Turve on kansantaloutemme sampo

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa, ja niin myös maatiloilla. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa Valtion Polttoainetoimistolle (nykyinen Vapo Oy) tehtäväksi käynnistää polttoturpeen tuotanto uudelleen. Turve-energia oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Polton tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994.

Koko energian tarpeestamme saimme turpeesta parhaimmillaan seitsemän prosenttia. Vuonna 2019 turpeen prosentti oli neljä.

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turvetta ei myöskään tuotu taannoisesta Neuvostoliitosta, kahdenvälisen tavaranvaihdon sopimuskaudella.

Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Korona-kriisin jättämän taloustaantuman aikana taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Alkukesän 2020 arvion mukaan joudumme joka tapauksessa ottamaan koronan aiheuttamaa lisävelkaa 18 miljardia euroa.

Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo viisi prosenttia koko energiastamme, enemmän kuin turpeesta.

Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi. Haketta tuodaan Venäjältä ja Baltian maista. Vuoden 2019 lopussa hake nousi hetkellisesti puuntuontimme ykköseksi. Kaikesta tuontipuusta 45 prosenttia oli haketta. Runkomaista lehtipuuta oli 41 prosenttia ja runkomaista havupuuta 14 prosenttia.

Turve on edelleen kansantaloutemme sampo. Kotimaisella turpeella ei velkataakkaa ole. Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa nyt. Tuskin kukaan toivoo taloutemme tulevan historian kirjoittajan toteavan, että samaa kyytiä kuin turpeesta luovuttiin, nousi myös ulkomaan velka.

Niin huoltovarmuuden kuin kansantalouden takia kotimaisen turpeen tuotantoa on luonnollista jatkaa. Turvetuotannon ja jättösoiden aiheuttama ilmasto-ongelma on pienempi. Se on metsäntutkimuksen ratkaistavissa.

VELI POHJONEN

Jurvan Sanomat. Mielipide. 30.7.2020

Joko on aika suljetulle kierrolle?

Metsäteollisuutemme lienee tyrmistynyt Korkeimman hallinto-oikeuden joulukuun 2019 päätöksestä evätä Kuopioon suunnitellun Finnpulp -sellutehtaan ympäristölupa. Samoin lienee tyrmistynyt myös pääosa suomalaisia metsätilallisia.

Yhteiskunnan linjaus metsäteollisuudelle on vaikuttavimpia puoleen vuosisataan.

Huoli ympäristöstä on suitsinut metsäteollisuuttamme ennenkin. Esimerkiksi 1980- ja 1990-lukujen taitteen kainuulainen Pohjan Sellu –hanke ei toteutunut. Oulujärven puhtauden puolustajat kaatoivat sen.

Ympäristöhuoli laajeni Savossa 2010-luvun jälkipuoliskolla. Pro Kallavesi liike käynnisti 2018 kansalaisaloitteen, jonka tavoite oli pysäyttää Kallaveteen jätevettä päästävän Finnpulp -yhtiön hanke. Runsaan vuoden kuohunut aloite johti historian saatossa loogisen kielteiseen lopputulokseen.

Metsäteollisuus on ajautunut kiertotalouden kriisiin. Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.

Veden kierrätyksen ajatus oli esillä metsäteollisuuden (Enso Gutzeit) ja Joensuun yliopiston vuoropuhelussa keväällä 1991, kun Enso Gutzeitin kehitysjohtaja Yrjö Schildt oli saanut keväällä Australiasta, Tipperary -yhtymältä erikoisen selvityspyynnön. Australian yrittäjät pyysivät Suomelta neuvoa, miten he voisivat perustaa ympäristöherkälle alueelleen uuden sukupolven sellutehtaan niin, että jätevettä ei menisi paikallisiin vesistöihin ollenkaan.

Ratkaisuksi australialaisille esitimme laajaa eukalyptuksen lyhytkiertoviljelmää, mihin sellutehtaan jätevedet johdettaisiin. Kasteltu lyhytkiertometsä tuottaisi samalla entistä tehokkaammin kuitupuuta viereiselle sellutehtaalle.

Suomella oli 1980-luvulta kokemusta eukalyptuksen kastelumetsätaloudesta Sudanin pääkaupungista Khartumista. Annoimme silloin kehitysapua maan metsähankkeeseen. Sen yhtenä osasena oli Khartumin vihreä vyö. Jäteveteen perustuvalla kastelulla kasvatettiin eukalyptusta kaupungin tuulisuojan vyöhykkeeksi.

Teimme Australian selluhankkeelle esiselvityksen kesäkuussa 1991. Analysoimme puulajeja, kasvuolosuhteita ja viljelymaita. Lopputuloksena laskimme, montako hehtaaria valittua puulajia on viljeltävä, jotta sellutehtaan kaikki jätevedet haihtuvat viljelypuiden kautta taivaalle.

Tipperary -yhtymän maatila oli kooltaan 928’000 hehtaaria, Australian toiseksi suurin. Luonnonmetsää tilalla kasvoi kohtalaisesti, mutta se ei riittänyt sellutehtaalle. Lisää metsää olisi pitänyt joka tapauksessa viljellä.

Suljetun kierron sellutehtaan tavoite olisi toteutunut, kun eukalyptusta olisi viljelty 3200 hehtaaria. Kasteluvedestä puolet olisi tullut sellun jätevetenä, puolet laimennusvetenä tehtaan viereisestä joesta.

Tipperary -yhtymän hanke ei edennyt käytäntöön. Yhtymä ajautui muista kuin maatilasyistä taloudellisiin vaikeuksiin ja myi tilansa vuonna 2003. Sen jälkeen sellutehtaan ajatus ei ole ollut Tipperary -tiedonannoissa esillä.

Mullistavilla ajatuksilla on tapana muhia yli yhden sukupolven. Korkeimman hallinto-oikeutemme antama päätös panee ajattelemaan, joko suljetun kierron metsäteollisuuden kohta 30 vuotta muhineelle ajatukselle olisi nyt aika.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 27.2.2020

Mihin menet maatalous?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti 2010 energiakarttaamme. Turve ei ole uusiutuvaa energiaa; turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta samanarvoisia, kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin ajattelimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Lisää peltoa tarvitaan ruoan tuotantoon. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuonna 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa. Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä, jopa runsas luonnonvara kuten Suomessa.

Ihmiskunnan tärkeintä ruokaa on vilja. Ihmiskunta tarvitsee vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin nyt.

YK:n ruoan tuotannon kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500 000 hehtaaria. Vuosikymmenten saatossa osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suonpohja on valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura. Kauran tuleentumisraja on siirtymässä pohjoisemmaksi ilmastonmuutoksen myötä.

MTK julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekartan. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.

Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Ainakaan uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi jatkua, mutta toistaiseksi vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250 000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme jatkossa nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ilmastoväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.

Mihin menet maatalous? Kangasmaille. Halunnemme seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 25.7.2020.

Miten käy hiilipörssin

Il­mas­to­kamp­pai­lun hii­li­pörs­si oli esil­lä il­mas­ton kes­kus­te­luis­sam­me pari vuot­ta sit­ten. Pää­mi­nis­te­ri Juha Si­pi­lä jär­jes­ti jou­lu­kuus­sa 2018 il­mas­to­se­mi­naa­rin 170:lle alan vai­kut­ta­jal­le. Se­mi­naa­rin suo­si­tus oli pe­rus­taa Suo­meen hii­li­pörs­si.

Ta­lou­se­lä­män vai­kut­ta­jis­ta hii­li­pörs­siä kan­nat­ti nä­ky­vim­min ener­gi­ay­ri­tys ST1:n pe­rus­ta­ja Mika Ant­to­nen. Hii­li­pörs­si oli­si mark­ki­na­paik­ka yh­tääl­tä pääs­te­tyl­le ja toi­saal­ta si­do­tul­le hii­lel­le. Hii­li­di­ok­si­dia tai­vaal­le va­paut­ta­vat mak­sai­si­vat hii­len pääs­tö­vir­rois­taan. Il­ma­ke­häs­tä hii­li­di­ok­si­dia pois­ta­vil­le puo­les­taan mak­set­tai­siin hii­len nie­lu­vir­rois­ta.

Hy­vin hoi­de­tus­ta kau­pan­käyn­nis­tä tu­lee ai­na voit­toa. Voi­ton voi­si siir­tää uu­sien il­mas­to­toi­mien tut­ki­mi­seen. Pääs­tö­vir­to­jen osal­ta kan­sain­vä­li­nen hii­li­pörs­si on toi­mi­nut vuo­des­ta 2004, kun EU:n pii­ris­sä käyn­nis­tyi hii­li­di­ok­si­din pääs­tö­kaup­pa. Nie­lu­vir­to­jen osal­ta mi­tään vas­taa­vaa ei ole on­nis­tut­tu käyn­nis­tä­mään. Ka­teen suun­taan kaup­paa käy­vää hii­li­pörs­siä ei Si­pi­län kau­del­la on­nis­tut­tu Suo­meen­kaan luo­maan.

