Valkoisen Niilin vihreä aalto

Sudanin pääkaupungissa Khartumissa yhtyvät toisiinsa kaksi Niiliä. Sininen Niili tulee Etiopian ylängöltä. Valkoinen, savilietteen värjäämä Niili tulee etelästä, Sudanin eteläisistä savannimetsistä. Khartumista etelään, 300 kilometriä jokea ylävirtaan on Valkoisen Niilin maakunta. Siinä Sudanin läpi kulkee Sahelin vyö: raja Saharan autiomaan ja metsän välillä.

Meskiitti (Prosopis juliflora) sitoo hiekkadyynejä
Niilin varrella Sudanissa

Lokakuussa 1979 Valkoisen Niilin maakunnassa alkoi Sudanin ja Suomen välinen metsäyhteistyö. Kaksi suomalaista metsänhoitajaa matkusti Sudaniin. Heistä toiselle oli annettu tehtäväksi selvittää metsätalouden ja metsäteollisuuden mahdollisuudet Saharan eteläpuolisella savannimetsien vyöhykkeellä. Toinen oli metsänviljelymies: ellei raaka-ainetta sellun valmistukseen löytyisi riittävästi, metsänviljelyn arvioitiin tuottavan lämpimässä ilmastossa nopeasti tulosta.

Metsäyhteistyön alkuperäinen tavoite, metsäteollisuuden nopea käynnistäminen, jouduttiin heti hylkäämään raaka-aineen puutteessa.

Uusiksi tavoitteiksi otettiin (a) aavikoitumisen vastustaminen, (b)
polttopuun ja arabikumin tuotanto ja (c) maaseudun väestön elinolosuhteiden parantaminen. Päätavoitteina ne ovet edelleen ajankohtaisia.

Meskiittipuu Meksikosta

Sahelin metsänviljelyn ääripäähän, noin 300 millimetrin sadevyöhykkeeseen on löytynyt kasvupuu Meksikosta, nimeltään meskiitti (Prosopis juliflora). Sillä on etunaan paikallisiin savannin akaasioihin verrattuna nopeampi kasvu ja kova vesominen. Meskiitti kuuluu palkokasvien heimoon: se tuottaa palkoja karjanrehuksi ja sitoo lisäksi ilmasta typpeä kuten suomalainen leppä.

Merkittävin ansio meskiitillä on kuitenkin sen soveltuminen peltometsäviljelyyn. Se on tropiikkiin kehitetty maan ja metsänviljelyn yhdistelmä, jossa monivuotisia puuvartisia kasveja kasvatetaan yhdessä yksivuotisten peltokasvien kanssa. Sahelin vyöllä meskiitti suojaa peltokasveja aavikkotuulelta ja kinostuvalta hiekalta. Vesomalla meskiitistä saa jatkuvasti polttopuuta. Sen lehdet ja palot käyvät karjanrehuksi.

1980-luvun alkupuolen kuivan jakson vaikeuksien jälkeen meskiitin viljelymentelmät on saatu hallintaan. Sitä on nyt viljelty 1.7 miljoonaa tainta, ja viljelytulos näkyy maisemassa.

Meskiitti viljellään taimina. Taimitarhapuuna sillä on puolellaan merkittävä ominaisuus: se kestää suolasta vettä paremmin kuin esimerkiksi paikallinen arabikumi (Acacia senegal). Sahelin vyöllä makea vesi on niukkuustekijä; usein suolaantuneita kaivoja ei voi käyttää muiden taimien kuin meskiitin kasvattamiseen.

Kyläläiset mukana

Meskiitin viljelyyn on kehitetty kolmivaiheinen menetelmä. Ensimmäisessä vaiheessa alueen maa- ja metsätalousneuvoja antaa tietoiskun. Apuna käytetään maastoautosta voimansa saavaa videolaitteistoa, jolla esitetään peltometsäviljelyn periaatteet, monikäyttöpuut, ja menestystarina naapurikylästä. Videoesitystä tuetaan arabiankielisillä pamfleteilla  ja väittelemällä kylänvanhinten kanssa.

