Turvetalouden kehitys vaarassa --- Arkiston käsikirjoituksia (1997)

TURVETALOUDEN KEHITYS VAARASSA - hiilidioksidin haittaveroa ei tulisi kerätä turpeelta

     Turvevoiman kausi käynnistyi 1971, kun eduskunta määräsi Valtion Polttoainekeskuksen (Vapo) lisäämään polttoturpeen vuosituotantonsa 10 miljoonaa kuutioon. Aikaa annettiin 20 vuotta. Lähi-idässä puhkesi öljysota 1973. Se kaksinkertaisti tavoitteen, 20 miljoonaan kuutioon.

     Sota-ajan jäännöksenä kitunut polttoturve olisi poistunut Vapon tuotevalikoimasta, ellei eduskunta olisi tahtonut toisin. Selvän tavoitteen saatuaan turvemiehet panivat toimeksi. Tavoite saavutettiin aikataulussa. Ensimmäisen kerran 20 miljoonan kuution raja ylittyi 1986 ja pysyvämmin vuodesta 1992.

Suovarallisuutemme on edelleen suuri

     Suomi on suon maa. Joka kolmas hehtaarimme on suota. Kaikkiaan suoalaa on rapiat 10 miljoonaa hehtaaria.

     Vastoin vallitsevaa käsitystä soitamme on luonnontilassa edelleen paljon, noin 40 prosenttia. Puolet soistamme, 5.3 miljoonaa hehtaaria, on ojitettu metsänkasvulle. Pelloiksi soita on raivattu miljoona hehtaaria. Turvetalous on varannut soita runsaat 100 000 ha eli prosentin.

     Määrältään suoluontoamme ei uhkaa mikään. Suotyyppien ja niiden kasviston ja eläimistön moninaisuus eli biodiversiteetti ovat sen sijaan vaarassa.

     Ongelma on Etelä-Suomessa. Etenkin rehevät, eteläiset korvet ovat ojikkoina jo lähes kaikki. Niistä osa jouduttaneen palauttamaan suojelun nimissä luonnontilaan. Siihen on helppo ohje: jätä ojat huoltamatta tai tuki laskuojan suu. Suo ottaa omansa, ja ojikko palautuu korveksi.

     Suot ja niiden turve ovat merkittävä osa luonnonvaraamme. Samoin kuin metsiä tarvitsemme myös soita talouskäyttöön. Luonnosta toimeentulonsa ammentava ihminen saa käyttää turvetta hyödykseen siinä kuin muitakin luonnonvaroja. On vain muistettava kestävän talouden sääntö. Luonnonvara suo ei saa vähentyä, ei määrältään eikä laadultaan. Sääntö koskee myös turvetta.

Turveteollisuus kasvoi vahvaksi elinkeinoksi

     Turve on monelta kannalta kelpo raaka-aine. Sitä riittää. Koko maan turvevarat kasvavat nopeammin kuin turpeen poltto niitä syö.

     Turve on kotimaista. Vipuvaikutuksineen se työllistää noin 6000 suomalaista, etupäässä maaseudulla. Urakoitsijat ja konepajat tietävät turpeen merkityksen. Kunnat ja valtio saavat turpeesta tuoretta verotuloa.

     Parin vuosikymmenen aikana maahamme syntyi uusi, alueellisesti merkittävä, omavarainen ja vahva elinkeinoelämän ala, turveteollisuus. Ala on kehittynyt vakaasti. Turpeen osuus maamme energiakakusta on noussut seitsemään prosenttiin.

     Lamasta nousevan kansantalouden miljarditalkoissa kaikkia säästöjä ja tuloja on käytävä edelleen läpi. Turve on Suomelle varma tulon lähde. Se säästää ulkomaista energiaa noin miljardin markan verran vuodessa.

     Turvetuotannon vakaalle kehitykselle on tullut kuitenkin parin viime vuoden aikana uhka: hiilidioksidin päästöjen haittavero.

Haitallisen hiilidioksidin päästöt nousevat

     Vuonna 1996 Euroopan Unionin ympäristöministerit sopivat Unionille yhteisen tavoitteen vähentää ilmakehää lämmittävän, haitallisen hiilidioksidin päästöjä. Niiden on pudottava vuoteen 2010 mennessä 15 prosentilla. Vertailuvuosi on 1990. Tavoite vaihtelee maittain. Saksa, Itävalta ja Tanska pudottavat päästöjään 25 prosenttia. Ranskalle ja Suomelle riittää paluu vuoden 1990 tasoon.

     Suomen hiilidioksidipäästö vuonna 1996 oli 63 miljoonaa tonnia. Vuodesta 1990 nousua on 8 miljoonaa tonnia.

     Eniten hiilidioksidia pääsee lämmityksestä ja lämpövoimaloista. Kivihiili päästää 14 miljoonaa tonnia vuodessa, raskas polttoöljy 4 ja kevytöljy 5 miljoonaa tonnia. Myös liikenteen päästöt ovat suuret, 11 miljoonaa tonnia.

     Hiilidioksidin päästö putoaa nollaan, kun fossiilipolttoaineet korvaa puu. Toki puukin palaa hiilidioksidiksi, mutta sitä ei lasketa haitalliseksi päästöksi.

     Puut tarvitsevat kasvaakseen juuri saman määrän hiilidioksidia, mitä ne palaessaan päästävät. Puun hiilidioksidi on kiertävää, eikä kertyvää kuten kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla. Tämän vuoksi energiapuu on Euroopan unionissa haittaveroton.

     Entäpä turve? Turpeen hiilidioksidipäästö 1996 oli 9 miljoonaa tonnia. Onko turpeen hiilidioksidi kiertävää? Palautuuko hiilidioksidia sammaleen, sarojen ja muiden suokasvien kasvuun sama määrä, minkä turve palaessaan päästää? Koko maan tasolta katsoen tilanne on juuri näin, kiitos laajan suoalamme ja sen kasvillisuuden. Tämän mukaan turvetalouden hiilidioksidia ei tulisi laskea haitalliseksi päästöksi.

Turve ja puu korvaavat kivihiilen ja polttoöljyn

     Hiilidioksidin päästöjen palauttaminen vuoden 1990 tasoon on ankara tavoite. Se toteutuu vaikkapa seuraavin vaihtoehdoin. Vuoteen 2010 mennessä kaksi kolmasosaa autoistamme kulkee sähköllä. Joka toinen kivihiilivoimala vaihtaa polttoaineen. Tai luovumme lähes kaikesta polttoöljystä. Lisäehto on, että minkään fossiilisen polttoaineen käyttö ei enää nykyisestään lisäänny. 

     Kivihiilestä ja polttoöljystä irtaantuminen on helpointa. Niitä korvaava polttotekniikka on jo kehitetty. Jos hiilidioksidin haittaverotus etenee Ruotsin mallin mukaan, vaihtoehtoiset polttoaineet, turve ja puu, syrjäyttävät kivihiilen ja polttoöljyn vuosikymmenessä, parissa.

     Turpeen lisäkäyttöä varjostaa nyt uusi ympäristöajattelu, jonka mukaan turvetta tulisi haittaverottaa fossiilipolttoaineiden tavoin. Siitä on jo merkki kauppa- ja teollisuusministeriön energiatilastointi. KTM laskee hiilidioksidin päästäjinä samaan joukkoon kivihiilen, öljyn, maakaasun ja turpeen. Jos tämä kanta pääsee voitolle, EU-tavoite on kaksin verroin vaikeampi saavuttaa.

