Happosateiden torjunta oli esimerkki onnistuneesta ilmastokamppailusta

    Ilmakehän ongelmat puhuttivat jo 1980-luvulla. Puhuimme silloin happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden rikkidioksidin päästöistä.

    Euroopassa happamoituneita metsiä tuhoutui silloisessa Itä-Saksassa sekä Tsekkoslovakiassa. Etelätuulet kuljettivat sieltä rikkidioksidin maustamia sateita myös Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta. Ensiksi pelättiin puiden happokuolemaa Salpausselällä.

    Pohjois-Suomea huolestuttava tapaus oli Sallan Rikkilehto. Viiden kilometrin päässä itärajastamme nuorta mäntymetsää näytti kuolleen pystyyn. Mahdollinen yhteys itärajan takaa tulleiden happosateiden ja Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

    Ympäristön suojelun taso oli heikko silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takana oli esimerkki kuinka itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus saattoivat saastuttaa.

    Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä.

    Metsäkuolemien pelättiin leviävän idästä Suomen puolelle. Niinpä Koillis-Lapissa, Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasemalla käynnistettiin perusteellinen ilmaston seuranta. 

    Koillis-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on vain harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saimme hieman yli 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

    Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka, sienitauti jota esiintyy silloin tällöin nuorissa männiköissä.

    2020-luvulla Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta. Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Entisen rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun. 

    Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

    Niin Suomen kuin koko Euroopan tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30-40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Ilmastokamppailun varhaisen vaiheen me voitimme.

    Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta torjumisesta. Happosateiden torjunta opetti, että tulosta syntyy kun on intoa, on kuntoa, ja toimeen tartutaan.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 24.9.2024.

Paluu metsiä hoitavaan pystykarsintaan

    Kasvatusmetsien, etenkin suorarunkoisten männiköiden pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi ehkä vasta seuraava sukupolvi, parinkymmenen tai jopa vasta 50 vuoden päästä.

    Metsätilojamme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella korotettua hintaa laadukkaammasta tukkipuusta.

    1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea, kun risteilee maaseutumaanteillä.

    Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä, ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

    Vaikka metsänhoidollinen pystykarsinta on meillä lähes hiipunut, sitä jatketaan edelleen esimerkiksi metsämaa Japanissa. Tropiikissa metsänviljelyssä suositaan puolestaan puita, esimerkiksi tiettyjä eukalyptuksen lajeja, jotka karsiutuvat luontaisesti samalla vauhdilla kuin ne kasvavat vuosittain pituutta.

    Meillä perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa tänään uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna.

    Kun metsässään pistäytyy kuntokävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa. Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

    Kuntoilukarsija voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

    Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

    Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden.

    Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee. Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta.

    Ehkä pian koittaa uusi aika pystykarsinnalle. Oksattomampaa tukkia varmaan arvostetaan tulevaisuudessa. Luonnonmetsien ennallistamisen kaudella viljelymetsien odotetaan kasvavan mahdollisimman laadukasta puuta.

    Metsänhoidollinen pystykarsinta sopisi metsätilallisille myös kuntourheilun kannalta. Ennalta laskematon pystykarsinnan etu voi tulla huomisen palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 25.9.2024

Takaisin vaurauden tielle

    Jo 1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti kansantalouden vaurausoppinsa. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja etenee sen jalostamisena myyntituotteiksi.

    Ketjun alkupäässä on auringon valo sekä metsäpuiden ja muun vihreän biomassan fotosynteesi. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

    Osana oppiaan Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa tulisi vapauttaa Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä suomalaiseksi vientituotteeksi.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Viennissä sahatavara ohitti tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut veivät meidät vaurauden tielle, ne nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

    1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli länsimainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä pystyy mittaamaan, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavaa ovat esimerkiksi kulutus ylipäänsä ja etenkin energian käyttö.

    Kaupan ja kulutuksen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaman työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

    Kasvutalous sai voimansa silloisesta halvasta öljystä. Se vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Maapallon öljyvarojen hupenemista ei silloin pelätty, ja öljyn hintakin povattiin vakaaksi.

    Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi länsimaiden kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa entistä enemmän velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. Maailmanlaajuisesti on edelleen hieman mysteeri, mistä velkaraha on todella peräisin. Ei sen luulisi ainakaan auringonsäteilystä lähtevän.

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on huolestuttavampaa kuin rikkaiden länsimaiden.

    Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuttaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi?

    Miten pääsisimme takaisin vaurauden tielle? Antti Chydeniuksen kansantalouden oppia tulisi harkita uudelleen, paitsi Suomessa ja muissa länsimaissa, niin myös köyhtyvissä kehitysmaissa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 26.9.2024

Energiapuuviljelmät - tulevaisuuden metsätaloutta

    Energiapuuviljely kehitettiin metsäpuiden lyhytkiertoviljelystä 1970-luvun loppupuoliskolla. Lupaavimmat tulokset on suomalaisissa kokeissa saatu nopeakasvuisilla pajuilla. Näitä, ns. energiapajuja on tuotu maahamme Tanskasta, Unkarista ja Neuvostoliitosta. Nopeakasvuisia pajuja on löytynyt myös kotimaasta, mm. Oulusta.

    Energiapajuviljelmää kasvatetaan joko yhden vuoden kierrolla, jos verso ei kestä paikkakunnan talvea, tai 2-5 vuoden kierrolla jos verso on talvenkestävä. Tehokkain energian sidonta on saatu maassamme yksivuotisella kierrolla.

    Riittävän tiheällä, 30 versoa neliömetrillä kasvavalla, vuosittain leikattavalla energiapajukolla päästään 10–20 tonnin vuotuiseen kuiva-ainesatoon.

    Energiapajuviljelmän perustaminen vaatii maaperältä riittävästi kosteutta. Pistokkaiden juurtuminen onnistuu parhaiten turvemailla. Niiden lisäksi sopivia viljelysalueita olisivat Perämeren rannikkovyöhyke sekä Savon ja Kainuun hikevät hietamaat.

    Energiapuuviljelmien tutkimuksessa on kaksi avainkohtaa: tuottavuus ja huokeus. Voidaanko jo nyt satoisasta villipajusta jalostaa vielä tuottoisampia lajikkeita niin kuin muillakin viljelyskasveilla? Voidaanko biopolttoainetta tuottaa viljelemällä puoleen hintaan tai kolmannekseen siitä, mitä saman raaka-aineen keräily luonnosta tulisi maksamaan.

    Energiapajun viljely käynnistyy maassamme pistokasviljelynä; siemenpistokkaita tarvitaan runsaasti. Mietintönsä jättänyt energiametsätoimikunta ehdottaa, että energiapuuviljelmiä perustettaisiin vuoteen 2000 mennessä koko maahan yhteensä 550 000 hehtaaria.

VELI POHJONEN

Kannuksen tutkimusapäivä. 15.4.1980. Lyhennelmä esitelmästä.

