Puupelletissä korostuu huoltovarmuus

Puupelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksijä on USA:n Oregonin osavaltiossa vaikuttanut Rudolf W. Gunnerman. Hän patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat sahapuun tähteet, puru ja kuori.

Pellettiään Gunnerman ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen vaihtoehdoksi. Pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Metsätutkija Kalevi Karsisto ja olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom hankkivat Woodexin lisenssin Suomeen. He valmistivat Biopuriste-yhtiössään viitisen vuotta pellettiä turpeesta.

Varhainen koejakso ei ehtinyt vielä laajempaan käytäntöön. Turvepelletistä tuli uuneihin kiusallisen paljon tuhkaa.

Nykyinen pellettiaalto tuli 1990-luvun lopussa Suomeen Ruotsista. Pelletin raaka-aineeksi tuli puu. Ihanteellisin pelletti puristettiin sahojen kuivatusta, kuorettomasta ja vähätuhkaisesta höylänlastusta.

Puupelletin tuotantomme käynnistyi vauhdikkaasti vuosituhannen vaihteessa. Nousua jatkui aina vuoteen 2008. Silloin tuotimme pellettiä 373'000 tonnia. Nousu kuitenkin pysähtyi. Vuoden 2020 tuotanto oli 322'000 tonnia.

Kutsumme ensimmäisen sukupolven puupellettiä valkoiseksi pelletiksi. Kivihiilestä valkoinen pelletti eroaa siinä, että valkoista pellettiä ei voi varastoida ulkotiloissa. Se imee kosteutta, löystyy, muhii ja voi ajan myötä kerätä myös hometta. Toinen ongelma on valkoisen pelletin pölyäminen. Se vaatii voimaloissa ylimääräiset varotoimet palo-ongelman takia.

Toisen sukupolven pellettiä on kehitetty lähemmäksi kivihiiltä niin että kosteus- ja pölyongelmat pienenevät. Lupaavin 2010-luvun menetelmä on höyryräjäytys.

Muruiksi jauhettu hake johdetaan ensin painekammioon, minne lisätään höyryä. Lyhyen painejakson jälkeen ylipaine pudotetaan nopeasti. Puun solut reagoivat paineen laskuun räjähdyksenä, murskautuvat mikrotasolla ja puuroutuvat.

Kun painehöyryssä puuroutunut solumassa kuivataan ja puristetaan, syntyy uudentyyppinen pelletti. Se kestää vettä kivihiilen tavoin eikä pölyä varastossa sen enempää kuin kivihiilikään.

Solumassan räjähtävä muutos tummentaa pellettiä. Puhumme mustasta pelletistä.

Mustaa pellettiä on kokeiltu eniten Kanadassa. Vuonna 2015 mustan pelletin poltto alkoi käytännön mittakaavassa Ontarion osavaltion Thunder Bayn kivihiilivoimalassa.

Musta pelletti on lupaava energiataloudellemme. Kivihiilen tavoin säilyvänä se on huoltovarmuuden lupauksia, etenkin jos joudumme luopumaan ylivuotiseksi varastoidusta polttoturpeesta.

Musta pelletti on lupaus myös maakuntiemme bioenergian tuottajille ja jalostajille. Irtonaisena metsähaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Energiatiheydeltään tiivistettyä pellettiä kuljetetaan jo tänään kivihiilen tavoin, maan sisällä, maasta toiseen ja jopa mantereelta toiselle.

Puupelletissä korostuu yhä enemmän huoltovarmuuden ulottuvuus.

VELI POHJONEN

Hirvensalmelainen. Mielipide. 7.4.2022

Ilman metsäenergiaa ei olisi huoltovarmuutta

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta. Metsäntutkimuslaitoksessa myös toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Professori Huikarin vetämän toimikunnan tuli selvittää miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä luokkaa miljoona hehtaaria. Nyt ne alueet ovat huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksi laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ilman kotimaista metsäenergiaa meillä ei olisi taattua energian huoltovarmuutta. Energiametsätoimikunnan jo 40 vuotta sitten antamat suositukset oN syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Kolumni. 6.4.2022

Lämpöjyväsemme eteni huoltovarmuuden helmeksi

Pienehkö lämpöjyväsemme, puupelletti, on kuulunut viime vuodet hieman syrjittyihin energialähteisiin. Nyt pelletille palasi sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve.

Puupelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Turvepelletissä on kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä.

Runsaan tuhkansa takia turvepelletti ei omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon 1985.

Toisen sukupolven pelletin aalto tuli meille Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Etelä-Pohjanmaalle. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu.

Pellettiä auttoi, kun toisesta puupolttoaineesta, hakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden käytännön kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa viljan tapaan vuosikausia.