Videoesityksen jälkeen halukkaille kyläläisille jaetaan ilmaiset taimet, jotta he saavat kokeilla meskiittiä asumustensa takapihoilla. Joka taloon jaetaan parikymmentä tainta. Taimet suojataan alkuvaiheessaan piikkipensailla, mutta niistä pidetään huolta muun muassa kumoamalla jätevedet niiden päälle. Kylämetsityksen tuloksena ennen kellanruskean hiekan värjäämät kylät ovat ruvenneet vihertymään.

Toisessa vaiheessa kylän ulkopuolelle viljellään projektin toimesta noin 10 hehtaarin kylämetsikkö. Usein maan omistaa kyläpäällikkö, joka roolinsa puolesta on edelläkävijä. Meskiittimetsän vakiinnuttua, noin kahden vuoden iässä, käynnistetään peltometsäviljely. Meskiittirivien väliin viljellään sesamia, hirssiä, durraa tai papuja.

Peltometsäviljelyn menestyksestä kertovat kyläläisten kommentit. Meskiittirivien välissä kerrotaan saadun kolminkertaista sesame-satoa avomaahan verrattuna. Ääritapauksessa avomaan viljely on aavikkotuulen ja lentävän hiekan takia epäonnistunut, kun taas puiden suojassa satoa saadaan.

Kolmannessa vaiheessa halukkaille kyläläisille jaetaan ilmaisia taimia ja he saavat perustaa peltometsäviljelmän omille mailleen. Taimien menekki on nousussa. Alkuvuosien epäluuloisuuden jälkeen viljelijät kyselevät taimia jo niin paljon että kohta niitä ei voi enää jakaa kaikille halukkaille.

Peltometsäviljely ja väestönkasvu

Valkoisen Niilin alue (joesta länteen) on verraten tiheään asuttua aina Saharan etelälaitaa myöten. Hiekkaerämaata lukuunottamatta kyliä on noin viiden kilometrin välein. Väestö kasvaa 2,8 prosentin vuosivauhdilla, ja kaksinkertaistuu 25 vuodessa.

Valkoisen Niilin alueellakin pätee afrikkalainen yleissääntö jonka mukaan peltoalaa tarvitaan 0,4 ha henkeä kohti. Uuden lapsen syntyessä tuo 0,4 ha on perinteisesti raivattu savannimetsästä. Ellei peltojen satotasoa kyetä nostamaan, eikä väestönkasvua hillitsemään, alueen viimeiset savannimetsät ovat vaarassa.

Valkoisen Niilin metsityshankkeen merkittävin innovaatio, meskiittiin perustuva peltometsäviljely tulee tässä avuksi: meskiitin avulla uutta peltoalaa voidaan viljellä savannimetsän rajalta aavikolle päin. Meskiitin viljely Valkoisen Niilin alueella on maatalouden perusparannus, jolla uutta peltomaata raivataan joutomaan suunnalta. Se on Valkoisen Niilin vihreä aalto.

1980-luvulla tropiikin metsiä on hävinnyt nopeudella 11 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se vastaa Suomen koko metsäpinta-alan avohakkuuta joka toinen vuosi. Puusto tavallisimmin poltetaan. Vieläkin puu palaa yleisimmin kaskeamisessa, mutta merkittävää on puun käyttö polttoaineenakin. Vähäisempi osa tropiikissa korjatusta puu menee muuhun tarpeeseen: pienrakennukseen sellaisenaan, sahaukseen, kotitarveteollisuuteen tai paperin valmistukseen. Mutta näistäkin metsän tuotteista hiili on lopulta karkaava ilmakehään joko palamalla tai lahoamalla.

Vuosittain tropiikista häviävän metsän puusato päästää ilmakehään hiiltä 12 gigatonnia (miljardia tonnia). Se on noin neljännes ihmisen toiminnasta aiheutuvien hiilipäästöjen kokonaismäärästä; pääosahan ilmakehään karkaavasta hiilestä on peräisin fossiilipolttoaineista. Metsänhävitystä seuraa vielä pienempi, määrältään heikommin tunnettu annos hiilen päästöjä. Paljaaksi hakattu maa erodoituu: sen humus hupenee, orgaaninen aines lahoaa ja sieltäkin hiili päätyy ilmakehään.

