana risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä siitä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Turvetuotanto seuraa kestävän kehityksen periaatetta

Kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen opin teki tun­ne­tuk­si Nor­jan pää­mi­nis­te­ri Gro Har­lem Brundt­land vuon­na 1987.

Opin mu­kaan voim­me hyö­dyn­tää luon­non­va­ro­ja, mut­ta mei­dän tu­lee jät­tää nii­tä tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le vä­hin­tään yh­tä pal­jon, mie­luus­ti enem­män, kuin ai­kai­sem­mal­ta su­ku­pol­vel­ta saim­me.

Olem­me luo­pu­mas­sa tur­peen hyö­dyn­tä­mi­ses­tä, il­mas­to­syis­tä.

Energiakasvien viljelyyn saatava EU-tukea

EU:n tukimaatalouden opin mukaisesti tukipellot voivat tuottaa ainoastaan ruokaa ja rehua. Vain niiltä voi kuitata hehtaaritukea. Poikkeuksena tukimaatalous voi maksaa sopiville pelloille ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

Energiantuotanto pelloilla ei kuulu tukimaatalouden oppiin.

Pitäisikö ilmastokamppailuun käydä piiskalla vai porkkanalla?

Alati kiihtyvään ilmastokamppailuun esitetään yhä useammin piiskoja. Puhumme lihansyönnin verottamisesta tai suopeltojen viljelystä luopumisesta. Ääritapauksessa karjatilalliselle on ehdotettu sakkomaksua, jos hän raivaa lisäpeltoa karjalukunsa kasvun myötä.

Ilmastokamppailuun kannattaa etsiä myös porkkanoita. Niistä Suomelle laaja-alaisin ja siten yksi vaikuttavimpia, on metsätilallisen harjoittama hiilimetsänhoito ja sen aikaansaama ilmastotulo.

Turve oli talouden sampo maaseudullemme

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen.

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä saavat lämpönsä, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa. Väkirikkaissa arabimaissa jokamiehen tai -naisen tuloista suurin osa kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen, lopulta nälkä, ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Peltohakkeelle tuli tarve

Met­sä­hak­keen käyt­tö ener­gi­ak­si on nous­sut maas­sam­me 1990-lu­vul­ta läh­tien. Hui­pus­saan käyt­tö oli vuon­na 2013. Yh­teen­sä 8,7 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta ha­ke­tet­tua puu­ta pol­tet­tiin säh­kök­si ja läm­mök­si. Vuo­den 2013 jäl­keen met­sä­hak­keen käyt­tö kään­tyi kui­ten­kin odot­ta­mat­to­maan, hie­noi­seen las­kuun. Näin kävi vaik­ka sekä ki­vi­hii­les­tä ja tur­pees­ta luo­pu­mi­ses­ta on sa­mal­la pu­hut­tu. Vuon­na 2018 ha­ket­ta pa­loi enää 8,0 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta.

Met­sä­ha­ket­ta lie­nee hi­ve­nen hyl­jek­sit­ty ko­ti­maas­sa. Huo­les­tut­ta­vam­paa on kui­ten­kin Eu­roo­pan uni­o­nin pii­ris­sä syn­ty­neen, ha­ke­vas­tai­sen il­mas­ton kou­lu­kun­nan ajat­te­lu. Kou­lu­kun­ta pi­tää ny­kyis­tä met­sä­ha­ket­tam­me lii­an hi­taas­ti uu­siu­tu­va­na ener­gi­a­na.

Syys­kuus­sa 2019 eu­roop­pa­lai­nen tut­ki­mus­ryh­mä ar­vi­oi, et­tä kes­ki­pit­käl­lä ai­ka­vä­lil­lä, vuo­si­kym­men­ten ai­kas­kaa­las­sa, met­sät ei­vät eh­di ker­ryt­tää ta­kai­sin sitä hii­li­di­ok­si­din mää­rää, mikä ener­gi­aa tuot­ta­es­sa va­pau­tuu il­ma­ke­hään.

Tut­ki­jat vaa­ti­vat EU:ta luo­pu­maan aja­tuk­ses­ta, et­tä met­sä­e­ner­gia oli­si hii­li­neut­raa­lia. Sen mu­kaan eten­kin ha­vu­puun hake li­säi­si lä­hi­vuo­si­kym­me­ni­nä il­ma­ke­hän hii­li­di­ok­si­dia ki­vi­hii­len tavoin.

Suo­ma­lai­nen met­sä­vä­ki ei tä­hän ajat­te­luun yh­dy. Ajat­te­lu saat­taa kui­ten­kin tuo­da EU-ra­joit­tei­ta met­sä­hak­keen ener­gi­a­käy­töl­le. Ää­ri­ta­pauk­ses­sa met­sä­hak­keel­le voi­daan ajaa sa­maa hii­li­di­ok­si­din sak­ko­ve­roa mitä ki­vi­hii­li jo mak­saa.

Mei­dän tu­lee va­rau­tua esit­tä­mään EU:lle ny­kyis­tä mo­ni­puo­li­sem­pi bi­o­hak­keen tuo­tan­to. Tar­vit­sem­me met­sä­hak­keen li­säk­si pel­to­ha­ket­ta. Sitä voi tuot­taa leh­ti­pui­den ly­hyt­kier­to­vil­je­lyl­lä.