Meil­lä hii­li­pörs­sin osaa­mi­sa­lue oli­si­vat ol­leet met­sät, ja nii­hin pää­ty­vät hii­len nie­lu­vir­rat. Kii­tos Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen jo 1922 aloit­ta­man Val­ta­kun­nan Met­sien In­ven­toin­nin, met­sän­hoi­to­yh­dis­tys­ten ja met­sä­kes­kus­ten pit­kä­ai­kai­sen työn yk­si­tyis­met­sis­sä sekä ny­kyi­sen di­gi­a­jan tie­to­ko­ne­so­vel­lus­ten, voim­me mää­rit­tää kul­le­kin met­sä­ti­lal­le vuo­sit­tain sin­ne tu­le­van hii­len nie­lu­vir­ran.

Met­sä­ti­lo­jen osal­lis­tu­mi­nen hii­li­pörs­siin oli­si hel­poin met­sä­ve­ro­tuk­sen kaut­ta. Hal­lin­nol­li­ses­ti se oli­si to­sin työ­läs­tä. Ky­sees­sä oli­si sa­man mit­ta­luo­kan muu­tos, mikä ta­pah­tui vuon­na 2005. Siir­ryim­me sil­loin met­sis­säm­me pin­ta-ala­ve­ro­tuk­ses­ta tu­lo­ve­ro­tuk­seen. Mut­ta sii­tä muu­tok­ses­ta­han hii­li­pörs­si voi­si ot­taa hal­lin­non op­pia.

Mer­kit­tä­vin se­li­te hii­li­pörs­sin jar­ruun­tu­mi­seen tai­taa ol­la maa­pe­räs­sä. Enem­män kuin met­siä, il­mas­to­pu­he kä­sit­te­lee ny­kyi­sin ak­tii­vi­pel­to­jen hii­li­va­ras­to­ja, jät­tö­pel­to­jen met­si­tys­tä, tur­ve­pel­to­jen ja tur­peen­nos­ton jät­tö­mai­den tu­le­vai­suut­ta eli yli­pään­sä maa­pe­rän hii­li­va­ras­to­ja ja hii­len vir­to­ja. Ikään kuin pel­to­mai­dem­me, niin ki­ven­näis­mai­den kuin tur­ve­mai­dem­me hii­li tu­li­si saa­da heti hii­li­pörs­siin sa­mal­la ta­paa kuin met­sien puu­va­ras­ton hii­li.

Maa­pe­rän hii­li on il­mas­tol­le tosi tär­keä. Koko maa­pal­lon ta­sol­la maan­pin­nan ala­puo­li­ses­sa hu­muk­ses­sa on noin kol­me ker­taa enem­män al­ku­ai­ne­hiil­tä kuin maan­pin­nan ylä­puo­li­ses­sa puus­tos­sa. On­gel­ma on maa­pe­rän hii­li­va­ras­to­jen ja hii­li­vir­to­jen mit­taa­mi­nen. Em­me osaa riit­tä­vän luo­tet­ta­vas­ti ker­toa, pal­jon­ko esi­mer­kik­si ki­ven­näis­maan luo­mu­vil­je­lyn kyn­tä­mä­tön kau­ra­pel­to vuo­sit­tain si­too hiil­tä. Tai pal­jon­ko vaik­ka­pa nur­mi­vil­je­lyn suo­pel­to vuo­sit­tain pääs­tää hiil­tä.

Maa­pe­rän hii­len osal­ta meil­tä puut­tu­vat Val­ta­kun­nan Met­sien In­ven­toin­tia muis­tut­ta­vat pit­kä­ai­kai­set maa­pe­rän al­ku­ai­ne­hii­len mit­taus­sar­jat. Il­man täl­lais­ta pe­rus­mit­taus­ta hal­lin­to ar­vel­lee jou­tu­van­sa hii­li­pörs­sis­sä lo­put­to­maan kiis­te­lyyn sii­tä, mikä on vaik­ka­pa pel­to­jen vuo­tui­sen hii­li­vir­ran to­del­li­nen suu­ruus. Hii­li­pörs­si voi­si ede­tä, jos maa­pe­rän hii­li jä­tet­täi­siin sii­tä tois­tai­sek­si pois. Sen si­jaan met­sät voi­si liit­tää hii­li­pörs­siin vä­lit­tö­mäs­ti. Hii­li­pörs­sin tah­ko­a­mia voit­to­va­ro­ja voi­si käyt­tää Luon­non­va­ra­kes­kuk­sen ve­tä­mään Val­ta­kun­nan Maa­pe­rän Hii­len In­ven­toin­tiin.

Veli Poh­jo­nen

Iijokiseutu. Mielipide. 22.7.2020

Öljypalmusta kehitysavun menestystarina

Uusiutuvat polttonesteet, bioetanoli ja biodiesel ovat 1970-luvulla kehitetyn energiaviljelyn tuotteita. Alkusysäys tuli Lähi-Idän öljysodista. Ajatuspajat takoivat silti 30 vuotta, ennen kuin maailmantalous otti biopolttonesteet tosissaan. Se tapahtui 2005, kun bioetanoli pääsi Chicagon pörssiin.

Suomessakin käytiin 1970-luvulla läpi kaikki viljelykasvit, mistä voi tislata tai puristaa autojen polttonestettä. Harkinnassa olivat muun muassa sokerijuurikas, rypsi, peruna, viljat, ruokohelpi, energiahaapa ja energiapaju.

Bioetanoli tislataan maailmalla nyt pääosin kahdesta energiaviljelyn kasvista: maissista ja sokeriruo’osta. Vahvimpia alkutuottajia ovat vauraat maat USA ja Brasilia.

Biodiesel puristetaan helpoimmin öljykasveista. Vahvimmaksi on noussut öljypalmu. Tänään sen päätuottajia ovat alun perin kehitysmaiksi luokitellut Malesia ja Indonesia. Niistä tulee 85 prosenttia maapallon palmuöljystä. Toki maat tuottavat palmuöljystään pääosan vielä ihmisen muihin tarpeisiin (muun muassa ruokaöljyksi) kuin polttonesteeksi.

Biodieseliin maailman palmuöljystä menee nyt noin viidennes. Ilmastokamppailun myötä biodieselin ja samalla palmuöljyn tarve maailmalla kuitenkin kasvavat. Esimerkiksi suomalaisen Neste Oy:n uusiutuvan polttonesteen raaka-aineesta 20 prosenttia on peräisin kaukaa Kaakkois-Aasian öljypalmun viljelmiltä.

Öljypalmu on kotoisin Länsi-Afrikan metsistä. Afrikkalaiset ovat sitä hyödyntäneet luontaispuuna jo 4500 vuoden ajan. Vuonna 1848 silloiset Hollannin kehitysavun antajat toivat öljypalmun Afrikasta Indonesian maa- ja metsätaloudelle. Öljypalmun viljelytalous alkoi.

Malesiassa ensimmäinen öljypalmun viljelmä perustettiin 1917. Nyt Malesian koko maa-alasta on 18,4 prosenttia viljellyn öljypalmun kattamaa, Indonesiasta vastaavasti 6,1 prosenttia. Nimenomaan Malesian tyyppistä maaseudun, metsämaiseman ja koko maan talouden muutosta on tuskin missään muussa maassa koettu jollain 100 vuoden jaksolla.

Kohua herättää sademetsien raivaaminen öljypalmun tieltä. Luonnonmetsien suojelussa Malesialla riittää vielä tehtävää. Kansainvälisen Aichi-sopimuksen mukaan kukin maa suojelee 17 prosenttia maa-alastaan. Malesiassa WWF-järjestön laskema prosentti on nyt 10,8. Kun Malesia pääsee Aichin tavoitteeseen, kohu öljypalmun ja sademetsien ristiriidasta vaimennee.  

Malesiassa neljä prosenttia kansantuotteesta tulee tänään öljypalmusta. Indonesiassa kuusi miljoonaa ihmistä saa palmuöljystä toimeentulonsa. Öljypalmu nosti sekä Malesian että Indonesian köyhyydestä.

Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesiaan ja Indonesiaan annettavasta kehitysavusta ei voisi enää puhuakaan. Maat ovat meidän normaaleita kauppakumppaneitamme.

Viljellystä öljypalmusta tuli kehitysavun menestystarina. Tarina jatkuu ilmastokamppailun myötä. Etenkin rikkaiden maiden tavaraliikenne tarvitsee yhä enemmän biodieseliä. Öljykasveista jalostettu polttoneste on myös vahvin ehdokas tulevaan lentomatkailuumme.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 23.7.2020

Maataloutemme on palaamassa kangasmaille

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti kesäkuussa 2010 energiakarttaamme perussuunnan. Turve ei ole uusiutuvaa energiaa; turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta samanarvoisia, kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Kymmenen vuoden välivaiheessa ajattelimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti.

Meidän on vain hoidettava ympäristöasiat kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Hyväksymme turpeen vain jo ojitetuilta soilta. Ja maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

AJATTELUN takana oli maatalouden tulevaisuus. Meidän on varauduttava tällä vuosisadalla siihen, että myös Suomessa tarvitaan lisää peltoa ruoan tuotantoon. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvoi 1900-luvun, ja vääjäämättä se kasvaa ainakin seuraavat puoli vuosisataa. Vuonna 2050 mennessä meitä on maapallolla yhdeksän miljardia. Me tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara.

Ihmiskunnan tärkeintä ruokaa on vilja. Ihmiskunta tarvitsee vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin nyt.