      Hiilidioksidin haittaverotus voi pysäyttää turvetalouden vakaan kehityksen, ja jopa kääntää sen laskuun. Turveala on Keski- ja Pohjois-Suomen aluetaloudelle ja työllisyydelle niin tärkeä, että suomalaisten kannattaisi yksissä tuumin ajaa EU-neuvotteluissa kansallisesti itsekästä linjaa: turve olkoon hiilidioksidin päästöiltään neutraali, nollaverotettu polttoaine. 

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 22.8.1997

*****

Kommentti 30.1.2022: Käsikirjoitusta ei liene tässä muodossa hyväksytty julkaistavaksi

Hakkeen tuotannossa keräilystä viljelyyn

Metsästä keräämäämme energiapuuta on ohut riuku, joka ei ole vielä turvonnut paperipuun kokoon. Energiapuu on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta, jota maassamme riittää.

Turpeen polton hiipuessa energiahakkeen kysyntä on parhaillaan nousussa. Rinnankorkeudeltaan 6-10 sentin, karsimattoman energiapuun hankintahinta maassamme oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Tällä hinnalla pienpuu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana, ja lopulta tienvarteen keräämässä riukukasassa.

Kun riukupuu jatkokerätään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa energiahakkeen keskimääräinen voimalan porttihinta on jo tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun kuutiohinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta pitäisi olla palkkaa metsäänsä kasvattavalle, ja osan palkkaa koneurakoitsijoille energiapuun haketuksesta ja kuljetuksesta.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 yhtälön merkillisen tilan. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta. Ja tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta sekä kuljetuksesta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi.

Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta.

Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 29.1.2022

Hakkeen tuotannossa siirryttävä keräilystä viljelyyn

Metsästä keräämäämme energiapuuta on ohut riuku, joka ei ole vielä turvonnut paperipuun kokoon. Energiapuu on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta, jota maassamme riittää. 

Turpeen polton hiipuessa energiahakkeen kysyntä on parhaillaan nousussa. Rinnankorkeudeltaan 6-10 sentin, karsimattoman energiapuun hankintahinta maassamme oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Tällä hinnalla pienpuu on myynnissä tienvarren riukukasassa, metsätilallisen itsensä kasvattamana, korjaamana ja lopulta tienvarteen keräämänä.

Kun riukupuu jatkokerätään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa energiahakkeen keskimääräinen voimalan porttihinta on jo tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun hinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta pitäisi olla palkkaa metsäänsä kasvattavalle, ja osan palkkaa koneurakoitsijoille energiapuun haketuksesta ja kuljetuksesta.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 yhtälön merkillisen tilan. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta. Ja tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta ja kuljetuksesta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi.

Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta.

Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn. Tämä oli 1970-luvun lopulla myös Kannuksen energiametsäkoeaseman alkuperäinen, silloin aikaansa edellä ollut tutkimustavoite.

VELI POHJONEN

Lestijoki -lehti. Mielipide. 27.1.2022

Energiahakkeen tuotannossa keräilystä viljelyyn

Metsästä keräämäämme energiapuuta on ohut riuku, joka ei ole vielä turvonnut paperipuun kokoon. Energiapuu on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta, jota maassamme riittää. Toisaalta, turpeen polton hiipuessa nopeasti energiahakkeen kysyntä on yhtä nopeassa nousussa.

Rinnankorkeudeltaan 6-10 sentin, karsimattoman energiapuun hinta maassamme oli 25 euroa kiintokuutiolta loppuvuodesta 2021. Näin laskien pienpuu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana, ja lopulta tienvarteen keräämässä riukukasassa.

Kun riukupuu jatkokerätään tienvarren kasoista, haketetaan ja kuljetetaan lämpövoimalaan, arvo nousee. Vuoden 2022 alussa energiahakkeen keskimääräinen voimalan porttihinta on jo tasolla 46 euroa kiintokuutiolta.

Energiapuun kuutiohinnassa on mysteeri. Osan energiahakkeen 46 eurosta tulisi olla palkkaa metsäänsä kasvattavalle, ja osan palkkaa koneurakoitsijoille energiapuun haketuksesta ja kuljetuksesta.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 yhtälön merkillisen tilan. Kuusisenttisena keräillyn energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta. Ja tämän päälle tulee vielä kustannus haketuksesta sekä kuljetuksesta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei ole järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus selvitti 2013 energiapuun tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että pienikokoiset riu’ut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi.

Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta.

Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Ja myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Ennen viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon. Ennen karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Historia opettaa, että energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Nivala -lehti. Mielipide. 27.1.2022

Kun varjelet 30 prosenttia, varaudu viljelemään 70 prosenttia

Huoli puun riittävyydestä ja metsistä ylipäänsä kasvaa vuodesta toiseen. Metsänviljelyä ja metsänhoitoa on joka tapauksessa puun tuotannolle tehostettava. Miten käy varjelun, minkä verran metsää on suojeltava jatkossa?

Entä suoperäiset maamme. Päätyvätkö ne lähes kaikki suojeluun?

Suojelussa on kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan aikanamme sukupuuttoon.

Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen?

Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. Se on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Suojelun alueissa on mukana metsä- ja kitumaan lisäksi joutomaata.

Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotetaan Kunmingin toisessa kokouksessa toukokuussa 2022.

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme, vaikkapa Kunmingin vielä teoreettiset 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi turvepohjaista metsä- ja peltomaata sekä avosuota meillä on Suomessa noin 10 miljoonaa hehtaaria. Maa- ja metsätaloudessa siitä voi jatkaa Kunmingin mukaan seitsemän miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme tätä maaresurssia puulle, nurmille tai yksivuotisille kasveille. Meidän on vain löydettävä ilmaston kannalta mahdollisimman hiilineutraalit viljelymenetelmät.

Jotta emme ajautuisi 2020-luvulla loputtomilta tuntuviin  ympäristökiistoihin, maa- ja metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Uutta Kunmingin suojelun prosenttia pääsevät tavoittelemaan paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat, perhemetsät ja maatilat.

Kunmingin kokousten jälkeen maa-alueidemme varjelu etenee, mutta niin voi edetä myös maa-alueidemme viljely.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 27.1.2022

Turvepeltojamme tarvitaan ruokaturvaan – Hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja

Korona-virukset ja niiden aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat taas ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000. Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän kuitenkin pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Turvepeltoihin nojaa ruokaturvamme.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 27.1.2022

Jätelietettä nielevä peltometsäviljely on kiertotalouden mahdollisuus

Jätelietteet ovat kiertotaloutemme ytimessä. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää jätettä, lietteenä tai kompostoituna.

Kierrätyslietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti.

Liete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei voi levittää ruoan tuotannon pelloille.

Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Hakevoimaloista tulee tuhkaa. Tuhka on puille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä suhteessa kuin puuvartiset kasvit alkuaineita tarvitsevat.

Bioenergian polttolaitosten tuhkaa syntyy maassamme noin 600 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 110 kg/hlö.

Myös tuhka voi sisältää esimerkiksi myrkkyaine kadmiumia niin paljon, että tuhkaa ei voi levittää normaaliin peltoon. Tällainen tuhka ei sovellu luonnonmetsiinkään. Ne kun tuottavat meille syötäväksi marjoja, sieniä ja riistaa.

Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon pysäyttämiseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan.

Nielupellot kasvatettaisiin ravinnepitoisilla lietteillä ja tuhkalla, peltometsäviljelyn periaatteella. Nielupelloilla ei tuotettaisi ruokaa eikä rehua. Nielupellot kasvaisivat energiaa, tyypillisesti lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

Nielupelloilla voisi kasvattaa myös peltosellun raaka-ainetta. 2020-luvun mahdollisuus on kuituhamppu.

Nielupellot varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat myös fosfori ja typpi.

Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan tulee jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan.

