Lupaavimpia ilmastotuotteitamme

Maakaasu ja biokaasu ovat fossiilisen ja uusiutuvan energian yksinkertaisin parivaljakko. Vaihtoperiaatteella molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa ilmaston muutokselle haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että hiilidioksidille maakaasu on vain välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, Torniosta Ruotsiinkin. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain uusiutuvaa biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan maatalouden lopputuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli ensimmäisiä biokaasun ehdokaskasveja jo 1990-luvun alussa.

Kosteikkoviljely isojen biokaasulaitosten raaka-aineeksi olisi syytä aloittaa sopimusviljelyn periaatteella. Oppia voisi ottaa sokeritehtaidemme menestystarinasta 1900-luvulla. Nekin perustuivat sopimusviljelyyn sokeritehtaita ympäröivien maatilojen kanssa.

Ilmastokamppailussa biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Kosteikkoviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Koti-Lappi. Kolumni. 28.10.2021

Voisimmeko jo siirtyä lämmitykseen uusiutuvalla dieselillä?

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Omakotitaloon sai ostaa miltei verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoon sai ostaa tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tähän kannusti näyttävimmin tiedemiesten kansainvälinen aivoriihi, Rooman klubi.

Nyt tavoitteena on torjua ilmaston muutosta. Haluamme eroon kaikista ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Isot muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä lämpiää edelleen 130 000 kotia. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Eläkeläiset eivät ole innostuneet markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Tavallisella eläkeläisellä ei ole halua investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden päähän. 

Fossiilisesta lämmitysdieselistä voisi omakotitalossa päästä kätevästi eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Se tehtiin pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin, ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Puuttuiko meiltä vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila? Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut. Uusiutuvaa Forestera -dieseliä ei tuettu riittävästi verovaroin tai EU-tukiaisin.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko olisimme 2020-luvulla valmiit kotien uusiutuvaan dieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen tahtotilan?

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa 2020/2021 uusiutuvan MY dieselinsä. Se kävisi sellaisenaan lämmitykseen. Tosin se voi "vaatia polttimen liekintunnistimen vaihdon".

Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY dieseliä on vain rajoitetusti saatavana, pääosin liikenteeseen. Suunta on kuitenkin lupaava, sama kuin Foresteran vuonna 2002.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Se vauhdittuisi, jos uusiutuva polttoöljy olisi hivenen halvempaa. Mutta tätä vartenhan meillä on EU:n ilmastotuet.

Veli Pohjonen

Kalajokilaakso. Mielipide. 17.9.2021

Nesteen uusiutuvasta MY -dieselistä:

https://www.neste.fi/artikkeli/biodiesel-ja-uusiutuva-diesel-mita-eroa

Puupelletille voi koittaa uusi aika

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Puupelletillä on tuotteena ikää jo kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin. Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman korosti myös puupelletin ja kivihiilen välistä laatueroa. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin pelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto myös Suomeen. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Pohjois-Pohjanmaalla Suomen Voima –niminen yhtiö. Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin alkuperäisen ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui (kuva). Puuttuiko meiltä vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Pelletille tuli nyt 2020-luvun ilmastonäkymä, Glasgown kokouksen jälkeen. Lupauduimme muiden maiden tapaan vähentää merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

VELI POHJONEN

Savon Sanomat. Mielipide. 26.11.2021

Puupelletille koitti uusi aika

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan.

Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30 000 tonnia vuodessa.

Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

PUUPELLETILLÄ on tuotteena ikää jo kohta puoli vuosisataa. Saksalaissyntyinen keksijä Rudolf W. Gunnerman patentoi 1976 Yhdysvalloissa Woodex-pelletin.

Sen pääraaka-ainetta oli Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriiseissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman korosti myös pelletin ja kivihiilen välistä laatueroa. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä.

Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli esimerkiksi peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

GUNNERMANIN pelletistä kiiri tieto myös Suomeen. Vuonna 1979 Woodex-pellettiä rupesi valmistamaan Suomen Voima -niminen yhtiö.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, yhtiö valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu.

Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Stora Enson Varkauden tehtaan pelletti tullaan puristamaan sahaosion sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

TÄNÄÄN pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin alkuperäisen ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui.

Puuttuiko meiltä vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?

JO 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt pelletille koitti uusi näkymä, ilmastonäkymä.

Glasgow’n ilmastokokouksessa lupauduimme muiden maiden tapaan vähentää merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää.

Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille, aina ilmastokokousta jarruttanutta Intiaa myöten.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 25.11.2021

Metsäteollisuuden energiamuutos on jo tapahtunut

Vuosi 2020 jää metsähistoriamme merkkivuodeksi, kun keskeinen paperin tuottaja UPM (Yhtyneet Paperitehtaat) ilmoitti elokuussa suunnitelmastaan sulkea maamme suurin paperitehdas, Kaipola.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Painopaperi on hiipunut jo parikymmentä vuotta. 

Edellisen kerran mittava metsäteollisuuden muutos tapahtui 1960-luvulla. Taustalla oli silloinen huoli raakapuun riittävyydestä. Ratkaisu löytyi sähköstä.

Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, opetettiin.

Teollisuus siirtyi hienopaperiin johtavan sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen. Sillä saatiin jokapäiväisten lehtiemme tyyppistä paperia. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste ennen tietokoneaikaa. Painettujen lehtien paperin kysyntä näytti nousevan maailmalla, alati kiihtyen.

Mekaaninen kuumahiertäminen säästää puuta mutta se syö energiaa, sähkönä. Sähkön riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta kuitenkin kaatoi sen vielä 1992.

Paperiteollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima Oy (merkittävinä osakkaina paperintuottajat UPM ja Stora Enso) sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002.

Paperiteollisuuden ajama Olkiluoto kolmonen käynnistynee tuoreimman ennusteen mukaan helmikuussa 2022. Mutta silloinhan ydinsähköä tarvinneet paperikoneet ovat jo poistuneet.

