Suomen pitää edistää globaalia hiilensidontaa

FOSSIILISESTA energiasta luopuminen on ilmastonmuutoksen torjunnassa ratkaisevaa. Lisäksi ilmastonmuutoksen lisääntyvien ihmiskunnalle ja luonnolle haitallisten vaikutusten torjumiseksi on sidottava hiilidioksidia ilmakehästä. Puiden luontaisen uudistumisen edistäminen ja tarvittaessa metsitys ovat tähän helpoin ja kustannustehokkain keino. Luonnonmetsiä ei kuitenkaan pidä korvata istutusmetsillä.

Metsäkato on maailmanlaajuinen ongelma, joka vaikuttaa ilmastonmuutokseen ja luontokatoon sekä ihmisten hyvinvointiin. Suomalaista metsäosaamista hiilensidonnan edistämisessä voi hyödyntää erityisesti kehittyvissä maissa, joiden omat mahdollisuudet ovat rajallisia. Se myös parantaisi turvallisuutta ja vähentäisi muuttoliikkeitä.

Tiedetään, että parhaita tuloksia metsien suojelussa, niiden kestävässä käytössä ja ilmastonmuutoksen hillinnässä saadaan, kun samalla vahvistetaan oikeusvaltioperiaatetta, kansalaisyhteiskuntaa, ja yksityisen sektorin roolia ja vastuullisuutta. Toimet lisäisivät ruokaturvaa, kestävää ja uusiutuvaa energiaa sekä uhanalaisten metsäalueiden suojelua.

Maaseudulla edistetään peltometsäviljelyä, puiden luontaista uudistumista ja metsien suojelua. Siellä, missä ne eivät ole mahdollisia, lisätään metsittämistä. Kaupunkimetsät parantavat ilman laatua ja suojaavat kuumuudelta. Olennaista on tukea myös metsistä riippuvaisten alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen maaoikeuksia ja kulttuuria.

Kymmenien vuosien kokemuksella kansainvälisestä metsäyhteistyöstä olemme vakuuttuneita, että Suomen tulee ottaa vakavasti kansainvälinen roolinsa ilmastonmuutoksen torjujana metsien ja metsäasiantuntemuksen maana.

Hannu Ilvesniemi, professori

Olavi Luukkanen, professori emeritus

Veli Pohjonen, professori emeritus

*****

Helsingin Sanomat. Mielipide. 26.6.2023.

Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyskiistaan on jo olemassa

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi jo 2010-luvulla ilmastokiistelyn myötä. Kohu kiihtyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyys tarvitsee varautumista monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsätalouden lisäksi myös lehtimetsätaloutta, erityisesti nopeakasvuisia, vesovia lehtipuita.

Vastaavia puuhuolia on ollut ennenkin. Niihin on vastattu tutkimuksella. Näyttävä esimerkki oli Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (Sitran) vesametsiä tutkiva 1970-luvun hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Sitran visioista näki pisimmälle Helsingin yliopiston agronomi Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että viljelisimme pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Puumassaa teollisuus saisi jo 2–5 vuoden kierrolla.

Ajatus eteni MTK:n pöytiin. Puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille oli tarjolla, kun maataloutemme oli ennen EU-aikaa sitkeässä ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Vesametsätalous ei kuitenkaan sopinut EU:lle. Liittymisemme unioniin 1995 kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot muuttuivatkin ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi. Niitä oli vuonna 2022 yhteensä 122 000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Suomen metsien keskikasvu on Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuoreimman tiedon mukaan 4,5 kiintokuutiota vuodessa hehtaarilta. Vesametsien käytännön viljelmillä pääsee helposti 3-4 kertaa yli tämän, yli 15 tai jopa 20 kiintokuution.

Kenttäkokeissa mitattu vesametsätalouden kasvun ennätys on 85,8 kuutiometriä hehtaaria kohti vuodessa, koripajulla vuodelta 1989. Suomen puiden vuotuisen pituuskasvun ennätys on mitattu vastaavasti siperianpajulla: 4,7 metriä kesässä, vuonna 2013.

Vesametsätaloudella on myös erikoinen ilmastoetu. Kun tiheässä kasvava lehtipuun vesakko avohakataan muutaman vuoden välein, automaattisesti uudistuvalla vesametsällä on jo juuristo valmiina. Se on valmis hiilipankki ilmastokamppailuun.

Ilmastokriisi ja Ukrainan sota loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle vesametsätaloudelle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Kehittämällä vesametsätalous seuraavaksi käytännön toimeksi saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

Veli Pohjonen

Itä-Häme. Mielipide. 17.6.2023 2:00

Maaperän osuus on ilmastokamppailussamme yhä tärkeämpi – peltojen hiilivaraston lisäämiseksi tehokkain ratkaisu on biohiili

YK:n ilmastokokouksissa ja maapallon hiilitutkimuksissa on käynyt vuosi vuodelta selvemmäksi, että ilmastokamppailussa ei riitä pelkästään päästöjen vähentäminen. 

Kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Sellaista odotetaan yhtäältä ilmastometsityksestä ja toisaalta maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta.

Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään jo satojen vuosien ajan. Uuden tyyppisten mittausten kuvissa tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa. (kuva)

Peltojen hiilivaraston lisäämiseksi tehokkain ratkaisu on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on valmistettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Intiaanien hiili on säilynyt Amazonin peltomaassa hajoamatta parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä nytkin kun teemme samoin, tutkijat päättelivät.

Nykyajan biohiili valmistetaan puun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa. Niihin sisään tulevasta massasta voi noin puolet muuntaa biohiileksi.

Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Menetelmän suurimmat mahdollisuudet ovat kehitysmaissa, missä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

Biohiiltä yksinkertaisempi vaihtoehto on peltometsäviljelyyn kehitetty katemenetelmä. Peltometsien puiden harvennusrangat ja pystykarsimalla poistetut oksat haketetaan katteeksi sopiville viljelyskasveille.

Kateviljelyssä hake maatuu vuosien saatossa humukseksi ja päästää osan hiilidioksidina taivaalle. Katetta voi kuitenkin lisätä määrävuosittain niin, että maaperän hiilivarasto ei vähene. Kateviljelyn etuna on nopeus ja tekninen helppous hiilen sidonnassa.

Sekä biohiili että kateviljely sopivat parhaiten tropiikin lämpimiin maihin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseksi Afrikan maataloudessa. 

Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi ja köyhyys vähenisi.

Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden askeleen. Ilmakehään karannutta hiiltä alettaisiin palauttaa takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

VELI POHJONEN

Sotkamo -lehti. Mielipide. 23.9.2023

Pien­yrit­tä­jyys syntyi alun perin maa- ja met­sä­ti­loil­la – vil­je­li­jöi­den yrit­tä­jä­hen­gen ase­mes­ta puhumme heidän ah­din­gos­taan

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua, myöhemmin myös puuta. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600.

Päivää kohti putosi elinkeinostaan keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 20.9.2023

Meille on edelleen tärkeintä järjestys - Viljele ja varjele

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat turvallisesi siirtyä paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimus on nyt uusittu. Joulukuussa 2022 pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealin kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme metsissä tehokkaasti puuta.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Montrealin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaa hehtaaria.

Suoalueillamme, pääosin käyttämättömänä, on globaalisti ajatellen runsain luonnonvaramme, nimittäin vesi. Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien Afrikan maiden viljelijät tuskin ymmärtävät Suomessa jatkuvasti käytävää kiistelyä soiden vedestä. Taloussoiden viljelyssä on vielä valtavasti kehitettävää, niin maa- kuin metsätaloudessakin.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta edelleen on voimassa meille tuttu sanajärjestys: viljele ja varjele. Määrällisesti tärkeämpää on viljely (70 prosenttia), myös metsä- ja suomaalla. Suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

Veli Pohjonen

Selänne -lehti. Mielipide. 13.9.2023

Kasvuturpeen korvaajalle voi tulla pikainen tarve

Vuonna 1955 maanviljelyskemisti, professori Viljo Puustjärvi käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvatuskokeen. Hän halusi parantaa normaalia peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviety koe yllätti. Parhaimman sadon antoikin seos, josta peltomulta oli jätetty tykkänään pois.

Puustjärvi analysoi kasvuturpeen ominaisuuksien tulevan rahkasammaleen soluista. Eri kasvuoloissa ne pysyvät huokoisina, imevät vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää viljelykasvien juurten vaatiman riittävän maan ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa rahkaturve on ollut puutarhataloutemme, metsätaimien tuotantomme ja esimerkiksi kanaloidemme kuiviketarpeen perusta.

Tänään kasvuturve huolestuttaa koko EU:ta, nyt ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää lyhytaikaisia hiilidioksidin päästöjä. Polttoturpeen käyttöä se on jo hidastanut erityisesti turverikkaissa Euroopan maissa kuten Irlannissa ja Suomessa.

Lienee vain ajan kysymys, milloin kasvuturpeellekin asetetaan hiilidioksidin päästömaksu.

Ennakoiva ilmastoesimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina syvemmän kerroksen polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu polttoturpeen vähenemisen myötä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kehitetty jo ilmastoystävällinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailasen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille ja taimitarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on kehittymässä myös vientituotteeksi.

Polttoturpeen myötä kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Voimme tarvita kasvuturpeen korvaajaa jo yllättävän pian. 

Haaste on melkoinen. Kun laskemme mukaan kasvihuoneet, muut puutarhat, metsäpuiden taimituotannon ja karjatalouden tarvitseman kuivikkeen, vuotuinen kasvuturpeen tarpeemme on luokkaa miljoona kuutiota. Mikä on tämän miljoonan turvekuution tulevaisuus?

Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Kolumni. 9.9.2023

Kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi

Jokapäiväinen elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tilaamme kartonkipakkauksissa talviruokaa. Luemme sellukuituun pohjautuvia sanomalehtiä. Tarvitsemme nenäliinoja ja vessapaperia.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen riittääkö raaka-ainetta kuituteollisuudellemme. Alkuvuoden häkellyttävin tieto tuli kesäkuussa, kun Stora Enso ilmoitti sulkevansa Sunilan sellutehtaan, osin kuituraaka-aineen saatavuussyistä.

Kuitu on teollisuusvaiheessa mitaltaan milli- tai senttimetriluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennusmännystä.

Kuidun valmistamisen raaka-ainetta saamme metsäpuiden lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla viljeltäviä kuitukasveja ovat puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen talouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme.

Yöttömässä yössä kuituhampun ”sisäinen kello” menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi. Kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen paikalliseen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Kuituhampun siementä saamme eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi. 

Kuituhamppu on sopeutunut Suomen talveen erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja hampun viljelyyn.

Nykyiseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa, kun kuituteollisuus kehittyy uuteen suuntaansa.

Kuituhamppu soveltuu hyvin myös viljojen tuleentumisen rajavyöhykkeelle, koska siementä ei tarvitse tuottaa vaan ainoastaan kuitua. Näyttäviä kuituhampun viljelyksiä on ollut jo usean kesän aikana muun muassa Limingan lakeudella, Tyrnävän kunnassa.

Kun ymmärrämme kuituteollisuuden monet ulottuvuudet, uusien kuitutehtaiden ei ehkä tarvitsekaan ajautua raaka-ainepulaan. Samalla huomisen maatalous saisi kuituhampusta uuden tuotannon haaran.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 6.9.2023

Olisiko kompostoidusta pajuhakkeesta kasvuturpeen korvaajaksi?

JO yli puoli vuosisataa kasvuturve on ollut puutarhataloutemme, metsäpuiden taimituotannon ja esimerkiksi kanaloiden käyttämän kuivikkeen perusta. Nykyisin kasvuturve huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu polttoturpeen vähentämisen seurauksena.

KARU, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia, lyhytaikaisia hiilidioksidipäästöjä. Polttoturpeen käyttö on meillä jo hiipumassa. Lienee vain ajan kysymys, milloin kasvuturpeellekin asetetaan hiilidioksidin päästömaksu.

Ennakoiva ilmastoesimerkki on Britannian hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä.

RAHKATURPEESEEN perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin kehitetty jo ilmastoystävällinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailasen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille ja taimitarhoille 6–8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostilla on kasvuturpeeseen verrattuna erikoisetu: kuoressa olevat lääkeaineet. Vaikuttavin lääketieteen esimerkki on aspiriini. Se löytyi alun perin pajun kuoresta. Tänään tutkimus etsii pajulajeja ja -lajikkeita, joiden kuoren aineksista löytyy positiivisia vaikutuksia niin kompostia muhivalle mikrobistolle kuin valmista pajukompostia kuivikkeena käyttävälle karjataloudelle.