Maaperän hiilinielu vahvistuu. Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

Viljelijä sitoutuisi säilyttämään nielupellot uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana nielupeltoja ei enää lannoiteta jätelietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen pelto voisi siirtyä ruoan tai rehun tuotantoon.

Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

Nieluviljely ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna on verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän naapurin tietotaidon maatiloillemme.

Suomessa varhainen nielupeltojen kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-1991. Tämänkin hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

Peltometsäviljely vahvistaisi kiertotalouttamme. Se vahvistaisi myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Mielipide. 26.1.2022

Ruokaturva on entistä tärkeämpi, koko Suomelle

Korona-virus ja sen aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat samalla ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000 (kuva). Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 354 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut hieman pohjoisemmat turvemaan pellot tähän kuitenkin jo pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen siirtää viljojen tuleentumisrajaa pohjoisemmaksi.

VELI POHJONEN

Sotkamo -lehti. Mielipide. 25.1.2022

Maataloutemme siirtyy pohjoisemmaksi

Korona-virus ja sen aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat samalla ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille  tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000 (kuva). Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 354 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut hieman pohjoisemmat turvemaan pellot tähän kuitenkin jo pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen siirtää viljojen tuleentumisrajaa pohjoisemmaksi. Lienee vain vuosien hetki, kun se siirtyy napapiirin tasolle.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 20.1.2022

Metsämme puolustaneet ilmastoa oivallisesti

Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä ilmastokamppailun kaipaamat hiilen varastot tai uusien sellutehtaiden puun tarve.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan, vuonna 1933 metsävaramme putosivat 1385 miljoonaan kuutioon. 

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla että metsiemme heikko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Perämeren maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien ja kosteikkojen umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Metsätilallisille luotiin metsänparannuslainan järjestelmä.

Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998.

Kun vettyvien kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi, muun muassa auraamalla ennen istutusta.

Tänään haluamme metsistämme biomassaa yhä enemmän. Perinteiset metsän parantaminen ja metsän uudistaminen eivät enää riitä. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Toinen puunkasvun ponne on täsmälannoitus. Kangasmetsien puut hyötyvät typestä, ojitusmetsien puut hyötyvät lämpövoimalan tuhkasta.

Osansa metsien kohenevaan kasvuun on antanut kasvihuoneilmiön hiilidioksidi. Sen päivittäinen mittaus ilmakehästä alkoi vuonna 1958 Mauna Loan vuorella Havaijilla. Silloin hiilidioksidin pitoisuus ilmassa oli 315 miljoonasosaa. Joulukuussa 2021 lukema on 417 miljoonasosaa, eli 32 prosenttia korkeampi.

Ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi on kaasumainen lannoite. Metsien ulkopuolella hiilidioksidilla lannoitetaan esimerkiksi kasvihuonemansikkaa ja -vadelmaa. Nekin kasvavat puutarhayrittäjän kasvihuoneilmiössä pulskemmiksi ja entistä nopeammin.

Valtakunnan metsien inventoinnista laskien metsävarantomme on vuonna 2021 jo tasolla 2600 miljoonaa kuutiota. Pystyimme lähes kaksinkertaistamaan puuvaramme sitten vuoden 1933 aallonpohjan.

Kohuista huolimatta metsämme ovat puolustaneet lämpenemisen uhkaamaa ilmastoa jo vuosikymmenten ajan. Maineikkailla metsillämme on hyvä jatkaa ilmastokamppailua.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 18.1.2022

Metsämme ilmaston puolustajana

Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä ilmastokamppailun kaipaamat hiilen varastot tai uusien sellutehtaiden puun tarve.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan, vuonna 1933 metsävaramme putosivat 1385 miljoonaan kuutioon. 

Haapavetinen professorimme Olavi Huikari opetti Metsäntutkimuslaitoksessa jo 1950-luvulla, että metsiemme heikko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien ja kosteikkojen umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Metsätilallisille luotiin metsänparannuslainan järjestelmä.

Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998.

Kun vettyvien kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi.

Tänään haluamme metsistämme biomassaa yhä enemmän. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä ja tehostettua metsänhoitoa.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Tänään metsänhoitomme on hiipumassa. Näemme sen esimerkiksi taimikonhoidon rästeinä eri puolilla maatamme tai vaikkapa kunnostusojituksen puutteena. Laatutukkia tuottava hoitotoimi, havupuiden pystykarsinta on hävinnyt metsistämme miltei kokonaan.

Osaltaan tehokas metsänhoito kiinnosti metsätilallisia viime vuosisadalla, kun metsäverotus perustui pinta-alaan. Parhaaseen puun tuotokseen ja samalla suhteellisesti vähäisimpään metsäverotukseen pääsivät ne metsätilalliset, jotka hoitivat metsiään selvästi keskiarvoa voimallisemmin. Tästä metsänhoidon yksinkertaisesta kannustuksesta voisi ottaa oppia tällä vuosisadallakin. 

Valtakunnan metsien inventoinnista laskien metsävarantomme on vuonna 2021 jo tasolla 2600 miljoonaa kuutiota. Pystyimme lähes kaksinkertaistamaan puuvaramme sitten vuoden 1933 aallonpohjan.

Metsämme ovat maineikkaita ilomaston puolustajia. Niillä on hyvä jatkaa ilmastokamppailua. Mutta se vaatii uuden sukupolven kiinnostusta metsänviljelyyn ja metsänhoitoon.

VELI POHJONEN

Haapavesi -lehti. Mielipide. 13.1.2022

Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei tulisi hylkiä

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

 Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se pääsi puun tasolle 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Sittemmin öljy nousi 61 prosenttiin, vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Uusi muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi käänne pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti on 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saamme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus on yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Biovoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan energiaamme jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia koko biovoimasta) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjämme on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöpöt paperitehtaat.

Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei tulisi hylkiä.

VELI POHJONEN

Viiskunta / Viispiikkinen. Viikon vieras. 13.1.2022

Hieskoivu suo-Suomen lupaavin lyhytkiertopuu

Ympäristö- ja ilmastoministerimme Krista Mikkonen oli huolissaan (Maaseudun Tulevaisuus 2.12.2021) turvepeltojen ilmastopäästöistä. Huoleen on syytä, kun sen peilaa yhtäältä Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja toisaalta kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) nykyiseen viitetietoon peltojemme alkuainehiilen virroista.

Tarkin on Luken tieto metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Keskimäärin metsiimme (rungot, oksat, lehvästö, juuret) tulee taivaalta tänään hiilen (positiivinen) nieluvirta 413 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Toiseksi tarkin tieto on kivennäismaan pelloilta, vuodesta 1987. Keskimäärin ne päästävät, niiltä menee taivaalle, 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan vastakkaismerkkiset viiteluvut, luvut ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tilalla muokkaa kivennäismaan peltoa, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonelaskennalla. IPCC:n tutkijaryhmä on mallitusten perusteella arvioinut, että turvepellon yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä päästövirran taso on 5800 kiloa. Keskihehtaarilta turvepeltojen hiilipäästö on 6800 kiloa vuodessa.

Turvepeltoaan muokkaava viljelijä tarvitsee hyväkasvuista kangasmaan metsää 15 kertaa enemmän, jotta hänen tilallaan hiilen virrat kumoaisivat toisensa. Tänään ehto voi olla ylihaastava.

Turvepeltojen, ja niiden ohella turvetuotannon jättömaiden tutkimus etsii nyt ilmastolle ystävällisiä vaihtoehtoja. Niistä lupaavimpia on hieskoivun kasvatus maksimissaan 30 vuoden lyhytkiertoviljelyllä.