YK:n ruoantuotannon kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa tällä vuosisadalla noin 500 000 hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista.

Mutta mistä muualta lisäpeltoa olisi tullut? Mistäpä muualta kuin tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

TURVEURAKOITSIJAN jäljiltä suonpohja on valmis viljelyyn. Siinä kasvaa aluksi parhaiten vahvajuurinen kaura. Silti Etelä-Suomen suonpohjat olisi viljelty vehnälle aina niin pohjoiseen kuin vehnä lämmenneessä ilmastossa tuleentuu.

Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekarttansa. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.

Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Ainakaan uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi kyllä jatkua, mutta toistaiseksi vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

TURVETUOTANNOLTA vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea tuleviksi viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia eli noin 250 000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme jatkossa nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan.

Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimaille. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

KIVETTÖMÄT kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Etelä- ja Keski-Suomen kasvuisien kuusikkomaiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ilmastoväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.

Mutta halunnemme seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle. Maataloutemme on palaamassa kangasmaille.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 21.7.2020.

Turve on kansantaloutemme ytimessä

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa, ja niin myös maatiloilla. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa Valtion Polttoainetoimistolle (nykyinen Vapo Oy) tehtäväksi käynnistää polttoturpeen tuotanto uudelleen. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994.

Koko energian tarpeestamme saimme 1990-luvulla turpeesta parhaimmillaan aina seitsemän prosenttia. Vuonna 2019 turpeen prosentti oli neljä.

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turvetta ei myöskään tuotu taannoisesta Neuvostoliitosta, kahdenvälisen tavaranvaihdon sopimuskaudella.

Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Korona-kriisin jättämän taloustaantuman aikana taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Alkukesän 2020 arvion mukaan joudumme joka tapauksessa ottamaan koronan aiheuttamaa lisävelkaa 18 miljardia euroa

Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo viisi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi. Haketta tuodaan jo nyt Venäjältä ja Baltian maista. Vuoden 2019 lopussa hake nousi puuntuontimme ykköseksi. Kaikesta tuontipuusta 45 prosenttia oli haketta. Runkomaista lehtipuuta oli 41 prosenttia ja runkomaista havupuuta 14 prosenttia.

Turve on edelleen kansantaloutemme ytimessä. Kotimaisella turpeella ei velkataakkaa ole. Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa nyt. Tuskin kukaan toivoo taloutemme tulevan historian kirjoittajan toteavan, että samaa kyytiä kuin turpeesta luovuttiin, nousi myös ulkomaan velka.

Niin huoltovarmuuden kuin kansantalouden takia kotimaisen turpeen tuotantoa on luonnollista jatkaa. Turvetuotannon ja jättösoiden aiheuttama ilmasto-ongelma on pienempi. Se on metsäntutkimuksen ratkaistavissa.

VELI POHJONEN

Sampo-lehti. Mielipide. 22.7.2020

Turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää suoluonnolle – Suomen turvetalous noudatti kestävän kehityksen tunnetuksi tehnyttä Gro Harlem Brundtlandin oppia

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987, että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös sitä tulisi tarkastella Brundtlandin opin tavoittein.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme.

Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1 020 kuivakiloa vuodessa.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta soille hieman yli kaksi kertaa turpeen polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seurasi luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta saatoimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutui.

Veli Pohjonen

Uutis-Vuoksi. Mielipide. 21.7.2020

Tukitalous jarruttaa maatalouden kehittymistä

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan tuotantoon. Jo vuosisatoja sitten viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella hän oppi samoin kasvattamaan viljelemällään metsähehtaarilla tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen ja sen vaatimiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi tuottavilla tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös monissa Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen linja maatalouteen syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin osasena. Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa maataloustukeaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Sotien jälkeen kehitimme myös tukea yksityisille metsätiloille. 1900-luvun jälkipuoliskolla tuet olivat metsänparannuksen avustuksia ja metsänparannuslainoja.

Näyttävin toimi oli soistuvien metsien ojitusohjelma, joka oli huipussaan 1960-luvun lopulla. 2000-luvun puolella tunnemme tukimetsätalouden Kemerana (kehittyvän metsätalouden rahoituksena).

Pelloista poiketen onnistuimme EU:n neuvotteluissa säilyttämään metsämme kansallisena tuotantotalouden osana. EU:n tukea ja ohjailua emme suomalaiselle metsätilalle halunneet.

Suomen osalta EU-maatalouden nyrkkisääntö on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee sadon myynnistä, puolet tulee hehtaarituesta.

Vuonna 2019 vehnän keskisato oli 4,6 tonnia hehtaarilta ja tuottajahinta 178 euroa tonnilta, Hehtaarilta sai silloin 814 euroa. Keskimääräinen hehtaarituki (EU:n ja kansallinen yhdessä) oli 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Yksityisen metsätalouden bruttotulo (kantorahatulo) vuonna 2018 oli 2,3 miljardia euroa. Metsätilan hehtaaria kohti se oli 220 euroa vuodessa.

Suomen valtion maksamaa Kemera -tukea maksettiin keskimäärin 4,7 euroa hehtaarille vuodessa. Tukitaloutta on vain kaksi prosenttia. Metsätaloutemme on säilyttänyt vahvan tuotantoon painottuvan asemansa.

EU:n tukitaloudella oli maatalouden kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Sen sijaan puhumme yhä useammin maatilojemme ahdingosta.

Metsätiloilla ja yksityismetsätaloudessa ylipäänsä tehokkuus etenee. Innovaatioita syntyy ja keksintöjä etenee käytäntöön suhteellisesti enemmän. Ja metsätilojemme ahdinko on käsitteenä lähes tuntematon.

Joko neljännesvuosisadan kestänyt Euroopan unionin luoma tukitalous olisi kehittämisen tarpeessa?

VELI POHJONEN

Kankaanpään Seutu. Mielipide. 21.7.2020.

Harsintametsätaloudelle on osansa

Tulevassa taloustilanteessa puhe metsien avohakkuista palautunee taas päivän aiheeksi. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite on lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin eli harsintaan.

Avohakkuu on osa saksalaista lohkometsätalouden oppia. Kestävän metsänkasvatuksen isä Hans Carl von Carlowitz antoi 1713 perusohjeen: ”Puuta ei saa hakata enempää kuin metsät kasvavat”.

Ohje ei toteutunut Saksan harsintahakkuissa. Metsien kasvu- ja tuotostiede ei osannut vielä laskea monessa kerroksessa kasvavien puiden kasvua. Harsinnalle ei kyetty määrittämään ylärajaa. Hakkuut jatkuivat holtittomina. Saksa ajautui 1700-luvun lopussa Euroopan metsähistorian synkeimpään metsien hävitykseen.

Saksa siirtyi 1800-luvulla viljelymetsätalouteen. Hävitettyjä metsäalueita istutettiin lohkoittain, pääosaksi kuuselle. Vuosien saatossa kunkin lohkon metsää harvennettiin. Merkittävin toimi oli lohkon avohakkuu noin 70 vuoden iässä. Sen jälkeen lohko viljeltiin uudelleen.

Kuusen viljely oli menestys. Saksassa puun keskikasvu on ylittänyt vuotuiset hakkuut jo yli sadan vuoden ajan. Maa nousi metsien hävityksen tilasta EU:n johtavaksi metsämaaksi.

Me otimme oppia Saksasta. Nousimme samaa rataa, ja pääsimme 1900-luvun loppuun mennessä EU:n viidenneksi metsämaaksi.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on Suomessakin osoittanut, että täsmällisesti hakaten jatkuvan kasvatuksen metsässä yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin lohkometsätaloudessa. Kasvuopillisesti kehittyneen harsinnan ja avohakkuiden metsätalous  ovat tänään tasavertaisia.

Harsinnasta on meillä puhuttu jo neljännesvuosisata. Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole kuitenkaan aiheeseen syttynyt. Perussyy tämän päivän avohakkuisiin lienee, että ne ovat yksinkertaisin tapa metsänkasvattajalle myydä puuta nopeasti ja paljon.

Meillä on matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsätalouden painopistettä. Niillä nykyisestä lohkometsätaloudesta voisimme palata uuden sukupolven harsintaan. Metsätiede osaa sen 2020-luvulla niin, että puun myyntivirta pysyy vakaana mutta puuta ei tule hakatuksi enempää kuin metsät kasvavat.

Avohakkuista luopuminen on jo eduskunnan puitavana. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään. Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Miten kannustaa metsätiloja muutokseen?

Muutoksen rahoitukseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Siirtymä uuden sukupolven harsintaan on samanlainen, perusteellinen ja pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin taannoinen metsänparannuksen varoilla rahoitettu suometsien ojituksemme. Siihenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli vastaan.

Maisemoinnin kannalta harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Merikarvia-lehti. Mielipide. 16.4.2020. Orimattilan Sanomat. 21.4.2020.

Paluu kiertotalouden juurille

Kiertotalouden opin kehitimme 1900-luvun loppupuolella. Oppi on energian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa.

Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan ekoteollisuus mikä perustuu suljettuihin kiertoihin. Ympäristöajattelu kääntyy ylösalaisin. Kiertotalous tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

Kiertotalouden esimerkki 1990-luvulla oli uuden sukupolven sahateollisuus, Kuhmon malli. Se yhdisti sahapuun, sähkön ja kaukolämmön sekä kierrätti sahan jätteet.

Sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja ulkomaan vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa sähköksi ja lämmöksi. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämpö kaukolämpöverkkoon.

Voimantuotannon jälkeen on enää jäljellä tuhka. Kiertotaloudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena tukkipuuta kasvaviin metsiin.

Sahateollisuuteen verrattuna selluteollisuus ajautui kiertotalouden kriisiin. Kiertotaloushan haluaa kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.

Viimeisin esimerkki on Kuopioon jo vuosikausia suunniteltu maailman suurin, Finnpulp sellutehdas. Viime joulukuussa se kaatui Kallaveteen laskettavan jäteveden haittoihin.

2010-luvulla kiertotalouden haasteista keskeisiä olivat jätevesien mukanaan järviin ja jokiin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu sinänsä hyötyaineita (typpi ja fosfori), haitta-aineita (sulfaatit), myrkyllisiä raskasmetalleja (kadmium) ja hieman uudempia jätevesien lääkejäämiä.

Viime vuosikymmenellä emme vielä oppineet sulkemaan näiden ainesten kiertoja. Emme oppineet muuntamaan vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat selluteollisuuden lisäksi jäteveden niin sanotut puhdistamot, ja vaikkapa Talvivaaran kaivos.

2020-luvulla kiertotalouden riippakiveksi on nousemassa ydinvoima. Sen tuottamia radioaktiivisia jätteitä emme osaa maapallolla kierrättää alkuunkaan. Ihmiselle vaarallinen säteilyjäte on muurattava allemme peruskallioon 200’000 vuodeksi.

Viimeksi ydinvoiman riippakivi tuli esille Euroopan unionissa joulukuussa. Parlamentaarikot joutuivat energiatalouden keskusteluissaan pohtimaan, voiko ydinvoiman nimetä ekoleimalla. Vain ekoleimattu energian tuotanto saa omaa EU-tukeaan. Enemmistö parlamentaarikkoja päätyi kuitenkin kantaan, että radioaktiivisen kierrätysongelmansa vuoksi ydinvoimaa ei käytännössä voi luokitella kestävän ekologiseksi tukikohteeksi.

Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte kuuluisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotalouden juurille olisi syytä palata, niin tieteen teoriassa kuin arkipäivän käytännössä. Finnpulp sellutehtaan kaatuminen on siitä puhuttelevin kannuste.

Uusimaa -lehti. Mielipide. 27.2.2020

Maamme ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää

Kevään 2020 korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme nousi taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan riittävästi viljaa?

Ruokaturvalle voi laskea mittaluvun vuotuisesta viljasadostamme. Jaamme sen Suomen väkiluvulla. Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme oli 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta.

Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii jatkuvasti muunkin ulkomaisen energian varassa.

Energiaturvamme perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa 500 Petajoulea. Se on 37 prosenttia kaikesta energiastamme.

Puuvoima on kotimaisista energioistamme vahvin. Saimme siitä 378 Petajoulea. Turvevoimasta saimme 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan mittaluvun voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa auringon tuottamaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen aikasarjat kertovat, että energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana parantunut, tuplaantunut mittaluvulla laskien. Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme vielä hiipui. Nouseva jakso käynnistyi kriisin seurauksena. Turvevoima alkoi vahvistua heti 1970-luvun alussa.

Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti 1974, että puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 professori Gustaf Sirén perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti professori Olavi Huikari. Hän johti maa- ja metsätalousministeriön 1977 asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan nykyinen, kolmas jakso on kestänyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää tapahtunut.

Korona-kriisi opetti huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää samanaikaisesti. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Satakunnan Kansa. Mielipide. 20.7.2020

Finnpulpinkin kaatumisesta kiertotalouden juurille

Kiertotalouden opin kehitimme 1900-luvun lopulla. Oppi on energian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa.

Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan ekoteollisuus, joka perustuu suljettuihin kiertoihin. Ympäristöajattelu kääntyy ylösalaisin. Kiertotalous tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

Onnistuneen kiertotalouden esimerkki 1990-luvulla oli uuden sukupolven sahateollisuus, Kuhmon malli. Se yhdisti sahapuun, sähkön ja kaukolämmön sekä kierrätti sahan jätteet. Sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja ulkomaan vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämpö kaukolämpöverkkoon.

Voimantuotannon jälkeen on enää jäljellä tuhka. Kiertotaloudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena tukkipuuta kasvaviin metsiin.

Sahateollisuuteen verrattuna selluteollisuus ajautui kiertotalouden kriisiin. Kiertotaloushan haluaa kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia järveen tai mereen.

Viimeisin esimerkki on Kuopioon jo vuosikausia suunniteltu maailman suurin, Finnpulp-sellutehdas. Vuoden 2019 lopussa se kaatui Kallaveteen laskettavan jäteveden haittoihin.

2010-luvulla kiertotalouden haasteista keskeisiä olivat jätevesien mukanaan järviin ja jokiin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu sinänsä hyötyaineita (typpi ja fosfori), haitta-aineita (sulfaatit), myrkyllisiä raskasmetalleja (kadmium) ja hieman uudempia jätevesien lääkejäämiä.

Viime vuosikymmenellä emme vielä oppineet sulkemaan näiden ainesten kiertoja. Emme oppineet muuntamaan vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat selluteollisuuden lisäksi jäteveden niin sanotut puhdistamot ja vaikkapa Talvivaaran kaivos.

2020-luvulla kiertotalouden riippakiveksi on nousemassa ydinvoima. Sen tuottamia radioaktiivisia jätteitä emme osaa maapallolla kierrättää alkuunkaan. Ihmiselle vaarallinen säteilyjäte on muurattava allemme peruskallioon 200 000 vuodeksi.

Viimeksi ydinvoiman riippakivi tuli esille Euroopan unionissa vuoden 2019 lopussa. Parlamentaarikot joutuivat energiatalouden keskusteluissaan pohtimaan, voiko ydinvoiman nimetä ekoleimalla. Vain ekoleimattu energian tuotanto saa omaa EU-tukeaan.

Enemmistö parlamentaarikkoja päätyi kuitenkin kantaan, että radioaktiivisen kierrätysongelmansa vuoksi ydinvoimaa ei käytännössä voi luokitella kestävän ekologiseksi tukikohteeksi.

Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte kuuluisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotalouden juurille olisi syytä palata, niin tieteen teoriassa kuin arkipäivän käytännössä. Finnpulp-sellutehtaan kaatuminen on siihen puhuttelevin kannuste.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 19.7.2020

Peltomme ja metsämme jatkossa - tuotantoa vai tukia?

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan tuotantoon. Jo vuosisatoja sitten viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Viimeisen sadan vuoden aikana hän oppi samoin kasvattamaan metsähehtaarillaan tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi tuottavilla tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin. Näin tapahtui myös monissa Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen linja syntyi maatalouteen Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin osasena. Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa maataloustukeaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Sotien jälkeen kehitimme myös tukea yksityisille metsätiloille. 1900-luvun jälkipuoliskolla tuet olivat metsänparannuksen avustuksia ja metsänparannuslainoja.

Näyttävin toimi oli soistuvien metsien ojitusohjelma, joka oli huipussaan 1960-luvun lopulla. 2000-luvun puolella tunnemme tukimetsätalouden Kemerana (kehittyvän metsätalouden rahoituksena).

Pelloista poiketen onnistuimme EU:n neuvotteluissa säilyttämään metsämme kansallisena tuotantotalouden osana. EU:n tukea ja ohjailua emme suomalaiselle metsätilalle halunneet.

Suomen osalta EU-maatalouden nyrkkisääntö on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee sadon myynnistä, puolet tulee hehtaarituesta.

Vehnän keskisato oli viime vuonna 4,6 tonnia hehtaarilta ja tuottajahinta 178 euroa tonnilta, Hehtaarilta sai silloin 814 euroa. Keskimääräinen hehtaarituki (EU:n ja kansallinen yhdessä) oli 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Yksityisen metsätalouden bruttotulo (kantorahatulo) oli toissa vuonna 2,3 miljardia euroa. Metsätilan hehtaaria kohti se oli 220 euroa vuodessa.

Suomen valtion maksamaa Kemera -tukea maksettiin hehtaarille keskimäärin 4,7 euroa vuodessa. Tukitaloutta on siis kaksi prosenttia. Metsätaloutemme on säilyttänyt vahvan tuotantoon painottuvan asemansa.

EU:n tukitaloudella oli maatalouden kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Sen sijaan puhumme yhä useammin maatilojemme ahdingosta.

Metsätiloilla ja yksityismetsätaloudessa ylipäänsä tehokkuus etenee. Innovaatioita syntyy ja keksintöjä etenee käytäntöön suhteellisesti enemmän. Ja metsätilojemme ahdinko on käsitteenä lähes tuntematon.

 

Joko neljännesvuosisadan kestänyt Euroopan unionin luoma tukitalous olisi kehittämisen tarpeessa?

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 9.4.2020

Luonnollinen bioydinvoima on jo käytössämme

Nyt kun rakenteilla olevat ydinvoimalat myöhästyvät aikatauluissaan ainakin yli kymmenen vuotta ja uudet ydinvoimalat ovat toivottoman kalliita, on hyvä muistaa että meillä on jo melkoisesti omaa, luonnollista ydinvoimaa.