Pellolla viljelty paju olisi edullisinta energiapuuta

    Metsästä keräämäämme energiapuuta on tyypillisesti rungoltaan ohut riuku, mikä ei ole vielä kasvanut paperipuun kokoon. Tällainen energiapuu oksineen on ensiharvennuksen pienpuuta. Sitä maassamme riittää. 

    Turpeen polton poistumisen myötä energiapuun kysyntä on nousussa. Energiapuun (kokopuuna lasketun) keskimääräinen hankintahinta oli 2010-luvulla noin 20 euroa kiintokuutiolta. Sen jälkeen hinta alkoi nousta. Se oli kohonnut jo yli 40 euron vuoden 2024 kolmannella neljänneksellä.

    Hankintahinta kertoo tienvarsihinnan, kun puu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana ja lopulta tienvarteen keräämänä, myyntiin tarkoitettuna runko- tai oksakasana.

    Energiapuun hankintahinnassa on hienoinen mysteeri. Osan 40 eurosta pitäisi olla tuloa metsäänsä kasvattavalle, ja osan konemiehen palkkaa energiapuun korjuusta ja kuljetuksesta tien varteen.

    Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 energiapuun tulojen ja menojen merkillisen suhteen. Tyveltään kuusisenttisenä, oksineen kerättynä, energiapuun korjuu tien varteen maksoi silloisin raskain konein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta.

    Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, talouslaskijaa tuotanto epäilyttää. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn aiheuttamista tappioista on selvitty valtion maksamin tukiaisin.

    Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus (VTT) selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että energiapuut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi. Menetelmä on muunnelma puimurilla toteutetusta peltoviljelystä.

    Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta. Menetelmä oli osa myös suomalaista Metsäntutkimuslaitoksen PERA-projektia (Puu Energian Raaka-Aineena) 1980-luvulla.

    Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa VTT:n laskennassa kymmeneen euroon. Myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi siis nykyhinnoin selvää nettotuloa.

    Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Myös lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

    Läpi kulttuurimme historian olemme taloudessamme pyrkineet keräilystä viljelyyn. Entisaikaan viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon.

    Karjan rehuheinä niitettiin soilta tai puronvarsista. Heinä kannettiin ensin kesällä niittylatoihin ja ajettiin myöhemmin talvella hevosilla navettaan. Nyt heinää tehoviljellään pelloilla. Se korjataan traktorilla valkoisiin muovipaaleihin ja ajetaan myöhemmin lehmille.

    Kulttuurimme historiasta on syytä ottaa oppia. Energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn. Siihen energiahakkeen nouseva hintakin kannustaa.

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 3.1.2025

Metsistä on kohuttu ennen tätä vuottakin

    Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

    Kohu kiihtyi ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavimman uutisen saimme alkuvuodesta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, missä metsämme leimattiin jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Lausunto oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 senaattimme saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi metsän hävitykseksi myös oman metsän kaskeamisen. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen metsässä ja kulovalkeat.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

    Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi kestävyyden tilaan.

    Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuloksekas. Tänään olemme olleet jo yli puoli vuosisataa kestävän metsätalouden tiellä.

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvu ei sitä enää korvaa.

    Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua herättänyt.  

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

    Ruotsissa vastaavaa kohua ei ole. Siellä metsät ovat mitatusti hiilen nielu, maaperätutkijoiden vahvistamana.

    Tämän hetken arvio Suomen metsien koko hiilinielun romahtamisesta ei taida ollakaan tiedon asia vaan uskon asia.

    Voisimme ottaa oppia niin 1800-luvulla alkaneesta metsänhoidon historiasta kuin Ruotsin hiililaskennasta. Pääsisimme eroon metsiemme pahiskohusta.

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 13.2.2025.

Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös

    Polttoturpeen kausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja syntyneen öljykriisin jälkeen lukema nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Alkuetappi saavutettiin 1985, nostettu etappi 1994. 

    Kotimaiseen turpeeseen perustuva energian huoltovarmuuden tavoite saavutettiin. Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme, aina napapiirin tasolle.

    Huipulleen polttoturve pääsi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Saimme parhaimmillaan siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Geologian tutkimuskeskuksen laskelmat vuodelta 2009 kertoivat että suomme kasvavat keskimäärin turvetta kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö. Pohdinta turpeen uusiutuvuudesta eteni Eduskuntaan. Se kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvetta ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti on taas vastaavasti päättänyt, että turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää biopolttoaineena.

    Polttoturve oli sampo Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on nimittäin kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Kun korvaamme turvevoiman esimerkiksi ydinvoimalla, tuomme kallista uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja vain kypsytetään kotimaassa.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelka oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkamme on kasvanut kolminkertaiseksi. Turpeen energian huippuvuosi oli 2007. Turve on laskenut siitä jo neljännekseen.

    Ilmastosyistä olemme nyt paketoimassa polttoturpeen. Kotimaisesta turpeesta luopuminen kuitenkin arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Velkaantuva kansantaloutemme kaipaa nyt jotain samanlaista nousukautta minkä saimme kokea polttoturpeen kaudella. Turvetalouden pysäyttäminen oli merkillinen päätös.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Vieraskolumni. 5.2.2025.

Onkohan metsien romahduskohu tiedon asia vai uskon asia?

    Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Juuri ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

    Kohu on kiihtynyt ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavin uutinen lienee alkuvuodelta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja sitä seuraavasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, mikä leimasi metsämme jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Von Bergin kertomus oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Evolla aloitettiin metsänhoitajien koulutus saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 Suomen senaatti saneli meille lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi oman metsän kaskeamisen hävitykseksi. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen ja kulovalkeat. Aluksi von Bergin neuvojen noudattamista ei pystynyt metsälakikaan kannustamaan. Muutos alkoi vähitellen, kun yksityispuulle syntyivät markkinat vuosisadan vaihteessa.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

    Mitä tapahtui perhemetsille? Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

    Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuiki tuloksekas, yli vapaaherra von Bergin odotusten. Tänään olemme olleet jo puoli vuosisataa puun kestävän metsätalouden tiellä.

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvukaan ei sitä enää korvaa.

    Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Aikasarjan mittaus on niin tarkka, että aikasarja ei ole koskaan kohua nostanut.  

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

    Niinpä tämän hetken arvio metsiemme koko hiilinielun romahtamisesta ei olekaan tiedon asia vaan uskon asia.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Mielipide. 31.1.2025

Puupelletistä oli määrä kehittää vientituote

    Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti lähti nousuun Suomessa vuosituhannen vaihteessa. Siitä haluttiin kansantalouteemme yhtäältä huoltovarmuuden osasta, toisaalta uutta vientituotetta.

    Puupelletti on keksintönä jo hivenen vanhempi. Keksinnön isä on saksalaisperäinen keksijä Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

    Metsäntutkija Kalevi Karsisto ymmärsi pelletin merkityksen ja hänen toimestaan Woodexin lisenssi hankittiin Suomeen 1979. Ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

    Puupelletillä on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Kotimaisella puupelletillä voi korvata ulkomaista maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Lämpöjyväsen varastointi siiloissa on yhtä helppoa kuin ruokajyväsemme, viljan varastointi.

    Pellettivoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Pellettivoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

    Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Pelletti on myös vientituote. Pellettiä rahdataan jo laivoilla esimerkiksi Amerikan ja Euroopan välillä. Pelletistä kaavailtiin Suomen metsätalouden vientituotetta hieman taannoisen tervan tapaan.

    Pelletin vuosivienti saavutti huippunsa  227 000 tonnia  vuonna 2008. Sen jälkeen vienti alkoi jostain syystä hiipumaan. Vuonna 2023 vienti oli vain 1000 tonnia. 

    Pelletin raaka-ainetta meillä riittäisi. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

    Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin erikoinen vihreän siirtymän koulukunta. Se haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

    Nopein pelletin vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kierrolla kasvatetusta viljelypajusta. Pajukko puidaan kasvukauden ulkopuolella. Nykypuimuri jauhaa biomassan tasalaatuiseksi täsmähakkeeksi. Se voidaan erityiskonein puristaa välittömästi pikapelletiksi.

    Kuivatusta lämpöjyväsestämme, puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi maailman levottomassa nykytilanteessa unohtaa. Samalla pelletti loisi sekä uusia tuotantomahdollisuuksia hiipuville maatiloillemme että uutta kotimaista tuloa velkaantuvaan kansantalouteemme.

    Hiipunut vienti tulisi saattaa uuteen nousuun. Puupelletistä kannattaisi kehittää uuden neljännesvuosisadan kansantaloutemme sampo, muinaisen tervan tapaan. 

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 14.1.2025

Polttoturpeen jälkeen energiapajua - Polttoturvesoiden jälkihoitoa tutkitaan

Johdanto   

 Nykyisen turveaikakautemme synty ajoittuu vuoteen 1968, kun VAPO aloitti laajaa turpeennostoa enteilevät suotutkimuksensa. Eduskunta asetti VAPOlle ensimmäisen turpeennoston tavoitteen vuonna 1971, mutta varsinainen sysäys saatiin vasta öljykriisistä: vuositavoitekin oitis kaksinkertaistettiin (1974), 20 miljoonaan turvekuutiometriin.

    Energiataloudessa suuri muutos näyttää kuitenkin vievän aikansa, 10-20 vuotta, sillä vasta pari, kolme vuotta sitten turvetuotanto kääntyi selvästi aiempaa jyrkempään nousuun. Kesällä 1980 kahdenkymmenen miljoonan kuutiometrin vuositavoitteesta saavutettiin jo puolet.

    Sadekesän 1981 aikana turpeennoston tuotantokäyrän oli vuoro sahata alaspäin, mutta uusien alueiden inventointi ja kunnostus jatkuivat hellittämättä. Turvetalous on edelleen maamme nopeimmin paisuva teollisuuden ala.

    Turvekausi tulee kuitenkin jäämään vuosien saatossa historiaamme välivaiheeksi; turve kun ei kuulu uudistuviin energiavaroihimme. Se uudistuu aivan liian hitaasti. Jo 2000-luvulla turvetuotantomme ennustetaan kääntyvän laskuun. Mitä teemme turvesoille noston loputtua? Mitä käytämme turpeen jälkeen raaka-aineena lämpövoimalassa, pellettitehtaassa tai metanolilaitoksessa?

    Sellaisten pitkäikäisten teollisuuslaitosten suunnittelussa on heti alunalkaen varauduttava turveraaka-aineen ehtymiseen ja sen korvaamiseen puulla (hakkeella). Energiavirta suolta jalostukseen ei saisi katketa.

Uusi maareservi syntyy

    Turvetuotanto luo jo parhaillaan syrjäseuduillemme uutta maareserviä: loppuun jyrsittyjä suonpohjia. Nykyisillä menetelmillä turvetta nostetaan yhdellä suolla 15-20 vuotta, mutta suonpohjan epätasaisuus ja kivennäismaan lähellä olevat irtokivet haittaavat nostokoneiden toimintaa, ja erottavat näin suosta nostokelvottomia laiteita ja saarekkeita turvetyömaan ollessa vielä parhaimmillaan.

    Tällaisia turvetuotannon hylkylaikkuja soiltamme löytyy tänään jo yhteensä noin 100 hehtaaria, Pohjois-Suomestakin kolmelta suolta: Limingan Hirvinevalta, Rantsilan Palonevalta ja Haapaveden Piipsannevalta. Vuoteen 2000 mennessä hylkylaikkujen ja jo kokonaan nostosta poistuneiden suonpohjien pinta-alan lasketaan nousevan maassamme välille 50 000 - 100 000 hehtaaria.

Rikkaruohoton uudisraivio

    Kun turpeen kuljetustraktorit ajavat viimeisen polttoturvekuormansa suolta, ne jättävät jälkeensä mustan, tasaisen, kannottoman ja kivettömän maan; työmaan teihin verrattuna maanpinta on pudonnut pari metriä. Jyrsinturvekoneet eivät voi kuitenkaan kaapia maanpintaa täysin paljaaksi, vaan kivennäismaan päälle jää pisimmälle maatunutta pohjaturvetta runsas kyntökerros: vähintään  30-50 cm. Mikä on tällaisen maapohjan arvo kasvien kasvualustana?

    Muihin viljelysmaihin verrattuna suonpohjalla on eräs merkittävä etu. Se on kasvulaustana steriili. Siinä ei ole rikkaruohoja, ei tauteja, eikä tuholaisia. Tämä etu kyllä häviää muutaman vuoden kuluessa jos suonpohja hylätään. Rikkaruohot leviävät tuulen mukana nopeasti paikalle.

    Turpeen typpipitoisuus on parhaiden polttoturvesoiden pohjalla yli 2 prosenttia kuiva-aineesta. Kyntökerroksesta löytyy piileviä typpivaroja yli 10 000 kg/ha kuitenkin piileviä siksi, että orgaanisesti sitoutunut typpi on saatava irtoamaan turpeesta ennenkuin kasvit voivat käyttää sitä.

    Fosfori-, kalium- ja hivenravinnepitoisuuksiltaan pohjaturve on köyhää. Kalkki taas käyttäytyy varsinkin Pohjanmaan aapasoissa siten, että se rikastuu pohjaturpeeseen. Kun rahkanevan pinnalla pH voi olla luonnontilassa 3,5 samanlaisen suon pohjalla on mitattu jyrsinturvetuotannon jälkeen pH-arvoja yli 5.

    Soiden uudisraivausmenetelmänä turvetuotanto on ylivoimainen vanhoihin menetelmiin verrattuna. Huolehtimalla veto-, piiri- ja sarkaojien kunnosta, sekä viljeltävän kasvin lannoitustarpeesta, tasainen ja rikkaruohoton suonpohja on turvetuotannon loputtua heti valmis viljelyyn. Tällaisen raivion on havaittu soveltuvan niin ohralle kuin timoteillekin. Metsäntutkimuslaitos on valinnut koekasviksi energiapajun.

Energiapaju

    Energiapajun viljelyn syntysanat Suomessa lienee lausunut Daniel Lithander, joka julisti Turun Akatemiasta 7. heinäkuuta 1753: "Kuinka helposti vain piiliä ja pajua viisaasti istuttamalla saataisikaan miltei kaikki se polttoaine, mikä tarvitaan".