Menetelmästä on tuoretta tutkimustietoa sekä Suomesta että Virosta. Luontaisesti syntyneitä lyhytkiertoviljelyn hieskoivikoita on perusteellisesti tutkittu Suomessa kahdella turvetuotannon jättösuolla, Kihniön Aitonevalla ja Limingan Hirvinevalla. Virossa lyhytkiertoviljelyn hieskoivikoita tutkittiin hyvin ojitetuilla turvemailla. Molemmissa tutkimuksissa hiilen virtoja mitattiin paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun kokeista laskettu hiilen nieluvirran viitearvo oli 3220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille. Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3450 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Suomen lukema oli kahdeksankertainen metsiemme keskimääräiseen hiilen nieluvirtaan verrattuna.

Lyhytkiertoviljelyn hieskoivu on suo-Suomen, boreaalisen metsävyöhykkeen lupaavimpia hiilimetsänhoidon puita. Lyhytkiertometsillä on avainrooli tulevaisuuden turvepelloilla.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 9.1.2022

Kultaa, pyhää savua ja mirhamia

Joulun alla saamme kuunnella jo klassikoksi edennyttä lasten musiikkinäytelmää Tiernapojat. Alun perin Pohjois-Pohjanmaalla syntyneessä näytelmässä keskeisiä ovat kolme itäisen maan viisasta miestä. He riensivät joulun jälkeen uhraamaan Jeesukselle arvokkaita syntymälahjoja: kultaa, pyhää savua ja mirhamia.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä ovat pyhä savu ja mirhami?

Kyseessä ovat afrikkalaiset, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteet. Ne olivat jo varhain Afrikan metsätalouden osasia.

Pyhä savu eli suitsuke tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa kasvuisa puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa, perinteikkäässä kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin toimituksissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan puuhiilen päällä.

Mirhami on kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa. Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin.

Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Nykyisin mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi vanhalla ajalla Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian varhaisesta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Myös Suomen metsätalous on aina etsinyt saman tyyppisiä arvoketjuja.

Meidän metsiemme tyypillinen arvoketju oli terva. Aloitimme sillä 1700-luvulla. Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely, pari vuotta ennen kaatamista.

 Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa nekin 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua. 

Metsäteollisuutemme etsii tänään kuumeisesti hiilen eteviä arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin uusiin arvoketjuihin käy myös pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

Toivoa myös sopii, että Afrikan metsänviljelyyn löytyisi uuden biotalouden puita, joilla köyhät maat alkaisivat tällä vuosisadalla vaurastua aikaisemman pyhän savun ja mirhamin kauden tapaan. 

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 21.12.2021

Puupelletistä ilmastotalouden sampo

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletillä on tuotteena ikää kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin. Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi myös pelletin ja kivihiilen välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Uusiutuvasta puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista: kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä 2010-luvulla vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

1970-luvulla puupelletille oli varhainen tulevaisuuden näkymä. Nyt, 2020-luvulla puupelletin soisi etenevän ilmastotalouden sammoksi. Glasgow’n ilmastokokouksessa lupauduimme muiden maiden tapaan vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 22.12.2021.

Neljännesvuosisadan metsähanke Usambaran vuorilla Tansaniassa

Usambara on koillista Tansaniaa. Se on In­tian valtamerelle siintävä vuorijono, jonka Itä-Afrikkaan purjehtineet merenkävijät nä­kivät maamerkkinä Tangan lahden kohdalla. Usambaran vuoret ottavat vastaan valtame­ren kostean tuulen ja tiivistävät sen sateik­si. Vuorten rinteitä on peittänyt vanhastaan sankka sademetsä. Alue kuuluu kasvi- ja eläinlajistoltaan ainutlaatuisiin Itä-Afrikan rannikkometsiin. Se on yksi maapallon luon­non monimuotoisuuden huippukohteista (biodiversity  hotspot). Usambara  on  suoma­laisille tutun huonekasvin, paavalinkukan eli saintpaulian (Saintpaulia ionantha) geneetti­nen alkukoti. Paavalinkukkaa kasvaa eniten 8380 hehtaarin suuruisella Amanin suoje­lualueella. Se on muiltakin luontoarvoiltaan Usambaran arvokkain alue.

Usambaran metsävarat, jalopuulajit ja hakkuumahdollisuudet lähellä rannikon satamia alkoivat kiinnostaa kauppiaita 1800-lu­vun lopulla. Hakkuut aloitti silloinen siirto­maavalta Saksa, jonka siirtomaakausi jatkui vuoteen 1918. Seuraavaksi hakkuita jatkoivat britit. He myös raivasivat Amanin sademet­sän keskelle noin 1000 hehtaarin suuruisen, vieläkin toimivan teeplantaasin. Tansania it­senäistyi vuonna 1961, minkä jälkeen Usam­baran metsiä hakkasi paikallinen sahayritys, Sikh Saw Mills. Vuonna 1971 Arushan julistuksen myötä Tansania omaksui sosialismin ja sen seurauksena hallitus päätti kansallistaa yrityksen. Valtionyhtiö jatkoi silti  hak­kuita.

Alueen metsänkäytön taustalla on talou­den ja ympäristön kaksijakoisuus. Usambara voi olla tuottavan tansanialaisen metsätalou­den tyyssija. Toisaalta se on yksi Tansanian ja koko  Afrikan arvokkaimmista  rannikko­metsien monimuotoisuuden  suojelukohteis­ta. Luontotyyppinä se on yksi maapallon vii­meisistä.  Sen menetystä ei voi millään kor­vata.

*****

Kyseessä johdanto artikkeliin; itse kirja julkaistiin vuoden 2021 lopussa.

Pohjonen, V. 2021. Neljännesvuosisadan metsähanke Usambaran vuorilla Tansaniassa. ss. 137-146. Pekka T. Rajala & Anna-Leena Simula (toim.) 2021. Suomalaiset maailman metsissä. ISBN 978-951-98778-3-9.

Koko artikkelini voi ladata PDF-fileenä

Pienmetsätilalliset odottavat energiapuun hinnan nousua

Vielä 2010-luvulla energiapuun tuotanto ei ollut pienmetsätilallisille kannattavaa. Maailmanmarkkinoiden halpa kivihiili ja EU:n haparoiva ilmasto-ote varmistivat, että emme luopuneetkaan kivihiilestä.

Energiapuun kauppa seuraa talouslaskennan varjohintaa. Se kertoo ylimmän kuutiohinnan, minkä voimala on valmis maksamaan tienvarteen pinotusta pienpuusta. Siitä saatavan energian on oltava hinnaltaan hivenen alle kivihiilen energian.

Pienmetsätilallinen voi peilata energiapuun varjohintaa puun määrältään merkittävimmän vaihtoehdon eli männyn ensiharvennuspuun tienvarsihintaan (kuitupuun hankintahintaan). Varjohinta on kahden osan summa. Perusosa tulee kivihiilen satamahinnasta maailmalla. Lisäosa tulee hiilidioksidin päästömaksusta.

Alimmillaan energiapuun varjohinta oli vuoden 2016 helmikuussa 17 euroa kiintokuutiolta. Ensiharvennusmännyn hankintahinta oli selvästi korkeampi, 28 euroa.

Tilanne muuttui 2010-luvun lopussa. Varjohinta alkoi nousta. Huhtikuun alussa 2021 se oli jo tasolla 52 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 23 ja päästömaksun 29 euroa.

Männyn ensiharvennuspuun hankintahinta oli puolestaan 32 euroa. llmastoystävällisen voimalan kannattaa nyt ostaa halvempaa hakepuuta kalliimman kivihiilen sijaan.

Energiapuun varjohinta seurasi Pariisin 2015 ilmastokokouksen jälkeistä ajattelua. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä haluttiin lopultakin eroon.