Metsiin paistava aurinko on tärkein ydinvoimalamme. Sen uumenissa käy ydinreaktioista tehokkain, vetypommeistakin tunnettu fuusio. Maanpäällisistä ydinvoimaloista poiketen auringon radioaktiiviset ydinsaasteet jäävät avaruuteen. Energia saapuu metsään puhtaana valona.

Suomen alue vastaanottaa auringon energiaa vuodessa 1,3 tsettajoulea. Kun vuonna 2019 energian kokonaiskulutuksemme oli 1,3 eksajoulea, saamamme aurinkovoima vastaa tuhatkertaisesti koko kulutustamme.

Auringon ydinvoimassa on energiaongelmiemme ratkaisu. Auringon ydinvoimaan perustuvat myös tuulimyllyt ja aurinkopaneelit. Niiden käyttö lisääntyy vuosittain. Niillä on kuitenkin haaste: aurinkoenergian varastoiminen talveksi.

Puut ovat haasteen jo selvittäneet. Ne jalostavat aurinkoenergian kemiallisten yhdisteiden sidosenergiaksi. Se on turvallisesti varastoitunut puuainekseen, biovoimaksi. Talvella poltamme sitä voimaloissa hakkeena.

Puiden aurinkovoimalan rakentaminen on helppoa. Puut pystyttävät itse itsensä, kun ne on kerran istutettu. Tehdasvalmisteiset aurinkopaneelit meidän on levitettävä maan päälle telineisiin. Ja ne voi levittää vain yhdeksi kerrokseksi. Puut kasvavat neulasensa tai lehtensä heti useaan kerrokseen.

Havupuista tehokkain kerroskenno on kuusi. Yhtä maaperän neliömetriä kohti istutuskuusikossa on auringon puolelta mitattavaa neulasten pinta-alaa seitsemän neliömetriä. Lähes kuusen peittävyyteen pääsevät tiheään istutetut hybridihaavat.

Ruotsissa on vertailtu 30 vuoden ajan puiden aurinkoenergian sidontaa, kun niitä kasvatetaan biolämmöksi, biosähköksi tai bioetanoliksi. Tehoviljelty hybridihaapa varastoi 110 gigajoulea hehtaarille vuodessa. Lannoitetusta istutuskuusikosta sai 100 gigajoulea.

Teemme ajatusleikin. Ilmasto muuttuu niin että puu alkaa kasvaa koko Suomessa huippuvauhdilla. Kuinka paljon bioydinvoimaa 20 miljoonaa metsähehtaariamme varastoisivat, jos ne viljeltäisiin biotalouden kuuselle ja hybridihaavalle? Vastaus on kaksi eksajoulea. Se on 45 prosenttia enemmän kuin nykyinen koko energian tarpeemme.

Eipä tehokuusikko tai hybridihaavikko kuitenkaan sovellu kaikkialle maassamme. Eikä kaikkea puuta ole poltettavaksi käytetty ennenkään, eikä käytetä tulevaisuudessakaan.

Bioydinvoiman määrältään valtaisa merkitys paljastuu silti. Puun kasvussa on yhä valjastamatonta voimaa. Tämä on uusiutuvan energian talouden perusta.

Arkipäivän bioydinvoimaa on Äänekosken uusi sellutehdas. Sen aurinkoenergia tarkoittaa sähköä, prosessihöyryä ja kaukolämpöä. Sähköä tehdas tuottaa 2,4 –kertaisesti omaan tarpeeseen verrattuna. Sähkön tehdas myy valtakunnan verkkoon.

Esimerkki seuraavan sukupolven ratkaisusta on vaikkapa sahanpurusta tehtävä bioetanoli. Se tuo puidemme turvallisesti varastoiman bioydinvoiman jokaisen bensiiniautolla ajavan suomalaisen tankkiin.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 31.3.2020

Joko nyt olisi aika suljetun kierron metsäteollisuudelle?

Metsäteollisuutemme tyrmistyi korkeimman hallinto-oikeuden joulukuun 2019 päätöksestä evätä Kuopioon suunnitellun maailman suurimman Finnpulp-sellutehtaan ympäristölupa. Samoin taisi tyrmistyä myös pääosa suomalaisia metsätilallisia.

Yhteiskunnan linjaus metsäteollisuudelle on vaikuttavimpia puoleen vuosisataan.

Huoli ympäristöstä on suitsinut metsäteollisuuttamme ennenkin. Ennen toista maailmansotaa sulfiittisellun tehtaat olivat varhaisia biotuotetehtaita. Merkittävä tuotepaletin osa oli etanoli. Siitä jalostettu tuote näkyi Alkon tiskillä Karhu-viinana. Kansan keskuudessa se tunnettiin tikkuviinana.

Sulfiittisellun ympäristöongelmat niin jätteenä vesiin kuin rikin oksideina ilmakehään olivat kuitenkin sitä luokkaa, että selluteollisuus päätti 1900-luvun puolivälissä siirtyä sulfiittisellusta vähemmän haitalliseen sulfaattiselluun. Kasvava ympäristöongelma oli metsäteollisuudellemme selvä. Tähän muutokseen ei tarvittu korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä.

Vuosisadan loppupuolella ympäristökiistely tiukkeni. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tämän koki kainuulainen Pohjan Sellu -hanke. Uusi tehdas ei toteutunut. Oulujärven puhtauden puolustajat kaatoivat hankkeen. Korkeinta hallinto-oikeutta ei tarvittu tässäkään.

Sulfiittisellusta alkanut ja Pohjan Sellussa vahvistunut ympäristöhuoli laajeni Kuopiossa 2010-luvun jälkipuoliskolla megaluokkaan. Pro Kallavesi -liike käynnisti elokuussa 2018 kansalaisaloitteen, jonka tavoite oli pysäyttää Kallaveteen jätevettä päästävän Finnpulp-yhtiön hanke. Runsaan vuoden kuohunut aloite johti historian saatossa loogisen kielteiseen lopputulokseen.

Metsäteollisuus on ajautunut kiertotalouden kriisiin. Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.

Suljetun veden kierrätyksen ajatus oli esillä metsäteollisuuden (Enso Gutzeit) ja Joensuun yliopiston vuoropuhelussa keväällä 1991, kun Enso Gutzeitin kehitysjohtaja, metsänhoitaja Yrjö Schildt oli saanut keväällä Australiasta, Tipperary Station -yhtymältä erikoisen selvityspyynnön. Australian yrittäjät pyysivät Suomelta neuvoa, miten he voisivat perustaa ympäristöherkälle alueelleen uuden sukupolven sellutehtaan niin, että jätevettä ei menisi paikallisiin vesistöihin ollenkaan.

Mahdolliseksi ratkaisuksi australialaisille esitettiin riittävän laajaa eukalyptuksen lyhytkiertoviljelmää, mihin kaikki sellutehtaan jätevedet johdettaisiin. Kasteltu lyhytkiertometsä tuottaisi samalla entistä tehokkaammin kuitupuuta viereiselle sellutehtaalle.

Suomella oli 1980-luvulta kokemusta samantapaisesta eukalyptuksen kastelumetsätaloudesta Sudanin pääkaupungista Khartumista. Annoimme silloin kehitysapua Sudanin metsähankkeeseen. Sen yhtenä osasena oli Khartumin vihreä vyö. Pääkaupungin jäteveteen perustuvalla kastelulla kasvatettiin eukalyptusta kaupungin tuulisuojan vyöhykkeeksi.

Kesäkuussa 1991 tehtiin esiselvitys Pohjois-Australian Tipperary Stationin selluhankkeelle. Keskeinen kysymys oli analysoida sopivia puulajeja, kasvuolosuhteita ja sopivia viljelymaita. Lopputuloksena laskettiin, montako hehtaaria valittua puulajia on viljeltävä, jotta sellutehtaan kaikki jätevedet haihtuvat viljelypuiden kautta taivaalle.

Tipperary Station -yhtymän yksityinen maatila oli kooltaan 928 000 hehtaaria. Se oli siihen aikaan Australian toiseksi suurin maatila. Luonnonmetsää tilalla kasvoi kohtalaisesti, mutta se ei riittänyt yhdelle sellutehtaalle. Lisää metsää olisi pitänyt joka tapauksessa viljellä.

Suljetun kierron sellutehtaan tavoite olisi toteutunut, kun kastelumetsätalouden eukalyptusta olisi viljelty 3200 hehtaaria. Kasteluvedestä puolet olisi tullut sellutehtaalta, puolet laimennusvetenä tehtaan viereisestä joesta.

Tipperary-yhtymän hanke ei kuitenkaan edennyt käytäntöön. Yhtymä ajautui muista kuin maatilasyistä taloudellisiin vaikeuksiin ja myi maatilansa vuonna 2003. Sen jälkeen sellutehtaan ajatus ei ole ollut Tipperary-hankkeen tiedonannoissa esillä.

Mullistavilla ajatuksilla on usein tapana muhia yli yhden sukupolven.

Korkeimman hallinto-oikeutemme joulukuussa 2019 antama megaluokan päätös panee ajattelemaan, joko suljetun kierron metsäteollisuuden kohta 30 vuotta muhineelle ajatukselle olisi nyt aika?

