Miksi hiilidioksidin päästöjä ei saada kuriin?

Kasvihuoneilmiöstä esitti ensimmäisenä huippupoliitikkona huolensa YK:n pääsihteeri U Thant, vuoden 1970 ympäristöraportissaan. Kesti silti 20 vuotta ennen kuin jäsenmaat ottivat hänen huoleensa kantaa. Se tapahtui Genevessä 1990, jossa 18 etulinjan länsimaata antoi julistuksen: "Hiilidioksidin päästöt on saatava joko pysähtymään tai putoamaan". Allekirjoittajia olivat muun muassa Kanada, Australia ja Japani sekä sen ajan Euroopan Yhteisö.


Seuraava kannanotto tapahtui jo 1992.  Rion ympäristökokouksessa maailman 37 tärkeimmän teollisuusmaan johtajat sopivat päästöjen rajoittamisesta vuoden 1990 tasoon. Aikaa toimia annettiin vuoteen 2000.

Suomessa Esko Ahon hallitus kirjasi marraskuun 1993 selonteossaan maamme energiapolitiikalle saman tavoitteen: hiilidioksidin päästöjen kasvun on pysähdyttävä 1990-luvun lopulla.

Kioton ilmastokokous 1997 paalutti Rion periaatteet selviksi numeroiksi. Esimerkiksi EU sitoutui alentamaan hiilidioksidin päästöjään kahdeksan prosenttia paaluvuoden 1990 tasosta. Takarajaa venytettiin vuosille 2008–2012, miltä kaudelta lasketaan keskipäästö.

Suurimmalle saastuttajalle, Yhdysvalloille voi laskea kyseenalaiseksi kunniaksi sen, että se ei luvannut Kiotossa mitään. Sittemmin Yhdysvallat on häpeilemättä nostanut päästöjään yksitoista prosenttia.

Alastomin on Kanadan esimerkki. Se lupautui pienentämään hiilidioksidin päästöjään kuudella prosentilla. Toisin on käymässä, sillä Kanadan päästöt ovat kasvaneet jo 35 prosentilla.

Emme ole mekään Suomessa palanneet edes lähelle vuoden 1990 tasoa. Vuonna 2006 ylipäästömme olivat 15 prosenttia.

Miksi hiilidioksidin päästöt eivät länsimaissa pysähdy? Onko se kiinni poliitikoista vai heidän äänestäjistään?

Kansainvälinen neuvottelujärjestelmä joutuu tällä menolla perin outoon valoon. Ilmaston muutoksen merkeissä on järjestetty jo parinkymmenen vuoden ajan toinen toistaan näyttävämpiä kokouksia. Maailman johtajat ovat antaneet päästöjen vähennyksestä toinen toistaan juhlallisempia lupauksia. Päästöt vain nousevat.

Toistaiseksi ilmastonmuutoksen torjunnan saavutukset ovat kulttuurin alalla. Aiheesta on syntynyt pari katastrofielokuvaa, ja siitä on kirjoitettu kirjoja, muun muassa tiedekirjailija Risto Isomäen Finland-palkinnon 2005 ehdokas "Saraswatin hiekkaa".

Maailmanlaajuisesti näyttävin saavutus on Yhdysvaltainen entisen varapresidentti Al Goren  Oscar-palkittu dokumenttielokuva: "Epämiellyttävä totuus". Sitä on Suomessakin ihasteltu.

Tuorein yritys päästöjen rajoittamiseen oli 2017 heinäkuun ensimmäisenä viikonvaihteena järjestetty maailman laajuinen, vuorokauden ajan televisioitu "Eläköön Maa" (Live Earth) -konsertti.  Sen tavoite oli vetää kansalaisten huomio ilmastonmuutokseen. Aloitteen puuhamies oli itse Al Gore.

Kulttuuria ja kansalaisten apua tarvitaan, kun päättäjien saavutukset päästöjen hillitsemiseksi ovat jääneet kehnoiksi. Jospa "Eläköön Maa" -huuto vihdoin herätti suuren yleisön. Sieltä muutoksen pitäisi demokratiassa lähteäkin.

Veli Pohjonen

Ilkka. Mielipide. 25.7.2007.