Näkyvimmin nousun puolesta on puhunut ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti joulukuussa 2017 järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisestaan kolminkertaiseksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Huhtikuun alussa hiilidioksidin tonnihinta oli 42 euroa. Se on noussut jo kuusinkertaiseksi, Macronin tavoitteen selvästi ylittäen.

Hiilidioksidin päästömaksu on korkeimmillaan vuoden 2004 lopussa alkaneen EU:n päästökaupan kaudella. Sillä on seuraamuksensa sekä Suomen että koko EU:n energiapuun markkinoille.

Pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Hakepuulle sekä puupelletille on käyttöä kaikissa niissä Euroopan maissa, missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

Metsäenergian markkinoille on koittamassa uusi aika. Hakepuun kansainvälinen kauppa kiihtyy. Rannikkoseudun voimaloihimme tuodaan jo ennätysmäärä ulkomaista energiahaketta.

Hintakehitys ennustaa myös, että suomalaiselle hakkeelle orastaa viennin markkina Keski-Euroopan kivihiilivoimaloiden maihin. Jos haketta kannattaa meille tuoda, kannattaa sitä meiltä myös viedä. Kannattaahan suomalaista koivuklapiakin viedä aina Japaniin asti.

Pienmetsätilalliset seuraavat energiapuun varjohinnan nousua. Edessä on hakkeeksi menevän pienpuun, oksien, latvusten ja myös viljellyn lyhytkiertopuun kasvava kysyntä.

Pienmetsätilalliset odottavat myös energiapuun tienvarsihinnan nousua. Jostain syystä nousua ei kuitenkaan ole tapahtunut, kiihtyneestä ilmastokamppailusta huolimatta. 

VELI POHJONEN

Kansan Uutiset. Mielipide. 31.12.2021

Turve odottaa todellista korvaajaa

Turve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta.

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. 1970-luvun alussa Vapo (alun perin Valtion Polttoainetoimisto) sai eduskunnalta toimeksiannon käynnistää uuden sukupolven turvetuotanto. Noston tavoitteeksi annettiin taso 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Molemmat tavoitteet saavutettiin 1900-luvun puolella.

Kansanedustajien tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä. Energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Eduskunnan tulevia lisäpäätöksiä ryydittänee elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Syyskuun alkupuolella lakialoite oli kerännyt jo yli 15 000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä metsäenergia tarvinnee oheensa muutakin uusiutuvaa energiaa.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli, paljosta puheesta huolimatta, pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin vasta 2017. Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastasi 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotisella biomassalla kohennettaisiin myös turveperäisten maiden hiilen nieluvarastoja.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä maaseudun väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsikaan olla huolissaan, työpaikkojen kannalta.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Turve tarvitsee todellisen korvaajan. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu. Biokaasun osuuden energiakakussamme soisi nousevan samaa tahtia kuin tuulivoiman osuus on noussut.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 30.9.2020.

Agrometsää kiertotalouteen

Kansallisen kiertotaloutemme ytimessä ovat tänään jätelietteet. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää lietettä.

Lietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti. Määrä on jo niin mittava, että aiemmin jätelietteeksi kutsuttua tuotetta on luontevampaa kutsua kierrätyslietteeksi.

Kierrätysliete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei voi levittää ruoan tuotannon pelloille.

Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Hakevoimaloista tulee tuhkaa. Polttolaitosten tuhkaa syntyy maassamme noin 600 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 110 kg/hlö.

Tuhka on puille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä suhteessa kuin puuvartiset kasvit alkuaineita tarvitsevat. Mutta myös tuhka voi sisältää esimerkiksi myrkkyaine kadmiumia niin paljon, että tuhkaa ei voi levittää normaalina metsänlannoitteena.

Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon pysäyttämiseen uuden maaluokan, agrometsien maaluokan.

Agrometsä (engl. agroforest) kasvatettaisiin ravinnepitoisilla lietteillä ja tuhkalla. Agrometsä ei tuottaisi ruokaa eikä rehua. Agrometsä tuottaisi tyypillisesti energiaa, lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

Agrometsässä, puurivien välissä voisi kasvattaa myös peltosellun raaka-ainetta. Lupaava 2020-luvun ehdokas siihen on kuituhamppu.

Agrometsät varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat fosfori ja typpi.

Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan päätyy jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan.

Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla hiilen, muiden ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

Varsinaisen nieluviljelyn jälkeen maatila sitoutuisi säilyttämään agrometsän uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana agrometsää ei enää lannoiteta kierrätyslietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen agrometsä voi muuntua ruoan tai rehun tuotannon pelloksi.

Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

Agrometsät ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna ovat verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän naapurin tietotaidon maatiloillemme.

Suomessa varhainen agrometsän kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-1991 (kuvat 1 ja 2). Hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

Agrometsät vahvistaisivat kiertotalouttamme. Ne vahvistaisivat myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 30.12.2021

Metsätalouden mukava suunta

Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä ilmastokamppailun kaipaamat hiilen varastot tai uusien sellutehtaiden puun tarve.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon. 

Metsäprofessori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsiemme heikohko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Perämeren maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998.

Kun kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi, auraamalla.

Nykyajan talous haluaa metsistämme biomassaa yhä enemmän. Sen saavuttamiseen perinteinen metsän parantaminen ei enää riitä. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Toinen puunkasvun ponne on täsmälannoitus. Kangasmetsien puut hyötyvät typestä, ojitusmetsien puut hyötyvät lämpövoimalan tuhkasta.

Osansa metsien kohenevaan kasvuun on antanut kasvihuoneilmiön hiilidioksidi. Sen päivittäinen mittaus ilmakehästä alkoi vuonna 1958 Mauna Loan vuorella Havaijilla. Silloin hiilidioksidin pitoisuus ilmassa oli 315 miljoonasosaa. Joulukuussa 2021 lukema on 416 miljoonasosaa, eli 32 prosenttia korkeampi.

Ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi on kaasumainen lannoite. Metsien ulkopuolella hiilidioksidilla lannoitetaan esimerkiksi kasvihuonemansikkaa ja -vadelmaa. Nekin kasvavat puutarhayrittäjän kasvihuoneilmiössä pulskemmiksi ja entistä nopeammin.

Valtakunnan Metsien Inventoinnista (VMI) laskien metsävarantomme on vuonna 2021 jo tasolla 2600 miljoonaa kuutiota. Metsätaloudellamme on mennyt viime vuosien ilmastokamppailussa mukavasti, ainakin jos sitä mittaa metsiemme puuston kohentuneella kuutiomäärällä.  

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide.  29.12.2021

Puupelletistä ilmastotalouden sampo

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden 2021 uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletillä on tuotteena ikää kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin. Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi myös pelletin ja kivihiilen välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Uusiutuvasta puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen Muhoksen metsäntutkija Kalevi Karsistolle. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista: kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä 2010-luvulla vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

1970-luvulla puupelletille oli varhainen tulevaisuuden näkymä. Nyt, 2020-luvulla puupelletin voisi edetä ilmastotalouden sammoksi. Glasgow’n ilmastokokouksessa lupauduimme muiden maiden tapaan vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä.

Puupelletillä se onnistuu nopeimmin. Voimalan polttimen siirtymä kivihiilestä puupellettiin ratkeaa insinööritietein.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 29.12.2021

Joko puupelletille tuli aika, ilmastoaika?

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Yhdysvalloissa syntyneen keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman. Hän patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet kuten puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman korosti myös puupelletin ja kivihiilen välistä laatueroa. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin pelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 pellettiä rupesi valmistamaan Pohjois-Pohjanmaalla Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden biotuotetehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin alkuperäisen ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Meiltä puuttui vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. 