Kaipolan kohun varjoon on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen. Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää.

Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän. Merkittävin puuvoiman saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella, pohjoisen pallonpuoliskon suurin puuta jalostava laitos.

Päätuotteensa sellun ohella Äänekosken laitos tuottaa puuvoimaa, sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Samaan ylituotannon prosenttiin päässevät myös Paltamon, Kemin ja Kemijärven uudet biotuotetehtaat. Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla.

Metsäteollisuuden energiamuutos on jo arkipäivää. Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo pitkään kestänyttä kaarta. Tarvitsemmeko laitosta todella, biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Tänään puuvoimaa sähkönä tuottavat biotuotetehtaat, ydinvoimaa kulutti eilen painopaperi.

VELI POHJONEN

Jämsän Seutu.Mielipide. 2.10.2020

Kasvuturpeellamme on aavat vientimahdollisuudet

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö sanat olleet mielessä Helsingin yliopiston tutkija Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän koesarjan. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Ei riittänyt että turpeen lisäys nosti satoja. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, joka oli pelkkää turvetta.

Tänään kasvuturve on käytännön testit läpäissyt, nykyaikaisen puutarha- ja kasvihuonetalouden kasvualusta.

Etu tulee rahkasammaleen soluista. Kuivuttuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Kasvuturpeen vaaleassa rahkasolukossa on kuiva-ainetta vain noin kuusi prosenttia. Loput 94 prosenttia on ontelotilaa.

Etenkin kuivien etelän maiden viljelyssä, ja meillä kasvihuoneissa, kasvien kannalta on tärkeää, että vettä on kasvualustassa riittävästi. Pelkkää vettä ei saa kuitenkaan olla liikaa. Veden mukana kasvien on saatava ravinteita sekä happea juurille oikeassa suhteessa. Rahkasolukko täyttää nämä Puustjärven ehdot.

Kasvuturveteollisuus käynnistyi maassamme 1960-luvun alussa. Varhainen edistäjä oli Satoturve -yhtiö. Sen alla toimi Turvetutkimuslaitos, minkä johtajaprofessorina Viljo Puustjärvi vaikutti eläköitymiseensä saakka, vuoteen 1980.

Nostokelpoista kasvuturvetta on kaikkialla maassamme, missä vaaleaa pintaturvetta tuottava rahkasammal kasvaa. Kysynnän kasvaessa rahkasammalta voi viljellä lisää. Syvempien kerrosten maatuneeseen polttoturpeeseen verrattuna pintakerrosten kasvuturve on paljon uusiutuvampi luonnonvara.

Kasvuturve voisi kehittyä vientituotteena. Sitä ostetaan maailmalla nyt 40 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on luokkaa kaksi kertaa enemmän kuin Suomen koko polttoturpeen tuotanto huippuvuosinaan.

Ymmärsimme kasvuturpeen vientimahdollisuudet jo varhain. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua.

Yhteistyömaaksi Pekki esitti eroosiosta, kuivuudesta ja humusvajeesta kärsivää Sudania. Maassa oli silloin käynnissä aavikoitumisen pysäyttämisohjelma. Siihen tarvittiin laadukkaita metsäpuiden pottitaimia. Suomi osasi taimitarhatekniikan. Kasvuturpeella Sudanin puun taimien tuotantoa olisi voinut vielä tehostaa.

Kasvuturpeen materiaalisen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun aatteellisia ehtoja. Sakari Pekin ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Kasvuturpeen vienti meiltä silti käynnistyi, ei köyhään Afrikkaan vaan rikkaisiin länsimaihin. Suomalaisen kasvuturpeen osuus kansainvälisistä markkinoista oli jo 1980-luvun alkupuolella kaksi prosenttia. Vientinousu notkahti 1990-luvulla, kun Baltian maat itsenäistyivät ja täyttivät vuosiksi maailman markkinat halvalla turpeellaan. EU-aikana markkinatilanne on tasaantunut.

Silti kasvuturve on meillä tänään vaiettu vientituote. Vientiä Suomesta ei edes tilastoida tarkasti; tilastokeskus raportoi vain poltto- ja kasvuturpeen yhteismäärän.

Alavetelin talousajattelija, kappalainen Antti Chydenius opetti meille jo 1700-luvun lopussa tervaesimerkillään, että kansakunnan vauraus syntyy vasta viennistä. Myös suo pursuaa Chydeniuksen opin vientimahdollisuuksia. Emme ole osanneet niitä hyödyntää.

Turvetalouden voisi kääntää nyt ylösalaisin. Polttoturpeen asemesta päätuotteeksi tulisi ottaa soillamme vuosittain lisääntyvä kasvuturve. Päätavoitteeksi tulisi ottaa jalostetun kasvuturpeen vienti. Työpaikkoja syntyisi maaseudulle ja vientiyrityksiin.

Kasvuturpeen kestävä tuotanto tulisi sertifioida sopusoinnussa ilmastosopimusten ja soiden suojeluohjelmien kanssa. Sen jälkeen kasvuturpeen voisi markkinoida ulkomaisille puutarhoille Viljo Puustjärven suomalaisena ympäristöturpeena.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 24.11.2020

Ruokaturvaa on jatkossa seurattava entistä tarkemmin

Korona-virus ja sen aiheuttama maailmantalouden huojahdus nostivat taas ruokaturvan esille. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille  tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan notkahtamassa. Vuonna 2019 ruokaturva oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Koronavuonna 2020 putosimme tasolle 586 kiloa. Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema vuodelle 2021 on vain 501 viljakiloa per henkilö.

Molemmat notkahdukset johtunevat pääosaksi viljaseutujen kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Maataloutemme ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi varautua niihin.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2020 oli 344 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata hyvinvoinnin maa Suomessakin entistä tarkemmin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapeltoa kylvetyksi jatkossa riittävästi niin, että ruokaturvaamme ei enää tule koronakesiä huolestuttavampaa notkahdusta.