PAJUKOMPOSTIA tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo tuhannen hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on kehittymässä myös vientituotteeksi.

Polttoturpeen myötä kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vuoksi vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös EU:ssa. Voimme Suomessakin tarvita vaihtoehtoa yllättävän pian. Joko Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä, olisi valmis sovellettavaksi myös meillä?

Veli Pohjonen

Helsingin Sanomat. Mielipide. 4.9.2023

Onnistuimme kesän palometsänhoidossa

Kuluneen kesän myötä olemme seuranneet matkailijoita järkyttäviä metsäpaloja Kreikan Rodoksen turistisaarella. Pinta-alaltaan aivan toisen kokoluokan ongelma ovat Kanadan metsäpalot. Siellä on palanut tänä vuonna jo 11 miljoonaa hehtaaria metsää. Se on luokkaa puolet Suomen koko metsäalasta.

Olimme varautuneet metsäpaloihin myös Suomessa. Onneksi niitä ei ainakaan kesän hellekausista huolimatta juuri levinnyt. Onnistumisella on kytkentänsä metsien hoitoon.

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump risteili maassaan silloisten Kalifornian metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevällä metsänhoidolla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia. 

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Rodoksen, Kanadan tai Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän voimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuut hyvin verkottuneiden metsäautoteidemme varteen. Hakerekat ajavat ne edelleen voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se on tosin hiipunut Suomessa verrattuna esimerkiksi 1990-luvun metsänhoitoon. Pystykarsinta on varsin yleistä esimerkiksi metsämaa Japanissa.

Kun oksat poistaa pystykarsimalla yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi kesän 2020 laajin metsäpalomme, Muhoksen kunnan palo levisi osaltaan latvapalona. Pystykarsintaa voisi kehittää arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” kehittyi osana vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Eduskunta kokosi risupaketin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Risupaketti vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta energiahakkeeksi. Vuosituhannen alussa olimme tasolla miljoona kiintokuutiota. Vuonna 2022 pääsimme jo 10,2 miljoonaan kiintokuutioon.

Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut, professori Olavi Huikarin johtama energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi 20,4 miljoonaa kuutiota vuodessa. Olemme päässeet tästä puoleen. 

Suomi kehittyi palometsänhoidon mallimaaksi. Silti niin Rodoksen sekä Kanadan 2023 metsäpalojen kokemukset kannustavat meitä kehittämään palometsänhoitoamme edelleen. 

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 2.9.2023

Tuotantotalous maa- ja metsätiloilla kannusti pienyrittäjyyteen

Maatalous perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua, myöhemmin myös puuta. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

Tukitalouden nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Päivää kohti putosi elinkeinostaan keskimäärin 3,6 talonpoikaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 31.8.2023

Miljoonan turvekuution tulevaisuus – Joko pajukompostin menetelmä olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille?

Vuonna 1955 maanviljelyskemisti, professori Viljo Puustjärvi käynnisti kasvihuoneessaan kasvukokeen. Hän halusi parantaa normaalia peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviety koe yllätti. Parhaimman sadon antoikin seos, josta peltomulta oli jätetty tykkänään pois.

Puustjärvi analysoi kasvuturpeen ominaisuuksien tulevan rahkasammaleen soluista. Eri kasvuoloissa ne pysyvät huokoisina, imevät vettä sekä ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän maan ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa rahkaturve on ollut puutarhataloutemme, metsätaimien tuotantomme ja esimerkiksi kanaloiden tarvitseman kuivikkeen perusta.

Tänään kasvuturve huolestuttaa koko EU:ta, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää lyhytaikaisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut jo polttoturpeen käyttöä erityisesti turverikkaissa Euroopan maissa kuten Irlannissa ja Suomessa.

Lienee vain ajan kysymys, milloin kasvuturpeellekin asetetaan hiilidioksidin päästömaksu.

Ennakoiva ilmastoesimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu polttoturpeen vähenemisen myötä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kehitetty jo ilmastoystävällinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailasen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille ja taimitarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on kehittymässä myös vientituotteeksi.

Polttoturpeen myötä kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Voimme tarvita vaihtoehtoa yllättävän pian. 

Haaste on melkoinen. Kun laskemme mukaan kasvihuoneet, muut puutarhat, metsäpuiden taimituotannon ja karjatalouden tarvitseman kuivikkeen, vuotuinen kasvuturpeen tarpeemme on luokkaa miljoona kuutiota. Mikä on tämän miljoonan turvekuution tulevaisuus?

Joko Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille?

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Mielipide. 29.8.2023

Suomesta kehittyi palometsänhoidon mallimaa

Kuluneen kesän (2023) myötä olemme seuranneet matkailijoita järkyttäviä metsäpaloja Kreikan Rodoksen turistisaarella. Pinta-alaltaan aivan toisen kokoluokan ongelma ovat Kanadan metsäpalot. Siellä on palanut tänä vuonna jo 11 miljoonaa hehtaaria metsää. Se on luokkaa puolet Suomen koko metsäalasta.

Olimme varautuneet metsäpaloihin myös Suomessa. Onneksi niitä ei ainakaan alkukesän hellekaudesta juuri levinnyt. Onnistumisella on kytkentänsä metsien hoitoon.

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump risteili maassaan silloisten Kalifornian metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevällä metsänhoidolla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia.

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Rodoksen, Kanadan tai Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän voimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuut hyvin verkottuneiden metsäautoteidemme varteen. Hakerekat ajavat ne edelleen voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se on tosin Suomessa vielä vähemmän käytetty. Pystykarsinta on paljon yleisempää esimerkiksi metsämaa Japanissa.

Kun oksat poistaa pystykarsimalla yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi kesän 2020 laajin metsäpalomme, Muhoksen kunnan palo levisi osaltaan latvapalona. Pystykarsintaa voisi kehittää arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” kehittyi osana vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Eduskunta kokosi risupaketin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Risupaketti vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta energiahakkeeksi. Vuosituhannen alussa olimme tasolla miljoona kiintokuutiota. Vuonna 2022 pääsimme jo 10,2 miljoonaan kiintokuutioon.

Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut, professori Olavi Huikarin johtama energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi 20,4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Suomi kehittyi palometsänhoidon mallimaaksi. Silti niin Rodoksen sekä Kanadan 2023 metsäpalojen kokemukset kannustavat meitä kehittämään palometsänhoitoamme edelleen.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 29.7.2023

Kiertotalous odottaa nielupeltojen maaluokkaa

Ihmiselle kiusallisten jätteiden kierrätyksestä on tullut 2020-luvulla yhä suurempi ongelma. Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Perinteisellä hakkeella käyvistä lämpövoimaloista tulee yhä enemmän tuhkaa. Se sisältää usein niin paljon kadmiumia, että nykyisten ympäristösäännösten mukaan tuhkaa ei voi levittää ruoan tuotannossa olevaan peltoon, eikä juuri metsäänkään.

Kiertotalous on siirtymässä yhdyskunta- ja teollisuusjätteiden kompostoinnista yhä enemmän jätteiden polttoon. Ilmiö on jo nähtävissä suurten kaupunkien ympäristössä.

Myös jätteenpolton voimaloista tulee tuhkaa. Yhdyskuntien moninaisten jätteiden vuoksi tämäkin tuhka sisältää usein haitallisia aineita. Tätäkään tuhkaa ei voi ruoka- tai rehupelloille levittää.

Jäteveden puhdistamoilta ja metsäteollisuudelta tulee kiinteää jätettä, lietteenä tai osin kompostoituna. Se voi sisältää ihmiselle haitallisia aineksia, niin alkuaineina kuin bakteereina. Myöskään jätelietteen levitys ruoan tuotannon pelloille ei ole ratkaisu.

Euroopan unionissa on kehitteillä kiertotalouteen merkittävä uudistus: teollisuuskasvien (industrial crops) viljely sopivilla kierrätyspelloilla. Kyseessä ei ole kilpailu maa-aloista ruoantuotannon kanssa, vaan ruoalle sopimattomien peltojen hyödyntäminen maatalouden ja teollisuuden yhteistyönä.

Uusiksi teollisuuskasveiksi luokitellaan muun muassa yksivuotinen kuituhamppu sekä monivuotiset lännenhirssi, elefanttiheinä, poppeli ja paju. Ne kaikki sopivat myös ainakin Etelä-Suomen pelloille. Koko Suomea ajatellen lupaavin on "teollisuuspaju".

Tarvitsemme teollisuuskasveille ravinnevuodon pysäyttämiseen ja ravinteiden kierrätykseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan. Nielupellot kasvavat biomassaa teollisuudelle. Samalla ne nielevät alkuaineita, ravinteina.

Tänään merkittävin nieluravinne on alkuaine hiili. Vauhdikkaasti kasvavat teollisuuskasvit ovat myös tehokkaita hiilen nieluja.

Nielupellot kasvatettaisiin yhteiskuntien tuottamilla ravinnepitoisilla jätteillä. Kierrätyspelloilla ei tuotettaisi ihmiselle ruokaa eikä karjalle rehua.

Nielupeltojen maaluokka tulisi pikaisesti vakinaistaa maa- ja metsätalousministeriön sekä ympäristöministeriön säännöksin tai asetuksin niin, että se saisi ilmastoystävällisen luokituksen ympäristö- ja maatalouspolitiikassamme.

Viljelijä sitoutuisi säilyttämään nämä pellot tässä nielujen maaluokassa vähintään määräajan, esimerkiksi 20 vuotta. Sinä aikana nielupeltoja ei siirrettäisi ruoan tai rehun tuotantoon. Määräajan jälkeen nielupellon soveltuvuus ruoan tuotantoon vahvistettaisiin kemiallisin maaperäanalyysein.

Teollisuuspajun viljely nielupeltojen ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja ravinteiden kierrättäjänä on verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän tietotaidon viljelijöillemme.

Veli Pohjonen

Selänne -lehti. Mielipide. 18.8.2023 klo 9:15 | Päivitetty: Ma 21.8.2023 klo 13:20

Kas­vu­tur­peen voisi korvata pa­ju­kom­pos­til­la

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on ollut puutarhataloutemme perusta. Nyt kasvuturve huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu polttoturpeen vähentämisen myötä.

Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidipäästöjä. Se on hidastanut jo polttoturpeen käyttöä. Lienee vain ajan kysymys, milloin kasvuturpeellekin asetetaan hiilidioksidin päästömaksu. Ennakoiva ilmastoesimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa 2024 loppuun mennessä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kehitetty jo ilmastoystävällinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailasen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille ja taimitarhoille 6–8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostilla on kasvuturpeeseen verrattuna erikoisetu: kuoressa olevat lääkeaineet.

Vaikuttavin lääketieteen esimerkki on aspiriini. Se löytyi alun perin pajun kuoresta. Tutkimus etsii pajulajeja ja -lajikkeita, joiden kuoren aineksista löytyy positiivisia vaikutuksia niin kompostia muhivalle mikrobistolle kuin valmista pajukompostia kuivikkeena käyttävälle karjataloudelle.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1 000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on kehittymässä myös vientituotteeksi.

Polttoturpeen myötä kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vuoksi vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Voimme tarvita vaihtoehtoa yllättävän pian. Joko Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä, olisi valmis sovellettavaksi myös meille, aina Lapin maatiloja myöten?

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 16.08.2023

Pajukompostista kasvuturpeelle ilmastoystävällinen vaihtoehto

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme.

Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät professorin. Parhaimman sadon antoikin seos, josta multa jätettiin tykkänään pois.

Puustjärvi analysoi kasvuturpeen ominaisuuksien tulevan rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhataloutemme perustana.

Kasvuturpeessa oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt jo silloin maapalloa uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut polttoturpeen käyttöä meillä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu. Kasvuturpeellemme voi koittaa jatkossa myös ilmastorajoitteita. Kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa EU:n jäsenenä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kehitetty jo vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Polttoturpeen tavoin kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Yleisöltä. 14.8.2023

Kompostoidusta pajuhakkeesta kasvuturpeen vaihtoehto

Maanviljelyskemisti, professori Viljo Puustjärvi käynnisti vuonna 1955 merkittävän kasvukokeen kasvihuoneessaan. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviety koe yllätti. Parhaimman sadon antoikin seos, josta multa jätettiin tykkänään pois.

Puustjärvi analysoi kasvuturpeen ominaisuuksien tulevan rahkasammaleen soluista. Ne pysyvät huokoisina, ne imevät vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on ollut puutarhataloutemme perusta.