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Joko pelletille tuli nyt 2020-luvun ilmastonäkymä, Glasgown kokouksen jälkeen. Lupauduimme muiden maiden tapaan vähentää merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

KMV -lehti. Mielipide. 28.12.2021

Päästökauppa ei toiminutkaan pörssikaupan tavoin – Emme maksaneet päästöistämme mitään

Euroopan unioni käynnisti vuoden 2004 lopussa hiilidioksidin päästökaupan. Sen piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme haittaveron tapaan kätevästi torjua ilmastonmuutosta. Päästökaupan piti pehmeästi mutta varmasti nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta niin korkealle, että siirtyminen uusiutuviin vaihtoehtoihin tapahtuu markkinavoimin.

Mallia otettiin lyijyvapaasta bensiinistä. Lyijystäkin olimme päässeet eroon yksinkertaisella haittaverolla. Niin päästiin eroon myös kivihiilivoimaloiden rikkipäästöistä ja talousmetsiä uhanneista happosateista. Euroopan maissa rikkidioksidilla oli haittavero, USA:ssa päästökauppa.

Ennen hiilidioksidin pörssikauppaa tutkijapiireissä laskettiin mihin hiilidioksiditonnin haittahinta mahtaa ensimmäisenä päivänä asettua. Tutkijat pohtivat myös kuinka korkealle pörssihinnan olisi jatkossa noustava, jotta kivihiilen voimalat siirtyisivät esimerkiksi talousmetsistä saatavaan hakkeeseen tai siitä puristettuun puupellettiin?

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arvioitiin viisi euroa tonnilta. Kivihiilen korvaamiseksi laskettiin tarvittavan taso 30–40 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Päästökauppa avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssikaupan tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa kiristi vuosittain niitä mittavan kiintiön, oman teollisuutensa vaatimuksesta. Jo sana päästöoikeus kummastuttaa, ikään kuin olisi oikein ja kohtuullista lämmittää ilmastoa.

Merkillinen ilmastokamppailun esimerkki meiltä on vuosi 2011. Päästökauppaan olimme vaatineet EU:lta ilmaisia oikeuksia 38 miljoonaa tonnia. Hiilidioksidin päästöjemme taso oli kuitenkin vain 35 miljoonaa tonnia.

Emme maksaneet päästöistämme mitään. Ylijääneistä kolmen miljoonan tonnin oikeuksista yhtiöt saivat myydessään pörssituloa 20–25 miljoonaa euroa.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussut ilmaston tarvitsemalle tasolle. Se päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huterasta päästökaupasta huolestui 2017 ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisesta seitsemästä eurosta kolminkertaiseksi. Hiilidioksidin päästöoikeus olisi ymmärrettävä enemmän päästösakoksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Nyt, helmikuun loppupuolella hiilidioksidin tonnihinta on 39 euroa. Se on noussut yli viisinkertaiseksi, Macronin tavoitteen selvästi ylittäen.

Päästökauppaan liittyi jo 15 vuotta sitten paljon odotuksia. Nyt odotukset ovat täyttymässä. Päästökauppa alkaa vihdoin toimia.

Pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Sille ja myös hakkeesta puristetuille puupelleteille ja -briketeille on käyttöä kaikissa niissä Euroopan maissa, missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 23.2.2021

Agrometsistä tuli kiertotalouden mahdollisuus

Kansallisen kiertotaloutemme ytimessä ovat tänään jätelietteet. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää lietettä.

Kierrätyslietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti.

Liete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei voi levittää ruoan tuotannon pelloille.

Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Hakevoimaloista tulee tuhkaa. Polttolaitosten tuhkaa syntyy maassamme noin 600 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 110 kg/hlö.

Tuhka on puille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä suhteessa kuin puuvartiset kasvit alkuaineita tarvitsevat. Mutta myös tuhka voi sisältää esimerkiksi myrkkyaine kadmiumia niin paljon, että tuhkaa ei voi levittää normaalina metsänlannoitteena.

Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon pysäyttämiseen uuden maaluokan, agrometsien maaluokan.

Agrometsä (engl. agroforest) kasvatettaisiin ravinnepitoisilla lietteillä ja tuhkalla. Agrometsä ei tuottaisi ruokaa eikä rehua. Agrometsä tuottaisi tyypillisesti energiaa, lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

Agrometsässä, puurivien välissä voisi kasvattaa myös peltosellun raaka-ainetta. 2020-luvun mahdollisuus on kuituhamppu.

Agrometsät varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat fosfori ja typpi.

Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan tulee jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan.

Maaperän hiilinielu vahvistuu. Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

Varsinaisen nieluviljelyn jälkeen maatila sitoutuisi säilyttämään agrometsän uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana agrometsää ei enää lannoiteta jätelietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen agrometsä voi muuntua ruoan tai rehun tuotannon pelloksi.

Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

Agrometsät ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna ovat verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän naapurin tietotaidon maatiloillemme.

Suomessa varhainen agrometsän kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-199. Hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

Agrometsät vahvistaisivat kiertotalouttamme. Ne vahvistaisivat myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 23.12.2021

Kuva: Alkon Rajamäen nielupelto syysmittauksessa. Kuva Metla.

Biodieselistä tuli yksi kehitysavun menestystarinoista

Biodiesel on maailmalla pitkään kehitetyn energiaviljelyn tuotteita. Suomessakin käytiin 1970-luvulla läpi kaikki viljelykasvit, mistä voi puristaa autojen, traktoreiden ja työkoneiden polttonestettä. Harkinnassa olivat muun muassa rypsi, sokerijuurikas ja viljat.

Biodieselin varhaiset ehdokaskasvit eivät vakuuttaneet polttonesteen jalostajia Suomessa,  eivätkä muuallakaan Pohjoismaissa.

Tänään pääosa maailman biodieselista puristetaan öljypalmusta. Sen päätuottajia ovat aikaisemmin  kehitysmaiksi luokitellut Malesia ja Indonesia. Niistä tulee 85 prosenttia maapallon palmuöljystä.

Palmuöljyn eteneminen alun perin köyhissä tropiikin maissa on yksi kehitysavun menestystarina.

Öljypalmun alkukoti on Länsi-Afrikassa. Vuonna 1848 silloiset Hollannin kehitysavun toimijat veivät öljypalmun Kaakkois-Aasiaan. Kyse oli ruokaöljystä, ruoan tuotannon kehittämisestä.

Malesian puolella ensimmäinen öljypalmun viljelmä perustettiin 1917. Nyt viljelty öljypalmu kattaa 18 prosenttia Malesian koko maa-alasta. Vastaavaa satavuotista maiseman muutosta on tuskin missään muualla koettu ihmiskunnan tuoreemman historian aikana.

Kohua herättää luontaisten sademetsien raivaaminen vieraan öljypalmun tieltä. Metsien suojelussa Malesialla riittää tehtävää. Kansainvälisen Aichi-sopimuksen mukaan kukin maa suojelee 17 prosenttia maa-alastaan. Malesiassa WWF-järjestön laskema suojelun prosentti on vasta yksitoista.

Öljypalmun nousu Kaakkois-Aasiassa on seuraus länsimaiden biodieselin tarpeesta. Esimerkiksi vuonna 2018 Indonesiasta Eurooppaan tuodusta palmuöljystä 40 prosenttia päätyi biodieseliksi.

Palmuöljyn vienti nosti Malesian ja Indonesian kehitysmaiden köyhyydestä. Malesian kansantuotteesta 3,8 prosenttia tulee öljypalmusta. Indonesiassa kuusi miljoonaa ihmistä saa öljypalmusta toimeentulonsa. Vaikka pääosa öljypalmua kasvaa yhtiöiden plantaasiviljelmillä, 40 prosenttia Kaakkois-Aasian öljypalmuista kasvaa silti pienviljelijöiden tiloilla.

