Energiapuulla on jatkuvassa kasvatuksessa oma osansa

Metsien avohakkuut ovat nousseet 2020-luvun metsäkeskusteluihimme. Vaihtoehdoksi esitetään jatkuvaa kasvatusta. Käsite on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut.

Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että hyvin hoitaen, jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää riittävän pitkällä ajanjaksolla samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole kuitenkaan metsänhoidolliseen harsintaan vielä syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Avohakkuista luopuminen on Metsähallitukselle yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Valtion kielteistä kantaa avohakkuuseen metsätilalliset eivät halua. Mutta miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen voisi olla samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan, silloin edullisella metsänparannuslainalla.

Vuonna 2022 alkaneen Ukrainan kriisin ja Eurooppaa uhkaavan energiakaaoksen vuoksi jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamat myrskysäät näyttävät yleistyvän.

Harkintaan tulisi palauttaa myös kantojen korjuu jatkuvien hakkuiden yhteydessä. Metsäprofessori Olavi Huikari osoitti jo 1970-luvulla, että kannoissa on käyttämätöntä biomassaa 10-40 prosenttia koko metsän kasvusta.

Meillä kantoenergian ensimmäinen kausi oli jaksolla 2000-2013. UPM-Kymmene nosti 5000 kiintokuutiota kantoja vuonna 2000. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen käyttö energiaksi nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä oli talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Vuodesta 2013 lähtien kantojen energiakäyttö on kuitenkin hiipunut.

Ukrainan kriisi muutti ajatteluamme energian huoltovarmuudesta. Runsaiden puuvarojen ja hyvän metsänkasvun maana Suomen kannattaa jatkaa puuvoiman kehittämistä. Siinä on oma osansa myös metsien jatkuvalla kasvatuksella, myös energiaksi.  

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 31.10.2024

Mikähän metsissämme oikein romahtaa?

Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä, vain noin kymmenesosan tarpeesta.

Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella siihen pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Koillis-Sanomat. Kolumni. 30.10.2024

Ilmastokamppailun varhaisen vaiheen me voitimme

Metsiä koskettavat ilmasto-ongelmat puhuttivat jo 1980-luvulla. Puhuimme silloin happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden silloisista rikkidioksidin päästöistä.

Euroopassa happamoituneita metsiä tuhoutui etenkin rautaesiripun rajan takaisissa Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Etelätuulet kuljettivat sieltä rikkidioksidin maustamia sateita myös Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta. Ensiksi pelättiin puiden kuolemaa Etelä-Suomen Salpausselällä.

Pohjois-Suomea huolestutti tapaus Sallan Rikkilehdossa. Viiden kilometrin päässä itärajastamme kasvanutta nuorta mäntymetsää näytti kuolleen pystyyn käsittämättömästä syystä. Mahdollinen yhteys itärajan takaa tulleiden happosateiden ja Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

Ympäristön suojelun taso oli heikko silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takana oli esimerkki kuinka itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus saattoivat saastuttaa.

Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä. Vielä 15 kilometrin päässä männyt kituivat eivätkä kyenneet enää kasvamaan vuosilustoja.

Metsäkuolemien pelättiin leviävän idästä Suomen puolelle. Niinpä Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasemalla käynnistettiin perusteellinen ilmaston seuranta. Mittavan rahoituksen tutkimukselle järjesti kansanedustaja Erkki "Susi" Pulliainen.

Itä-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saimme runsaan 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi, ehkä yllättäen. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka. Se on sienitauti, jota esiintyy silloin tällöin nuorissa männiköissä.

2020-luvulla Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta. Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Entisen rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun. 

Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

Niin Suomen kuin koko Euroopan tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30-40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Ilmastokamppailun varhaisen vaiheen me voitimme.

Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta torjumisesta.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 17.10.2024 

Paljonko maaperässämme onkaan ilmastohiiltä?

Metsiemme runkopuustoon perustuva Suomen hiilinielu näyttäisi olevan romahtamassa. Arvio perustuu Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tuoreimpiin mittauksiin. Tässä laskentamme on eräs Euroopan tarkimpia ja pitkäaikaisimpia. Se perustuu jo 1922 aloitettuun Valtakunnan Metsien Inventointiin (VMI). Uusimmat tiedot pohjaavat 2018-2022 mitattuun aineistoon.