    Tuo silloinen julistus ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Lukuunottamatta paria epäonnistunutta yritystä käynnistää pajunviljely koriteollisuudelle maassamme, paju on pysynyt maamiehen vihollisena, kesyttömänä ojapensaana, joka ei uuvu kuokkaan, viikatteeseen, niittokoneeseen eikä juuri vesakkomyrkkyynkään.

    Nyt Lithanderin ennustuksen voimaa tutkitaan: energiapajututkimus on osa Metsäntutkimuslaitoksessa käynnistettyä energiametsäprojektia. Eri puolille maata perustetuissa kenttäkokeissa pajun kesytöntä kasvuvoimaa käännetään eduksi.

    Pajun viljelyä energiaraaka-aineeksi on kehitetty nykyisessä muodossaan 1970-luvun puolivälistä lähtien. Puolenkymmenen vuoden kenttäkokeiden jälkeen viljelymenetelmät on saatu hallintaan, ja käytännön viljelmiä on ruvettu perustamaan muun muassa vanhoille polttoturvesoille.

Ilmasto suosii

    Energiapaju viljellään keväällä, normaaliin kylvöntekoaikaan, tasaiselle maalle riveihin hieman perunan tapaan. Siemenenä käytetään pistokkaita: lyijykynän mittaisiksi katkottuja pajunvesan pätkiä.

    Pistokkaat juurtuvat parhaiten turvemaassa, joka säilyttää ihanteellisen kosteutensa pitkienkin poutakausien yli. Ojituksen vetäessä ei liiallisesta märkyydestä ole sadekesän sattuessakaan pelkoa. Sitäpaitsi paju kestää puulajeista parhaiten tulvaa.

    Energiapajun viljely soveltuu humidiin ilmastoomme, säihin jotka synnyttivät myös polttoturvesuot. Lyhyt kasvukausi käytetään tehokkaasti hyväksi, sillä parhaiden pajulajikkeiden versot venyvät pituutta aina syys-lokakuun vaihteeseen saakka. Loppukesän hallatkaan eivät tyystin turmele satoa, vaan voivat vain lopettaa pituuskasvun ennen aikojaan. Suomessa, nimenomaan Suo-Suomessa on pajunviljelyilmasto.

Kokeita viidellä suolla

    Energiapajun viljelytutkimukset vanhoilla polttoturvesuonpohjilla aloitettiin keväällä 1979 Haapaveden Piipsannevalla. Keväällä 1980 kokeet laajenivat Rantsilan Palonevalle, Tohmajärven Valkeasuolle ja Katinhännän suolle Vihtiin. Keväällä 1981 oli vuorossa Limingan Hirvineva.

    Yhteensä polttoturvesuonpohjilla kasvaa energiapajua nyt runsaan 10 hehtaarin alueella.

    Kokeiden ensimmäiset tavoitteet olivat puhtaasti biologiset: mikä on suonpohjalle sopiva pajulaji? Miten sitä lannoitetaan? Montako vuotta on sopiva kiertoaika?

    Toistaiseksi parhaaksi suonpohjan energiapajuksi on osoittautunut Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kokoelmista löytynyt ulkomainen paju (Salix dasyclados), jota myös vannepajuksi kutsutaan. Se kestää talvea muita ulkomaisia energiapajuja paremmin ja on verrattomasti nopeakasvuisempi kuin kotimaiset pajumme.

    Lannoitustutkimuksissa on jo näytetty toteen, että ilman lannoitusta ei energiapajukaan kasva. Suonpohjillakin on voimassa vanha pääsääntö: kasvualustaan on palautettava ravinteita vähintään saman verran kuin mitä sadon mukana viedään pois. Lannoitteina tutkitaan paitsi normaaleja kaupallisia lannoitteita myös puun ja turpeen tuhkaa. Tuhkalannoituksen avulla tavoitellaan myös turpeen luontaisen typen irroittamista maahiukkasista juurten ulottuville.

Viljelytekniikka: yhteiset koneet, eriaikaiset työhuiput

    Polttoturvesuo vapautuu turpeennostosta vähitellen. Turvetyömaalla olisi mahdollista viljellä jo nostosta poistuneita lohkoja energiapajulle käyttämällä peruskoneina samoja koneita kuin turpeen nostossakin. Tämä käyneekin päinsä, koska suomalainen turvetyömaa pyörii paljolti tavallisen maataloustraktorin voimin.

    Metsäntutkimuslaitoksessa on jo kehitetty esimerkiksi turvetyömaalla toimivaan traktoriin liitettävä pajupistokkaiden istutuskone, jolla viljeltiin Limingan Hirvinevalla noin 2 hehtaaria keväällä 1981.

    Vaikka käytetään yhteisiä peruskoneita, työhuiput voidaan lomittaa. Esimerkiksi sadepäivinä kun turpeen nosto ei käy päinsä, hoidetaan energiapajun viljelyyn liittyviä töitä, kuten istutusta, lannoitusta ja syksyllä sadonkorjuuta. Työläin vaihe, sadonkorjuu ajoittuu itse asiassa niin myöhään syksyyn, lokakuuhun, että turvetyömaa silloin jo tavallisesti hiljenee.

    Tuottamalla energiapuuta vanhalla polttoturvesuonpohjalla voitaisiin näin jatkaa turvetyöntekijöiden syksyistä työrupeamaa, eikä suo hiljenisi vielä sittenkään kun turpeennosto olisi auttamattomasti lopussa.

    Itse energiapuun korjuun koneellistaminen tullee olemaan turvesuon pohjalla huomattavasti helpompaa kuin hakepuun korjaaminen tänään joutomaiden puskikoista, onhan suonpohja olemukseltaan konemiehen ihanne: tasainen, kivetön maa, jota halkovat pitkät, suorat sarat.

Veli Pohjonen

Esitelmä. Tiedotustilaisuus Rantsilan Palonevalla 17.8.1981

Kahdensuuntainen hiilipörssi edelleen hakusalla

    Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee koko ajan. Päivittäinen mittaus alkoi maaliskuussa 1958, Mauna Loan vuorella Havaijilla. Pitoisuus oli 316 miljoonasosaa. Helmikuun alussa pitoisuus oli 427 miljoonasosaa eli 35 prosenttia korkeampi.

    Hiilidioksidin nousun pysäyttämiseksi ideoitiin jo yli 20 vuotta sitten hiilikauppa, aluksi hiilidioksidin päästöpörssinä. Se on toiminut EU:ssa jo vuodesta 2004. Mitään päästöpörssin vaikutusta ilmakehän hiilioksidiin ei ole kuitenkaan havaittavissa.

    Ilmaston avuksi tarvitaan myös nieluihin ulottuva hiilikauppa. Näyttävimmin sitä ajoi Suomessa pääministeri Juha Sipilä vuonna 2018. Hän järjesti ilmastonmuutoksen keskusteluseminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

    Kahden suunnan hiilikaupassa on kyse markkinoista yhtäältä taivaalle menevälle päästöhiilelle ja toisaalta taivaalta tulevalle nieluhiilelle.

    Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksavat jo taivaalle menevistä hiilen virroistaan, hiilidioksidin päästöpörssissä. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville ehdotettiin maksettavaksi korvausta, samalla hinnoituksella mikä päästöpörssissä on. Esimerkiksi metsätilallisille maksettaisiin heidän puustoon tulevista hiilen nieluvirroista.

    Metsiin tulevien hiilen nieluvirtojen osalta korvaavaa maksatusta ei ole kuitenkaan onnistuttu käynnistämään. Maanpäällisen puuston osalta hiilen sitoutuminen olisi ollut selvä. Kiistelyyn joutuivat metsiemme maaperän hiilivirrat. Kiistely on jatkunut jo vuosia.

    Ilmastopaneelimme ja Luke julkaisivat alkuvuodesta 2025 viimeisimmän kohu-uutisen. Sen mukaan metsiemme yhteenlaskettu hiilivirta (puusto ja maaperä) olisikin kääntynyt positiivisesta negatiiviseksi.

    Tämän tiedon mukaan Suomen metsät kokonaisuudessaan päästävät hiilidioksidia. Tuskin yksikään metsätilallinen haluaa mukaan tällaiseen hiilipörssiin.

    Kohua on herättänyt erityisesti se, että Ruotsi raportoi aivan päinvastaista. Heidän metsissään hiilivirta on kokonaisuudessaan positiivinen.

    Ruotsin metsät nielevät hiiltä muhkeasti. Jokohan Ruotsi on valmis kahden suunnan hiilikauppaan?

    Meillä ilmastokamppailun osaamisaluetta olisivat puustoisat metsämme, niiden puukuutiot ja niiden vuotuinen hehtaarikasvu. Osaamme jo laskea metsätilojemme puustosta hiilen nieluvarastot ja nieluvirrat. Kiitos tästä kuuluu Metsäntutkimuslaitoksen 1921 aloittamalle Valtakunnan Metsien Inventoinnille ja metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaiselle työlle.

    Meidän tulisi pikaisesti käynnistää metsiemme maaperän hiilivarantojen mittaus puuston mittausten tapaan. Kyseessä on kuitenkin ajallisesti niin mittava operaatio, että alkuvaiheessa metsien maaperä olisi luontevin jättää pois kahden suuntaisesta hiilikaupasta.

    Nykyisen, metsien maaperän hiilinielujen kohukiistelyn jatkuessa metsätilojen osallistumista hiilikauppaan on turha odottaa. 

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 6.3.2025

Kuituhampussa on mahdollisuuksia

    Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maatilat.

    Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

    Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

    Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männyn ja kuusen rungosta?

    Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

    Kuitua saa myös biomaataloudesta. 2020-luvun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

    Yksivuotisena biomassakasvina kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tapaa pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia, normaalisti tuleentua ja tuottaa siementä siellä.

    Pohjois-Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

    Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun sisäinen kello menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

    Luontaisesti sisäisen kellon häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä. Kuituhampun siementä, esimerkiksi lajiketta Tiborszallasi saamme tänään muun muassa Unkarista.

    Kuituhamppu on sopeutunut myös pohjoiseen talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuitu- ja muulle bioteollisuudelle.

    Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen pohjaavassa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

    Pohjoisessa kasvukaudessa kuituhamppu kasvattaa yli kaksimetrisen kuituvarren. Näyttävimmät kesän 2021 napapiirin tason viljelmät olivat Kuusamon Vasaraperällä ja Pellon Turtolassa.

    Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

    Kuituhampun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

    Kuituhamppu monipuolistaa pohjoista maatalouttamme, ja biotaloutta ylipäänsä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 6.7.2022.

Hakepaju uusiutuu nopeasti

    EU:ssa on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden uusi koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi, jopa haitalliseksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

    Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

    Koulukuntien väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita on tulossa pitkän kierron puulle. Meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuiden lisäksi lyhyen kierron lehtipuiden viljelyä.

    Lyhytkiertoviljelyn hakepaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa. Kasvusto puidaan hakkeeksi 2-5 vuoden välein.

    Hakepajun viljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Puun riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän energiapajun haketta.

    Peltoa 1970-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vielä vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

    Hakepajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Näyttävät maatilatason viljelmät olivat Lounais-Suomessa, silloisen Pohjan pitäjän peltomailla.

    Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, jopa hömppäheinän pelloiksi vitsailluiksi takamaiksi. 

    Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Niitä on vapautumassa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

    Suoperäisten maiden pajun viljelystä on näyttöä aina Haapaveden Piipsannevaa ja Limingan Hirvinevaa myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talven kestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon jättömaille.

    Suopohjien energiapajukoilla on lisäetunsa. Yksi EU:n koulukunnista nimittäin karsastaa  nopeasti kasvavaa bioenergiaa silloin kun se kilpailee peltojen ruoan tuotannon kanssa. Pääosa turvesoitamme on mikroilmastoltaan liian karuja ruokavilja vehnälle. Kilpailua ruokamaasta ei suopohjillamme pitäisi aivan lähivuosina tulla.

    Nopeasti uusiutuvan lyhytkiertopajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

VELI POHJONEN

Kaleva. Mielipide. 22.9.2022

Kannoissa piilee mittavasti lisää bioenergiaa

    Metsiemme kantoja väännettiin taannoin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi maatilojen pirtteihin.

    Kantojen vääntö oli mielessä metsäojituksen nestorilla, haapavetisellä professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui 1972 Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon. Huikari esitteli vieraille kehittämänsä ojikkojen uuden metsänviljelyn, missä hyvin kasvaneesta puustosta korjataan myös kannot. Huikari laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisän puubiomassan tuotokseen.

    Selluteollisuus kiinnostui heti. Joutseno Pulp rakensi 1973 kantojen murskausaseman, josta tehdas saisi sellun lisäraaka-ainetta. Sellun menekki oli silloin maailmalla nousussa. Puun riittävyys huoletti, hieman nykyhetken mukaan.

    Kun tehdaspäähän tuli kysyntää, metsäpää toimi nopeasti. Tervolan keksijä Kyösti Pallari patentoi 1974 kaivinkoneen puomiin kiinnitettävän, kantoja halkovan kouran. Kantoja ei tarvinnut enää ihmisvoimin maasta vääntää. Pallarin kantoharvesterista tuli myöhemmin kantotyömaiden peruskone.

    Keksinnöstä käytäntöön kestää usein yhden sukupolven verran, niin tässäkin. Kantojen korjuu ei vielä viime vuosisadan puolella käynnistynyt.

    Kantohakkeen kausi alkoi vuonna 2000. UPM-Kymmene nosti ensimmäiset 5000 kiintokuutiota. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

    Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen hyötykäyttö nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä on talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Nyt energiataloutemme etsii jotain vastaavaa.

    Vuonna 2013 kantohaketta paloi ennätysmääränsä 1,2 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Sen jälkeen kantoenergia notkahti halvan ulkomaan energian myötä. Vuonna 2021 kantojen käyttö oli enää 0,3 miljoonaa kuutiota.

