Peltometsäviljely kehitysmaissa

Peltometsäviljely (agroforestry) on  kehitysmaiden maankäyttöä, missä monivuotisten puuvartisten kasvien kanssa viljellään samalla peltolohkolla yksivuotisia hyötykasveja. Peltometsäviljelyä tutkitaan parhaillaan kuumeisesti sekä trooppiisen Afrikan, Aasian että Latinalaisen Amerikan maissa.

Peltometsäviljelyä harjoitetaan jo käytännön mittakaavassa muun muassa Keniassa. Sudanissa sen avulla torjutaan aavikoitumista.  Peltometsäviljelystä odotetaan sitä kehitysmaiden maatalouden ratkaisua, joka jäi vihreässä vallankumouksessa ihmeriiseineen, lannoitteiseen ja koneineen köyhimpiin maihin tulematta.

Peltometsäviljely on pienviljelyä tyypillisimmillään, sillä yhden perheen näin viljelemä peltoala on kooltaan hehtaarin, parin luokkaa. Peltometsäviljely on kaikissa vaiheissaan käsityötä. Koneettomassa viljelyssä pellolla kasvavista puista ei ole haittaa. Taitavasti peltometsäviljelyyn valitut lajit tukevat toistensa kasvua ja tuottavat yhdessä enemmän satoa kuin erikseen kasvatettaessa.

Oppiaineena peltometsäviljely sijoittuu kasvinviljelytieteen ja metsänhoitotieteen rajamaille – vai onko se pudonnut niiden väliseen kuiluun koska peltometsäviljelyä ruvettiin vakavasti kehittämään vasta 1980-luvulla.

Kyseessä perinteinen menetelmä

Peltometsäviljely ei ole kuitenkaan uusi kasvin- ja metsänviljelyn keksintö. Päinvastoin, peltometsäviljely on vanhastaan tunnettu ja viljelijöiden yleisesti käyttämä menetelmä tropiikin maissa.

Jo ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaisella viljelijällä oli tapana kasvattaa puuvartisia kasveja ja yksivuotisia viljakasveja samalla maalla.  Esimerkiksi Etiopiassa teff-hirssi (Eragrostis tef) kylvettiin paikallisen akaasian (Acacia albida) sekaan. Akaasiapuista, joita kasvoi noin 50-100 kappaletta hehtaarilla saatiin, polttopuuta ja sen lehdistä sekä paloista karjanrehua.

Viljojen, puutarhakasvien ja puiden sekaviljelyä on vain väheksytty pitkään, kun kehitysmaiden kasvin- ja metsänviljelyä yritettiin kehitettiin omia teitään.  Peltometsäviljelyn kehittämisen esteenä oli siirtomaakauden plantaasiajattelun taakka: silloin uskottiin laajan mittakaavan menetelmiin.  Laaja mittakaava jäi kuitenkin kehitysmaiden väestönkasvun alle.

Vasta 1980-luvulla peltometsäviljelyn etuja pienviljelyssä alettiin arvostaa.  Nyt haasteena on elvyttää peltometsäviljelyn vanhat menetelmät, kehittää niitä, soveltaa ne uusiin oloihin sekä löytää uusia menetelmiä.

Väestönkasvu avainasemassa

Kun peltometsäviljely kehittyi omia teitään, sen leviämisestä on löytynyt mielenkiintoinen laki. Edistyneimmät peltometsäviljelyn menetelmät on siellä missä väestönkasvu on suurinta, missä itse asiassa pellontarve on suurinta. Esimerkkejä on kolme: Tansanian chagga-heimon kolmikerrosviljely, Länsi-Kenian poltto- ja kotitarvepuun ympärille kehittynyt menetelmä ja Jaavan kotipuutarhat Indonesiassa.

Kun väestöpaine nousee riittävän suureksi, maankäyttö hakeutuu automaattisesti peltometsäviljelyn menetelmiin. Tässä on kuitenkin edellytyksenä vakiintunut maanomistusolo. Viljelyssä olevan maan maan täytyy olla viljelijän pysyvässä omistuksessa, mieluiten maanmittausttoimituksin ja rekisteröinnein todennettuna. Näin on esimerkiksi Keniassa.