Nieluromahduksesta voi seurata Euroopan unionin yhteisessä ilmastokamppailussa Suomelle jopa miljardin euron lasku. Ennuste perustuu kotimaisen ilmastopaneelin arvioon. Sen mukaan olemme päästäneet hiilidioksidia ilmaan melkoisesti enemmän kuin mihin olemme EU:n LULUCF-asetuksessa sitoutuneet.

Metsien kasvun pikainen nopeuttaminen ja puuston hiilen sidonta olisivat nyt tärkeitä.

Mutta vielä tärkeämpää kuin maanpäälliseen puustoon sitoutunut hiili, on maaperän humukseen varastoitunut hiili. Koko maapallolla metsien biomassan hiilen määrä on tänään noin 550 miljardia tonnia. Maaperän hiilen määrä on noin 1500 miljardia tonnia. Luvussa ovat mukana sekä maapallon metsämaat että peltomaat.

Maaperän hiilen määrä on kolminkertainen puuston biomassan sisältämään hiileen verrattuna. Päteekö sama suhde Suomessakin? Voimmeko siis saada maaperän hiilinielun mahdollisesta romahtamisesta jopa kolmen miljardin euron laskun?

Emme kuitenkaan tunne maaperän humusta riittävän hyvin. Emme tiedä sen hiilen määrää läheskään puuston laskentaa vastaavalla tarkkuudella. Meiltä puuttuu valtakunnan maaperän inventointi. Se tulisi käynnistää välittömästi. Sitä ilmastokamppailumme tarvitsee.

Samalla tulisi käynnistää maaperämme hiilivaraston välitön lisääminen. Jo puoli vuosisataa kestäneiden pohjoismaisten tutkimusten pohjalta tiedämme, että nopein tapa siihen olisi lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

Suomessa tähän, niin sanottuun nieluviljelyyn sopivia maita on luokkaa 300 000 hehtaaria. Kyseessä ovat ympäristöhoidon pellot, turvetuotannon jättömaat, joutomaan pellot ja osin nykyään raivioiksikin laskettavat peltomaat. Tarvitsemme näille pikaisesti käytännön kokoluokan nielu-hankkeita.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn pilot-hankkeet tieteellisine analyyseineen tulisi kytkeä automaattisesti samalla aloitettavaan valtakunnan maaperän inventointiin. Ilman tätä yhdistelmää voimme tosiaan ajautua EU:ssa vielä nykyisin uhkaavaa suurempaan ilmastokamppailun miljardilaskuun.

Tarve maaperän hiilinielujen määrittämiseen kiihtyy ilmastokamppailun myötä. Valtakunnan Maaperän Inventointi olisi syytä käynnistää pikaisesti. Päätimmehän sata vuotta sitten käynnistää samanlaisen inventoinnin valtakunnan puustollekin.

Veli Pohjonen

Merikarvia -lehti. Mielipide. 3.10.2024

Kunnostusojitus hiipuu, ja metsiemme hiilinielu romahtaa

Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hiipumisena. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan hienoinen ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

Metsiin kaivettuja ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ole poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 8860 hehtaaria. Pudotus tarkoittaa lähes paluuta 1950-luvun alkutasolle.

Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun hiipumisena? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin metsänhoidon, etenkin kunnostusojituksen romahtamisesta.

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun ja puustomme hiilivaraston vahvistumiseen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsämme kasvuun, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos ja miksi metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla tehokkaaseen metsänhoitoon, muun muassa kunnostusojitukseen, pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 24.10.2024

Happosateiden torjunta oli ilmastokamppailun esiaste

Metsiäkin koskettavat ilmasto-ongelmat puhuttivat jo 1980-luvulla. Puhuimme silloin happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden rikkidioksidin silloisista ilmastopäästöistä.

Euroopassa happamoituneita metsiä tuhoutui etenkin rautaesiripun rajan takaisissa Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Etelätuulet kuljettivat sieltä rikkidioksidin maustamia sateita myös Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta. Ensiksi pelättiin puiden kuolemaa Etelä-Suomen Salpausselän rinteessä.