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Lukijalta. 6.4.2020.

Turve on huoltovarmuutemme sampo

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme. Huoltovarmuus saavutettiin.

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turpeesta tuli turvallinen sampo sekä huoltovarmuudelle että kansantaloudellemme.

Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Turpeella ei tätä taakkaa ollut.

Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo kuusi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Sitä tuodaan jo nyt. Marraskuussa 2019 hake nousi puuntuontimme ykköseksi. Kotimainen hake olisi silti turpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa.

Ilmastosyistä olimme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arvelutti jo kansantalouden kannalta. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian kirjoittajan myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka.

Koronakriisin puhjettua huoltovarmuus on alkanut taas puhuttaa niin ruoan kuin energian tuotannon osalta. Mistä kaukolämmön voimalamme saavat ensi talven energiansa, jos maailmantalous ajautuu yhä syvempään kriisiin? Kotimaisen turpeen tuotantoa on luonnollista jatkaa ensi kesänä nykyisellä, kestävällä tasolla.

VELI POHJONEN

Sotkamo-lehti. Mielipide. 3.4.2020. Iijokiseutu. Kolumni. 8.4.2020.

Ruokaviljan merkitys kasvaa maailmankaupassa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on ollut pitkään myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa. Väkirikkaissa arabimaissa jokamiehen tai -naisen tuloista suurin osa kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen, lopulta nälkä, ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Edellisen kerran vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla, kun itänaapurimme Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Neuvostoliiton pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto joutui ostamaan 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat täytti helposti maailmankaupan vajeen. Se antoi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnänviennin valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruokavehnä ja ylipäänsä toimimaton maatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa.

2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi. 2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 maa ylsi kolmikon johtoon. Venäjän nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat järjestystä. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää 41 miljoonaa tonnia, USA vei vain 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, huhtikuussa 2020 päivitetty kauden 2019/2020 laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään 33 miljoonaa tonnia, USA 24 ja EU 29 miljoonaa tonnia. Vientiään kasvattava Ukraina ylittää sekin 20 miljoonan vientitonnin rajan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on ollut viime vuosina 42-45 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy viennillään kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa niin koko maapallon kuin Euroopan unionin maatalouteen. Kevään koronakriisin pyörteissä Venäjä on valmistautumassa oman maansa ruokaturvaan ja voi rajoittaa vehnän vientiä. Se voi näkyä vehnän maailmanhinnan nousuna.

Koko EU:n alueella ja myös Suomessa vehnän viljely vahvistunee keväällä 2020 ja ilmeisesti tulevina vuosinakin. Sen ainakin koronakriisistä opimme, että ruokaturvamme kannattaa jatkossa pitää riittävän korkeana maailmanpolitiikan pyörteistä huolimatta.

VELI POHJONEN

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 29.4.2020

Puuenergian verokertymä ilmaston avuksi

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuun lopulla metsäväkeä ehdottamalla puun poltolle veroa. Uusiutuvan puun veroton energiakäyttöhän on ollut Suomen ilmastopolitiikan ytimessä jo neljännesvuosisadan. Se on myös eräs EU:lle esittelemiämme mallitavoitteita.

Tähän saakka olemme ajaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa energiapuuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on ohjata puun energiakäyttöä. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi ajautuvan lämpölaitoksiin. Käytännössä energiapuu saisi olla vain alle 6 senttimetrin pienpuuta, latvusten ja oksien lisäksi.

Päästökauppa ei tänään toimi näin. Se on jo ohjaamassa ensiharvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Markkinavoimat takaavat, että voimalat etsivät halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Energiaveron muutos olisi kansantaloudellemme mittavimpia sitten 1970- luvun öljykriisien. Verotulojen kertymä olisi sitä luokkaa, että sillä voisi ohjata ilmasto-, energia- ja metsäpolitiikkaamme entistä kestävämpään suuntaan.

Ilmastotoimiemme osalta ensimmäinen vero-ohjaus voisi liittyä palometsänhoitoon. Metsiemme harvennushakkuita tulisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa heinäkuun salamia.

Toinen verotukea odottava, palometsänhoidon toimi on metsäautoteidemme ylläpito ja tieverkon edelleen tehostaminen. Meillä on kyllä jo nyt maailman metsätalousmaiden paras metsäautoteiden verkko. Mutta raskaiden metsäkoneiden alla metsäautotiemme eivät pysy välttämättä ajokelvollisina. Yhteiskunnan kannattaa tulla kunnostukseen mukaan – verotuella – entistä määrätietoisemmin.

Harvennushakkuiden pienpuun korjuu ja metsäautoteiden verkon kunnostus olisivat eräänlainen kansallinen ilmastovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen verotuillaan, ehkäisemään tulevaisuudessa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Kolmas verotuki voisi hillitä metsäteollisuuden huolta yli 6-senttisen ainespuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Huoli hälvenisi, jos alkaisimme ohjata metsäenergian tuotantoa kuitupuun asemesta alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuisi energiahakkeen peltoviljelyllä.

Energiapajun viljelyä on Ruotsissa ja Suomessa kehitetty jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä enemmän tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä enemmän sellutehtaamme voisivat tuottaa pakkauskartonkia taantuman jälkeen ehostuvaan maailman vientiin.

Professori Ollikaisen ehdotukseen verojärjestelmämme muutoksesta on syytä tarttua välittömästi. Ilmastoveroja kertyisi mittavasti. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 17.7.2020

Bioenergia odottaa koronan jälkeistä nousua

Koronakriisi ravisteli talouttamme monella tapaa. Energialle yllättävintä oli, kun raakaöljyn hinta putosi kolmasosaansa. Bioenergiaa, esimerkiksi haketta myyntiin tuottavat metsätilat olivat huolissaan. Emme kait ole palaamassa koronakriisin myötä fossiilienergian aikaan?

Alkuvuodesta 2020 tynnyrillinen raakaöljyä maksoi 60 dollaria. Huhtikuun lopulla hinta oli kahdessa kympissä. Sittemmin öljyn hinta on ollut palautumassa. Kesäkuun loppupuolella öljyn tynnyrihinta oli 40 dollaria.

Sama vaihtelu nähtiin bioenergian tärkeimmässä ohjurissa, hiilidioksidin päästömaksussa. Se oli vuoden alussa tasolla 25 euroa tonnilta hiilidioksidia. Hinta putosi maaliskuun loppupuolella 15 euroon. Päästömaksu kuitenkin palautui yli 20 euron kesäkuun alkuun mennessä.

Hiilidioksidin päästökauppamme alkoi 15 vuotta sitten. Päästömaksu on poukkoillut etupäässä ilmastokokousten ailahtelevien päätösten myötä. Vaihtelu on ollut rajumpaa kuin koronakriisin aiheuttama alkuvuoden 2020 pudotus.

Hiilidioksidin päästömaksun nykynousu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytason 22,5 euroon eli 3,1 -kertaiseksi.

Bioenergian ruohonjuuritasolla koronakriisi näkyi energiapuun varjohinnassa. Varjohinta kertoo, kuinka paljon lämpövoimalan ostoasiamies voi maksaa ensiharvennuspuun kokoisesta energiapuusta, jotta siitä saatava energia olisi hivenen halvempaa kuin kivihiilestä saatava energia. Kivihiilen varjohinta koostuu kahdesta osasta: kivihiilen maailmanhinnasta esimerkiksi Australian satamassa sekä kivihiilelle koituvasta hiilidioksidin päästömaksusta.

Energiapuun varjohinta oli käynyt parhaimmillaan yli 40 eurossa kiintokuutiolta, vuoden 2018 lopussa. Selluteollisuus maksoi vastaavasti hivenen yli kolme kymppiä. Hakepuun markkina näytti avautuneen.

Koronan myötä energiapuun varjohinta putosi taas alle kuitupuun hinnan. Varjohinta kävi alimmillaan 27 eurossa toukokuun alussa. Kuitupuun hinta oli tasolla 31-32 euroa kiintokuutiolta.

Sittemmin tilanne on alkanut tasoittua hiilidioksidin päästömaksun nousun myötä. Kesäkuun loppupuolella varjohinta on 30 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 14 ja päästömaksun osuus 16 euroa.

Puutaan kasvattava metsätilallinen seuraa bioenergian hintapaaluja koronakriisin jälkeen. Hänelle taantumasta nousu tapahtuu heti, kun hänen tien varteen kasaamansa puun hinta nousee. Hän myy pienpuuta lisää. Pienpuutahan metsätiloillamme riittää. Pienpuutaan myyvälle on myös yhdentekevää, tarjoaako nousevan hinnan voimalan vai sellutehtaan ostoasiamies.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 7.7.2020

Polttoturve ja kestävän kehityksen oppi

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Opin mukaan voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme jo muutamia vuosia olleet luopumassa polttoturpeesta, ilmastosyistä. Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on puolittunut.

Myös turvetaloutta kannattaa tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvit kasvavat normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1,02 kuivatonnia vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän maanpäällisen kuivabiomassan vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen tuotannossa oleva suo kasvaa 2-5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. GTK:n 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 0,51 tonnia alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuoden 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaariamme kohti se oli 0,24 tonnia alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen Suomen suot kerryttävät tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot palaavat hiilen nieluvarastoiksi. Tuotannon loputtua ne voi muuntaa ilmastometsiksi, lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Vähintään saman verran syntyy maanalaista kariketta hienojuurista. Viljelypajukon maaperä kasvaa hiilen nieluvarastoksi, rahkasammalta nopeammin.