Vielä 1970-luvulla sekä Indonesia että Malesia olivat Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesian ja Indonesian kehitysavusta ei voisi edes puhua. Öljypalmu nosti maat meille normaaleiksi kauppakumppaneiksi.

Suomessa siirtymä huoltoasemilla fossiilidieselistä biodieseliin on osa niitä käytännön toimia, joita uuvuttavia ilmastokokouksia seuranneet kansalaisemme nyt odottavat.

Kehitysmaissa edenneestä biodieselin menestystarinasta on opittavaa. Kehitysapua kyllä kannattaa edelleen jatkaa. Mutta toisaalta, biodieseliin pohjaavan energiaviljelyn paluuta odottaa myös Suomen maatalous.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 23.12.2021

Viljelypaju siirtymässä seuraavaan vaiheeseen, kosteikkoviljelyyn – Maatalous odottaa uutta ilmastokamppailun menetelmää

Nopeakasvuisen pajun viljelyllä on historiassamme monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui viljelypajusta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa.

Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. 

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa istutettiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin, muun muassa Haapaveden Piipsannevalle.

Energiapajua alkoi kasvaa. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä puuttui. Riittävää bioenergian markkinaa ei 1900-luvun puolella lämpövoimaloissa avautunut.

Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskasta tuotu vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Pajut käyttävät vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla ne tuottavat runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Mitä vauhdikkaammin pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä 2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely maataloutemme pelloilta odottaa.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua.

Kosteikkoviljelyn nykytutkimus etsii keinoja, millä pajun janoisuuden ja kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot (kuva). Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellupajusta pian kosteikkopajuksi etenevä viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

KMV-lehti. Mielipide. 13.10.2021

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme

Maakaasu ja biokaasu ovat fossiilisen ja uusiutuvan energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa fossiiliseksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että hiilidioksidille maakaasu on vain välivaihe.

Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan maatalouden lopputuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli ensimmäisiä biokaasun ehdokaskasveja jo 1990-luvun alussa.

Kosteikkoviljely isojen biokaasulaitosten raaka-aineeksi olisi syytä aloittaa sopimusviljelyn periaatteella. Oppia voisi ottaa sokeritehtaidemme menestystarinasta 1900-luvulla. Nekin perustuivat sopimusviljelyyn sokeritehtaita ympäröivien maatilojen kanssa.

Ilmastokamppailussa biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Kosteikkoviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun hinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana jo 71 prosentilla.

Veli Pohjonen

Keski.Uusimaa. Mielipide. 19.12.2021

Puhtaampiin vesiin haihdutuspajukoilla

Paluu puhtaisiin vesiin on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Emme halua sinilevää Suomen- tai Pohjanlahteen.

Meidän olisi syytä kierrättää alkuaineita. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Niitä maatalous on osannut kierrättää jo tuhansia vuosia.

Nykyhaaste puhtaalle vedelle ovat taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia.

Typpeä ja fosforia sekä raskasmetalleja ajautuu edelleen vesistöihin. Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Jäänneveden päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Silti ajan saatossa pienetkin päästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin viljeltyihin kosteikkokasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Suomessa aiemmin opettanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää energiapajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Ainoastaan typpi ja rikki pääsevät savukaasuissa taivaalle.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin 2016 Kuusamon jäteveden puhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutuskasvustoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 17.12.2021

Ilmastometsillämme menee mukavasti

Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä ilmastokamppailun kaipaamat hiilen varastot tai uusien sellutehtaiden puun tarve.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon. 

Professori, Kannuksen metsäkoeasemankin urallaan perustanut, Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsiemme heikohko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien ja kosteikkojen umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998.

Kun kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi, auraamalla ennen istutusta.

Nykyajan talous haluaa metsistämme biomassaa yhä enemmän. Sen saavuttamiseen perinteinen metsän parantaminen ei enää riitä. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Toinen puunkasvun ponne on täsmälannoitus. Kangasmetsien puut hyötyvät typestä, ojitusmetsien puut hyötyvät lämpövoimalan tuhkasta.

Osansa metsien kohenevaan kasvuun on antanut kasvihuoneilmiön hiilidioksidi. Sen päivittäinen mittaus ilmakehästä alkoi vuonna 1958 Mauna Loan vuorella Havaijilla. Silloin hiilidioksidin pitoisuus ilmassa oli 315 miljoonasosaa. Joulukuussa 2021 lukema on 416 miljoonasosaa, eli 32 prosenttia korkeampi.

Ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi on kaasumainen lannoite. Metsien ulkopuolella hiilidioksidilla lannoitetaan esimerkiksi kasvihuonemansikkaa ja -vadelmaa. Nekin kasvavat puutarhayrittäjän kasvihuoneilmiössä pulskemmiksi ja entistä nopeammin.

Valtakunnan Metsien Inventoinnista (VMI) laskien metsävarantomme on vuonna 2021 jo tasolla 2600 miljoonaa kuutiota. Ilmastometsillämme on mennyt viime vuosikymmenten ajan mukavasti, ainakin jos sitä mittaa metsiemme puuston kohentuneella kuutiomäärällä. Kasvuisilla metsillämme on hyvä jatkaa ilmastokamppailua.

VELI POHJONEN

Lestijoki -lehti.  Mielipide. 16.12.2021

Päästöpörssin pitkä polku, maali näkyvissä

Euroopan unioni käynnisti vuoden 2004 lopussa hiilidioksidin päästöpörssin. Sen piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme kätevästi torjua ilmastonmuutosta. Haittaveron tapaan päästökaupan piti pehmeästi nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta riittävän korkealle. Siirtyminen uusiutuviin, halvempiin vaihtoehtoihin tapahtuisi markkinavoimin.

Mallia otettiin lyijyvapaasta bensiinistä. Lyijystäkin pääsimme eroon yksinkertaisella haittaverolla. Niin päästiin eroon myös kivihiilivoimaloiden rikkipäästöistä ja talousmetsiä uhanneista happosateista.

Ennen hiilidioksidin päästökauppaa tutkijapiireissä laskettiin mihin hiilidioksiditonnin pörssihinta mahtaa ensimmäisenä päivänä asettua. Lisäksi arvioitiin kuinka korkealle pörssihinnan olisi noustava, jotta kivihiilen voimalat siirtyisivät metsähakkeeseen.

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arveltiin viisi euroa tonnilta. Kivihiilen korvaamiseksi laskettiin taso 30–40 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Päästöpörssi avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön. Ikään kuin hiilidioksidin päästäminen ilmakehään olisi hakijamaalle oikein ja kohtuullista.

Kuvaava ilmastokamppailun esimerkki on vuosi 2011. Päästökauppaan olimme Suomelle vaatineet EU:lta ilmaisia oikeuksia 38 miljoonaa tonnia. Hiilidioksidin päästöjemme taso oli kuitenkin vain 35 miljoonaa tonnia.

Emme maksaneet päästöistämme mitään. Ylijääneistä kolmen miljoonan tonnin oikeuksista yhtiömme saivat myydessään pörssituloa 20-25 miljoonaa euroa.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussut ilmaston tarvitsemalle tasolle. Se päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huterasta päästökaupasta huolestui 2017 ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisesta seitsemästä eurosta kolminkertaiseksi. 

Päästömaksu seurasi vauhdilla Macronin polkua. Nyt, marraskuun puolivälissä hiilidioksidin tonnihinta on yli 66 euroa. Se on noussut yli yhdeksänkertaiseksi.