Pohjois-Suomessa huolestuttavin oli Sallan Rikkilehdon tapaus. Viiden kilometrin päässä itärajastamme kasvavaa nuorta mäntymetsää näytti 1980-luvun lopulla kuolevan pystyyn käsittämättömästä syystä. Mahdollinen yhteys itäisten happosateiden ja Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

Suomalaisille paljastui ympäristön suojelun heikko taso silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takana näimme esimerkkejä kuinka saastuttavaa itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus voivat olla.

Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä. Vielä 15 kilometrin päässä männyt kituivat eivätkä enää kyenneet kasvamaan vuosilustoja.

Metsäkuolemien pelättiin leviävän itänaapurista Suomen puolelle. Niinpä Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasemalla käynnistettiin perusteellinen ilmaston seuranta. Mittavan rahoituksen tutkimukselle järjesti kansanedustaja Erkki "Susi" Pulliainen.

Itä-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saamme runsaan 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka. Se on sienitauti, jota esiintyy silloin tällöin nuorissa männiköissä.

2020-luvulla Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta. Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Entisen rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun. 

Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

Niin Suomen kuin koko Euroopan tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30-40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta torjumisesta.

Kun on intoa, on kuntoa ja toimeen tartutaan, tulosta voi syntyä myös ilmastokamppailussa.

VELI POHJONEN

Sampo - lehti. Mielipide. 19.9.2024

Olisiko jo aika käynnistää maaperän inventointi

Metsiemme runkopuustoon perustuva Suomen hiilinielu näyttäisi olevan romahtamassa. Arvio perustuu Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tuoreimpiin mittauksiin, kaudelta 2018-2022.

Puustolaskentamme on eräs Euroopan tarkimpia ja pitkäaikaisimpia. Se perustuu jo 1922 aloitettuun Valtakunnan Metsien Inventointiin (VMI). Sen käynnisti professori, sittemmin akateemikoksi edennyt Yrjö Ilvessalo.

Nieluromahduksesta voi seurata Euroopan unionin yhteisessä ilmastokamppailussa Suomelle jopa miljardin euron lasku. Ennuste perustuu kotimaisen ilmastopaneelimme arvioon. Sen mukaan olemme päästäneet hiilidioksidia ilmaan melkoisesti enemmän kuin mihin olemme EU:n LULUCF-asetuksessa sitoutuneet.

Metsien kasvun pikainen nopeuttaminen ja puuston hiilen sidonnan vahvistaminen olisivat nyt tärkeitä.

Mutta vielä merkittävämpi kuin maanpäälliseen puustoon sitoutunut hiili, on maaperän humukseen varastoitunut hiili. Koko maapallolla metsien biomassan hiilen määrä on tänään noin 550 miljardia tonnia. Maaperän hiilen määrä on noin 1500 miljardia tonnia. Luvussa ovat mukana sekä maapallon metsämaat että peltomaat.

Maaperän hiilen määrä koko maapallolla on kolminkertainen puuston biomassan sisältämään hiileen verrattuna. Päteekö sama keskiarvosuhde Suomessakin?

Voisiko maaperän hiilinielua uhata maanpäällistä puustoa vastaava romahdus? Voimmeko siis jatkossa saada maaperän hiilinieluun liittyvän jopa kolmen miljardin euron laskun?

Emme tunne maaperän humusta riittävän hyvin. Emme tiedä sen hiilen määrää läheskään puuston laskentaa vastaavalla tarkkuudella. Toki karkeita arvioita on tehty koko maapallon tasolla ja eri maita vertaillen.

Meiltä puuttuu valtakunnan maaperän inventointi. Se tulisi käynnistää välittömästi. Sitä ilmastokamppailumme tarvitsee.

Samalla tulisi käynnistää maaperämme hiilivaraston välitön lisääminen. Jo puoli vuosisataa kestäneiden pohjoismaisten tutkimusten pohjalta tiedämme, että nopein tapa siihen olisi lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

Suomessa tähän, niin sanottuun nieluviljelyyn sopivia maita on luokkaa 300 000 hehtaaria. Kyseessä ovat ympäristöhoidon pellot, turvetuotannon jättömaat, joutomaan pellot ja osin nykyään raivioiksikin laskettavat peltomaat. Tarvitsemme näille pikaisesti käytännön kokoluokan hiilinielun hankkeita.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn pilot-hankkeet tieteellisine analyyseineen tulisi kytkeä automaattisesti samalla aloitettavaan valtakunnan maaperän inventointiin. Ilman tätä yhdistelmää voimme tosiaan ajautua EU:ssa vielä nykyistä ankarampaan ilmastokiistaan.