Tänään kasvuturve huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut jo polttoturpeen käyttöä. Lienee vain ajan kysymys, milloin kasvuturpeellekin asetetaan hiilidioksidin päästömaksu.

Ennakoiva ilmastoesimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu, olipa sillä päästömaksuja tai muita ilmastorajoitteita.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin kehitetty jo ekologinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostilla on kasvuturpeeseen verrattuna erikoisetu, pajun kuoressa olevat lääkeaineet. Vaikuttavin esimerkki on aspiriini. Se löytyi alun perin pajun kuoresta. Tänään tutkimus etsii pajulajeja ja -lajikkeita, joiden kuoresta löytyy positiivisia vaikutuksia niin kompostia muhivalle mikrobistolle kuin valmista pajukompostia kuivikkeena käyttävälle karjataloudelle.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on kehittymässä myös vientituotteeksi.

Polttoturpeen myötä kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Voimme tarvita vaihtoehtoa yllättävän pian. Joko Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille?

Veli Pohjonen

Savon Sanomat. Mielipide. 13.8.2023

Turpeen voisi korvata pajuhakkeella

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on ollut puutarhataloutemme perusta. Tänään kasvuturve huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu polttoturpeen vähentämisen myötä.

Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidipäästöjä. Se on hidastanut jo polttoturpeen käyttöä. Lienee vain ajan kysymys, milloin kasvuturpeellekin asetetaan hiilidioksidin päästömaksu.

Ennakoiva ilmastoesimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin kehitetty jo ilmastoystävällinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailasen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille ja taimitarhoille 6–8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostilla on kasvuturpeeseen verrattuna erikoisetu: kuoressa olevat lääkeaineet.

Vaikuttavin lääketieteen esimerkki on aspiriini. Se löytyi alun perin pajun kuoresta. Tänään tutkimus etsii pajulajeja ja -lajikkeita, joiden kuoren aineksista löytyy positiivisia vaikutuksia niin kompostia muhivalle mikrobistolle kuin valmista pajukompostia kuivikkeena käyttävälle karjataloudelle.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1 000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on kehittymässä myös vientituotteeksi.

Polttoturpeen myötä kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vuoksi vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Voimme tarvita vaihtoehtoa yllättävän pian. Joko Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä, olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille?

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 11.8.2023

Metsäpuiden lyhytkiertoviljely ratkaisuksi metsäkiistelyyn

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi ilmastokiistelyn myötä 2010-luvulla. Kohu yltyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän tulee varautua monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme pitkän kierron havumetsien lisäksi nopean kierron lehtipuita.

Metsäteollisuudella on ollut vastaavia huolia ennenkin. Eräs merkittävimpiä kausia oli 1950-luvun Korean kriisin jälkeinen noususuhdanne ja raakapuun pula.

Metsäteollisuuden vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5 000 kappaletta erikoisia viljelypajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimus alkoi.

Lyhyen kierron kokeisiin lisättiin myös rauduskoivut ja hybridihaavat. Kokeet laajenivat 1970-luvulla. Valtakunnallisesti merkittävin oli Sitran tutkimushanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Enso-Gutzeit yhtiö perusti näyttäviä lyhytkiertokoivun talousviljelmiä Imatran ympäristöön.

Tavoite oli luoda jalostetulla rauduskoivulla Suomen teollisuudelle jotain samaa, mikä jalostetulla eukalyptuksella oli luotu Etelä-Amerikkaan.

Sitran ja Enson hankkeista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 kansallisilla maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että voisimme viljellä pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Puumassa puitaisiin pellolta heti teollisuudelle.

Ajatus eteni MTK:n piiriin. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille silloin riitti. Ennen EU-aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi.

Suomessa oli vuonna 2022 luonnonhoidon peltoja 122 000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve. Lisää viljelymaata saamme turvesuon pohjilta.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puuta metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Saamme nopeasti lisää puumassaa sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on olemassa.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Yleisöltä. 30.5.2023

Olisiko isojakomme oppia katsottava uudelleen?

Viime vuosina useampikin metsästysseura on kokenut maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskellä on palsta, missä ei saakaan metsästää.

Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta on myyty kasvottomalle sijoitusyhtiölle. Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme.

MUUTOKSEN myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti jo vuonna 1690, että kunkin kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla.

Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaaliviljelyin tai metsänhoidoin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvun alussa.

NYT 60 vuoden päästä olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa, kun inflaatio on syönyt miltei kaiken muun paitsi metsäomaisuuden arvoa.

Pidemmässä ajan kaaressa ihmetyttää kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esitetty huolia ‒ varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä.

Tutun isojakomme suunta taitaa olla kääntymässä vastakkaiseksi. Perhetilat ovat muuttumassa jättimäisiksi yhtiötiloiksi. Kotimaisia metsiä on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

Yhtiötalous toki kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

Olisiko John Locken opista ja isojaon merkittävästä vaikutuksesta kansakunnallemme edelleen opittavaa?

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 4.8.2023

Suomi on palometsänhoidon mallimaa

Kuluneen kesän (2023) myötä olemme seuranneet järkyttäviä metsäpaloja muun muassa Kreikan Rodoksen turistisaarella. Pinta-alaltaan paljon suurempi on Kanadan ongelma. Siellä on palanut tänä vuonna jo 11 miljoonaa hehtaaria metsää. Se on luokkaa puolet Suomen koko metsäalasta.

Olimme varautuneet metsäpaloihin myös Suomessa. Onneksi niitä ei ainakaan alkukesän hellekaudesta juuri levinnyt. Onnistumisella on kytkentänsä metsien hoitoon.

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin 2018, kun Yhdysvaltain silloinen presidentti Donald Trump risteili maassaan Kalifornian metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevällä metsänhoidolla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia. 

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Rodoksen, Kanadan tai Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän voimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuut hyvin verkottuneiden metsäautoteidemme varteen. Hakerekat ajavat ne edelleen voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Se on tosin Suomessa vielä vähemmän käytetty. Pystykarsinta on paljon yleisempää esimerkiksi metsämaa Japanissa.

Kun oksat poistaa pystykarsimalla yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi kesän 2020 laajin metsäpalomme, Muhoksen kunnan palo levisi osaltaan latvapalona. Pystykarsintaa voisi kehittää arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” kehittyi osana vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketti koottiin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Eduskunnan hyväksymä risupaketti sittemmin vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta hakkeeksi. Vuosituhannen alussa olimme tasolla miljoona kiintokuutiota. Vuonna 2022 pääsimme jo 10,2 miljoonaan kiintokuutioon.

Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut, professori Olavi Huikarin johtama energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi 20,4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Suomi on palometsänhoidon mallimaa. Silti niin Rodoksen sekä Kanadan 2023 metsäpalojen kokemukset kannustavat meitä kehittämään palometsänhoitoamme edelleen. 

Entistä tehostetumpi energiapuun korjuu parantaisi metsiemme paloturvallisuutta. Tarvitsemme risupaketin jatkoksi 2020-luvun palometsänhoidon pakettia.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 3.8.2023. 

Kasvuturpeen ilmastoystävälliseen vaihtoehtoon on jo syytä varautua

Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton, kuuluu yksi sodanjälkeinen klassikkotangomme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois – kasvualusta, joka oli pelkkää turvetta.

Puustjärven kasvualustan ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhatalouden perustana.

Kasvuturpeessamme oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt jo silloin maapalloa uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on tuonut ylipäänsä turpeen käytölle rajoitteita jo Suomeenkin.

Kasvuturpeelle mahdollisesti tulevien ilmastorajoitteiden kuvaava esimerkki on Britannian hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n sisällä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin jo kehitetty vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu, haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailasen kanssa. Pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6–8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Kasvuturpeen kohtalo joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi Suomen maatiloille.

Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan.

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Lukijoilta. 2.8.2023

Miksi isojakomme oppi on hiipumassa?

Viime vuosina useampikin suomalainen metsästysseura on kokenut maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskelle oli tullut rajoite. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijöille lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle. Se oli pysäyttänyt lohkollaan metsästyksen.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, pellonvuokran tapaan.

Metsästysseura ei ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin maanomistajille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme.

Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla.

Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun. Se kertoo perheenjäsenten määrän, minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon, vasta 1960-luvulla.

Nyt olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa. Ukrainan sodan kiihdyttämä inflaatio syö miltei kaiken muun omaisuuden paitsi metsän arvoa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

Pidemmässä ajan kaaressa huolettaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on toki vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esimerkkejä varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä sijoittajista.

Miksi tutun isojakomme oppi on hiipumassa? Perhetilat ovat korvautumassa jättimäisillä yhtiötiloilla. Samalla suomalaista maaomaisuutta on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 27.7.2023

Kasvuturpeelle ehkä vaihtoehto

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät professorin. Parhaimman sadon antoikin seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, kasvualusta joka oli pelkkää turvetta.

Puustjärven kasvuturpeen ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhataloutemme perustana.

Kasvuturpeessa oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt maapalloa jo silloin uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut ylipäänsä turpeen käyttöä jo Suomessakin.

Kasvuturpeelle mahdollisesti tulevien ilmastorajoitteiden kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n jäsennä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin kehitetty jo vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi Suomen maatiloille.

Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. 

Veli Pohjonen

Siikajokilaakso. Mielipide. 26.7.2023

Yrittäjyyden alkulähde syntyi maatilojen tuotantotaloudessa

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua, myöhemmin myös puuta. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maa- ja metsätilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen ja sen luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen talouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi vasta 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa luokkaa 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Päivää kohti putosi elinkeinostaan keskimäärin 3,6 talonpoikaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyt tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Lestijoki -lehti. Mielipide. 20.7.2023

Eukalyptus ohjailee metsätaloutta

Eukalyptus on lämpimien maiden viljelypuu. Se on jo pitkään vuotta terävöittänyt Suomen selluteollisuutta, sen taloutta. Eukalyptus kasvaa esimerkiksi Brasiliassa halpaa sellun raaka-ainetta sellaisella vauhdilla mihin meidän mäntymme ei pysty.

Stora Enso ja UPM ovat viime vuosina rakentaneet uusia sellutehtaita vain lämpimiin euka-maihin, eivät kylmään havu-Pohjolaan. Kesän järkyttävimpiä kotimaisia metsäuutisia lienee silti, että jopa sellutehdas lopetaan Suomessa. Kyseessä on Stora Enson Sunilan tehdas Kotkassa. 

Olimmeko varautuneet siihen että vain paperitehtaita suljetaan, digiajan vietyä paperilta markkinat?

Eukalyptusta viljellään maailmassa kaikista puulajeista eniten. Puumassallaan se on merkittävin hiilen uusi nielu. Se myös hidastaa tropiikin luonnonmetsien katoa.

Kummajainen eukalyptus kuitenkin on, koska ympäristöväki vastustaa sitä, mutta puun kasvattajat – sekä perhetilat että yhtiömetsälöt – voivat puolustaa sitä yhtä kiihkeästi.

Eukalyptuksen väitetään kuivattavan pohjavedet, köyhdyttävän maan ravinteista, tappavan heinät altaan ja karkottavan linnut. YK:n asiantuntijat osoittivat jo 1980-luvulla pääosan väitteistä vääriksi.

Eukalyptuksen vastustus liittyy myös ihmisoikeuksiin ja maan valtauksiin. Maattomaksi jääneet pienviljelijät kapinoivat, kun suuryhtiöt perustavat tuhansien hehtaarien puupeltoja heidän kotiseudulleen.

Valtio vuokraa maat yhtiöille. Eukalyptuksen alle jääviä pikkupalstoja olivat viljelleet köyhistä köyhimmät, ilman maakirjoja. Usein maita olivat laiduntaneet paimentolaiset sikäläisellä jokamiehen oikeudella.

Silloin kun pientilallisella on maakirja, hän muuttuu eukalyptuksen vastustajasta sen kannattajaksi. Eukalyptuksen viljely pienpalstalla on helppoa, kasvu kovaa, ja markkina varma. Tästä on esimerkki Etiopiasta. Siellä eukalyptus on ollut maatalouden kehitysavun ytimessä, myös Suomen hankkeissa.

Etiopian ylänkömaiden perhetilat ovat kehittäneet eukalyptuksen tuotantonsa monipuoliseksi. Puuta kasvatetaan, myydään kotimaassa ja viedään ulkomaille.

Noin hehtaarin pientilaansa viljelevä talonpoika kasvattaa tilallaan viljan ohessa 500 eukalyptusrunkoa, joista hän korjaa vuosittain sata. Uudet rungot kasvavat vesomalla.