Veli Pohjonen

Rantapohja. Mielipide. 21.10.2021

Vehnäturvaa kannattaa seurata – "Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat"

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa. Suomessa se on 130 kiloa viimeisen viiden vuoden keskiarvona.

Vehnäturva oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnällään tuojasta viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 35 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 30 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on tulevalla kaudella nousemassa Ukraina 23 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 49 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Tuorein vehnän painoarvon korostus tuli Afganistanin kriisistä. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa tuontivehnää Venäjältä. 

Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan. Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 75 prosenttia. Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita.

Ilmastonmuutoksen myötä vehnän tuleentumisraja on siirtymässä Suomessa pohjoisemmaksi. Nyt se on Oulujoen eteläpuolella. Joko tällä vuosikymmenellä näemme vehnävainioita myös Oulujoen pohjoispuolella?

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 19.11.2021

Voisimme siirtyä myös lämmityksessä uusiutuvaan dieseliin

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Omakotitaloon sai ostaa lähes verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoon piti ostaa tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tähän kannusti näyttävimmin tiedemiesten kansainvälinen aivoriihi, Rooman klubi.

Nyt tavoitteena on torjua ilmaston muutosta. Haluamme eroon kaikista ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Isot muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä lämpiää edelleen 130 000 kotia. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Eläkeläiset eivät ole innostuneet markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Tavallisella eläkeläisellä ei ole halua investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden päähän. 

Fossiilisesta lämmitysdieselistä voisi omakotitalossa päästä kätevästi eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Se tehtiin pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin, ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Puuttuiko meiltä vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila? Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut. Uusiutuvaa Forestera -dieseliä ei tuettu riittävästi verovaroin tai EU-tukiaisin.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko olisimme 2020-luvulla valmiit kotien uusiutuvaan dieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen tahtotilan?

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa 2020/2021 uusiutuvan MY dieselinsä. Se kävisi sellaisenaan lämmitykseen. Tosin se voi "vaatia polttimen liekintunnistimen vaihdon".

Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY dieseliä on vain rajoitetusti saatavana, pääosin liikenteeseen. Suunta on kuitenkin lupaava, sama kuin Foresteran vuonna 2002.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Se vauhdittuisi, jos uusiutuva polttoöljy olisi hivenen halvempaa. Mutta tätä vartenhan meillä on EU:n ilmastotuet.

Veli Pohjonen

Selänne-lehti. Mielipide. 16.9.2021

Biokaasusta aito maakaasun korvaaja

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja sekä traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan maatalouden lopputuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun varhaisia ehdokaskasveja. Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Maatalouden Tutkimuskeskuksen pelloille keväällä 1990.

Tänään kosteikkoviljely isojen biokaasulaitosten raaka-aineeksi olisi syytä aloittaa sopimusviljelyn periaatteella. Oppia voisi ottaa sokeritehtaidemme menestystarinasta 1900-luvulla. Nekin perustuivat sopimusviljelyyn sokeritehtaita ympäröivien maatilojen kanssa.

Ilmastokamppailussa biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Kosteikkoviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun hinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana jo 98 prosentilla (kuva).

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 19.11.2021

Biokaasusta on tulossa aito maakaasun korvaaja

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu on syytä palauttaa maatalouden varsinaiseksi tuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun varhaisia ehdokaskasveja. Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Maatalouden Tutkimuskeskuksen pelloille keväällä 1990.

Tänään kosteikkoviljely isojen biokaasulaitosten raaka-aineeksi olisi syytä aloittaa sopimusviljelyn periaatteella. Oppia voisi ottaa sokeritehtaidemme menestystarinasta 1900-luvulla. Nekin perustuivat sopimusviljelyyn sokeritehtaita ympäröivien maatilojen kanssa.

Ilmastokamppailussa biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Kosteikkoviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun hinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana jo 101 prosentilla.

Veli Pohjonen

Luumäen Lehti. Mielipide. 18.11.2021

Puupelletille tuli taas tulevaisuuden näkymä

Kotimaisen puuenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Pelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on saksalaisperäinen Rudolf W. Gunnerman. Hän muutti nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, vain 20 dollaria taskussaan mutta pää täynnä ideoita.

Gunnerman patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen tukkipuun tähteet kuten sahanpuru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen vaihtoehdoksi.

Gunnerman ymmärsi puupelletin ja kivihiilen välisen silloisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin pelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Esimerkiksi Stora Enson Varkauden pelletti tullaan puristamaan sahan sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Meiltä puuttui vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. 

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt 2020-luvulla pelletillä on sekä suomalainen että Euroopan unionin tason ilmastonäkymä. Olemme EU:n sisällä lupautuneet vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Turpeestakin olemme päättäneet kansallisesti luopua.

Puupelletille tuli taas tarve. Raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että Euroopan kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös suomalaiselle puupelletille.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 18.11.2021

Risuhakkeen kysyntä kääntyi nousuun

Ilmastokamppailun pyörteissä olemme lupautuneet vähentämään fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytön on määrä painua nollaan 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneet risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä hakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Risuhakkeen hinta kääntyi nousuun. Nousun laukaisi kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turvepäätöstäkin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun voimakas nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on luokkaa 60 euroa. - Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana.

Risuhake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Risuhakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Jurvan Sanomat. Mielipide. 18.11.2021

Haihdutuskasvustoilla puhtaampiin vesiin

Paluu puhtaisiin vesiin on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Haluamme purjehtia sinilevättömällä Itämerellä.

Meidän olisi hyvä kierrättää kaikkia alkuaineita. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Niitä maatalous on osannut kierrättää jo tuhansia vuosia.

Puhtaan veden haaste ovat nykyään taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia.

Osa laitosten typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

JÄÄNNEVEDEN PÄÄSTÖT ovat ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin päästöt silti rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltoiduilta pääteiltä ja betonisilta jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

PÄÄSTÖJEN PYSÄYTTÄMISEEN sopiviin viljeltyihin kosteikkokasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessamme aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää energiapajukkoa.

Tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

RUOTSIIN SYNTYI Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin istutetut pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3–5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi kyllä palautuu sateiden mukana takaisin elinpiiriimme, tosin hitaahkosti.

ENKÖPINGIN MALLISSA hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko perustettiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut lähes nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutuskasvustoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 17.9.2021

Risuhakkeella oli tulevaisuuden näkymä

Ilmastokamppailun pyörteissä lupaamme vähentää fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytölle on tavoite painua nollaan 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Hakkeella oli tulevaisuuden näkymä. Emme kuitenkaan saavuttaneet tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä risuhakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme vain risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Risuhakkeen hinta kääntyi nousuun. Nousun laukaisi kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turvepäätöstäkin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun voimakas nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on luokkaa 60 euroa. - Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana.

Risuhake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Risuhakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 16.11.2021

Nouseva vehnän hinta terävöittänee maatalouden tavoitteita

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi noin 100 vuotta sitten. Vehnäturvamme kehittyi ennen EU:n aikaa yli 100 kilon ja EU:n kaudella parhaimmillaan 200 kiloon. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Vehnäturva oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 35 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 30 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on tällä kaudella nousemassa Ukraina 23 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 49 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun ja lisääntyvän poliittisen levottomuuden myötä. Tuorein esimerkki on Afganistanin kriisi. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa tuontivehnää Venäjältä. 

Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan. Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 79 prosenttia.

Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnäturvaan on syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Veli Pohjonen

Länsi-Suomi. Mielipide. 14.11.2021

Puupelletille oli tulevaisuuden näkymä

Kotimaisen puuenergian merkittävin loppuvuoden uutinen oli metsäjätti Stora Enson julkistama suunnitelma kolmannen sukupolven pellettitehtaasta. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa. 

Pelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on saksalaisperäinen Rudolf W. Gunnerman. Hän muutti nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, vain 20 dollaria taskussaan mutta pää täynnä ideoita.

Gunnerman patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet kuten puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen vaihtoehdoksi.

Gunnerman ymmärsi kivihiilen ja pelletin välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Turvepelletissä on vielä kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Siksi turvepelletti ei lämmittäjiä, ei etenkään omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Esimerkiksi Varkauden pelletti puristetaan sahan sivuvirroista, kuten kutterinlastuista, kuivasta hakkeesta ja sahanpuruista.

Tasalaatuisen pelletin pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?  

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt 2020-luvulla pelletillä on sekä suomalainen että Euroopan unionin tason tarve. Olemme EU:n sisällä lupautuneet vähentämään merkittävästi kivihiilen päästöjä. Turpeestakin olemme päättäneet kansallisesti luopua.

Puupelletti on välitön kivihiilen ja turpeen korvaaja. Raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii että Euroopan ilmastomarkkinoilla tulee yhä enemmän kysyntää suomalaiselle puupelletille, aina vientiin asti.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 13.11.2021

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun myötä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa. Suomessa vehnäturva on 130 kiloa, viimeisen viiden vuoden keskiarvona.

Vehnäturva oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 35 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 30 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on tällä kaudella nousemassa Ukraina 23 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 49 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä etenee maailman ykkösviejänä ja Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Tuorein vehnän painoarvon korostus tuli Afganistanin kriisistä. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa tuontivehnää Venäjältä. 

Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan. Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 74 prosenttia. Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnäturva on yhä tärkeämpi mitattava.

Veli Pohjonen

Turun Sanomat. Lukijoilta. 12.11.2021

Hiilipaju tulossa ilmastokamppailuun

Pajun viljelystä kiinnostuimme 1970-luvun energiakriiseissä. Puhuimme energiapajusta ja voimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

Pajun historiasta löytyy muitakin tuotemahdollisuuksia.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin pelloille tai vastaaville tasangoille viljelty puulaji. Luonnonkosteikoissa kasvavasta parkituspajusta puolestaan kiskoivat kuorta 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanmaan talonpojat. He myivät kuoren nahkatehtaalle.

Pari sataa vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin pajun huokoisesta ydinpuusta.

Nykyaikana pajun ydinpuun huokoinen rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii parhaillaan puulajeja, joista saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä kaupunkien hulevesien puhdistukseen.

Pajun hyötykäytön vaikuttavin tarina liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa.

Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. Aspiriinin myötä paju olisi kelvannut 1900-luvulla vaikkapa elämänpuun ehdokkaaksi.

Aspiriinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. 

Jo nahan parkitus, musta ruuti ja aspiriini opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Tänään viljelypaju on siirtymässä ilmastotalouteen, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina tunteneet, että kaikista pellon- ja ojanreunan kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan paju tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Mitä vauhdikkaammin paju kasvaa vesojaan, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Nimenomaan maaperän vahvaa nieluilmiötä ilmastokamppailumme maatalouden pelloilta odottaa.

Hiiliviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa (kuva).

Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat haketta. Sen jälkeen vahva juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä. 

Tänään ilmastokamppailu käy maassamme yhä kuumempana maataloutemme osalta. Hiilipajuksi kasvanut energiapaju on siinä 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Haukivuoren Seutu. Mielipide. 15.9.2021

Kuva 17.8.2021. Hiilipajun koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

Risupaketista on syytä ottaa oppia

Ilmastokamppailun pyörteissä olemme lupautuneet vähentämään fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytön on määrä loppua 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energialupauksemme tai tavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Sana risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Risupaketin avulla saatiin viides ydinvoimala (Olkiluoto kolmonen) eduskunnassa lopulta läpi. Kansanedustajathan olivat 1992 sen yllättäen kaataneet. Risupaketilla ajettiin myöhemmin eteenpäin myös Hanhikiven ydinvoimahanketta Pyhäjoella.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi enää 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneetkaan risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Unohdimmeko risupaketin tavoitteen 2010-luvun loppupuolella?