Toiseksi, hakkeen palakoko vaihtelee, ja sen koneellinen siirtely onnistuu vain isoissa lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin pienvoimaloissa kuin pientaloissa.

Kolmanneksi, hake on löysää. Se vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää hakekuutiota. Puupellettiä laivataan maailmalla kannattavasti jo mantereelta toiselle.

Puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä sekä maakaasua ja raakaöljyä uhkaavat rajoitteet nostivat kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Pellettiä voi kuljettaa maamme sisällä ja vientinä myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Lämpöjyvämme puupelletti eteni huoltovarmuuden helmeksi. Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa.

Lisää lämpöjyvää tarvitaan. Pellettiteollisuutemme odottaa nyt pikaista elpymistä. Sitä odottaa myös vientimme venäläisen maakaasun kanssa tuskaileviin Euroopan maihin.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 5.4.2022

Metsäenergialle tuli huoltovarmuuden tarve

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta. Se huoletti.

Huoltovarmuuden puolesta alkoi puhua Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 aiheeseen työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Huikarin vetämän toimikunnan tuli selvittää miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa.

Toimikunta jakoi metsäenergian kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön käytännön ehdotukset toteutuivat kuitenkin vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä luokkaa miljoona hehtaaria. Nyt ne alueet ovat huoltovarmuutemme energiavarastoja. Pienpuu on välittömästi korjattavissa energiahakkeeksi voimaloihin. Toki hakeharvesterien kehittämistä tarvitaan edelleen.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksi laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ilman energiametsätaloutta meillä ei ole taattua energian huoltovarmuutta. Tämä ymmärrettiin metsäntutkimuksessa jo 40 vuotta sitten. Energiametsätoimikunnan varhaiset suositukset huoltovarmuutemme helmestä olisi syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Sotkamo-lehti. Mielipide. 5.4.2022

Puupelletti syntyi huoltovarmuuden helmeksi

PISKUINEN lämpömurumme, puupelletti, on kuulunut viime vuodet hieman syrjittyihin energialähteisiin. Nyt pelletille palasi sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve.

Puupelletti keksittiin Yhdysvalloissa vuonna 1976. Sen raaka-ainetta olivat sahapuun tähteet. Pellettiä ehdotettiin 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

KEKSINNÖN lisenssi hankittiin Suomeen vuonna 1979. Pellettiä ruvettiin valmistamaan Suomen Voima -nimisen yhtiön alla. Vaikka keksinnössä oli kyseessä puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton.

Turvepelletissä on kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Tuhkansa takia turvepelletti ei omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon vuonna 1985.

TOISEN sukupolven pelletin aalto tuli meille Ruotsista vuonna 1997. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu.

Pellettiä auttoi, kun toisesta puupolttoaineesta, hakkeesta, oli kertynyt yli kymmenen vuoden käytännön kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa viljan tapaan vuosikausia.

Toiseksi, hakkeen palakoko vaihtelee, ja sen koneellinen siirtely onnistuu vain isoissa lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin pienvoimaloissa kuin pientaloissakin.

Kolmanneksi, hake on löysää. Se vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa sataa kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää hakekuutiota. Puupellettiä laivataan kannattavasti jo maailmalla mantereelta toiselle.

UKRAINAN kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Pellettiä voi kuljettaa maamme sisällä ja vientinä myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Puupelletti syntyi huoltovarmuuden helmeksi. Pellettiteollisuutemme odottaa nyt pikaista elpymistä. Sitä odottaa myös vientimme.

Veli Pohjonen

Helsingin Sanomat. Mielipide. 4.4.2022 

Puuenergiaa tarvitaan huoltovarmuuteen

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme vielä ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Meillä heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

SUOMESSA asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen nimitti Huikarin kansalliseen energiapolitiikan neuvostoon.

Huikari sai neuvoston puoltamaan ehdotustaan että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi saada eduskunnalta erityisrahoitus uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimukseen. Virolainen järjesti eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena.

Hanketta valvoi erillinen Energiametsätoimikunta. Se jätti maa- ja metsätalousministerille kaksi mietintöä.

Ministeri Virolaisen, professori Huikarin ja Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen muutoksen. Historiaan jo lopullisesti vaipuneeksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun.

MERKITTÄVIN muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

KOTIMAISELLA puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin. Tämän opimme taas Ukrainan kriisissä.

Professori Huikarin metsäenergian opit 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 1.4.2022. 

Biokaasu on huoltovarmuuden energiaa

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa teollisuudelle voimaa, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Molemmat kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vetyenergian ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on vain ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla.