    Kantojen nosto sopii parhaiten kuusen metsäviljelmille, kangasmaille. Kun avohakkuussa korjaa tukkien, latvusten ja oksien lisäksi myös kannot, maa puhdistuu juurikäävästä eli maannousemasta. Siivottuun ja muokattuun maahan voi istuttaa välittömästi uudet, nopeakasvuiseksi jalostetut kuusentaimet.

    Kannottomalla ja oksattomalla metsäkentällä taimikon varhaishoito on palkitsevinta. Kuusen taimet eivät enää juro, syntyy unelmataimikko, ja ensimmäiseen harvennushakkuuseen pääsee ennätyksellisen nopeasti.

    Ukrainan kriisi käänsi maailman energiapolitiikan päälaelleen. Kannoissa piilee mittavasti biomassaa. Kantojen uusiutuvaa energiaa ei tulisi unohtaa. Professori Huikarin opit metsän biomassan lisätuotannosta olisivat nyt valmiit käytäntöön.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 29.9.2022.

Metsätaloutemme todellinen runko on eettinen kestävyys

    Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Avohakkuita kauhistellaan, ja Ikääntyvien metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa.

    Metsäojitus, jota kutsuttiin aikoinaan metsänparannukseksi, haluttaisiin kääntää soiden ennallistamiseksi, eräänlaiseksi vesittämiseksi. Käsitteet suojelu ja ennallistaminen taitavat mennä suolla sekaisin.

    Metsien ja soiden suojelussa on kyse luonnon eläin- ja kasvilajien monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Vielä 1970-luvulla prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä viisitoista.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK-kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

    Sovitulla suojelun tavoitteella on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä metsiä ei ole tarve ennallistaa.

    Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä soita ei ole tarve ennallistaa.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa opetettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteisen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden ehdon silloin, kun ne ottavat huomioon sekä ihmisen että luonnon.

    Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen (70 % osuus), ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä (30 % osuus).

    Eettisen kestävyyden linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

    Eettinen kestävyys metsätaloudessamme tuli esille vuonna 1998. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan silloinen puheenjohtaja Timo Kalli pyysi Joensuun yliopiston tutkijoilta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi.

    Eduskunnalle laadittuun Metsä 2025 -ohjelmaan kirjattiin kolme keskeistä tavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun. Tavoitteet ovat edelleen ajankohtaisia, ja tärkeämpiä vuosi vuodelta kun metsäkiistely kiihtyy.

    Tänään meidän tulisi palata metsäkiistelyn asemesta eettisen kestävyyden linjaan. Se on keskeistä velkaantuvalle kansantaloudellemme uudella vuosisadan neljänneksellä. Se on niin metsätaloutemme kuin koko tuottavan kansantaloutemme todellinen runko.

Veli Pohjonen

Sampo - lehti. Mielipide. 27.2.2025

Polttoturve kehittyi kansantaloutemme sammoksi

    Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (Vapo) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.

    Polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin tuli 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme. Huoltovarmuus saavutettiin.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen ostoa tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista. Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo.

    Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina taakan voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Turpeella ei tätä taakkaa ollut.

    Kun turpeen korvaa muilla energian lajeilla, ulkomailta tuotavan energian määrä kasvaa. Kun korvaamme turvevoiman tuulivoimalla, tuomme ulkomailta enemmän varmuussähköä. Tuontisähköstä saimme 2019 jo kuusi prosenttia koko energiastamme (turpeesta neljä prosenttia)

    Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja kypsytetään kotimaassa.

    Kun korvaamme turpeen metsähakkeella, haketta tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Sitä tuodaan jo nyt. Marraskuussa 2019 hake nousi puuntuontimme ykköseksi.

    Kotimainen hake on silti turpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa. Hakkeen tuotannon varmistaminen odottaa päättäjiltämme tiekarttaa.

    Ilmastosyistä olemme luopumassa polttoturpeesta. Kotimaisuudesta luopuminen arveluttaa. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian kirjoittajan myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 12.3.2020

Älä unohda risupakettia

    Nyt kun maamme hallitus on piirtämässä tiekarttaa, miten vähentää jatkossa fossiilipolttoaineiden käyttöä ja niiden päästöjä, on hyvä tarkastella miten aikaisemmat tiekartat toimivat. Eräs aiheeseen liittyvä on niin sanottu risupaketti.

    Sana risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä siitä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketti koottiin uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

    Risupaketin avulla saatiin viides ydinvoimala (Olkiluoto kolmonen) eduskunnassa lopulta läpi. Kansanedustajathan olivat vuonna 1992 sen yllättäen kaataneet. Risupaketilla ajettiin myöhemmin eteenpäin myös Hanhikiven ydinvoimahanketta Pyhäjoella.

    Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tavoitteita, esimerkiksi sitä kuinka energiapuun määrää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

    Tavoitteet eduskunta naulitsi vasta vuonna 2010, kun EU oli asettanut meille uusiutuvan energian velvoitteen. Vuoteen 2020 mennessä uusiutuvaa piti tuottaa 38 prosenttia energiastamme. Vuonna 2010 Suomen prosentti oli vasta 27.

    Vuonna 2018 uusiutuva energiamme osuus nousi jo 37 prosenttiin. Enää yksi prosenttiyksikkö puuttuu.

    Pääpaino risupaketissa oli nimensä mukaan metsäenergiassa. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nousta vuoden 2020 loppuun mennessä tasolta 7,0 miljoonaa kuutiota tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Miten risupaketin varsinaisen tavoitteen saavuttaminen etenee?

    Metsähakkeen käyttö lisääntyi aina vuoteen 2013, mutta sen jälkeen hakkeen nousu pysähtyi. Vuonna 2018 metsähaketta paloi kahdeksan miljoonaa kuutiota. Tällä kehityskululla risupaketin varsinaista tavoitetta ei tulla saavuttamaan tämän vuoden loppuun mennessä. Tavoitteesta saavutetaan ehkä 60 prosenttia.

    Parin viime vuoden aikana uusiutuvan puuvoiman merkitys on kuitenkin kasvanut. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä ja polttoöljystä halutaan lopultakin eroon. 

    Ajattelu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

    Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytasoon 25 euroon eli 3,5 -kertaiseksi.

    Päästömaksun nousulla on seuraamuksensa. Esimerkiksi pitkään kivihiileen uskoneet voimalat suunnittelevat vakavissaan korvaavansa kivihiilensä joko metsähakkeella tai puupelletillä.

    Risupaketille on vihdoin valoa, mutta paketin seurantaa ei tulisi unohtaa. Myös uudet toimet metsähakkeen käytön lisäämiseksi ovat tarpeen.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 4.2.2020.

Varjele ja viljele, myös biotaloudessa

    Nyt kun Suomea ollaan valjastamassa uuden ajattelun biotalouteen, huoli puun riittävyydestä, metsistä, soista ja ylipäänsä luonnosta on taas kasvanut. Biotalouden metsää on viljeltävä lisää. Miten käy varjelun, minkä verran metsää on suojeltava jatkossa?