Parin viime vuoden aikana uusiutuvan puuvoiman merkitys on kuitenkin kasvanut. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä ja polttoöljystä halutaan lopultakin eroon.

Ajattelu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytasoon 62 euroa eli yhdeksänkertaiseksi (kuva).

Päästömaksun nousulla on seuraamuksensa. Esimerkiksi pitkään kivihiileen uskoneet rintamaiden voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltään metsähakkeella.

Risupaketin tavoitteiden toteutumisesta, itse asiassa paketin hyytymisestä, olisi syytä ottaa oppia. Vastaavanlaisia lupauksia tai tavoitteitahan liittyy 2020-luvun ilmastokamppailuun.

Myöskään risupaketin jatkoseurantaa ei tulisi unohtaa. Uutta tiekarttaa uusiutuvalle metsähakkeelle tarvitaan.

VELI POHJONEN

Rantalakeus. Mielipide. 15.9.2021

Siirtymä lämmitykseen uusiutuvalla dieselillä olisi omakotitaloille helpoin

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Se tapahtui niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Omakotitaloomme ostimme lähes verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoomme ostimme tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tähän kannusti näyttävimmin tiedemiesten kansainvälinen aivoriihi, Rooman klubi.

Nyt tavoitteena on torjua ilmaston muutosta. Haluamme eroon ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

KAIKKI ISOT muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Meillä on edelleen 130 000 kotia, jotka lämpiävät fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Eläkeläiset eivät ole innostuneet markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Tavallisella eläkeläisellä ei ole halua investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden takana.

FOSSIILISESTA lämmitysdieselistä voisi omakotitalossa päästä kätevästi eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Se tehtiin pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin, ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Meiltä puuttui vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila. Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut.

Uusiutuvaa Forestera -dieseliä ei tuettu riittävästi verovaroin tai EU-tukiaisin.

DIESELILLÄ lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko 2020-luvulla olisimme valmiit kotien uusiutuvaan dieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen tahtotilan?

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa 2020–2021 uusiutuvan MY-dieselinsä. Se kävisi sellaisenaan lämmitykseen, tosin se voi "vaatia polttimen liekintunnistimen vaihdon".

Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY-dieseliä on vain rajoitetusti saatavana, pääosin liikenteeseen. Suunta on kuitenkin lupaava.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä.

Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Se vauhdittuisi, jos uusiutuva polttoöljy olisi hivenen halvempaa. Mutta tätä vartenhan meillä on EU:n ilmastotuet.

Veli Pohjonen

Satakunnan Kansa. Lukijalta. 12.9.2021

Miksi unohtaisimme biovoiman?

Uusiutuva energia mielletään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

 Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin 1978 energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti oli 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saimme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Jo puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan biovoimaa jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Miksi unohtaisimme vahvimman kotimaisen, biovoiman?

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 8.9.2021

Paju on valmiina 2020-luvun kosteikkoviljelyyn

Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui pajusta Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. 

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa viljeltiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin, muun muassa Haapaveden Piipsannevalle.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä puuttui. Pajuhakkeen markkina ei 1900-luvun lopulla avautunut.

Nyt biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesta kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt keinoja, millä pajun kiusallisen janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljelyyn on ehdolla nelikko: ruokohelpi, paju, osmankäämi ja juolukka. Ruokohelpin viljelyn maataloutemme jo hallitsee. Sen pinta-ala vuonna 2021 oli 2800 hehtaaria. Pajua meillä kasvoi luokkaa 50 hehtaaria. Osmankäämin ja juolukan viljely ovat aivan alkutekijöissään.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat tänään sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot (kuva). Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Kosteikkoviljelyn valmistelutoimiin olisi syytä ryhtyä heti. Sitä ilmastokamppailumme odottaa.

Sellupajusta kosteikkopajuksi etenevä viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Hirvensalmelainen. Mielipide. 3.11.2021.

Kiistely kantoenergiasta on ratkaistava nopeasti

Vuonna 2001 UPM-Kymmene alkoi nostaa Keski-Suomessa kantoja. Ne murskattiin metsähakkeen jatkoksi Jämsänkosken voimalaan.

Ensimmäisenä vuonna saanto oli puuna mitaten 5000 kiintokuutiona ja heti seuraavana vuonna 17000 kiintokuutiota.

Sen jälkeen kantojen energiakäyttö on lisääntynyt maassamme nopeammin kuin mikään muu uusioenergian laji. Vuonna 2010 kantoja poltettiin miljoona kiintokuutiota.

Kantoenergian lisäys oli viime vuosikymmenellä 200-kertainen. Esimerkiksi samalla kaudella nousseella tuulivoimalla lisäys oli "vain" nelinkertainen.

Kantomurske kattaa metsähakkeesta nyt viisitoista prosenttia. Kasvunvaraa silti on.

Tukin hakkuutilastoista laskien kantoja voitaisiin korjata vuodessa vielä yli kaksinkertainen määrä eli yhteensä 2,5 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Metsätiedemiehet olivat jo aikaa sitten kertoneet, että avohakkuualojen kannot ovat pienpuun ja oksien jälkeen maamme kolmanneksi tärkein metsäenergiavara.

Ilmastokamppailun vaatimassa uusioenergian lisäyksessä kannoista saa huomattavan osan.

Kantojen nostoa kuitenkin vieroksuttiin 1900-luvun puolella muista ympäristösyistä.

Avohakkuualan mylläyksen pelättiin johtavan samanlaiseen metsän maiseman muutokseen ja luontoväen reaktioon, minkä takavuosien metsäauraus maassamme aiheutti.

2000-luvulla ajatukset muuttuivat. Avohakkuualan metsänviljelyyn hyväksytään nykyisin mätästys. Kokemus on osoittanut, että kantojen nosto samalla kaivinkoneella ei järkytä maisemaa lisää.