Mielenkiintoista on seurata päästömaksua Glasgown ilmastokokouksen jälkeen. Ei liene sattumaa, että hiilidioksidin hinta on heti kokouksen jälkeen korkeimmillaan (kuva).

Päästöpörssiin liittyi jo 15 vuotta sitten paljon odotuksia. Päästöpörssi on käynyt pitkän polun. Nyt maali häämöttää.

Pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Sille ja myös hakkeesta puristetuille puupelleteille on käyttöä kaikissa niissä Euroopan maissa, missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 15.12.2021

Meidän on uudesta luotava maa, turvemaa

Ilmastoväki on syvästi huolissaan kuullessaan peltoimme kuiskintaa, hiilidioksidin päästöjä. Huoleen on aiheensa, kun sen peilaa Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) tuoreimpiin tietoihin peltojemme alkuainehiilestä.

Luken tarkin tieto on kivennäismaan pelloiltamme, vuodelta 1987. Niiltä menee tänään taivaalle (negatiivinen) päästövirta, keskimäärin 430 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa.

Turvemaan peltojen mittaussarjat ovat lyhyempiä. Tutkimus etenee tietokonein. IPCC:n tutkijaryhmä arvioi, että turvepeltojemme yksivuotisessa viljan viljelyssä hiilen päästövirta on luokkaa 7 900 kiloa alkuainehiiltä hehtaarilta vuodessa. Monivuotisessa heinänurmen viljelyssä taso on 5 800 kiloa.

Peltojen hiilivirtoja voi verrata vastaavaan tietoon metsistämme, vuodesta 1921 lähtien. Luken tuoreimman päivityksen (VMI 13) jälkeen laskettava ja metsiimme tuleva hiilen (positiivinen) nieluvirta on nyt luokkaa 400 kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa.

Vaikka kyseessä ovat vain laskennan viiteluvut, jo vastakkaismerkkisinä ne ovat maatiloillemme merkittävät. Kun keskikoon tila muokkaa kivennäismaan peltoaan, viljelijän ei tarvitse murehtia ilmastosta. Hänellä on hyväkasvuista metsää vähintään saman verran kuin kivennäismaan peltoa. Turvepeltojen päästöjä varten viljelijä tarvitsisi metsää vähintään kymmenkertaisesti.

Turvepeltojen tutkimus etsii ilmastoystävällisiä vaihtoehtoja. Hiilen päästövirrat taivaalle olisi syytä kääntää hiilen nieluvirroiksi biomassaan ja maaperään.

Lupaavimpia menetelmiä tähän on metsäpuiden lyhytkiertoviljely. Tuoretta tutkimustietoa on 20-30 vuoden kierrolla kasvatettavasta hieskoivusta.

Hieskoivulle sopivaa maata meillä riittää. Aiheeseen kiinnitti huomiota jo 1970-luvun lopulla vaikuttanut professori Olavi Huikarin johtama energiametsätoimikunta. Mietinnössään toimikunta esitti, että maassamme tulisi varata 750'000 hehtaarin maa-ala hieskoivulle.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on sittemmin tutkittu Suomessa etenkin turvetuotannon jättösoilla. Virossa niitä on tutkittu hyvin ojitetuilla turvemailla. Hiilen virtoja on mitattu paitsi puustossa (rungot, oksat, juuret), myös maaperässä (lehti- ja juurikarike).

Suomessa hieskoivun hiilen nieluvirran viitearvo oli 3 220 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille. Virossa mitattu vastaava hiilivirta oli 3 450 kiloa.

Hieskoivikon nielemällä hiilellä on ilmastoarvonsa. Tammikuun alkupuolella hiilidioksidin pörssihinta oli 52 euroa tonnilta, alkuainehiileksi laskettuna 191 euroa tonnilta. Tämän hinnan mukaan suomalainen hieskoivikon kasvattaja voisi vuosittain laskuttaa päästöpörssiä 602 eurolla hehtaarilta vuodessa.

Lyhyen kierron hieskoivua on pitkään pidetty metsiemme hukkakaurana. Nyt se on nousemassa hiilipörssin sammoksi, niin turvepelloilla kuin turvetuotannon jättömailla.

Meidän on uudesta luotava turvemaa, viljeltävä hieskoivulle. Päästöt vain menkööt juurten taa, maaperään hiilen nieluvarastoiksi.

Veli Pohjonen

Nivala-lehti. Mielipide. 5.8.2021

Biokaasulle koittanee vihdoin kysyntä

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan ja fossiilisen energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa teollisuudelle voimaa, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Molemmat kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun hivenen parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vetyenergian ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi, vaikka itänaapurin maakaasu ehtyisi. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissamme olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain harvakseltaan.

Hyljeksimmekö biokaasua? Taisimme mieltää biokaasun vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa emme ymmärtäneet.

Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun ensimmäisiä ehdokaskasveja. Tätä varten ruokohelpeä koeviljeltiin Maatalouden Tutkimuskeskuksen pelloille keväällä 1990.

Nyt biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Viljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun maailmanhinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana 79 prosentilla. Se nostaa myös biokaasun kysynnän kasvuun.

Veli Pohjonen

Kuhmolainen. Mielipide. 14.12.2021.

Biokaasun kysyntä nousussa, tarvitaan koko maan putkiverkko

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan ja fossiilisen energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi, vaikka itänaapurin maakaasu ehtyisi. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, aina Torniota ja Ruotsin yhteyttä myöten. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu on syytä palauttaa maatalouden varsinaiseksi lopputuotteeksi.

Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun varhaisia ehdokaskasveja. Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Maatalouden Tutkimuskeskuksen pelloille keväällä jo 1990.

Tänään biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Viljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun hinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana jo 89 prosentilla.

Veli Pohjonen

Rantalakeus. Mielipide. 8.12.2021

Joko olisimme valmiit lämmittämään biodieselillä?

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään omakotitalojamme fossiilisella öljyllä. Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Taloihin sai ostaa verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoihin sai ostaa vain tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvulla tavoitteena oli päästä vähitellen eroon ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tänään tavoitteena on torjua ilmastonmuutosta, luopumalla fossiilisista polttoaineista.

Isot muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Fossiilisella dieselillä lämpiää edelleen noin 100 000 kotia. Pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Eläkeläiset eivät juuri innostu markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Intoa ei ole investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden päähän.

Fossiilisesta lämmitysdieselistä pääsisi omakotitalossa kätevästi eroon, jos talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme jo vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Nimensä mukaisesti se tehtiin puusta, pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Lämmityksen biodieseliä on sittemmin yritetty valmistaa Joensuussa Fortumin tehtaalla vuodesta 2013 sekä Lieksassa Green Fuel Nordicin laitoksella vuodesta 2020. Molemmat tehtaat tuskailevat biodieselinsä kysynnän puutetta.

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa 2020/2021 uuden sukupolven MY dieselin. Myös se kävisi sellaisenaan lämmitykseen. Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY dieseliä on vain rajoitetusti saatavana. Erikoisimpia ilmastokäyttäjiä lienevät Rukatunturin laskettelurinteiden ja hiihtolatujen huoltokoneet.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava asukas olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Siirtymä vauhdittuisi, kun uusiutuva biodiesel olisi hivenen halvempaa.

Biodieselillä oli omakotitalojen lämmityksen tulevaisuudennäkymä jo kaksikymmentä vuotta sitten. Joko olemme 2020-luvulla valmiit lämmitysöljyn muutokseen, fossiilidieselistä biodieseliin? Näin uskoisi tapahtuvan Glasgown ilmastokokouksen lupausten jälkeen. Mutta puuttuuko meiltä edelleen ilmastokamppailun tahtotila?

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 2.12.2021