Tarve maaperän hiilinielujen määrittämiseen kiihtyy ilmastokamppailun myötä. Joko olisimme valmiit käynnistämään Valtakunnan Maaperän Inventoinnin. Päättihän Yrjö Ilvessalo sata vuotta sitten käynnistää samanlaisen inventoinnin valtakunnan puustollekin.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 10.10.2024

Lyhytkiertopuuta avuksi biomassan tarpeeseen

Kohu talousmetsien puun riittävyydestä on kiihtynyt, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi Ukrainan kriisin myötä. Metsäteollisuutemme raakapuusta oli 13 prosenttia peräisin Venäjältä.

Talousmetsiemme kasvu huolestuttaa. Luonnonvarakeskus arvioi, että puun kasvun taantuma olisi jatkossa noin 10 prosentin luokkaa. Metsäteollisuus puolestaan laskee, että uudet tehtaat mukaan lukien tarvitsemme kotimaista puuta 10 prosenttia entistä enemmän.

Puun biomassan riittävyyden varmistamiseksi meidän tulee varautua monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme pitkän kierron havumetsien lisäksi nopeakasvuisia lehtipuita.

Suomessa jo tutkittuja mahdollisuuksia on kolme: lyhyen kierron viljelykoivut, viljelyhaavat ja viljelypajut. Niiden kasvatus selvitettiin maassamme 1900-luvun jälkipuoliskolla. Varhainen kenttäkoe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeasemalle.

Merkittävä oli myös 1970-luvun Sitran hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”. Silloinen Enso-Gutzeit yhtiö perusti näyttäviä lyhytkiertokoivun viljelmiä. Tavoite oli luoda jalostetulla rauduskoivulla jotain samaa Suomeen, mikä jalostetulla eukalyptuksella oli luotu Etelä-Amerikkaan.

Sitran kokeista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja, agronomi Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että alkaisimme viljellä pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Biomassan sato puitaisiin pellolta heti hakkeeksi.

Ajatus eteni myös maa- ja metsätaloustuottajain keskusliittoon. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, ehdotti 1977 että tuottajat alkaisivat viljellä sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuuta. Viljelymaata lehtipuille taannoin riitti. Ennen EU-aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät poistuneetkaan. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi.

Suomessa oli vuonna 2021 luonnonhoidon peltoja yhteensä 127000 hehtaaria, kuusi prosenttia koko peltoalasta. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Toinen maavaramme ovat turvetuotannosta vapautuneet suopohjat. Niitä on jo luokkaa 60000 hehtaaria.

Ukrainan kriisi on luonut 1900-luvun loppupuolella kehitetylle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden tarpeen. Voisimme nopeasti viljellä puuta metsättömille luonnonhoidon pelloille ja turvesuonpohjille. Saisimme lisää raaka-ainetta sekä sellu- ja kartonkiteollisuudelle että lämpövoimaloihin. Kohu talousmetsien puun riittävyydestä vaimenisi.

VELI POHJONEN

Heinäveden Lehti. Mielipide. 27.10.2022

Paluulla pystykarsintaan olisi monta ulottuvuutta

Kasvatusmetsien pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi seuraava sukupolvi, parinkymmen tai ehkä vasta 50 vuoden päästä.

Metsälöitämme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat myöhemmin maksamaan kortiston perusteella tukkipuusta korotettua hintaa.

1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea kun risteilee maaseutumaanteillä. 

Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

Perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna. Kun metsässään pistäytyy kävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa.

Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

Kuntoilijan on muistettava pystykarsinnan kolme perussääntöä. Sahanterässä pitää olla kiinteä alaveitsi. Kun tuoretta oksaa sahaa yläpuolelta katkeamispisteeseen, oksaa on ennen katkeamista napautettava alaveitsellä niin että puun kuori ei oksan pudotessa repeä alasuuntaan.

