Miksi kehitysmaiden metsät häviävät?

Kehitysmaissa häviää metsää vuosittain yli 10 miljoonaa hehtaaria. Paikallista maaseudun väestöä siitä ei tule kuitenkaan syyttää. Metsän uudisraivuu pelloksi on tropiikin maissa välttämätön niin kauan kuin niiden väestö kasvaa nykyisellä vauhdilla. Vielä kasvavat kehitysmaiden luonnonmetsät voi pelastaa vain ratkaisu väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan. Peltometsäviljelystä odotetaan sellaista ratkaisua.

Vielä 10 000 vuotta sitten maapallon kamaraa peittivät sankat metsät. Metsiä arvellaan kasvaneen parhaillaan 6200 miljoonalla hehtaarilla, 48 prosentilla maapallon koko maaalasta. Nykypäivään tultaessa metsät ovat huvenneet kolmanneksella, 4100 miljoonaan hehtaariin.

Metsiä on kuluneella ajanjaksolla hävinnyt keskimäärin 0,21 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se ei sinänsä ole paljon, vastaahan se esimerkiksi vain yhtä prosenttia Suomen metsäalasta.

Parin viime vuosikymmenen ajan maapallon metsät ovat kuitenkin ruvenneet hupenemaan aivan uudella vauhdilla sillä - niinkuin monen muun asian yhteydessä maapallolla - muutos ei enää seuraa keskiarvoa, vaan on jyrkässä nousussa. Tänään metsiä häviää, pääosaksi kehitysmaissa, aikaisempaan verrattuna 50-kertaisella nopeudella, noin 11 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se vastaa Suomen kaikkien metsien paljaaksi hakkuuta joka toinen vuosi.

Metsä raivataan pelloksi

Kehitysmaiden metsähistoriaa, kuten myös tämän päivän tapahtumia, kuvataan tavallisesti metsien hävittämiseksi. Se on kuitenkin liian yksioikoinen tuomio paikallisten asukkaiden toimille.

Kaikkialla maapallolla metsien vähenemisen perussyy on ollut niiden uudisraivaus pelloksi. Uudisraivaukseen perustui länsimaiden kulttuurin nousu. Maatalouden kehittämiseen  metsää raivaamalla  piti perustua myös Afrikan ja muiden tropiikin kehitysmaiden tulevaisuus.

Uutta peltoa raivattiin sitä mukaa kuin väkiluku kasvoi. Länsimaissa sääntö piti paikkansa 1900-luvun puoliväliin asti. Sen jälkeen maanviljelyn menetelmät kehittyivät niin että peltojen keskisato nousi. Nousseet sadot ja hidastunut väestön kasvu lopettivat uudisraivauksen LänsiEuroopassa ja PohjoisAmerikassa.

Niin kävi myös Suomessa. Mutta kehitysmaissa metsän raivuu pelloksi ja kaskeaminen jatkuvat edelleen. Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on väestön kasvu. Sitä vauhdittavat kohentunut terveydenhoito, ja useissa kehitysmaissa hieman kohonnut elintaso. Toinen syy on peltokasvien keskisato. Varsinkaan Afrikassa sitä ei ole saatu nousuun.

Afrikka tarvitsee lisäpeltoa

Afrikan maissa väestö kasvaa noin 3 prosenttia vuodessa. Esimerkiksi Etiopian väkiluku kaksinkertaistuu aina 25 vuoden aikana. Väestönkasvun voi arvioida vielä kiihtyvän entisestään, jos maatalous saadaan tuottamaan niin että nälänhätä poistuu. Näin on käynyt niissä Afrikan maissa joissa ruoan tuottaa vapaa maanviljelijä, kuten Keniassa ja Zimbabwessa.

Afrikan oloissa peltoa tarvitaan 0,4 hehtaaria henkeä kohti. Sillä alalla viljelijä kasvattaa vuodessa riittävän sadon yhden perheenjäsenen ravinnoksi. Kun perheeseen syntyy lapsi, isä raivaa lisää peltoa 0,4 hehtaaria nälän torjumiseksi. Uudisraivio tehdään perinteisesti metsään.

1960-luvulla Etiopian silloinen 25 miljoonainen kansa tarvitsi vuodessa 400 000 hehtaaria uudisraiviota pitääkseen ruoantuotannon väkiluvun kasvun vauhdissa. Metsähistorian tilasto kertoo että saman verran metsää myös hävisi 1960-luvulla.

1970-luvulla tilanne muuttui. Keskusylänkö ja maan pohjoisosa oli raivattu jo lähes metsättömäksi, eikä uudismaataenää löytynytkään. Se oli Etiopiassa 1970-luvun puolivälissä syntyneen nälänhädän osasyy.

Niissä Afrikan maissa missä metsää on vielä jäljellä, sitä raivataan pelloksi yhä kiihtyvällä vauhdilla. Nopeinta metsien häviö on ollut Norsunluurannikolla ja Zairessa. Siellä väestö myös kasvaa nopeimmin; siellä ei ole ollut liioin nälänhätää. Varsinkin Norsunluurannikon viimeisten metsien kohtalo näyttää toivottomalta ellei väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan löydy ratkaisua.

Miksi Afrikan peltojen keskisato ei nouse?