Peltometsäviljelyn kehittyneillä muodoilla on mielenkiintoinen seuraamus. Niiden vaikutuksesta puuvartisen biomassan määrä kääntyy nousuun. Näin on käynyt niin Tansaniassa, Keniassa kuin Indonesiassa. Metsä käsitteenä on ehkä hävinnyt peltometsäviljelyn tieltä, mutta puuvarat ovat nousussa. Peltometsäviljely on eräs keino lisätä puuvartista biomassaa hävitetyn metsän tilalle.

Akaasioita pellolla

Laajimmalle Afrikassa jo levinnyt peltometsäviljelyn muoto on sekaviljely (intercropping). Tyypillinen esimerkki on akaasioiden kasvattaminen hajapuina pellolle.  Merkittävin laji on Acacia albida (apple ring acacia, palko muistuttaa leikattua omenankuorta), joka kasvaa läpi koko Sahelin vyöhykkeen.

Acacia albida on typensitoja ja ruokkii sen alla kasvavia viljoja paitsi typellä myös muilla ravinteilla, joita se pumppaa syvällä juuristollaan lehvästöönsä ja pudottaa sittemmin karikkeena maahan. Tutkimus on jo osoittanut että lannoittamattoman viljan sato nousee akaasian alla kymmeniä prosentteja aukeaan maahan verrattuna.

Acacia albidan erikoisetu kasvinviljelyssä on se että se pudottaa lehtensä sadeajan koittaessa ja puhkeaa uuteen lehteen sadeajan loputtua. Sykli on ihanteellinen sadeaikana akaasian alla viljeltäville viljoille kuten myös sen alta kuivana aikana varjoa hakevalle karjalle. Acacia albidaa FAO suosittelee jätettäväksi kehitysmaiden pelloille noin 50 kappaletta hehtaarille aina kun se menestyy. Acacia albidan alla viljellään mm.  maissia, vehnää, durraa ja hirssejä.

Toinen tärkeä sekaviljelyn puulaji on Acacia senegal, arabikumin (gum arabic) päätuottaja, jota kasvatetaan varsinkin Sudanissa. Arabikumi on Sudanin tärkeimpiä vientituotteita, ja sen tuottaminen on niin muodoin viljelijän tärkeä tulolähde. Arabikumipuiden seassa viljellään esimerkiksi sesamia.

Monikäyttöpuut parhaita

Peltometsäviljelyssä käytetyt puulajit ovat ns. monikäyttöpuita. Lähes aina viljeltävää puuta käytetään polttopuuksi. Peltometsäviljelyssä puita ei yleensä kuitenkaan korjata kantoon hakkaamalla, vaan karsimalla puista oksia. Menetelmiä on useita, muun muassa niin sanottu keräpäämenetelmä (pollarding), missä vesova puu katkaistaan rinnankorkeudelta ja vesomisen annetaan tapahtua vuohensyömärajan yläpuolella.

Käytäväviljely

Käytäväviljelyä (alley cropping) käytetään varsinkin Keniassa.  Käytävän muodostavat esimerkiksi silkkitammet (Grevillea robusta), joiden välissä viljellään papua.

Aavikoitumisen torjunta

Valkoisen Niilin metsänviljelyalueet ovat aiemmin pensassavannin peittämää maata, mistä metsä on hävinnyt ihmisen tieltä. Tässä maakunnassa, Saharan etelälaidalla, on kyliä viiden kilometrin välein. Vaikka hiekkadyynien ja matalan pensassavannin vuorottelema maa näyttää lohduttomalta asua, kyläläiset saavat siitä elantonsa viljelemällä lyhyisiin sateisiin tyytyviä viljoja: sesamia ja hirssiä.

Vilja kasvaa loivilla hiekkadyyneillä.  Dyynien välinen maa on viljavampaa, mutta vaikeammin kuokittavaa savea, joka kasvaa tuulelta suojaavia akaasioita.  Hiekkadyynit makaavat saven päällä, ja koska ne ovat verraten matalia, syväjuuriset kuivan maan viljat kasvavat juurensa hiekan läpi pohjamaan saveen.

Sudanissa pätee afrikkalainen 0,4 hehtaarin sääntö: sen verran peltoa tarvitaan henkeä kohti. Sillä alalla viljelijä kasvattaa vuodessa riittävän sadon yhden perheenjäsenen ravinnoksi. Kun perheeseen syntyy lapsi, isä raivaa lisää peltoa 0,4 hehtaaria nälän torjumiseksi. Uudisraivio tehdään perinteisesti metsään.

Pellonraivaus on Sudanin metsien häviämisen pääsyy. Kun tuulelta suojaavat metsät vähenevät kylien välillä, aavikon leviämistä jo raivatuille peltotilkuille on vaikea estää.