Toiseksi, syyssumujen kostealla kaudella puita ei tule tautivaaran vuoksi karsia. Se tarkoittaa aikaa noin syyskuun alusta marraskuun loppuun.

Kolmanneksi, nuoren puun hyvän kasvun vuoksi elävää latvusta on jätettävä vähintään puolet rungon koko pituudesta.

Kuntoilukarsinnassa voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden. 

Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee.

Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta. Paluu pystykarsintaan kannattaisi palauttaa metsätiloille paitsi tukin laadun ja kuntourheilun kannalta, myös palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Jämsän Seutu - Vekkari. Mielipide. 21.8.2024

Puupeltojen kausi orastanee maa- ja metsätiloillemme

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen tätä metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen laskelmassa tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla jo 47000 hehtaaria. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkanee taantua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on luotava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme ennallistamisen rinnalle tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi valittiin lyhyen kierron harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui joukosta nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet laajenivat 1976 Sitran rahoittamaan hankkeeseen "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaaliturvaksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Puupeltojen kausi orastanee maa- ja metsätiloillemme sitä mukaa kun talousmetsien ennallistaminen etenee.

VELI POHJONEN

Heinäveden lehti. Mielipide. 5.9.2024

Viljelypajulle tuli yllättäen tarve, ruutiteollisuuden tarve

Tasalaatuista, huokoista biomassaa kasvava paju on kiinnostanut sekä tutkijoita että talouttamme historian saatossa monella tapaa. Ennen muovin aikaa, 1800-luvun lopulla, koriteollisuudelle raaka-ainetta tuottanut koripaju (Salix viminalis) oli Euroopan yleisin, etupäässä peltolohkoille viljelty puulaji.

Nahkateollisuuden tarvitsemaa parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät maatiaispajuista peräisen olevan kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Yksi pajun vaikuttavia tarinoita liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen mukaan.

Salisiini kävi kuumelääkkeeksi. Se muokattiin myöhemmin asetyylisalisyylihapoksi. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. Aspiriini tosin valmistetaan tänään kemiallisen synteettisesti öljyperäisistä raaka-aineista.

Nyt viljelypajulla on hieman häkellyttävä tulevaisuuden tarve: ruudin tarve. Se on virinnyt Ukrainan sodan myötä.

Ruudin ja pajun kytkös on kyllä tuttu kemian historiassa. Jo 100 vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta, tasalaatuisesta pajusta.

Ukraina kärsii jo alati syvenevästä ammuspulasta ja samalla ruudin pulasta. Euroopan unionin odotetaan toimittavan sotaa käyvään maahan yhä enemmän ruutia, ja ammuksia ylipäänsä. 

EU-maiden uudempi ruutiteollisuus on pohjannut paljolti toiseen raaka-aineeseen: Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen, mutta ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. Tarvitsemme nyt puuvillalle aikaisempaa vaihtoehtoa, jotta sota-apumme toimisi.

Viljelypajusta peräisin oleva sellu voisi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Huomisen teollisuudella on yllättäviä mahdollisuuksia. Niistä yksi on maailman levottomuuksien myötä ajankohtaiseksi tullut sota-avun osa, ruutiteollisuus.

Käynnistääkö ruutiteollisuus nyt viljelypajulle uuden kauden? Teemmekö me jatkossa ruudin pajupuusta? Toki vain pajupuusta, sillä muissa puissamme ei ole yhtä huokoinen solurakenne.

Aspiriini, nahan parkitus ja ruudin valmistus opettavat, mitä kaikkea viljelypajusta voi löytyä. Ehkä kaikkea emme ole osanneet vielä etsiäkään.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Vieraskolumni. 22.8.2024.

Siirtymä puupeltojen kauteen - Luonnonmetsien ennallistamisen myötä

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen tätä metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen laskelmassa tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla jo 47 000 hehtaaria. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkanee taantua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on luotava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme ennallistamisen rinnalle tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi valittiin lyhyen kierron harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui joukosta nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet laajenivat 1976 Sitran rahoittamaan hankkeeseen ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaalitueksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Siirtymä puupeltojen kauteen orastanee maa- ja metsätiloillemme sitä mukaa kun talousmetsien ennallistaminen etenee.