Vihreän vallankumouksen käynnistyessä, parikymmentä vuotta sitten, kehitysmaiden maatalouden uskottiin vihdoin kohenevan. Uusilla lajikkeilla, lannoituksella ja muilla kehittyneillä viljelymenetelmillä peltojen keskisadon arvioitiin kokevan samanlaisen nousun kuin länsimaissa oli tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen.

Sadot todella kääntyivät nousuun, mutta vain Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sen sijaan Afrikassa peltojen keskisato polkee edelleen paikallaan. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ruoan tuotantoa ei ole pystytty pitämään väestön kasvun vauhdissa.

Afrikan väkiluku kasvaa nyt 3,2 prosentin vuosivauhdilla. Tällä vauhdilla väestö kaksinkertaistuu aina 23 vuodessa. Tällaista väestönkasvua ei ole kokenut vielä mikään manner, ei etelässä eikä pohjoisessa.

Afrikassa henkeä kohti laskettu ruoantuotanto putosi vuosien 1965 ja 1982 välillä  juuri ennen kuin 1980-luvun kuiva kausi alkoi, 12 prosenttia.  Kuivuus ei siis ollut heikon ruoan tuotannon syy.

Syitä on kaksi: mekaaniset maanviljelysmenetelmät eivät sovi Afrikkaan. Tarvitaan paluuta ruoantuotannon lähteille, peltometsäviljelyyn. Toinen syy on maan omistusolot. Kenen oikeus ja millä ehdoilla.

Rahakasveja on moitittu ruoantuotannon heikkoudesta. Se ei välttämättä pidä paikkaansa sillä usein rahakasvien sadot ovat pudonneet vielä jyrkemmin kuin ruokakasvien sadot.

Niinpä viljelijät, joita on 70 prosenttia afrikkalaista näkivät tulojensa pienenevän samaan aikaan kun ruoan tuotanto väheni. Köyhyys ja aliravitsemus ovat olleet Saharan eteläpuolisen Afrikan ainoat kasvusektorit.

Maailmanpankki joutui toteamaan, että vihreä vallankumous on Afrikassa liikaa kiinni lannoitteista. Niihin ei Afrikassa ollut enää varaa energiakriisien jälkeen.

Lannoittamatta uudet lajikkeet eivät tuota juuri sen kummemmin kuin entiset maatiaisetkaan. Maatiaislajikkeilla on sitäpaitsi puolellaan parempi viljelyvarmuus, mitä Afrikan viljelijä arvostaa.

Afrikan maatalouden kehitysohjelmien on sopeuduttava tosiasiaan: jos viljaa viljellään viljan perään, maatiaisilla kylväen ja lannoittamatta, peltojen keskisato ei nousse Afrikassa tulevaisuudessakaan.

Afrikka on erityisesti pienviljelyn maa. Kaksi kolmasosaa mantereen tiloista on kooltaan alle 2 hehtaaria, ja 96 prosenttia alle 10 hehtaaria. Köyhyys ja aliravitsemus koskettavat ensisijaisesti pienviljelijää ja nimenomaan hänen vaimoaan ja lapsiaan.

Uusi viljelymenetelmä koeajossa

Koska Afrikan ruoantuotantoon ei ole löytynyt ratkaisua länsimaisen maanviljelyn menetelmin, ratkaisua ruvettiin etsimään perinteisestä peltoviljelystä. Jo ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaisella viljelijällä oli tapana kasvattaa puuvartisia kasveja ja yksivuotisia viljakasveja samalla maalla. Esimerkiksi Etiopiassa teff-hirssi kylvettiin paikallisen akaasian (Acacia albida) sekaan. Akaasiapuista, joita kasvoi noin 50-100 kappaletta hehtaarilla saatiin polttopuuta ja sen lehdistä sekä paloista karjanrehua.

Tärkein akaasian ominaisuus on kuitenkin typensidonta, joka koituu sen juurella elävän viljan hyväksi. Niinkuin leppä tai apila, akaasia sitoo ilman typpeä juurinystyröihinsä ja parantaa maan viljavuutta. Tutkimus on jo osoittanut että lannoittamattoman viljan sato nousee akaasian alla kymmeniä prosentteja aukeaan maahan verrattuna.

Afrikan viljelijän jo muinoin keksimästä viljelymenetelmästä on nyt kehitetty kasvinviljelytieteen ja metsänhoitotieteen rajamaille uusi oppiaine, peltometsäviljely (engl. agroforestry). Peltometsäviljelyä tutkitaan parhaillaan kuumeisesti sekä kuivan että kostean tropiikin maissa.  Peltometsäviljelyä harjoitetaan jo käytännön mittakaavassamuun muassa Keniassa. Sudanissa sen avulla torjutaan aavikoitumista.

Peltometsäviljelyltä odotetaan Afrikan vihreää vallankumousta, kehittyvää maanviljelyä pehmein, paikallisin menetelmin. Jos peltometsäviljelyllä saadaan viljojen sato nousuun, se metsittää Afrikan maaseutua uudella tavalla. Samalla paine viimeisten luonnonmetsien uudisraivuuseen vähenee.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 8.8.1990.

*****

Kyseessä on kovalevylle tallennettu käsikirjoitus. Teksti on kirjoitettu vaiheessa, kun siirryin ulkoministeriöstä Joensuun yliopistoon. Teksti on mahdollisesti lähetetty artikkelin tarjokkaaksi johonkin lehteen.