Kantojen ja ylipäänsä energiapuun poisto ilahduttaa metsän istuttajaa. Kannottomaan ja oksarydöstä siivottuun maahan taimien istutus pottiputkella käy entistä sutjakkaammin.

Metsäväen ja voimaloiden kiinnostus kantoihin oli vielä viime vuonna kovassa nousussa, kunnes ympäristöministeriön alainen Syke-tutkimuslaitos sekoitti keväällä 2011 ilmastokortit.

Laitoksen johtava tutkija, tohtori Jari Liski laski, että kantohakkeen energiakäyttö ei vähennäkään hiilidioksidin päästöjä vaan päinvastoin lisää niitä. Lähivuosina lisäys on maakaasun päästöjen luokkaa.

Ajatusketjun mukaan kannot eivät hakkuun jäljiltä lahoa ainakaan kahteenkymmeneen, tai ehkä viiteenkymmeneen vuoteen. Ne säilövät hiilidioksidin maahan vähintään tuon ajan.

Jos kannot nostetaan, murskataan ja poltetaan, voimalasta karkaa hiilidioksidi taivaalle samalla määrällä kuin se karkaa maakaasuakin poltettaessa.

Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) professorit Antti Asikainen ja Hannu Ilvesniemi eivät ajatusta hyväksyneet. He vetosivat puun kiertoaikaan, joka on luokkaa sata vuotta ja pohjoisessa ylikin.

Siinä ajassa kannot joka tapauksessa lahoavat maahan. Sama hiilidioksidi päätyy taivaalle, poltettiinpa tai lahotettiinpa kannot, oli professorien viesti.

Metlan ja Syken kiistely hiilidioksidista on ratkaisematta. Se on kuitenkin johtanut jo siihen, että kantojen myynti metsäkaupoissa alkoi jumittaa.

Metsänkasvattajat ja urakoitsijat odottavat nyt, että uuden hallituksen maa- ja metsätalousministeri sekä ympäristöministeri ratkaisevat kiistan puoleen tai toiseen. Ratkaisu vaikuttaa muun muassa energiapuun saamaan ympäristötukeen eli risupakettiin.

Energiaväki puolestaan odottaa ratkaisua uusioenergian kovien lisäämistavoitteiden vuoksi.

Kun kantohakkeen korjuumäärä on jo miljoonan kiintokuution luokkaa, energiamäärä on niin suuri, että kannoista luopuminen vaatinee lyhytkiertopuun lisäviljelyä pelloilla ja suopohjilla.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 11.7.2011

Puuvillaa pohjoisen puusta

Kemijärven massaliike esitti vuonna 2008, että alueella toimiva Stora Enson tehdas alkaisi tuottaa paperisellun sijasta liukosellua.

Liukosellu on sanana outo, mutta koskettaa meitä jo hyvin lähellä. Tarkistapa T-paitasi helmasta valmistelipuke. Lukeeko siinä puuvillan sijasta viskoosi?

Viskoosi on puuperäistä vaatekuitua, jonka esiaste liukosellu on. Tarvittava raakapuu on kuusta, koivua tai haapaa.

Viskoosi syntyy tekstiilitehtaassa, kun liukosellua on ensin jatkokäsitelty kemiallisesti. Ratkaisevassa vaiheessa siirappimainen liuos puristetaan kymmeniä tuhansia reikiä sisältävän suuttimen läpi. Muodostuu ohuita lankoja, jotka jähmettyvät laimeaan rikkihappoon. Lopuksi langat eli viskoosikuidut pestään puhtaaksi haposta, valkaistaan ja kuivataan.

Viskoosikuidusta odotetaan puuvillan korvaajaa, todellista puu -villaa. Viskoosin kysyntä maailmalla kasvaa sitä mukaa, kun puuvillapeltoja tarvitaan viljalle. Sen vuoksi puuvillan hinnan ennustetaan maailman tavarapörsseissa nousevan.

Peltojen puuvillalla on muitakin ongelmia. Yli puolet maailman puuvillasta keinokastellaan. Vesistöjä kuivuu ja maaperä suolaantuu. Tunnetuin esimerkki on kymmenesosaansa kuivunut, maailman suurimmaksi ympäristötuhoksi mainittu Aralin meri.

Päästöt vesistöihin ovat kasvussa. Maailman hyönteismyrkyistä puuvillapelloille levitetään 25 prosenttia, mutta peltopinta-alasta puuvillalla on vain kolme prosenttia. Ennen koneellista puintia puuvillan lehdet pudotetaan myrkyttämällä.

Massaliikkeen perusteluista huolimatta Stora-Enso lopetti Kemijärven tehtaansa ja myi kattilat Kanadaan. Yhtiö totesi, ettei liukosellu kuulu sen tuotevalikoimaan. Neljässä vuodessa tilanne on muuttunut. Stora-Enso aloitti kesäkuussa liukosellun tuotannon Enocellin tehtaalla Uimaharjussa. Koivusta ja haavasta tuleva tuote menee Kiinaan.

Puuperäisten vaatekuitujen kysyntä kasvaa väkiluvun myötä ja väestön elintason nousun myötä. Samaa ei voi sanoa digitaalisen ajan paperista. Viskoosilangan tarvitseman liukosellun tuotanto näyttää löytäneen markkinaraon. Puuvillan ongelmat antavat sille lisää tilaa.

Kemijärven massaliikkeen varhaista ehdotusta kannattaisi harkita maassamme laajemminkin.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 5.12.2012

Perhemetsille kuuluisi nielurahaa

Kun kivihiilivoimala päästää taivaalle savuaan, laitos on hiilidioksidin lähde. Voimala maksaa siitä. Hiilidioksidin lähdevirtaa on yritetty näin rajoittaa jo yli 20 vuotta.

Hiilidioksidia ei ole saatu kuitenkaan kuriin. Sen pitoisuus ilmakehässä oli 353 miljoonasosaa (ppm) vuonna 1990. Vuonna 2014 lukema on tasolla 400 ppm eli kolmetoista prosenttia korkeampi.