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Yliopiston koetilalla Liperissä kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Samalla biokaasulle kehitettiin huoltovarmuuden näkymä. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi, vaikka tuontikaasu jonkin kriisin vuoksi ehtyisi. Ulkomaista maakaasua ensin jatkettaisiin ja lopulta se korvattaisiin kotimaisella biokaasulla.

Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, Perämeren yltä aina Ruotsin puolelle.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Olemmeko hylkineet biokaasua? Olemme tainneet mieltää biokaasun vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä.

Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa emme tainneet ymmärtää. Unohdimmeko kotimaisuuden ja huoltovarmuuden?

Nyt biokaasu on lupaava sekä ilmastotuotteena että huoltovarmuuden tuotteena. Biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Viljelyyn tulisi saada riittävä EU:n tuotantotuki.

Biokaasun merkitys huoltovarmuudessa on noussut yhä tärkeämmäksi. Erityisen tärkeää se on Keski- ja Etelä-Euroopalle, missä omakotitalojen lämmitys uhkaa hiipua tuontikaasun tulon takerrellessa.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 31.3.2022

Hakepajulla uusiutuvaa energiaa nopeasti

Euroopan unionissa on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden yllättävä koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

Koulukuntien väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita on tulossa pitkän kierron puulle. Meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuiden lisäksi lyhyen kierron lehtipuiden viljelyä.

Lyhytkiertoviljelyn hakepaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa. Kasvusto puidaan hakkeeksi 2-5 vuoden välein.

Hakepajun viljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Puun riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän, vesipajuksi kutsutun pajulajin haketta.

Peltoa 1970-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vielä vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Hakepajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Näyttävät maatilatason viljelmät olivat Lounais-Suomessa, silloisen Pohjan pitäjän peltomailla.

Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, jopa hömppäheinän pelloiksi vitsailluiksi takamaiksi. 

Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Niitä on vapautumassa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

Suoperäisten maiden pajun viljelystä on näyttöä aina Haapaveden Piipsannevaa ja Limingan Hirvinevaa myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talven kestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon jättömaille.

Suopohjien energiapajukoilla on lisäetunsa. Yksi EU:n koulukunnista karsastaa nopeasti kasvavaa bioenergiaa silloin kun se kilpailee peltojen ruoan tuotannon kanssa. Pääosa turvesoitamme lienee mikroilmastoltaan liian karuja ruokavilja vehnälle. 

Nopeasti uusiutuvan biopajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

Veli Pohjonen

Loimaan lehti. Mielipide. 29.3.2022

Kotimaisen puun merkitys nousi taas

Kotimainen polttopuu, halkoina ja klapeina oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmasotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä kaikesta bruttoenergiastamme enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli enää 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Suomessa asian vahvin puolesta puhuja oli haapavetinen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Aiheeseen syttyi myös haapavetinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena.

Hankkeen näkyvin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu energiametsäkoeasema. Se toimi kaikkiaan 38 vuotta, aluksi huoltovarmuuteen painottuen ja myöhemmin laajemmin metsäntutkimusaseman nimellä.

Olavi Huikarin vetämä energiametsätoimikunta käynnisti maassamme historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään halkoja tai klapeja, eikä paljolti uudempaa metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sota. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Maailmanpolitiikan uudessa myllerryksessä energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää sekä lämpövoimaloiden että metsätilojen tasolla.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 23.3.2022

Metsäenergia on tärkeää huoltovarmuudellemme

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Myös Metsäntutkimuslaitoksessa toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää jo metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Metsäenergia palasi huoltovarmuuden osaksi. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 19.3.2022

Energiametsätoimikunta oli huoltovarmuustoimikunta

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin.

Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

SUOMESSA asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimus.

Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Pera-projektin näkyvin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu energiametsäkoeasema. Se toimi kaikkiaan 38 vuotta, aluksi huoltovarmuusteemaan keskittyen ja myöhemmin laajemmin metsäntutkimusaseman nimellä.

Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

MERKITTÄVIN muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Kotimaisella puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

ENERGIAMETSÄTOIMIKUNNAN suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Metsäntutkimusta on ohjattava taas enemmän huoltovarmuuteen.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 18.3.2022.

Puuenergia on osa huoltovarmuuttamme

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme vielä ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Meillä heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Suomessa asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen nimitti Huikarin kansalliseen energiapolitiikan neuvostoon. 

Huikari sai neuvoston puoltamaan ehdotustaan että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi saada eduskunnalta erityisrahoitus uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimukseen. Virolainen järjesti eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti). Kannukseen perustettiin energiametsäkoeasema. 

Hanketta valvoi professori Huikarin johtama Energiametsätoimikunta. Se jätti ministeri Virolaiselle kaksi mietintöä.

Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen muutoksen. Historiaan jo lopullisesti vaipuneeksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. 

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Kotimaisella puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Kolumni. 18.3.2022.

Puupelletin merkitys nousee huoltovarmuuden myötä

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin nousu pysähtyi. Sahoilta ei päätynytkään pellettikoneille kutterinlastua niin kuin ennen. Verraten halpa polttoöljy säilytti edelleen markkinansa ja syrjäytti pelletin.

Tutkijat selvittivät huoltovarmuuden kannalta, miten kutterilastun lisäksi muutakin metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Jo parikymmentä vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasun putkista ja kuljetuksesta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan. Pelletin hinta kääntyi Euroopassa nousuun jo viime vuoden lopussa.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla pelletti kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 17.3.2022

Kannuksen metsäntutkimusasema perustettiin huoltovarmuuteen

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme vielä ennen sotia ja heti sotien jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn maailmanmarkkinat sekosivat, kun 1973 Israelin ja naapurin öljymaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Meillä heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Suomessa asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi saada eduskunnalta erityisrahoitus uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimukseen. Virolainen järjesti eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Kannukseen perustettiin Energiametsäkoeasema. Se toimi aluksi metsäenergian huoltovarmuuden tutkimusaiheissa, myöhemmin laajemmin Metsäntutkimusaseman nimellä, yhteensä 38 vuotta.

Energiametsätoimikunnan toimet käynnistivät maassamme historiallisen muutoksen. Historiaan jo lopullisesti vaipuneeksi luultu puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. 

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa, voiko öljyn ja maakaasun tuonti Venäjältä nykytilanteessa jatkua.

Kotimaisella puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa pikimmiten uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Olisiko 2020-luvulla taas tarvetta metsäenergian huoltovarmuuskoeasemalle?

Veli Pohjonen

Lestijoki-lehti. Mielipide. 17.3.2022

Kriisi korostaa vehnän merkitystä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Maailmantalouden keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja huoltovarmuus ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan. Asetelma on viime viikkoina muuttunut.

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ilman nykytilannetta.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Huoltovarmuus terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja ylipäänsä ruoan tuotantoa on varmistettava.

Veli Pohjonen

Kaleva. Mielipide. 15.3.2022 

Puupelletti on EU:n huoltovarmuuden polttoaine

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei päätynytkään pellettikoneille kutterinlastua niin kuin ennen. Verraten halpa polttoöljy säilytti markkinansa.

 Tutkijat alkoivat silti selvittää huoltovarmuuden kannalta, miten kutterilastun lisäksi muutakin metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa kotimaassa ja ulkomaille.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Jo parikymmentä vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasun putkista ja kuljetuksesta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden  rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 15.3.2022

Maailmanpolitiikan kriisi nostaa vehnän huoltovarmuusarvoa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään saamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat sata kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Tuotanto kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

VEHNÄ OLI maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

UUDEN VALLAN aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

PÄÄSUUNTA ON jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021–2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ellei maiden väliseen sotaan olisi ajauduttu.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

KRIISI HEIJASTUU välittömästi Lähi-idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan, valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Ruoan tuotantoa ylipäänsä on varmistettava. Vehnän tuotannon kehitys kuvaa myös kansallisen huoltovarmuutemme tilaa.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 15.3.2022

Ukrainan sota nostaa vehnän hintaa – Ukrainasta olisi tullut tänä vuonna maailman kolmanneksi suurin vehnän viejä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Vehnä oli maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka ja toimimaton kolhoosimaatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan. Asetelma on kuukaudessa muuttunut.

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ilman nykytilannetta.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja ylipäänsä ruoan tuotantoa on varmistettava.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 15.3.2022

Metsäenergia palasi huoltovarmuuden osaksi

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Pohjois-Suomen erikoistutkijana aikaisemmin toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien tuottavan metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää jo metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Metsäenergia palasi huoltovarmuuden osaksi. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 14.3.2022.

Maailmanpolitiikan kriisi nostaa vehnän huoltovarmuusarvoa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään saamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Tuotanto kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Vehnä oli maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön helmikuussa 2022 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 34,5 miljoonaa tonnia, USA 19,3 ja EU 32,3 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan oli tällä kaudella nousemassa Ukraina 23,9 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 56 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ellei maiden väliseen olisi ajauduttu.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta, Libyassa vastaavasti 43 prosenttia.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Ruoan tuotantoa ylipäänsä on varmistettava. Vehnän tuotannon kehitys kuvaa myös kansallisen huoltovarmuutemme tilaa.

Veli Pohjonen

Itä-Häme. Mielipide. 12.3.2022

Puupelletti ja maakaasu kytkeytyvät toisiinsa

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei tullutkaan pellettikoneille höylänlastua niin kuin ennen. Polttoöljy säilytti markkinansa.