Valkoisen Niilin metsänistutuksen tuli siksi sopeutua paitsi luonnonvoimiin, myös väestönkasvun aiheuttamaan paineeseen raivata lisäpeltoa, ja raivata sitä metsältä.  - Metsälle ei Sudanissa ole tarjolla liikeneviä peltomaita.

Kyläläiset avainasemassa

Sudanilainen peltometsäviljely on kylämetsätaloutta tyypillisimmillään, lähimpänä ruohonjuuritasoa. Viljelijät kyllä hyväksyvät menetelmän ja rupeavat kasvattamaa puita maillaan kun huomaavat peltokasvien sadon nousevan.

Viljelijöiden hyväksynnästä kertoo parhaiten taimien menekki. Tietotaidon siirto on onnistunut kun taimille syntyy niin kova kysyntä, että taimitarhat eivät ehdi tuottaa taimia viljelijöille riittävästi. Näin Valkoisella Niilillä on jo osin tapahtunutkin.

Kylämetsitys alkaa monikäyttöpuiden ja peltometsäviljelyn tietoiskulla. Pamfletein, kuvin, ja parhaimmillaan maastoautolla liikuteltavin videolaittein varustettu maa- ja metsätalousneuvoja kiertää viljelykauden alla kylissä. Tietoiskunsa päätteeksi hän jakaa kyläläisille ilmaisia taimia viljeltäviksi talojen puutarhoihin ja takapihoille.

Takapihan puista pitävät huolen yleensä naiset. Talousjätteiden ja tiskivesien voimalla he saavat puut ripeästi kasvuun. Takapihalla nopeasti kasvava puu on paras kerhoneuvoja; kun naapuri oivaltaa näkemällä monikäyttöpuiden edut, hänkin haluaa taimia.

Seuraavana vuonna neuvoja avustaa kyläläisiä perustamaan oman kylämetsikkönsä. Yleensä se viljellään kylän päällikön maalle. Kylämetsiköllä on kokoa muutamia hehtaareja, tai aina 50 hehtaariin saakka. Se viljellään riveihin, 3 tai 4 metrin välein. Alkuvaiheessa tarvitaan ehkä aitaus alueella laiduntavien eläinten vuoksi.

Kun kylämetsän taimikko on vakiintunut, kasvanut parin metrin mittaan, käynnistyy peltometsäviljely. Pensastavat puut harvennetaan yhteen runkoon. Rivivälit kuokitaan ja niihin istutetaan sesamia, hirssiä, papuja tai vesimelonia.

Sahelin vihreä aalto

Peltometsäviljelyn etu avomaan viljelyyn verrattuna on viljan satotason nousu. Se on sitä merkittävämpi mitä tuulisempi kylän seutu on, mitä pahemmin hiekka pöllyää viljelymaille. Valkoisen Niilin viljelijät ovat parhaimmissa tapauksissa kertoneet kolminkertaisista sesam-sadoista puurivien välissä verrattuna kylän toisella puolella kasvaneisiin avomaan sesamin satoihin.

Mutta peltometsäviljelyn suurin merkitys Sahelilla on siinä, että sopivien puiden avulla uutta peltoalaa voidaan ottaa käyttöön metsänrajalta hiekalle päin. Uutta peltomaata joka tapauksessa tarvitaan kasvavalle väestölle. Pellon valtaaminen hiekkadyyneiltä on ainut mahdollisuus suojella vielä kasvavia savannimetsiä. Peltometsäviljelystä odotetaan nyt sitä vihreää vallankumousta, joka jäi ihmeriisinä tulematta Afrikkaan. Sudanissa peltometsäviljely on jo mennyt kyliin.

Peltometsäviljely on avain vihreään aaltoon minkä Sahelin kasvava väestö tarvitsee selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään aavikoitumisen kanssa.

Pellon ja metsän välillä näyttää olevan Afrikassa sovittamaton ristiriita. Peltojen satotason ei voi ennustaa nousevan 1990-luvulla sen kummemmin kuin aikaisemmin. Väestö kasvaa edelleen, mieluummin kiihtyen kuin hidastuen. Tropiikin luonnonmetsien laaja häviö on ihmiskunnan tragedia 2000-luvulla.

*****

Teksti löytyi (27.11.2011) varmuuskopioista. Alkuperäisen tiedoston päivämäärä 18.8.1990.