Suorimmat rungot hän sahaa määrämittaan, kuorii ja myy propseina. Kilpukkoina jääneet propsien sahaustähteet miilutetaan ja markkinoidaan puuhiilenä pääkaupungin Addis Abeban kotitalouksille. Latvukset ja oksat ovat rahanarvoista polttopuuta kotikylässä.

Etiopialainen pientilallinen saa vuoden myyntituloistaan kymmenen prosenttia eukalyptuksesta, vilja- ja karjatulojen päälle. Myyntipuulla on ruokaturvaa parantava vaikutus, koska myynnin voi ajoittaa kuivan kauden lopulle ja ostaa silloin perheen tarvitsemaa lisäruokaa.

Eukalyptus on koko maailman mittakaavassa metsätalouden kummajainen. Se tuntuu horjuttavan ajatteluamme niin luonnon monimuotoisuudesta kuin köyhille maille annettavasta kehitysavustakin.

Eukalyptus silti ohjailee maailman metsätaloutta jatkossakin. Myös Suomessa on tämä ymmärrettävä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 19.7.2023

Eukalyptus ohjailee maailman metsätaloutta

Eukalyptus on lämpimien maiden viljelypuu. Se on jo pitkään vuotta horjuttanut Suomen selluteollisuutta. Eukalyptus kasvaa esimerkiksi Brasiliassa halpaa sellun raaka-ainetta sellaisella vauhdilla mihin meidän mäntymme ei pysty.

Stora Enso ja UPM ovat viime vuosina rakentaneet uusia sellutehtaita vain lämpimiin euka-maihin, eivät kylmään havu-Pohjolaan. Kesän järkyttävimpiä kotimaisia metsäuutisia lienee Stora Enson Sunilan sellutehtaan lopetus Kotkassa.

Eukalyptusta viljellään maailmassa kaikista puulajeista eniten. Puumassallaan se on merkittävin hiilen uusi nielu. Se myös hidastaa tropiikin luonnonmetsien katoa.

Kummajainen eukalyptus kuitenkin on, koska ympäristöväki vastustaa sitä, mutta puun kasvattajat – sekä perhetilat että yhtiömetsälöt – voivat puolustaa sitä yhtä kiihkeästi.

Eukalyptuksen väitetään kuivattavan pohjavedet, köyhdyttävän maan ravinteista, tappavan heinät altaan ja karkottavan linnut. YK:n asiantuntijat osoittivat jo 1980-luvulla pääosan väitteistä vääriksi.

Eukalyptuksen vastustus voi toisaalta liittyä ihmisoikeuksiin ja maan valtauksiin. Maattomaksi jääneet pienviljelijät kapinoivat, kun suuryhtiöt perustavat tuhansien hehtaarien puupeltoja heidän kotiseudulleen.

Valtio vuokraa maat yhtiöille. Eukalyptuksen alle jääviä pikkupalstoja olivat viljelleet köyhistä köyhimmät, ilman maakirjoja. Usein maita olivat laiduntaneet paimentolaiset sikäläisellä jokamiehen oikeudella.

Silloin kun pientilallisella on maakirja, hän muuttuu eukalyptuksen vastustajasta sen kannattajaksi. Eukalyptuksen viljely pienpalstalla on helppoa, kasvu kovaa, ja markkina varma. Tästä on esimerkki Etiopiasta. Siellä eukalyptus on ollut maatalouden kehitysavun ytimessä, myös Suomen hankkeissa.

Etiopian ylänkömaiden perhetilat ovat kehittäneet eukalyptuksen tuotantonsa monipuoliseksi. Puuta kasvatetaan, hieman jalostetaan, myydään kotimaassa ja viedään ulkomaille.

Noin hehtaarin pientilaansa viljelevä talonpoika kasvattaa tilallaan viljan ohessa 500 eukalyptusrunkoa, joista hän korjaa vuosittain sata. Uudet rungot kasvavat vesomalla. Suorimmat rungot hän sahaa määrämittaan, kuorii ja myy propseina. Kilpukkoina jääneet propsien sahaustähteet miilutetaan ja markkinoidaan puuhiilenä pääkaupungin Addis Abeban kotitalouksille. Latvukset ja oksat ovat rahanarvoista polttopuuta kotikylässä.

Etiopialainen pientilallinen saa vuoden myyntituloistaan kymmenen prosenttia eukalyptuksesta, vilja- ja karjatulojen päälle. Myyntipuulla on ruokaturvaa parantava vaikutus, koska myynnin voi ajoittaa kuivan kauden lopulle ja ostaa silloin perheen tarvitsemaa lisäruokaa.

Eukalyptuksesta saatu puutulo jatkuu pientilalla vuodesta toiseen. Pienrakennukseen käytetyn eukapropsin kysyntä jatkuu ainakin niin kauan, kun Afrikan väkiluku kasvaa.

Eukalyptus on koko maailman mittakaavassa kummajainen. Se tuntuu horjuttavan ajatteluamme niin metsätaloudesta, luonnon monimuotoisuudesta kuin köyhille maille annettavasta kehitysavustakin. Se silti ohjailee maailman metsätaloutta jatkossakin.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Yleisöltä. 19.7.2023.

Joko kiertotalous valmis uuteen vaiheeseen, nielupeltojen vaiheeseen?

Kiertotaloutemme ytimessä ovat tänään jätelietteet. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää lietettä. Lanta oli alun perin tärkein peltojen kierrätyslannoitteemme.

Lietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti vuodessa. 

Kierrätysliete sisältää usein ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina, lääkejääminä tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei tulisi levittää ruoan tuotannon pelloille. Liete tulisi levittää erityisille nielupelloille.

Haitalliset ainekset saa varmimmin talteen ja bakteerit hajoamaan, kun nielupellolla kasvaneen biomassan polttaa tuhkaksi. Tuhka on kasveille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä pääsuhteessa kuin kasvit alkuaineita tarvitsevat.

Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon ja haitallisten ainesten pysäyttämiseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan. Siinä kasvaa bioenergiaa typpipitoisilla lietteillä ja tuhkalla. Puhdistava kiertotalous tuottaa energiaa, tyypillisesti lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin. 

Puhtaalla nieluviljelyllä voimme varastoida alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat fosfori ja typpi. Määrällisesti vähäisempiä ovat hivenaineet ja sekä ihmiselle ja muulle haitalliset muut alkuaineet.

Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan päätyy jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan. Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla hiilen, muiden ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

Puhtaan nieluviljelyn jälkeen maatila sitoutuisi säilyttämään nielupellon uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana nieluviljelmää ei enää lannoiteta kierrätyslietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen nieluviljelmän voi muuntaa ruoan tai rehun tuotannon pelloksi.

Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

Nieluviljelmät ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna ovat verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Suomessa varhainen nielupeltojen kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-1991. Hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

Puhdas kiertotalous odottaa käytännön sovelluksia. Joko taloutemme olisi valmis nielupeltojen vaiheeseen? Ne vahvistaisivat huomisen maatalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 14.7.2023

Onko isojakomme oppi unohduksissa

Viime vuosina useampikin metsästysseura on joutunut kokemaan maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskellä on tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta on siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaaliviljelyin tai metsänhoidoin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla.

Nyt 60 vuoden päästä olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa, kun inflaatio on syönyt miltei kaiken muun paitsi metsäomaisuuden arvoa.

Pidemmässä ajan kaaressa ihmetyttää kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esitetty huolia ‒ varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä sijoittajista.

Tutun isojakomme oppi taitaa olla unohtumassa. Perhetilat ovat muuttumassa jättimäisiksi yhtiötiloiksi. Samalla suomalaisia metsiä on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

Yhtiötalous toki kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

John Locken oppia ja isojaon suuntaa olisi syytä edelleen noudattaa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 13.7.2023

Yrittäjyyden alkulähde oli pientiloilla

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen ja sen luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa myös pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin. Näin tapahtui myös monissa Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Suomen aikoinaan aloittamalla, ja Euroopan unionin sittemmin kannustamalla tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Maatilojen yrittäjähengen asemesta puhumme tänään maatilojemme ahdingosta. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Pudotusta määrässä on siis noin 27 prosenttia. Vielä 2000-luvun alussa Suomessa oli yli satatuhatta maatilaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyt tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 13.7.2023

Kasvuturpeelle hyvä löytää ilmastokorvaaja

”SUOPURSU kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, kasvualusta joka oli pelkkää turvetta.

Puustjärven kasvualustan ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhatalouden perustana.

Kasvuturpeessamme oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt jo silloin maapalloa uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on tuonut turpeen käytölle rajoitteita jo Suomeenkin.

Kasvuturpeen ilmastorajoitteiden osalta kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n sisällä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin jo kehitetty vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluista. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Kasvuturpeen kohtalo lienee joutumassa ilmastokamppailun vaakalaudalle myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille. Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. 

Veli Pohjonen

Satakunnan Kansa. Mielipide. 21.7.2023

Isojakomme suunta näyttää olevan kääntymässä

Tulevan syksyn metsästyskauden alkaessa useampikin metsästysseura voi joutua kokemaan maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskellä on tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta on siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaaliviljelyin tai metsänhoidoin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla.

Nyt 60 vuoden päästä olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa, kun inflaatio on syönyt miltei kaiken muun paitsi metsäomaisuuden arvoa.

Pidemmässä ajan kaaressa huolestuttaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa.

Tutun isojakomme suunta taitaa olla kääntymässä vastakkaiseksi. Perhetilat muuttumassa jättimäisiksi yhtiötiloiksi. Kotimaisia metsiä on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

Yhtiötalous toki kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

John Locken oppia ja isojaon alkusuuntaa olisi syytä edelleen noudattaa.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 9.7.2023

Maataloutemme takaisin tukitaloudesta yrittäjätalouteen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Jo vuosisatoja sitten viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa myös pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin. Näin tapahtui myös monissa Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1 750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1 599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukiaistalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Suomen aikoinaan aloittamalla, ja Euroopan unionin sittemmin kannustamalla tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Maatilojen yrittäjähengen asemesta puhumme tänään yhä useammin maatilojemme ahdingosta. Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä tukitalouttamme olisi syytä kehittää takaisin yrittäjätalouden suuntaan?

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 6.7.2023

Quo vadis, mihin menet vehnätaloutemme?

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Se tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne, mikä tuli yllättämään koko maailmankaupan.

Venäjän kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjän pellot olivat alkaneet tuottaa. Maa siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2022 Venäjä vei vehnää 43,5 miljoonaa tonnia. 

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön kesäkuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään vehnää uuden ennätyksensä 46,5 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on 19,7 ja EU:lle vastaavasti 38,5 miljoonaa tonnia.

Vehnän ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden ennuste Ukrainalle on 10,5 miljoonaa vientitonnia. Huolestuttava alamäki mustan mullan maassa jatkuu.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 54 miljoonaa tonnia. Aikooko Venäjä kattaa sen jatkossa kokonaan?

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyä tarvitaan länsimaissa pian. Sillä olisi merkittävä vaikutus myös Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy. Voisimme laajentaa vehnän viljelyaluettamme kevätkuivilta Lounais-Suomen mailta nykyistä pohjoisemmaksi, vähintään taatun kosteaa Keski-Suomea ja ylemmäksikin.

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 4.7.2023

Meillä edelleen järjestys: viljele ja varjele

Kiistely maa- ja metsäalueiden suojelusta jatkuu. Metsäojia haluttaisiin tukkia. Jo ojitettuja soita haluttaisiin ennallistaa. Ikääntyneiden puiden hakkuita haluttaisiin rajoittaa. 

Maa-alueiden suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kannan tiedämme olevan koko maan tasolla hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä kokous pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Metsistämme olemme suojelleet keskimääräistä hieman vähemmän, vain 13,5 prosenttia. Suojelumme lienee hivenen painottunut Lapin tuntureihin, ei niinkään eteläisempään metsäluontoon. 

Aichin sopimus uusittiin 2022. Pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme näissä metsissä tehokkaasti puuta.

Suomaata meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Suojelualueilla on nyt soita 1,2 miljoonaa hehtaaria eli 13,8 prosenttia. Suojelu tulee soillakin laajenemaan Montrealin mukaan.  Meille jää silti viljelyyn edelleen 70 prosenttia soistamme eli 6,1 miljoonaa hehtaaria. Tänään meillä on esimerkiksi suopeltoja vain luokkaa 0,25 miljoonaa hehtaaria.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele. Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 prosenttia), Suomessa sekä metsä- että suomaalla.

Suhde 70/30 takaa luonnon moninaisuuden säilymisen. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

Veli Pohjonen

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 4.7.2023