Varalta tutkijat alkoivat silti selvittää, miten muuta metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa kotimaassa ja ulkomaille.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Pari viime vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli milloin Ukrainan, milloin Valko-Venäjän kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden  rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Nivala-lehti. Mielipide. 10.3.2022

Sellupaju 2020-luvun kosteikkopajuksi

Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui pajukasveista Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Serlachius ja professori Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. 

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin vuonna 1980 lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa viljeltiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin Haapavedelle, Rantsilaan ja Tohmajärvelle.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä 1980-luvulla puuttui. Pajuhakkeen markkina ei avautunut.

Nyt biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskasta tuotu vesipaju (Salix Aquatica Gigantea) kertoo jo nimellään että kyseessä on janoisa kasvi, jopa jättimäiseksi kasvava. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely odottaa maataloutemme pelloilta juuri tätä. Mitä vauhdikkaammin pajun vesat kasvavat, sitä enemmän haihtuu vettä. Samaa vauhtia juuriston kanssa vahvistuu myös maaperän hiilen nieluvarasto.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesta kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyllä pajun janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli ilmastotarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria. Ilmastokamppailun paaluvuoteen 2035 laskien se tarkoittaa uutta viljelyalaa 2143 hehtaaria vuodessa.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat tänään sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Rantalakeus. Mielipide. 9.3.2022

Biomassapajun monet ulottuvuudet

Tasalaatuista biomassaa kasvava paju on kiinnostanut talouttamme monella tapaa. Koripaju oli vielä 1800-luvun lopulla, ennen muovin aikaa, Euroopan yleisin viljelty puulaji.

Parkituspajun kuorta kiskoivat 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta.

Pajun ydinpuun rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä hulevesien puhdistukseen. 

Biomassapajun vaikuttavin tarina liittyy kuitenkin sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajusta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo.

Jauhe kävi kuumelääkkeeksi, etelän maista saatavan kiniinin mukaan. Myös kiniini on peräisin paikallisen puun kuoresta.

Raakana pajuperäinen salisyylihappo aiheutti mahavaivoja. Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Hoffmann keksi 1897 muokata happoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. 

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. 

Etenkin aspiriini opettaa, mitä kaikkea voimme pajuista hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit keksivät jo 1900-luvun alussa, että laboratoriossa asetyylisalisyylihapon voi valmistaa halvemmalla kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi fossiilitaloudelle.

Turvetalouden jälkeisessä kaudella biomassapajulla on uusia mahdollisuuksia. Erikoisin niistä liittyy kuiviketurpeen korvaamiseen niin navetassa, tallissa kuin kanalassa. Aspiriini opetti, miten pajun kuoresta löytyi terveysvaikutus ihmiselle. Niin se voi löytyä kotieläimillekin. Pajuhakkeen kuivikkeen valmistusta tutkitaan parhaillaan sekä turpeen korvaamiseksi että entistä terveellisimpien karjatilojen ja kanaloiden eduksi. 

VELI POHJONEN

Sampo. Mielipide. 3.3.2022

Tur­ve­pel­to­jen mer­ki­tys nousee

Koronavirus ja sen aiheuttama maailmantalouden huojahdus korostivat  kansallista ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa jos ulkomaan kauppa alkaa edelleen takkuilla, vaikkapa Ukrainan kriisin seurauksena? Onko ruokaturvamme riittävä, onko huoltovarmuutemme taattu?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen vuodesta 2000. Vuonna 2021 olimme lukemassa 463 viljakiloa per henkilö. Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1946 ruokaturvamme notkahti alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän sen sijaan pystyvät. Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Ruokakriisin mahdolliseen uhkaan kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. Se totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että tarvitsemme silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara, kuten Suomessa. Meillä se tarkoittaa turveperäisiä maita.

Onko turvepeltojen hyljintä jo maassamme liian ankaraa? Näin kysyy huoltovarmuus.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Ne ovat jatkossa ruokaturvamme ytimessä.

Tutkimus kyllä tietää, että perinteinen yksipuolinen viljanviljely aiheuttaa turvepelloilta suhteellisesti eniten hiilidioksidin päästöjä. On tutkimuksen haaste löytää turvepelloillemme entistä ilmastoystävällisemmät viljelymenetelmät.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 28.2.2022

Euroopan metsätalous muutoksen kynnyksellä

Ja tapahtuiko niinä päivinä, että Euroopan ilmastometsät oli verolle pantava? Verotus kytkeytyisi puustoon jo sitoutuneeseen alkuainehiileen ja siihen kytkeytyviin hiilidioksidin virtoihin.