Ly­hy­en kier­ron (3–5 vuot­ta) ener­gi­a­pa­ju kuu­luu no­pe­as­ti uu­siu­tu­viin ener­gi­a­läh­tei­siin. Ener­gi­a­vil­je­ly ke­hi­tet­tiin 1980-lu­vul­la Ruot­sin pel­to­mail­le, vil­je­lyyn ke­hi­te­tyil­lä pa­ju­la­jik­keil­la. Poh­jois­maat oli­vat sil­loin maa­ta­lou­den yli­tuo­tan­nos­sa. Pel­toa oli tar­jol­la. Vie­lä 1992 Suo­men Maa­ta­lous­tie­teel­li­nen Seu­ra­kin jär­jes­ti se­mi­naa­ri­ti­lai­suu­den ni­mel­lä Mil­joo­nan pel­to­heh­taa­rin on­gel­ma.

Suo­mes­sa ener­gi­a­pa­jua ko­kei­li pe­rus­teel­li­sim­min Imat­ran Voi­ma Oy (ny­kyi­nen For­tum) vuo­si­na 1983–1993 Kop­par­nä­sin ti­lal­laan In­koos­sa. Me­ne­tel­mä ei meil­lä eh­ti­nyt ede­tä käy­tän­töön. Liit­ty­mi­sem­me 1995 Eu­roo­pan uni­o­niin muut­ti maa­ta­lous­po­li­tii­kan. 2020-lu­vul­la EU:n uu­siu­tu­van ener­gi­an po­li­tiik­ka voi muut­taa taas ti­lan­teen.

Meil­lä Ruot­sia poh­joi­sem­piin olo­suh­tei­siin ke­hi­tet­tyä ener­gi­a­pa­jua voi is­tut­taa myös käy­tös­tä pois­tu­neil­le tur­ve­soil­le. Va­pol­la on me­ne­tel­mäs­tä näyt­töä eri puo­lil­la Suo­mea.

Tur­ve­soil­la on ener­gi­a­pa­jul­le maa­ta­lous- ja ener­gi­a­po­li­tiik­kaan liit­ty­vä li­sä­e­tu. EU:ssa on ni­mit­täin toi­nen­kin kou­lu­kun­ta. Se vas­tus­taa bi­oe­ner­gi­an tuo­tan­toa pel­loil­la sil­loin kun se kil­pai­lee ruo­an tuo­tan­non, eten­kin vil­jan kans­sa. Pää­o­sa tur­ve­soi­tam­me on veh­nän tu­leen­tu­mis­ra­jan poh­jois­puo­lel­la. Vil­je­ly­pa­ju ei näil­lä alu­eil­la kil­pai­le maas­ta ruo­an tuo­tan­non kans­sa.

Ha­ke­pa­jua vil­je­le­mäl­lä saam­me no­pe­as­ti uu­siu­tu­vaa ener­gi­aa. Jo il­mas­to­syis­tä pa­jun ener­gi­a­vil­je­lyä tu­li­si 2020-lu­vul­la edis­tää. Pel­to­ha­ke vah­vis­tai­si bi­oe­ner­gi­an va­li­koi­maam­me.

Veli Poh­jo­nen

Ylä-Satakunta. Mielipide. 5.3.2020

Uuden sukupolven harsintaa metsätalouteen

Talousmetsien avohakkuut puhuttavat jatkuvasti. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta kansalaisaloitteen. Tavoite on lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin eli harsintaan. Aloite meni nykyiseen eduskuntaan.

Kyse ei ole tiukasta luonnonsuojelusta. Olemme jo luvanneet Aichin kokouksessa 2014 suojella erityyppisiä luonnonmetsiä yhteensä 17 prosenttia. Näihin metsiin eivät kuulu minkäänlaiset hakkuut. Hakkuutavan vaihto koskee suojelun ulkopuolista 83 prosenttia, talousmetsiä.

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa. Väkirikkaissa arabimaissa jokamiehen tai -naisen tuloista suurin osa kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen, lopulta nälkä, ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Edellisen kerran vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla, kun itänaapurimme Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Neuvostoliiton pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto joutui ostamaan 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat täytti helposti maailmankaupan vajeen. Se antoi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnänviennin valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruokavehnä ja ylipäänsä toimimaton maatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa.

2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi. 2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 maa ylsi kolmikon johtoon. Venäjän nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavat kasvulukemat vahvistivat järjestystä. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää 41 miljoonaa tonnia, USA vei vain 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, helmikuussa 2020 päivitetty kauden 2019/2020 laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään 34 miljoonaa tonnia, USA 24 ja EU 27 miljoonaa tonnia. Vientiään kasvattava Ukraina ylittänee sekin 20 miljoonan vientitonnin rajan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on ollut viime vuosina 42-45 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy viennillään kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa niin koko maapallon kuin Euroopan unionin maatalouteen. Suomessa se näkyy muuan muassa siinä, että vehnän tuottajahinta viljelijälle ei nouse. Ruoan tarve maapallolla kyllä kasvaa, mutta se kasvaa hitaammin kuin Venäjä nyt lisää vientiään.

VELI POHJONEN

Itä-Savo. Mielipide. 5.3.2020

Turve oli kansantalouden sampo

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.