    Suojelussa on kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä sukupolvelta toiselle. Haluamme erityisesti, että harvinaiset eläin- ja kasvilajit eivät kuole aikanamme sukupuuttoon.

    Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet, laskeneet ja tietokonein mallittaneet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. Se on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä viisitoista.

    Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin ja valtiosopimuksiin. Painavin niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolla sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi on jo tällä tiellä, mutta hivenen myöhässä. Lisäämme kyllä suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,50 miljoonaa hehtaaria vuonna 2016 ja 4,71 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Suojelun alueissa on mukana metsä- ja kitumaan lisäksi joutomaata ja muuta metsätalousmaata.

    Koko maapinta-alaamme (30,392 milj. ha) kohti laskien vuoden 2016 suojelun prosentti oli 14,8. Vuoden 2019 prosentti on 15,5 %. Tällä vauhdilla saavutamme Aichin 17-tavoitteen 2020-luvun loppupuolella.

    Suojelussamme on kaksi kiusallista painottumaa. Lienemme suojelleet suhteellisesti liikaa Lapin tuntureita ja liian vähän vaikkapa Etelä-Suomen korpisoita. Toinen painottuma koskee maanomistusta. Yli 80 prosenttia luonnonsuojelua on Metsähallituksen mailla, vaikka valtaosa esimerkiksi metsiämme on yksityismailla. Näiden kahden epäsuhdan vuoksi tulemme kiistelemään metsien varjelusta jatkossakin.

    Japanin Aichin sopimuksessa on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 17 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn vielä 83 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,3 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa Aichin mukaan 16,9 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

    Biotalous etenee Suomessa jo vauhdilla. Jotta emme ajautuisi takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, biotalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Aichin prosenttia 17 voisivat tavoitella paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat ja perhemetsät.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 12.1.2020

Olisi taloudellemme kohtuullista päästä eroon metsiemme romahduskohusta

    Kohu metsiemme puustosta, ensin sen riittävyydestä, alkoi kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022.  Kohu kiihtyi ja laajeni ilmastokamppailun myötä.

    Kohun lisäuutisen, vielä kuohuttavamman, saimme alkuvuodesta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyneessä kohussa metsämme leimattiin jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Hänen lausuntonsa oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Lausunto oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 senaattimme määräsi lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan, ei omaan metsäänkään. Metsänhoidon suosituksissa kehotettiin myös hillitsemään karjan laiduntamista metsissä.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin maassamme yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat.

    Maa- ja metsätilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi kestävyyden tilaan.

    Käänne oli 1940-luku. Metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen metsiemme puusto alkoi paisua, tilastollisesti jopa kiihtyen.

    Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuloksekas. Tänään olemme olleet jo yli puoli vuosisataa kestävän metsätalouden tiellä. Suomen metsien puustoa (ja siitä laskettavaa puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua herättänyt.  

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvu ei sitä enää korvaa.

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee pääsyy nykyiseen metsiemme pahiskohuun.

    Ruotsissa vastaavaa kohua ei ole. Siellä maaperätutkijat ovat mittauksin vahvistaneet, että länsinaapurin kasvuisat metsät ovat kokonaisuudessaan hiilen nielu. 

    Tämän hetken arvio Suomen metsien koko hiilinielun romahtamisesta ei taida ollakaan tiedon asia vaan uskon asia.

    Voisimme ottaa oppia niin 1800-luvulla alkaneesta metsänhoidon historiasta kuin länsinaapurin hiililaskennasta. Olisi kansantaloudellemme kohtuullista päästä eroon metsiemme pahiskohusta, vaikkapa siirtymällä Ruotsin malliin.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 14.3.2025.

Metsänviljelyn suuri linja

    Itsenäisen Suomen metsätalous on aina tavoitellut lisää puun kasvua. Kasvun pyöreitä merkkipaaluja on kolme: 50, 100 ja 150 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kyseessä on metsien koko vuosikasvu, runkoina.

    50 miljoonan kuution pohjapaalulla olimme sotien jälkeen. Laskennallisesti tämä tapahtui vuonna 1949. Puustomme ei silloin kummoisesti kasvanut.

    Haapavetinen professori Olavi Huikari opetti, että heikko kasvu johtuu pitkälti kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti Simon kunnan ja Kemin maalaiskunnan väliseltä rajalinjalta mittaamallaan aineistolla, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Järvien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Alkoi metsänparannuksen kausi. Puu alkoi ojikoilla kasvaa, aloimme nousta metsänkasvun pohjapaalulta ylöspäin.

    100 miljoonan kuution paalua aloimme tavoitella 1900-luvun loppupuolella, metsänuudistamisen kaudella. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi niillä siemenillä ja taimilla, mitä alueen siemenpuut antoivat. Laskennallisesti saavutimme satasen paalun vuonna 2008.

    Puuperimältään vakiintuneiden puiden uudistamiseen perustuu myös metsän jatkuva kasvatus. Aiheen nestori, Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori Erkki Lähde on opettanut aihetta etenkin metsän etäomistajille jo vuosikaudet.

    Nykyajan biotalous hamuaa talousmetsistämme biomassaa yhä enemmän. Puun kasvun tähtäimeen on otettu 150 miljoonan kuution paalu. Sen saavuttamiseen eivät metsän parantaminen ja metsän uudistaminen enää riitä. Tarvitsemme etevää metsänviljelyä.

    Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu nousee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisia ja hyvälaatuisia emopuita.

    Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään hieman eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

    Puun kasvu edelleen kohenee, kun viljelyalan ensin muokkaa ja viljelytaimikon sitten perkaa entistä huolellisemmin ja entistä varhaisemmassa vaiheessa.

    Kolmas puunkasvun ponne on täsmälannoitus. Kangasmetsien puut hyötyvät typestä, suometsien puut hyötyvät lämpövoimalan tuhkasta.

    Suomen metsien kasvua voi vauhdittaa. Kun jatkamme metsänviljelyn suuren linjan tiellä, kansallinen 150 miljoonan kuution etappi on mahdollinen saavuttaa. Laskennallisesti se voi tapahtua vuonna 2035. Tähän merkkipaaluun suomalainen biotalous tykästyy.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 2.5.2017.

Polttoturpeen rooli voi nousta pian uuteen harkintaan

    Polttoturpeen kausi alkoi yli puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

    Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

    Kylmän sodan kaudella huoltovarmuus alkoi huolettaa. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen VAPOlle tehtäväksi käynnistää polttoturpeen tuotanto uudelleen. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

    Määrällisesti eduskunta antoi polttoturpeen noston tavoitteeksi 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisin jälkeen tavoite nousi 20 miljoonaan kuutioon. Saavutimme alkuetapin 1985 ja nostetun etapin 1994.

    Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

    Huippuunsa polttoturve pääsi 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

    Turpeen uusiutuvuus oli jo vuosia pohdituttanut tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus teki laskelman 2009 ja kertoi että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

    Pohdinta eteni poliitikoille, myös kansaedustajille. Jostain syystä eduskuntamme kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

    Ruotsin parlamentti päätyi päinvastaiseen kantaan. Ruotsalainen turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää ilmastokamppailussa biopolttoaineena.