Kaikki maailman maat ovat jo lupautuneet vähentämään hiilidioksidin päästöjään. Euroopan unioni haluaa olla tässä suunnan näyttäjä.

Yksin fossiilipäästöjen leikkaus ei enää riitä. Ilmaston avuksi tarvitaan hiilipörssi. Se oli esillä suomalaisissa ilmaston keskusteluissa kolme vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 aiheesta seminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

Hiilipörssi olisi markkinapaikka yhtäältä taivaalle menevälle päästöhiilelle ja toisaalta taivaalta tulevalle nieluhiilelle. Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksaisivat taivaalle menevistä hiilen päästövirroistaan. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville puolestaan maksettaisiin metsiin tulevista hiilen nieluvirroista.

EU:ssa taivaalle menevän hiilen päästöpörssi on toiminut jo 17 vuotta. Nieluvirtojen osalta vastaavaa ei ole onnistuttu käynnistämään.

Meillä osaamisaluetta ovat metsämme, niiden kuutiot ja niiden vuotuinen hehtaarikasvu. Kiitos Metsäntutkimuslaitoksen 1921 aloittaman Valtakunnan Metsien Inventoinnin ja metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaisen työn, voimme määrittää kullekin metsätilalle vuosittaisen hiilen nieluvaraston suuruuden.

Metsätilojen osallistuminen hiilipörssiin olisi helpoin metsäverotuksen kautta. Metsätilallinen ilmoittaisi vuotuisessa metsäverotuksessa nieluvarastonsa (puuvarastonsa). Verovirasto määrittäisi edelliseen vuoteen verrattuna hiilen nieluvaraston arvokasvun.

Metsäänsä hyvin hoitava kokisi kasvaneen hiilen nieluvarastonsa veronvähennyksenä, tai veronpalautuksena. Metsäänsä vuosikasvua enemmän hakkaava kokisi toimensa vuotuisena lisäverona.  

Hallinnollisesti kyseessä olisi saman kokoluokan muutos, mikä metsissämme tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin pinta-alaverotuksesta puun myyntitulon verotukseen. Muutoksen hallintokuvioista hiilipörssi voisi ottaa oppia.

Suomalainen hiilipörssin malli olisi luontevaa liittää osaksi EU:n tulevaa metsätaksonomian pakettia. Paketissa on tavoite säädellä yli 13 hehtaarin metsätilojen ilmastotukien rahavirtoja. Massiivinen rahavirtojen säätely on aina hoitunut kiistattomimmin verohallinnon kautta. 

Euroopan metsätalous on suuren veromuutoksen kynnyksellä. Suomessa hyvin hoidettu metsäverotus sai viime vuosisadalla osaltaan aikaan mittavan nousun metsiemme puuvarastossa, ja samalla hiilen nieluvarastossa. Tästä muut EU-maat voisivat ottaa oppia. Tätä myös ilmastomme odottaa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 22.2.2022

Energiataloutemme hyvät, pahat ja rumat

Päättäjämme pyörivät jatkuvasti tuskallisessa ympäristöajattelussa. Mistä kiertotalouden tulisi jatkossa valita energia: biovoimasta, fossiilivoimasta vai ydinvoimasta? Tänään tuskaa lisää ilmastokamppailu. Mikä energioista lisää ilmakehän hiilidioksidia, mikä sitä kierrättää ja millä sitä voi vähentää?

Tuskainen ilmastovalinta tuli esille Euroopan unionissa vuoden alussa, kun komissio julkisti aikeensa antaa sekä maakaasulle että ydinvoimalle hiilidioksidin päästöjä hillitsevän vihreän ekomerkin, tosin vain väliaikaisesti.

Kaikesta energiasta saamme sekä hyötyjä että haittoja. Vaikeaksi valinnan tekee, kun päättäjät itse eivät ehdi saada selvyyttä haittojen kestosta ja voimasta. Siihen pystyvät vasta tulevien aikojen historian kirjoittajat.

Historian janalla energian haitoilla on kolmea mittaa: on ikuisia jätteitä, on sukupolvisia saasteita ja on lyhytaikaisia päästöjä.

Ydinvoimaa rasittaa tappio mikä tulee säteilyjätteestä. Ihmiselle vaarallinen jäte on muurattava peruskallioon 200 000 vuodeksi. Sen lopullista hoitovastiketta ei tiedä kukaan. Se ohitetaan ulkoistamalla tappio, lykkäämällä se tulevaisuuteen. Tappiota ei maksa nykyhetken ydinsähkön talouskaksikko: tuottaja ja kuluttaja. Tappion maksaa vasta kolmas osapuoli eli tulevat sukupolvet.

Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon. 