Niin kauan kuin maapallon metsien kasvu oli tasapainossa niiden yhteenlasketun hakkuun ja lahoamisen kanssa metsillä ei ollut vaikutusta ilmakehän hiilitaseeseen. Tasapaino kuitenkin kumoutui jo 1750-luvun jälkipuoliskolla kun laajat hakkuut käynnistyivät Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan metsissä. Hakkuiden pääalue siirtyi tropiikkiin vasta paljon myöhemmin, tropiikin metsien massiivinen hävitys on itse asiassa vasta 1900-luvun loppupuolen ilmiö.

Metsien biomassan poltto oli pääsyy ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousuun parinsadan vuoden ajan. Vasta 1950-luvulta lähtien fossiilista hiilidioksidia on päässyt ilmakehään metsäperäistä hiilidioksidia enemmän. Maapallon ilmakehässä on nyt hiiltä noin 700 gigatonnia. Siitä noin 9 prosenttia on peräisin metsien hävittämisestä ja noin 11 prosenttia kivihiilestä, maakaasusta ja öljystä. Vanhaa, esiteollisen kauden perushiiltä ilmakehässä on noin 80 prosenttia.

Maan elollisen luonnon (biosfäärin: kasvit, eläimet ja maaperän humus) nykyinen hiilivarasto on noin 1700 gigatonnia. Siitä valtaosa on metsissä. Jos puolet maapallon metsistä vielä hävitetään, se arviolta kaksinkertaistaistaa ilmakehän hiilen määrän ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä osaltaan. Tropiikin metsiin, niiden hoitoon ja uudistamiseen liittyvää kehitysapua ei voi enää tarkastella irrallaan maapallon ympäristön ongelmista.

Mutta: maapallon biomassavaroja, pääosaksi metsiä, muuta puuvartista kasvillisuutta ja niihin automaattisesti liittyvää maan humusta, tarvitsisi nostaa vain noin 20 prosentilla, niin maan ilmakehän hiilen määrä palautuisi 1700-luvun lopun tasolle. Kasvuunsa tarvittavan hiilen metsät ottaisivat ilmakehästä.

Kasvihuoneilmiö - niiltä osin kuin se on ilmakehän ylimääräisen hiilidioksidin aiheuttama - poistuisi.  Massiivisella metsityksellä voitaisiin "parantaa luonnon kykyä absorboida nykyistä enemmän hiilidioksidia", totesi pitkään kehitysavussa toiminut suurlähettiläs Pekka Malinen vuonna 1989.

Massiivinen metsäohjelma

Vastahyökkäys kasvihuoneilmiöön olisi luonnollisin aloittaa siellä, missä metsien hävitys ja ilmaan karkaavan hiilen määrä on suurin. Turhaan ei Amazonin alueesta kohista. Yksin Brasilian alueelta häviävistä metsistä päätyy ilmakehään viidennes metsäperäisen hiilen päästöistä. Kehitysyhteistyömme maista Indonesia on tilastokakkonen: sen osuus on 12 prosenttia. Myös muut Aasian kehitysyhteistyön maamme ovat tässä suhteessa merkittäviä (Taimaa 6 %, Filippiinit 3 %, Burma 3 %, Vietnam 2 %).

Metsänhoidolla voi vaikuttaa kasvihuoneilmiöön kahta tietä: ensiksi, hoitamalla viisaasti vielä kasvavia metsiä, toiseksi, viljelemällä uusia, nopeakasvuisia ja runsaspuustoisia metsiä. Massiivisen metsäohjelman ensimmäisen osan tulisi siis keskittyä vielä kasvaviin luonnonmetsiin; niille määritettäisiin kestävän talouden rajat ja sitä vastaava metsän käsittely. Missään eivät saisi metsien vuotuiset hakkuut enää ylittää metsien vuotuista kasvua.

Tämä periaate on kasvattanut Suomen nykymetsiin puuta enemmän kuin niissä tiedetään koskaan ennen olleen. Tällä metsätalouden osaalueella Suomella olisi nykyistä enemmän annettavaa, esimerkiksi metsävarojen inventoinnissa ja siihen perustuvassa metsätalouden suunnittelussa Suomella on todettu olevan moneen otteeseen huippuluokan tietotaito.