Metsäpalsta sitoo ilmakehän hiilidioksidia; metsää sanotaan nieluksi. Kasvavat puut saavat aikaan nieluvirran. Kyseessä on päästöjen vastavirta, mikä käy taivaalta alaspäin. Ilmaston kannalta nieluvirta ja päästövirta ovat yhtä tärkeät. Suomessa nieluvirta tulee pääosaksi perhemetsiin, missä puustomme kasvaa parhaiten.

Nieluvirran voi arvioida erotusmenetelmällä. Metsänhoitoyhdistys laskee tilan puuston vuonna yksi ja määrittää alkuainehiilen määrän. Toistetaan laskenta vuonna kaksi. Kun tulokset vähennetään toisistaan, saadaan metsätilan nieluvirta. Se mitataan tonneina puustoon kertynyttä hiiltä vuotta ja hehtaaria kohti.

Hiilen arvo tulee päästökaupasta. Helmikuun puolivälissä päästöoikeuden hinta oli 6,9 euroa tonnilta hiilidioksidia, alkuainehiiltä kohti 25,3 euroa per tonni.

Jos metsänielut hyväksyttäisiin päästökauppaan, miten hiilen vuotuinen nieluvirta vaikuttaisi yksittäisellä perhetilalla?

Metsäntutkimuslaitoksen tilastoista laskien metsiemme puuvarasto oli vuonna 1990 yhteensä 1870 miljoonaa kuutiota. Vuonna 2014 puuston määrä nousee 2393 miljoonaan kuutioon. Lisäystä tulee 522 miljoonaa kuutiota.

Kun mukaan otetaan runkojen lisäksi latvukset, oksat, kannot ja juuret, metsiemme koko biomassa lisääntyi paaluvuodesta yhteensä 372 miljoonalla kuiva-ainetonnilla. Siitä laskien alkuainehiilen nieluvirta metsiimme oli 24 vuoden aikana yhteensä 186 miljoonaa tonnia.

Keskihehtaaria kohti Suomen metsät ovat nielleet 0,34 tonnia hiiltä vuodessa. Helmikuun puolivälin päästökaupan hinnoilla se vastaisi 8,6 euroa metsähehtaarille vuodessa.

Keskikokoinen, 30 metsähehtaarin perhetila olisi saanut uudenlaista metsätuloa 259 euroa vuodessa. Sillä olisi esimerkiksi maksanut vuotuisen metsänhoitomaksun. Sama hiilikaupan tulo odottaisi tulevina vuosina, kunhan metsänhoito jatkuu yhtä hyvänä.

Jos Suomen metsänielut olisi hyväksytty päästökauppaan, perhemetsämme olisivat saaneet ansaitsemaansa ilmastorahaa. Raha olisi maksettu fossiilivoimaloiden päästörahastosta.

Suomi ehdotti metsien nieluperiaatetta jo Kioton ilmastokokouksessa 1997. Kanada torppasi Suomen ehdotuksen. Kioton jälkeen metsänielut ovat olleet säännöllisesti pöydällä vuosineuvotteluissa, mutta toistaiseksi tuloksetta.

EU:n uudesta ilmastosuunnitelmasta vuoteen 2030 metsänielut on kuitenkin unohdettu tyystin. Metsäisen Suomen edustajien ei tulisi antaa tässä asiassa Brysselissä periksi.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 19.2.2014

Biovalutuskenttä suojelee vesistöä

Luontoomme valuu edelleen kiusallisia aineksia. Turvesuot päästävät järviin humusta. Kaivosten varastoaltaat pursuavat yli. Viime aikojen kuohuttavimpia ovat olleet Sotkamon Talvivaaran päästöt.

Osaksi valumat johtuvat ilmastostamme; meillä sataa vuodessa enemmän kuin haihtuu. Etelän maissa valumia tulee vähemmän. Niissä haihtuu enemmän kuin sataa.

Pintavalutuskentät ovat 2000-luvun keksintö hillitä valumia. Menetelmässä poistovesi lasketaan paljaalle maalle, tyypillisesti suolle. Osa vedestä haihtuu. Osa painuu maakerroksen läpi pohjaveteen, jättäen haitta-aineet maahan. Kentältä valuvan veden lasketaan puhdistuvan niin, että sen voi päästää suon alapuolisiin puroihin, jokiin ja järviin.

Pintavalutus käsittelee vettä passiivisesti. Haihtuminen tapahtuu vain elottomilta pinnoilta. Haihduntaa kannattaisi tehostaa sopivin viljelypuin.

Aineiden kiertoa voisi tehostaa suljetulla kierrolla ja niin, että haitta-aineet muuttuvat hyötyaineiksi. Kaivokselle voisi määritellä puskurialueen, missä elotonta louhosta ympäröi elollinen puuvyöhyke. Sen ulkopuolelle vesi poistuu vain puiden haihduttamana, tai ojissa ja puroissa puhtaampana kuin alapuolisten järvien vesi.

Parhaiten puskurivyöhön sopii Ruotsissa kehitetty menetelmä: biovalutuskentät. Niillä haitta-aineet siepataan janoisiin lehtipuihin. Biovalutuskentille tarvittava koneellinen viljely ja kasvatus hallitaan parhaiten Tanskassa.

Biovalutuskentiltä haetaan ensisijaisesti kovaa haihdutusta, toissijaisesti kovaa kasvua. Vesi valutetaan sellaisille lajeille, jotka ovat vedelle tuhlaavia. Ne haihduttavat mahdollisimman monta vesikuutiota vuodessa hehtaarilta.

Haihduttaessaan puut sieppaavat juurillaan haitta-aineita, jotka siirtyvät hakkeeseen. Voimalassa aineet siirtyvät tuhkaan tai savukaasuihin. Tuhka kierrätetään puiden lannoitteeksi.