Hiilidioksidi on tyypillinen yhden sukupolven jäte. Vuonna 1958 sen pitoisuus ilmakehässä oli 315 miljoonasosaa ja tänään 419 miljoonasosaa, eli 33 prosenttia korkeampi. Tiede on jo selvittänyt, että hiilidioksidin kierrätys onnistuu metsillä tämän vuosisadan aikana, kunhan kaikki maailman maat kierrättämiseen sitoutuvat.

Lyhytaikaisia päästöjä ovat puun poltosta savuun leijuvat tuhkan pienhiukkaset ja kivihiilen ilmaa happamoittava rikki. Ne ovat insinööritietein ratkaistavia ongelmia, niiden kierrätys hallitaan jo, kulut tiedetään ja ne kuuluvat sähkön hintaan.

Tulevat historioitsijat punnitsevat, valitsivatko tämän päivän päättäjät energialähteistä hyvät, pahat vai rumat. Jo tällä vuosisadalla historioitsijat voivat nimetä fossiilivoiman rumaksi, kun sen annettiin lämmittää ilmakehä. Jo tuhannen vuoden päästä he voivat nimetä ydinvoiman pahaksi, kun säteileviä, rapistuvia ydinluolastoja joutuu muuraamaan umpeen yhä useammin ja yhä työläämmin.

Ajattoman hyväksi energialähteeksi he voivat nimetä biovoiman. Se oli vuosituhannesta toiseen aidosti uusiutuvaa, puiden itseensä turvallisesti varastoimaa aurinkoenergiaa. Biovoiman vihreän ekomerkin katoamista ei ole tarpeen pelätä, ainakaan biologisten, ekologisten ja ilmastotieteellisten perusteiden takia. 

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Mielipide. 21.2.2022

Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys

Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

METSÄHAKE TULI käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger-hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa.

Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

HALVEMMALLA HAKKEEN saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

Ensimmäisen hakepuimurin rakensi keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään Sitran järjestämän energiametsän konekilpailun.

KÄYTÄNTÖ EI kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessammekin toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo viiden kuuden sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen.

SITTEN PALLARIN päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

BIOTALOUDEN YLIPÄÄNSÄ ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 10.2.2022

Taloutemme tarvitsisi kipeästi lisää halpaa metsähaketta

Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

Ensimmäisen hakepuimurin rakensi keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessammekin toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Itä-Häme. Mielipide. 10.2.2022

Bio­ta­lous hamuaa halpaa haketta

Tukkitaloudesta poiketen biotalous murskaa puun jossain vaiheessa aina hakkeeksi. Hake on parisenttistä lastua, parimillistä purua tai vielä pienempää mikrotavaraa.

Biotuotetehdas jalostaa hakkeen selluksi, vaatteiden kuiduksi, biodieseliksi ja muiksi uustuotteiksi. Ylijäämä jalostuu sähköksi ja lämmöksi.

Halvalla korjattava hake on biotalouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger-hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti 60 vuotta sitten halot ja klapit lämpölaitoksista.

Hakemenetelmän kehittäminen jäi 1950-luvulla puolitiehen. Puut piti edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin runko tai muutama runko kerrallaan, ja se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina ja syötetään puimuriin kerta-annoksina.

Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi korjata viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

Ensimmäisen hakepuimurin rakensi tervolalainen Kyösti Pallari 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään Sitran järjestämän energiametsän konekilpailun.

Käytäntö ei ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

Ruotsissa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, aiemmin Metsäntutkimuslaitoksen Pohjois-Suomen erikoistutkijana toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön: kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5–6 sentin kantoläpimitassa.

Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. 2010-luvulla korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistettiin Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun biotalous alkaa todella hamuta halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 4.2.2022

Energiapuun hintamysteeriin on ratkaisu

Metsästä keräämäämme energiapuuta on ohut riuku, joka ei ole vielä turvonnut selluteollisuuden hamuaman kuitupuun kokoon. Energiapuu on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta, jota maassamme riittää.

Energiahakkeen kysyntä on parhaillaan nousussa, kun turpeen poltto hiipuu. Rinnankorkeudeltaan 6–10 senttimetrisen, karsimattoman energiapuun tienvarsihinta (hankintahinta) maassamme oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Tällä hinnalla pienpuu on myynnissä tienvarren riukukasassa, metsätilallisen itsensä kasvattamana, korjaamana ja tienvarteen keräämänä.

Kun riukupuu jatkokeräillään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan rekoilla lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa keskimääräinen voimalan porttihinta energiahakkeelle on jo tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun hinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta pitäisi olla palkkaa aktiiviselle metsätilalliselle, ja osan palkkaa koneurakoitsijoille energiapuun haketuksesta ja kuljetuksesta.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 yhtälön merkillisen tilan. Kuusisenttisenä keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta. Ja tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta ja kuljetuksesta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, tutkijat pohtivat voisiko pystykasvuston puida suoraan hakkeeksi.