 

Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole maassamme hälyttävää. Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi voi silti särähtää korvaan. Suomen turvetalous seuraa kuitenkin luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutui.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 7.5.2020. 

lähteitä

https://www.uef.fi/web/kestava-kehitys/yleista-ja-maaritelma

https://api.hankeikkuna.fi/asiakirjat/64f74978-05a1-4f09-a3b0-47dd01bb29f1/c79c69a4-3e8e-4fee-b755-03e0fd5f8dcf/KIRJE_20100810082026.pdf

https://www.luke.fi/projektit/sammal/

Maatalous enemmän energiatalouteen – kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä

Huoli luonnonpuun riittävyydestä ja luonnonmetsien hiilinieluista on tänään sitä luokkaa, että maatalouden tuottaman peltohakkeen kysynnälle tulee Pohjois-Pohjanmaalla tarve.

Sata vuotta sitten ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja eikä maatiloilla traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat maatalouden pelloilta, heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa peltoalastamme 30 prosenttia tuotti hevosten rehuenergiaa. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa, mistä ei tullut haitallisia hiilidioksidipäästöjä.

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel aavisti heti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

Dieselin ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi maaöljyn varjoon ja unohtui kymmeniksi vuosiksi.

1900-luvun loppupuolella Dieselin ennustusta alettiin tutkia. Sen sai aikaan huoli ympäristöstä. Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biopolttonesteillä haitallisen hiilidioksidin päästöjä voi jyrkästi pudottaa.

Suomen energiaviljelyssä biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voi laajeta nopeasti. Kesällä 2020 rypsiä kasvaa meillä 19 000 hehtaaria.

Rypsin verraten heikko energiasatoisuus johti kuitenkin siihen, että meillä maatalous ei lähtenyt kehittymään Dieselin ennustuksen suuntaan. Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa, bioenergian talous on kehittynyt. Kyseessä on palmuöljystä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Kun rypsistä saadaan 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

Maatalous kehittyy energiatalouden suuntaan köyhissä maissa, missä palmuöljyä voi viljellä. Kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä. Uutta, 2020-luvun biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan.

Lupaavin biotalouden kehitysaskel tapahtui heinäkuun alussa Haapavedellä, kun Aluehallintovirasto myönsi ympäristöluvan Kanteleen Voima Oy:n tytäryhtiölle Nordfuel. Se alkaa tuottaa autoille etanolia puun biomassasta.

Huoli luonnonpuun riittävyydestä ja luonnonmetsien hiilinieluista on tänään sitä luokkaa, että maatalouden tuottaman peltohakkeen kysynnälle tulee Pohjois-Pohjanmaalla tarve.

VELI POHJONEN

Kaleva. Mielipide. 15.7.2020.

Metsähakkeen tarve nousee

Koronakriisi ravisteli taantuvaa talouttamme. Energialle yllättävintä oli, kun raakaöljyn hinta putosi kolmasosaansa. Haketta myyntiin tuottavat metsätilat olivat huolissaan. Emme kait ole palaamassa koronakriisin myötä fossiilienergian aikaan?

Alkuvuodesta 2020 tynnyrillinen raakaöljyä maksoi 60 dollaria. Huhtikuun lopulla hinta oli kahdessa kympissä. Sittemmin öljyn hinta on ollut palautumassa. Heinäkuun alkupuolella öljyn tynnyrihinta oli 43 dollaria.

Sama vaihtelu nähtiin bioenergian tärkeimmässä ohjurissa, hiilidioksidin päästömaksussa. Se oli vuoden alussa tasolla 25 euroa tonnilta hiilidioksidia. Hinta putosi maaliskuun loppupuolella 15 euroon. Päästömaksu kuitenkin palautui 25 euroon kesäkuun loppuun mennessä.

Hiilidioksidin päästömaksun nykynousu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti Euroopassa kivihiilen polttoa, Suomessa turpeen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytason 29 euroon eli yli nelinkertaiseksi.

Bioenergian ruohonjuuritasolla koronakriisi näkyi energiapuun varjohinnassa. Varjohinta kertoo, kuinka paljon lämpövoimalan ostoasiamies voi maksaa ensiharvennuspuun kokoisesta energiapuusta, jotta siitä saatava energia olisi hivenen halvempaa kuin kivihiilestä saatava energia. Kivihiilen varjohinta koostuu kahdesta osasta: kivihiilen maailmanhinnasta esimerkiksi Australian satamassa sekä kivihiilelle koituvasta hiilidioksidin päästömaksusta.

Energiapuun varjohinta oli käynyt parhaimmillaan yli 40 eurossa kiintokuutiolta, vuoden 2018 lopussa. Selluteollisuus maksoi vastaavasti hivenen yli kolme kymppiä. Hakepuun markkina niin kivihiilen kuin turpeen korvaajaksi avautui. Turpeesta on jo merkittävästi vähentämässä muun muassa Kemin Energia ja Vesi Oy:n Karjalahden voimala. 

Koronan myötä energiapuun varjohinta kuitenkin putosi taas alle kuitupuun hinnan. Varjohinta kävi alimmillaan 27 eurossa toukokuun alussa. Kuitupuun todellinen tienvarsihinta, keskimäärin koko Suomessa, on ollut koko alkuvuoden tasolla 31 euroa kiintokuutiolta.

Keskikesällä hintatilanne tasoittui hiilidioksidin päästömaksun nousun myötä. Heinäkuun alkupuolella varjohinta on 34 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 13 ja päästömaksun osuus 21 euroa.

Puutaan kasvattava metsätilallinen seuraa bioenergian hintapaaluja koronakriisin jälkeen. Hänelle taantumasta nousu tapahtuu heti, kun hänen tien varteen kasaamansa puun hinta nousee. Hän myy pienpuuta lisää. Pienpuutahan metsätiloillamme riittää. Pienpuutaan myyvälle on myös yhdentekevää, tarjoaako nousevan hinnan voimalan vai sellutehtaan ostoasiamies.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 15.7.2020

Puuvoima vahvistaa johtoaan

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Ei kolmikko tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi laskemme ne energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme. Huoltovarmuutta horjuttavien kriisien aikoina meitä kiinnostavat perusvoimasta erityisesti sen kotimaiset osaset.

Pohjoiset metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaamme. Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun vuonna 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

PERUSVOIMAN muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisistä Lähi-idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme.

Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn? Välitön toimeksianto annettiin Vapolle: kehittäkää turvevoima uudelleen.

Metsäenergian osalta maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen (ml.) nimesi vuonna 1977 energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

METSÄENERGIA lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut etumatkansa. Vuonna 2019 saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 23. Ydinvoiman prosentti oli 18. Turvevoima pääsi korkeimmillaan 7,1 prosenttiin vuonna 2007, viime vuonna saimme siitä 4,1 prosenttia.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisen nopeasti. Silti saamme siitä vasta 1,6 prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli 5,3 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta. Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun taantuma on edessämme, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

MAALÄMPÖÄ ei tilastoida perinteisissä energiasarjoissa. Maalämpöhän on itse asiassa tehostettua sähkön käyttöä.

Puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, klapia tai pellettiä on puuvoimasta yhteensä vain 16 prosenttia. Pääosan jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Puuvoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Tuoreimman sellutehtaamme, Äänekosken, omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia.

TUULI ON OSA uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Tuulivoima on silti vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Onneksi nykyajan tuulimyllyt on kehitetty jo niin korkealle, että ne eivät juuri haittaa metsätaloutta. Lavat pyörivät metsän yläpuolella. Kokonaiskuva pysyy selvänä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen lapojen alta, kasvuisista metsistämme.

Veli Pohjonen

Savon Sanomat. Lukijan Sanomat 15.07.2020.

Kiertotalouden juurille on syytä palata teoriassa ja käytännössä

Kiertotalouden opin kehitimme 1900-luvun loppupuolella. Oppi on energian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa.

Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan ekoteollisuus, joka perustuu suljettuihin kiertoihin. Ympäristöajattelu kääntyy ylösalaisin. Kiertotalous tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

KIERTOTALOUDEN esimerkki 1990-luvulla oli uuden sukupolven sahateollisuus, Kuhmon malli. Se yhdisti sahapuun, sähkön ja kaukolämmön sekä kierrätti sahan jätteet. Sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja ulkomaan vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa sähköksi ja lämmöksi. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämpö kaukolämpöverkkoon.

Voimantuotannon jälkeen on enää jäljellä tuhka. Kiertotaloudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena tukkipuuta kasvaviin metsiin.

SAHATEOLLISUUTEEN verrattuna selluteollisuus ajautui kiertotalouden kriisiin. Kiertotaloushan haluaa kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia järveen tai mereen.

Viimeisin esimerkki on Kuopioon jo vuosikausia suunniteltu maailman suurin, Finnpulp-sellutehdas. Viime joulukuussa se kaatui Kallaveteen laskettavan jäteveden haittoihin.