Savukaasuista erotellaan pesurilla rikki. Talvivaarasta pääsee vesistöihin eniten juuri rikkiä, veteen liuenneina sulfaatteina. Biotaloudessa rikki ei ole haitta vaan hyöty. Rikkihän on lehtipuiden kymmenenneksi yleisin alkuaine; esimerkiksi hakepuu tarvitsee kasvaakseen rikkiä ja fosforia saman verran.

Toinen Talvivaarasta valuva kiusallinen aine on kadmium. Vuonna 2013 kaivoksen alapuolisista järvistä pyydettiin useita kaloja, joiden kadmiumpitoisuus ylitti syömisemme turvarajan.

Kadmiumin voi siepata biovalutuskenttään, sen sijaan että se lasketaan järven kaloille. Ruotsissa on mitattu, että valitut lehtipuut imevät biomassaansa 20 kertaa enemmän kadmiumia kuin esimerkiksi heinäkasvit. Kadmium poistuu kierrosta, kun hakevoimalan tuhkaa ei tällaisten lehtipuiden jäljiltä päästetä heti lannoitteeksi. Kadmium on ensin eroteltava tuhkasta.

Kaivosteollisuutemme on tänään ongelmissa, mikä vaatii uutta ajattelua. Vesistöjä on joka tapauksessa suojeltava paremmin. Valumat tulisi ottaa hyötykäyttöön.

Biovalutuskentät, veden elävä haihduttaminen, ravinteiden suljetut kierrot ja haitta-aineiden sieppaus maksavat. Se on laskettava kaivosalan 2000-luvun nousun ympäristökustannukseksi. Onneksi saamme vastapainoksi biovalutuskentiltä alati uusiutuvaa energiaa, hakkeena.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 20.5.2014

Metsätilat ovat vahvoja ilmastotiloja

Euroopan unionin ympäristövaliokunta ehdotti heinäkuussa (2017) uutta ilmastosääntöä suomalaisille metsille.

Ehdotus on jatkoa Pariisin 2015 ilmastosopimukselle. Hakkuita tulisi suitsia jatkossa niin, että tulevien vuosien metsämme nielevät varmasti ilmakehän hiilidioksidia. Vertailujaksoksi on valittu 13 vuoden paalukausi 2000-2012.

Unionin uusi metsäkatekismus on avattava kysymyksellä: "Mitä se on?" Ja kysymys kannattaa tehdä tavallisen metsätilan tasolla. Mitä nykypäivän kruununvoutimme metsätiloilta haluavat tai mitä he tulevat metsätiloilta saamaan?

Metsätiloilla kasvaa pääosa Suomen puustosta. Joka kesä tila saa aikaan hiilidioksidin nieluvirran. Euroopan unioni arvostaa metsätilaa enemmän alkuainehiilen nieluvarastona kuin puun kiintokuutioina.

Luonnonvarakeskus on mitannut metsiämme jo lähes sata vuotta.

EU:n 13 vuoden paalukaudella metsissämme oli puuta keskimäärin 97,5 kiintokuutiota hehtaarilla. Nieluvarastoksi muutettuna se tekee 34,5 tonnia alkuainehiiltä hehtaarille.

Vähintään kahden hehtaarin metsätila on keskikooltaan 30,1 hehtaaria. Metsätilan puusto oli Euroopan unionin paalukaudella keskimäärin 2 940 kiintokuutiota. Alkuainehiilen nieluvarasto oli vastaavasti 1 040 tonnia.

Luonnonvarakeskuksen säännöllinen laskenta osoittaa, että metsiemme hiilen nieluvarasto paisuu vuodesta toiseen. Vuonna 2017 keskitilan alkuainehiilen nieluvarasto on kohonnut tasolle 1 180 tonnia. Nousua EU-paalukauden lukemaan on 138 tonnia eli 13 prosenttia.

Metsätilojemme hiili kannattaa nostaa pöydälle. Sillä on rahallinen arvonsa.

Alkuainehiilen ilmastoarvo on kytköksissä ilmaston päälämmittäjän, kivihiilen maailmanhintaan. Australian kivihiilipörssissä alkuainehiiltä kohti laskettu kesäkuun 2017 hinta oli 85 euroa tonnilta. Toinen tapa laskea pohjaa Euroopan päästöpörssiin. Sieltä laskien alkuainehiilen haittavero voimaloille oli kesäkuussa 20 euroa tonnilta. Haarukkaan 20-85 euroa tonnilta metsien alkuainehiilen ilmastoarvo lähivuosina asettunee.

Jos Euroopan unionin ilmastosääntö tulisi voimaan jo tänä vuonna, suomalainen metsätila voisi heti laskuttaa kruununvouteja puidensa hiilen nieluvaraston suurenemisesta, paalukauteen verrattuna. Käyttämällä kahdenkympin vähimmäishintaa ja keskitilan alkuainehiilen nousua 138 tonnia, ensimmäinen laskutus olisi 2 760 euroa. Jatkamalla nykyistä metsänhoitoa tulevat hiilen laskutukset olisivat tasolla 250 euroa vuodessa.

Luonnonvarakeskuksen laskenta antaa keskiarvoja. Laskenta on purettava yksittäisille metsätiloille. Metsänhoitoyhdistys sopisi tähän.

Metsänhoitoyhdistyksiä ohjaava laki muuttui 2015. Se teki niistä enemmän liikeyrityksiä. Jäsentilojen hiilen nieluvarastojen määritys, kauppa ja ilmastolaskutusten tilitys sopisivat luontevasti tähän. Samalla yhdistykset saisivat laskuttaa kaupasta oikeuden ja kohtuuden mukaisen provision. Hyvin metsiään hoitavat tilat saisivat puolestaan ansaitsemaansa ilmastotuloa.

Euroopan unionin kruununvoutien ei tarvitse olla Suomen metsistä huolissaan. Metsätilamme ovat vuodesta toiseen yhä vahvempia ilmastotiloja. Niistä olisi malliksi muillekin EU-maille.

VELI POHJONEN

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 4.8.2017