Parhaiten puintimenetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta. Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä.

Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hintamysteeriin on ratkaisu. Meidän on siirryttävä hakkeen tuotannossakin keräilystä viljelyyn.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 3.2.2022

Turvepohjaisia peltoja tarvitaan ruokaturvaan

Korona-virukset ja niiden aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat taas ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000 (kuva). Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1946 ruokaturvamme notkahti alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut jatkuvasti niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän kuitenkin pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdolliseen uhkaan kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskuntana tarvitsemme silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Turvepellot ovat jatkossa ruokaturvamme ytimessä.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 2.2.2022

Voimme uusia ha­ke-ener­giaa myös no­peas­ti: "Poh­joi­siin olo­suh­tei­siin ja­los­tet­tua ener­gia­pa­jua voi is­tut­taa lii­ka­pel­to­jen ohella myös käy­tös­tä pois­tu­vil­le tur­ve­soil­le"

Euroopan unionissa ja Suomessakin on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden uusi koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti ja kestävästi energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

Koulukuntien kiivaasta väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita näyttää tulevan pitkän kierron puulle. Siksi meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuun metsien lisäksi lehtipuiden lyhytkiertoviljelyä.

Lyhyen kierron (2-5 vuotta) biomassapaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa.

Biomassapajun viljely kehitettiin 1980-luvun maa-, metsä- ja energiatalouteen. Tavallisen metsähakkeen riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän energiapajun haketta.

Peltoa 1980-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Energiapajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut tulevaan EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, myös hömppäheinän pelloiksi kutsutuiksi takamaiksi. 

Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Ne ovat uusinta luonnonvaraamme. Niiden vapautumassa oleva kokonaisala on luokkaa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

Suopohjien pajun viljelystä on näyttöä aina Haapaveden Piipsannevaa myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talvenkestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon pääalueelle.

Suopohjien energiapajukoilla on lisäetunsa, nopeasti kiertävän hiilidioksidin ohella. Yksi EU:n koulukunnista nimittäin karsastaa  myös nopeasti kasvavaa bioenergiaa silloin kun se kilpailee peltojen ruoan tuotannon kanssa. Pääosa turvesoitamme on mikroilmastoltaan liian karuja ruokavilja vehnälle. Kilpailua ruokamaasta ei pohjoisilla suopohjilla pitäisi ainakaan lähivuosina tulla.

Nopeasti uusiutuvaa bioenergiaa kasvavan pajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 2.2.2022

Biopaju on nopea uusiutuvan energian tuottaja

Euroopan unionissa on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden uusi koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

Koulukuntien väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita on tulossa pitkän kierron puulle. Meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuiden lisäksi lyhyen kierron lehtipuiden viljelyä.

Biopaju eli lyhytkiertoviljelyn hakepaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa. Kasvusto puidaan hakkeeksi 2-5 vuoden välein.

Hakepajun viljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Puun riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän energiapajun haketta.

Peltoa 1970-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vielä vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Hakepajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Näyttävät maatilatason viljelmät olivat Perniö-Karjaa tien varressa, silloisen Pohjan pitäjän peltomailla.

Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, jopa hömppäheinän pelloiksi vitsailluiksi takamaiksi. 

Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Niitä on vapautumassa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

Suoperäisten maiden pajun viljelystä on näyttöä aina Pohjois-Pohjanmaata myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talvenkestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon jättömaille.

Nopeasti uusiutuvan biopajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 1.2.2022 

Energiapuun hintamysteeriin on ratkaisu

Bioenergian, tyypillisesti energiahakkeen kysyntä on parhaillaan nousussa, kun turpeen poltto hiipuu. Rinnankorkeudeltaan 6-10 senttimetrisen, karsimattoman energiapuun tienvarsihinta oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Kun riukupuu keräillään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan rekoilla lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa voimalan porttihinta energiahakkeelle oli tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun hinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta pitäisi olla palkkaa aktiiviselle metsätilalliselle, osan palkkaa haketuksen ja kuljetuksen urakoitsijoille. Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 hintamysteeriä. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein 58 euroa kiintokuutiolta. Tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta ja kuljetuksesta.

Jos tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

VTT selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, tutkijat pohtivat voisiko pystykasvuston puida suoraan hakkeeksi.

Parhaiten puintimenetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta Ruotsista. Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hintamysteeriin on ratkaisu. Meidän siirryttävä hakkeen tuotannossakin keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 31.1.2022