Toinen osa olisi massiivinen metsitys. Siinäkin kasvihuoneilmiöön päästäisiin nopeimmin kiinni nykyisen metsähävityksen maissa. Niiden ennen runsaat metsävarat jo kertovat metsän kasvun hyvistä edellytyksistä. Esimerkiksi syvimmän metsähävityksen maassa, Brasiliassa, on muuan metsänviljelyn menestyksekkäimpiä hankkeita (Aracruzin eukalyptusviljelmät).

Kehitysyhteistyömaistamme massiivinen metsitys toisi ehkä nopeimmin tulosta Indonesiassa. Maita metsänviljelyyn todennäköisesti löytyisi: puhutaan 1020 miljoonan hehtaarin vajaakäyttöisestä maareservistä, alueesta joka ennen kasvoi metsää ja jonka liian lyhyt kaskikierto on muuttanut pysyväksi heinikoksi.

Suomalaista tietotaitoakin alueelle löytyisi, onhan Indonesiassa tehty metsänviljelyn kehitysyhteistyötä jo vuodesta 1981. Metsätalousmaana Indonesia, kuten muutkin Kaakkois-Aasian kehitysyhteistyömaamme, on verraten kehittynyt. Metsityksen lahja-apu voisi muuntua ehkä piankin luototusavuksi.

Operaatio metsänraja

Afrikan mantereella metsien hävitys on hiilipäästöjen osalta merkittävää vain Länsi-Afrikassa: Norsunluurannikolla, Nigeriassa ja Zairessa. Itä-Afrikan ja SADCC-maissa metsien hävitys on sittenkin vielä vähäistä tai metsät on jo lähes hävitetty kuten Etiopiassa ja monin muin paikoin Sahelin vyöhykettä.

Aavikoituminen etenee ja metsänraja siirtyy Afrikassa kahta tietä. Puhutuin on dyynien leviäminen metsättömäksi hakatuille, hiekkaerämaata vastassa oleville maille. Vähemmän tunnettu on aavikoituminen vuoristossa. Metsättömäksi hakatut vuorten rinteet erodoituvat, metsien luontainen uudistuminen vaikeutuu ja metsänraja siirtyy alaspäin.

Metsitys tropiikin metsänrajalla tiedetään tärkeäksi aavikoitumisen pysäyttäjänä. Samalla se lisää uusiutuvien energiavarojen määrää ja vahvistaa maatalouden perustaa sitomalla kasvumaata. Operaatio metsänraja olisi massiivinen, monikansallinen metsityshanke aavikoituvilla Afrikan alueilla. Suomella on 10 vuoden kokemus Sahelin tällä alueella Sudanista.

Aloite käsiimme

Massiivinen metsitys, yhtäältä Kaakkois-Aasiassa, toisaalta Sahelin vyöhykkeellä, sopisi Suomen kuvaan metsien ja metsänviljelyn maana. Suomi voisi ottaa siinä aloitteen käsiinsä. Se vaatisi metsitykseen käytettävien rahoituspanosten nostamista aluksi vähintään kaksinkertaisiksi, myöhemmin vielä suuremmiksi. Metsätalouden avunantajana Suomi on tänään pikkutekijä: FAO:n tilastoissa mm. Tanska ja Sveitsi ovat edellämme.

Massiivisuuden takaamiseksi metsityshankkeissa tulisi edetä kaikilla kanavilla, niin laajoissa metsähallituksen hankkeissa, kylätason metsityksissä (yhteismetsäperiaatteella) kuin edistämällä yksityismetsätaloutta. Se edellyttäisi myös että taimia tuotettaisiin paljon, pääosaksi keskitetysti.

Massiivinen metsäapu ulottuisi myös Suomeen: henkisiä voimavaroja ja asiantuntijapanoksia tarvittaisiin kaikilta maamme metsäsektorin osilta: yliopistoista, tutkimuslaitoksista, metsähallituksesta, kaikista metsäyhtiöistä, yksityismetsätalouden neuvontajärjestöistä (Tapio), kansalaisjärjestöiltä.  Se olisi 1990-luvun suomalainen metsämarssi.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 18.8.1990. Web-teksti 30.11.2016.