2010-luvulla kiertotalouden haasteista keskeisiä olivat jätevesien mukanaan järviin ja jokiin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu sinänsä hyötyaineita (typpi ja fosfori), haitta-aineita (sulfaatit), myrkyllisiä raskasmetalleja (kadmium) ja hieman uudempia jätevesien lääkejäämiä.

Viime vuosikymmenellä emme vielä oppineet sulkemaan näiden ainesten kiertoja. Emme oppineet muuntamaan vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat selluteollisuuden lisäksi jäteveden niin sanotut puhdistamot ja vaikkapa Talvivaaran kaivos.

2020-LUVULLA kiertotalouden riippakiveksi on nousemassa ydinvoima. Sen tuottamia radioaktiivisia jätteitä emme osaa maapallolla kierrättää alkuunkaan. Ihmiselle vaarallinen säteilyjäte on muurattava allemme peruskallioon 200 000 vuodeksi.

Viimeksi ydinvoiman riippakivi tuli esille Euroopan unionissa joulukuussa. Parlamentaarikot joutuivat energiatalouden keskusteluissaan pohtimaan, voiko ydinvoiman nimetä ekoleimalla. Vain ekoleimattu energian tuotanto saa omaa EU-tukeaan.

Enemmistö parlamentaarikkoja päätyi kuitenkin kantaan, että radioaktiivisen kierrätysongelmansa vuoksi ydinvoimaa ei käytännössä voi luokitella kestävän ekologiseksi tukikohteeksi.

Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte kuuluisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon. Kiertotalouden juurille olisi syytä palata, niin tieteen teoriassa kuin arkipäivän käytännössä. Finnpulp-sellutehtaan kaatuminen on siihen puhuttelevin kannuste.

Veli Pohjonen

Savon Sanomat. Mielipide. Lukijan Sanomat 16.02.2020

Älä unohda puuvoimaa

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Ei kolmikko tuota perusvoimaa.

 

Perusvoimaksi laskemme ne energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme. Huoltovarmuutta horjuttavien kriisien aikoina meitä kiinnostavat perusvoimasta erityisesti sen kotimaiset osaset.

Pohjoiset metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaamme. Metsistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia puolestaan painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Perusvoiman muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisistä Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn? Välitön toimeksianto annettiin Vapolle: kehittäkää turvevoima uudelleen.

Metsäenergian osalta maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen nimesi 1978 energiametsätoimikunnan. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat

kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut etumatkansa. Vuonna 2018 saimme puusta 27 prosenttia ja öljystä 23. Ydinvoiman prosentti oli 17. Turvevoima pääsi korkeimmillaan 8 prosenttiin vuonna 2007.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saamme siitä vajaat kaksi prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli 5,2 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta. Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun taantuma on edessämme, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on puuvoimasta yhteensä vain

16 prosenttia. Pääosan jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (45 %) on sellun sivutuote ligniini. Puuvoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (37 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Tuoreimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Onneksi nykyajan tuulimyllyt on kehitetty jo niin korkealle, että ne eivät juuri haittaa

metsätaloutta. Lavat pyörivät metsän yläpuolella. Kokonaiskuva pysyy silti selvänä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen lapojen alta, kasvuisista metsistämme. Vahvinta kotimaistamme, puuvoimaa ei tule jatkossakaan unohtaa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 2.6.2020

Ruokaturvaa ja energiaturvaa kehitettävä samanaikaisesti

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme nousi taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan riittävästi viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Jaamme sen Suomen väkiluvulla. Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta.

Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii jatkuvasti muunkin ulkomaisen energian varassa.

Energiaturvamme perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa 500 Petajoulea. Se on 37 prosenttia kaikesta energiastamme.

Puuvoima on kotimaisista energioistamme vahvin. Saimme siitä 378 Petajoulea. Turvevoimasta saimme 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa auringon tuottamaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen aikasarjat kertovat, että energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme hiipui. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena. Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa.

Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti 1974, että puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti professori Olavi Huikari. Hän johti maa- ja metsätalousministeriön 1977 asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan nykyinen, kolmas jakso on kestänyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää tapahtunut.

Korona-kriisi opetti huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää samanaikaisesti. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Sampo-lehti. Mielipide. 10.6.2020

Kun metsähanke alkaa tahkota veroa

Kansainvälisen ilmastopaneelin puheenjohtajamme professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa metsäväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Veroton puuvoimahan on ollut Suomen ympäristöpolitiikan ytimessä jo neljännesvuosisadan. Se on myös osa EU:lle esittelemiämme ilmastotavoitteita.

Tähän saakka olemme ajaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

OLLIKAISEN ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu voisi olla pääosin alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle aina latvuksia ja oksia.

Jo toimiva hiilidioksidin päästökauppa ei ohjaa puuvirtoja näin. Päästökauppa on viemässä harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

ENERGIAVERON muutos olisi kansantaloudellemme mittavimpia sitten 1970- luvun öljykriisien. Verotulojen kertymä olisi sitä luokkaa, että sillä voisi ohjata ilmastopolitiikkaamme entistä kestävämpään suuntaan.

Keskikesän hellekausi on korostanut palometsänhoidon ja ilmastometsänhoidon kytköstä. Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

HARVENNUSHAKKUIDEN pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään verotuilla, ehkäisemään tulevassa ilmastossa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Toiseksi, energiahakkeen verolla voisi hillitä metsäteollisuuden huolta yli 6-senttisen ainespuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Huoli hälvenisi, jos alkaisimme määrätietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa kuitupuun asemesta alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuisi, kun siirtäisimme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

ENERGIAPAJUN viljelyä on Ruotsissa ja Suomessa kehitetty jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä enemmän tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä enemmän sellutehtaamme voisivat tuottaa pakkauskartonkia taantuman jälkeen ehostuvaan maailman vientiin.

Jos professori Ollikaisen ehdotus verojärjestelmämme muutoksesta saa hyväksynnän, toimiin on syytä tarttua välittömästi. Puuvoima tahkoaisi veroa mittavasti. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 10.7.2020.

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Siksi vehnä on myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä esimerkiksi 1980-luvulla, kun itänaapurimme Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Neuvostoliiton pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto joutui ostamaan 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi helposti maailmankaupan kysyntään. Se antoi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnänviennin valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruokavehnä ja ylipäänsä toimimaton maatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa.

2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi. 2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 maa ylsi kolmikon johtoon. Venäjän nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat järjestystä. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää 41 miljoonaa tonnia, USA vei vain 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, kesäkuussa 2020 päivitetty kauden 2020/2021 laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään 36 miljoonaa tonnia, USA 22 ja EU 23 miljoonaa tonnia. Vientiään kasvattava Ukraina lähestyy sekin 20 miljoonan vientitonnin rajaa.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 48 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy viennillään kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa niin koko maapallon kuin Euroopan unionin maatalouteen. Kevään koronakriisin pyörteissä Venäjä varautui oman maansa ruokaturvan säilyttämiseen ja ilmaisi mahdollisuuden rajoittaa vehnänsä vientiä. Tämä ei kuitenkaan vielä näy ainakaan kesäkuun 2020 ennusteessa.

Koko EU:n alueella ja myös Suomessa vehnän viljely vahvistunee tulevina vuosina. Sen ainakin koronakriisistä opimme, että ruokaturvamme kannattaa jatkossa pitää riittävän korkeana maailmanpolitiikan pyörteistä huolimatta.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 6.7.2020.

Palometsänhoidon kehittämiselle vielä tarve

Keskikesän hellekausi toi ensin metsäpaloja tarkkailevat pienkoneet metsiemme yläpuolelle. Metsäväki oli hellekesään jo varautunut muun muassa pitämällä metsäautotiet sellaisessa kunnossa, että paloautot pääsevät tarvittaessa paikalle mahdollisimman nopeasti.

Pohjois-Pohjanmaan Muhoksen alueella levisi silti kesäkuun lopussa hieman yllättäen Suomelle poikkeuksellisen laaja metsäpalo. Se oli pinta-alaltaan 250 hehtaaria.

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin syksyllä 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump vieraili Kalifornian silloisten metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan jatkossa Kalifornian metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia.

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Myöskään Siperian paloherkkiä metsiä ei hoideta näin.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän lämpö- sekä sähkövoimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuun metsäautotien varteen ja lopulta voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon, vielä vähemmän käytetty toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Kun oksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi Muhoksen metsäpalo levisi osaltaan latvapalona.

Pystykarsinta voi kehittyä arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” on osa vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketti koottiin uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Eduskunnan hyväksymä risupaketti, tukiaisineen, vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta talousmetsistämme. Vuonna 2019 niitä korjattiin yhteensä 8,1 miljoonaa kiintokuutiota. Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme silti riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi jo silloin 20,4 miljoonaa kuutiota.

Lupaavasti kehittynyt energiapuun korjuu paransi metsiemme paloturvallisuutta. Risupaketti kannattaisi muuttaa 2020-luvulla palometsänhoidon paketiksi. Australian metsäpalojen vuoden vaihteen kokemukset, Siperian tämän päivän metsäpalojen uhka sekä tuoreet Muhoksen metsäpalon kokemukset kannustavat meitä kehittämään suomalaista palometsänhoitoa edelleen.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 3.7.2020