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 4.9.2024

Siirtymä puupeltojen kauteen – Luonnonmetsien ennallistamisen myötä

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen tätä metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen laskelmassa tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla jo 47 000 hehtaaria. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkanee taantua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on luotava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme ennallistamisen rinnalle tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi valittiin lyhyen kierron harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui joukosta nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet laajenivat 1976 Sitran rahoittamaan hankkeeseen ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaalitueksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Siirtymä puupeltojen kauteen orastanee maa- ja metsätiloillemme sitä mukaa kun talousmetsien ennallistaminen etenee.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 3.9.2024

Meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätaloudelle

Suomalainen kehitysapu alkoi metsistä, Pohjois-Afrikassa. Ensimmäinen hankkeemme käynnistyi 1965 Tunisiassa, Remelin metsäkoulussa. Sen jälkeen metsäavun hankkeita vietiin Tansaniaan, Sudaniin, Etiopiaan, Sambiaan, Ugandaan ja muihin Afrikan maihin.

Tällä vuosisadalla kehitysapumme on hiipunut. Apua silti tarvittaisiin, sillä Afrikan maiden metsät jatkavat taas häviämistään. Esimerkiksi Etiopiassa luonnonmetsät kattavat enää yhden prosentin maan alasta. Tansaniassa puun tarve on nyt luokkaa 50 miljoonaa kuutiota vuodessa. Maan jäljellä olevat metsät kasvavat vain 18 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäavun pohjaksi kannattaa katsoa suomalaisten perhetilojen pitkän ajan historiaa. Kutsuimme 1800-luvun puolivälissä saksalaisen ylimetsänhoitaja Edmund von Bergin katsastamaan metsämme. Hänen raporttinsa oli tyly: ”Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet”.

Ylimetsänhoitaja von Bergin ruotiva lausunto oli metsätaloutemme käänne. Vuonna 1886 annettiin laki: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset.

Mitä tapahtui ajan saatossa? Tapion tie oli tuloksekas. Koulutuksen, neuvonnan ja metsämarssien ansiosta perhetilat oppivat metsänviljelyn ja viljelymetsän hoidon. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

Laskennallisesti olimme käännekohdassa ennen toista maailmansotaa. Vuonna 1937 puustomme oli alimmillaan, 1370 miljoonassa kuutiossa. Vuonna 2020 puuston määrä oli noussut tasolle 2550 miljoonaa kuutiota.

Positiivinen muutos tapahtui nimenomaan perhemetsissä. Pinta-alaltaan vähäisemmät valtion metsämme ovat aina olleet riittävän kestävyyden tilassa.

Tapion tiessä olisi mallia Afrikan metsätaloudelle. Samoin kuin 1800-luvun Suomessa, Afrikan metsätalouden ytimessä ovat yhä selvemmin pienviljelijät ja perhetilat. Valtion metsät ovat vapaissa väkirikkaissa maissa vähemmistöä.

Jo lähes metsättömiksi hakatut kehitysmaat tarvitsevat perhekeskeistä metsänviljelyä ja viljelymetsien hoitoa. Yhtiöiden plantaasimetsät taas johtavat maavaltaukseen (land grabbing) ja ihmisoikeuksien polkemiseen. Afrikan yhtiömetsien ongelmista on jo 2010-luvulla kohuttuja näyttöjä.

Väkirikkaissa maissa metsäalan kehitysavun hankkeet koskettavat aina maakysymystä, perhetiloja ja köyhän väestön oikeuksia. Maakysymys nousi pöydälle vuonna 2022 ehdotetussa Saharan ja Sahelin ilmastometsityksen hankkeessa.

Etenkin Saharassa on tällä hetkellä väestöä vain vähän. Kun kastellut ilmastometsät muuttavat pienilmastoa, metsitetyt alueet vetävät pienviljelijöitä puoleensa. He olisivat osa ilmastohanketta. Heille voisi jakaa maata samalla manttaaliperiaatteella kuin Suomessa jaettiin 1700-luvun isojaosta alkaen.

Lämpenevä maapallo odottaa massiivista ilmastometsitystä. Suomalaisesta Tapion tiestä voisi ottaa siihen mallia. Meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen.