    Polttoturpeella oli merkittävä osa Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on merkillinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun, ja se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Turpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

    Ilmastopoliittisista syistä olemme paketoimassa polttoturpeen. Mitään muutosta ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousussa ei ole kuitenkaan havaittavissa.

    Vaikka polttoturpeemme paketoimisen ei odotettu ratkaisevan koko maapallon laajuista ongelmaa, turpeen paketoimisemme piti olla malliesimerkki maailmalle. Esimerkki ei tainnutkaan toimia.

    Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka. Polttoturve voi nousta pian uuteen rooliin valtion velkaantumisen myötä.

    Kotimaisesta turpeestahan ei luovuttu. Se paketoitiin. Jo seuraava eduskunta voisi avata paketin.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.2.2025

Oppia historiasta, miten metsien romahduskohusta voi selvitä

Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Juuri ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Kohu kiihtyi ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavan uutisen saimme alkuvuodelta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, mikä leimasi metsämme jopa ilmastopahikseksi.

Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

Von Bergin kertomus oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Evolla aloitettiin metsänhoitajien koulutus saksalaisen mallin mukaan 1862.

Vuonna 1886 Suomen senaatti saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi metsän hävitykseksi myös oman metsän kaskeamisen. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen ja kulovalkeat.

Positiivinen muutos alkoi vähitellen, kun yksityispuulle syntyivät markkinat vuosisadan vaihteessa.

Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Tapion tie oli tuiki tuloksekas, yli vapaaherra von Bergin odotusten. Tänään olemme olleet jo puoli vuosisataa puun kestävän metsätalouden tiellä.

Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvukaan ei sitä enää korvaa.

Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Aikasarjan mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua nostanut.  

Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

Niinpä tämän hetken arvio metsiemme koko hiilinielun romahtamisesta ei olekaan tiedon asia vaan uskon asia.

Voisimme ottaa oppia historiasta miten metsien romahduskohusta selvitään.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 29.1.2025

Lisää vehnän viljelyä

Vehnä on ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui silloin ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Kommunistinen maatalous ei ollut kuitenkaan ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi USA. Se vei markkinoille vastaavasti 39 miljoonaa vehnätonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä siihen, miksi Neuvostoliitto luhistui. Tämä tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui kuitenkin käänne. Se yllätti vehnän maailmankaupan.

Kolhoosipellot olivat siirtyneet yksityistalouteen, ei silti tavalliseen pientilatalouteen vaan eräänlaisiksi yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, USA:N ja EU:n rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, USA:n 25 ja EU:n 22 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. USA:n maatalousministeriön joulukuussa 2024 päivitetty laskelma kertoo, että Venäjän vuotuinen nettovienti on noussut maailmanennätystasolle, 55,2 miljoonaan tonniin. USA:lla vastaava taso on 15,5 ja EU:lla 25,3 miljoonaa vientitonnia.

Tuontivehnän tarve on suurin etelän kuivissa maissa. Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maat tarvitsevat tilastoennusteen mukaan yhteensä 51,3 miljoonaa tonnia vuodessa eli lähes saman minkä Venäjä voi heille tuottaa.

Vehnän viennin ykkössarjaan oli nousemassa myös Ukraina. Parhaimmillaan, vuonna 2020 sen nettovienti oli 20,9 miljoonaa tonnia.

Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden vehnän nettoviennin Ukrainasta lasketaan putoavan 18,5 miljoonaan tonniin.

Vehnän maailmanpoliittinen painoarvo kasvaa jatkuvasti. Tämän päivän kriisissä taitaa olla pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa.

Pohjoiset kasvuolosuhteemme paranevat parhaillaan vehnälle, ilmastonmuutoksen myötä. Kasvukausi 2024 olisi ollut jo vehnälle suotuisa Pohjois-Suomea myöten. Esimerkiksi Kuusamon kasvukausi 2024 oli ihme: yhtään hallayötä ei koettu syyskuun puoliväliin mennessä. Vehnää olisi voitu viljellä Kuusamossa asti.

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi nyt syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Jo Ukrainan kriisin myötä meillekin on tullut aika vehnän tehostettuun lisäviljelyyn.

Lisää ruokavehnää kaipaa koko maapallo. Etenkin Afrikan köyhissä maissa nälänhätä on taas uhkaamassa väestöä. Vastaavassa ilmiöhän käynnisti 1900-luvun puolivälissä länsimaiden antaman kehitysavun.

Joko olisimme valmiit lisäämään vehnän viljelyä? Vehnäpeltoja voisi näkyä enemmän koko Suomessa, kun ilmastonmuutos edetessään nostaa viljojen tuleentumisrajoja yhä pohjoisemmaksi, jopa Kuusamon yläpuolelle.

Veli Pohjonen

KoillisSanomat. Vieraskolumni. 29.1.2025

Mikseipä jatkuvalla kasvatuksella voisi tuottaa myös energiapuuta, kannot mukaan lukien

Metsien avohakkuut nousivat 2000-luvun alussa metsäkeskusteluihimme. Vaihtoehdoksi esitetään jatkuvaa kasvatusta. Käsite on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut.

Menetelmää kutsuttiin ensin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella metsätiede on osoittanut, että hyvin hoitaen, jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää pitkällä ajanjaksolla jokseenkin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole metsänhoidolliseen harsintaan vielä syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo. Ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Avohakkuista luopuminen on Metsähallitukselle yksinkertaista. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Eduskunnan kielteistä kantaa avohakkuuseen metsätilalliset eivät halua. Miten eduskunta voisi kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintaan voisi olla samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan, silloin edullisella metsänparannuslainalla.

Vuonna 2022 alkaneen Ukrainan kriisin ja Eurooppaa uhkaavan energiakaaoksen vuoksi jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamat myrskysäät näyttävät yleistyvän.

Harkintaan tulisi palauttaa myös kantojen korjuu jatkuvien hakkuiden yhteydessä. Haapavetinen metsäprofessorimme Olavi Huikari osoitti jo 1970-luvulla, että kannoissa on käyttämätöntä biomassaa 10-40 prosenttia koko metsän kasvusta. Kuusen kantojen poisto vähentää myös ilmastonmuutoksen mukanaan lisäämää maannousemasienen tautiriskiä.

Meillä kantoenergian ensimmäinen kausi oli jaksolla 2000-2013. UPM-Kymmene nosti 5000 kiintokuutiota kantoja vuonna 2000. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen käyttö energiaksi nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä oli talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Vuodesta 2013 lähtien kantojen energiakäyttö on kuitenkin hiipunut.

Ukrainan kriisi muutti ajatteluamme energian huoltovarmuudesta. Runsaiden puuvarojen ja hyvän metsänkasvun maana Suomen kannattaa jatkaa puuvoiman kehittämistä. Siinä on oma osansa myös metsien jatkuvalla kasvatuksella, myös energiaksi.  

VELI POHJONEN

Pitäjäläinen. Mielipide. 9.1.2025