Metsäteollisuutemme lienee tyrmistynyt Korkeimman hallinto-oikeuden joulukuun 2019 päätöksestä evätä Kuopioon suunnitellun Finnpulp -sellutehtaan ympäristölupa. Samoin lienee tyrmistynyt myös pääosa suomalaisia metsätilallisia.
Yhteiskunnan linjaus metsäteollisuudelle on vaikuttavimpia puoleen vuosisataan.
Huoli ympäristöstä on suitsinut metsäteollisuuttamme ennenkin. Esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen taitteen kainuulainen Pohjan Sellu –hanke ei toteutunut. Oulujärven puhtauden puolustajat kaatoivat sen.
Ympäristöhuoli laajeni Savossa 2010-luvun jälkipuoliskolla. Pro Kallavesi liike käynnisti 2018 kansalaisaloitteen, jonka tavoite oli pysäyttää Kallaveteen jätevettä päästävän Finnpulp -yhtiön hanke. Runsaan vuoden kuohunut aloite johti historian saatossa loogisen kielteiseen lopputulokseen.
Metsäteollisuus on ajautunut kiertotalouden kriisiin. Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.
Veden kierrätyksen ajatus oli esillä metsäteollisuuden (Enso Gutzeit) ja Joensuun yliopiston vuoropuhelussa keväällä 1991, kun Enso Gutzeitin kehitysjohtaja Yrjö Schildt oli saanut keväällä Australiasta, Tipperary -yhtymältä erikoisen selvityspyynnön. Australian yrittäjät pyysivät Suomelta neuvoa, miten he voisivat perustaa ympäristöherkälle alueelleen uuden sukupolven sellutehtaan niin, että jätevettä ei menisi paikallisiin vesistöihin ollenkaan.
Ratkaisuksi australialaisille esitimme laajaa eukalyptuksen lyhytkiertoviljelmää, mihin sellutehtaan jätevedet johdettaisiin. Kasteltu lyhytkiertometsä tuottaisi samalla entistä tehokkaammin kuitupuuta viereiselle sellutehtaalle.
Suomella oli 1980-luvulta kokemusta eukalyptuksen kastelumetsätaloudesta Sudanin pääkaupungista Khartumista. Annoimme silloin kehitysapua maan metsähankkeeseen. Sen yhtenä osasena oli Khartumin vihreä vyö. Jäteveteen perustuvalla kastelulla kasvatettiin eukalyptusta kaupungin tuulisuojan vyöhykkeeksi.
Teimme Australian selluhankkeelle esiselvityksen kesäkuussa 1991. Analysoimme puulajeja, kasvuolosuhteita ja viljelymaita. Lopputuloksena laskimme, montako hehtaaria valittua puulajia on viljeltävä, jotta sellutehtaan kaikki jätevedet haihtuvat viljelypuiden kautta taivaalle.
Tipperary -yhtymän maatila oli kooltaan 928’000 hehtaaria, Australian toiseksi suurin. Luonnonmetsää tilalla kasvoi kohtalaisesti, mutta se ei riittänyt sellutehtaalle. Lisää metsää olisi pitänyt joka tapauksessa viljellä.
Suljetun kierron sellutehtaan tavoite olisi toteutunut, kun eukalyptusta olisi viljelty 3200 hehtaaria. Kasteluvedestä puolet olisi tullut sellun jätevetenä, puolet laimennusvetenä tehtaan viereisestä joesta.
Tipperary -yhtymän hanke ei edennyt käytäntöön. Yhtymä ajautui muista kuin maatilasyistä taloudellisiin vaikeuksiin ja myi tilansa vuonna 2003. Sen jälkeen sellutehtaan ajatus ei ole ollut Tipperary -tiedonannoissa esillä.
Mullistavilla ajatuksilla on tapana muhia yli yhden sukupolven. Korkeimman hallinto-oikeutemme antama päätös panee ajattelemaan, joko suljetun kierron metsäteollisuuden kohta 30 vuotta muhineelle ajatukselle olisi nyt aika.
VELI POHJONEN
Koti-Lappi. Kolumni. 27.2.2020
No comments:
Post a Comment