Veli Pohjonen

Turun Sanomat. Mielipide. 2.9.2024 

Viljelypajumme kasvoi Suomen ennätyksen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti tuotettava peltohake.

Nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 27.12.2023

Suomen puiden ennätyskasvu vuosipituudessa saavutettiin Hämeen ilmastossa

Syksyllä, kasvukauden 2023 jälkeen hämäläisellä maatilalla, Pälkäneen kunnassa, mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys.

Pellolla jo useita vuosia kasvatettu lyhytkiertopajukko oli korjattu ensin kantoihin huhtikuussa 2023. Sitten kantovesat alkoivat kasvaa kevään hakkuun jälkeen vauhdikkaasti. Ne jatkoivat näin läpi koko suotuisan kasvukauden.

Pisin kantovesa oli mitaltaan 511 senttimetriä kasvukauden 2023 jälkeen.

Puiden ja ylipäänsä kasvien vuotuista pituuskasvua on luontevin tarkastella kasveille suotuisen, termisen kasvukauden jaksolle. Se alkaa keväällä, kun keskilämpötila nousee yli viiden asteen ja päättyy vastaavasti syksyllä, kun keskilämpötila laskee alle viiden asteen.

Vuonna 2023 termisen kasvukauden pituus oli Pälkäneellä 181 vuorokautta. Sillä jakaen keskimääräinen kasvunopeus oli Pälkäneen pajulla 2,82 senttimetriä päivässä eli 85,9 senttimetriä kuukaudessa. Lukema on vaikuttava, kun sitä vertaa puiden pituuskasvun maailmanennätykseen. Se löytyy Guinnesin ennätysten kirjasta.

Puiden pituuskasvun maailmantason vuosiennätys on saavutettu ymmärrettävästi sellaisissa tropiikin oloissa, missä termisen kasvukauden pituus on ympärivuotinen, ja missä kasvulle on maaperässä koko ajan riittävästi vettä.

Peltometsäviljelyn ja ylipäänsä lyhyen kierron lehtipuut ovat myös näissä oloissa arvattavasti nopeakasvuisempia kuin pitemmän kierron havupuut.

Malesiassa, itäisen Borneon saarella kasvatettu Albitsia-puu (Moluccan albizia – Falcataria moluccana), on kasvanut Guinnesin kirjan maailmanennätyksen: ensimmäisen 13 kuukauden aikana 10,74 metriä. Kuukautta kohti laskien pituuskasvua oli 82,6 senttimetriä, siis hivenen alle Pälkäneen viljelypajun.

Pälkäneen ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju, sen lajikkeeseen Salix schwerinii ’Amgunskaja’. Siperianpajun varhaiset pistokkaat tuotiin vuonna 1980 itänaapurista Metsäntutkimuslaitokseen, Suonenjoen koeasemalle. Tuonti oli osa silloista Suomen ja Neuvostoliiton välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun ominaisuuksiin kuuluu voimallisen pituuskasvun lisäksi lehtiruosteen kestävyys. Kasvua hidastava lehtiruoste leviää moniin lehtipuihin juuri sellaisina kesinä, kun kasvuolosuhteet ovat muuten suotuisat, niin lämpötilan kuin sademäärän kannalta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu alkoi Suonenjoella 1981. Sittemmin kokeet painottuivat Joensuun yliopiston metsätieteelliseen tiedekuntaan. Siperianpajun pistokkaita monistettiin viljelykokeisiin eri puolille Etelä-Suomea, myös Pälkäneen kokeeseen.

Nopeakasvuisen pajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita tänään uudelleen, nyt puubiomassan saatavuuden, huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Lyhytkiertopuiden pituuskasvun merkittävä Suomen ennätyskin siihen kannustaa.

Suomen ennätys kertoo, että Hämeen ekologiset olot ovat tällaiselle viljelylle maamme parhaat.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 26.8.2024

Metsien ennallistaminen kaipaa rinnalleen puupeltoja

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen haara: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen mukaan tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä luvassa 47000 hehtaaria. Jo se tulee pudottamaan metsiemme kokonaiskasvua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme myös tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat etenkin lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri jo 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet jatkuivat 1976 Sitran rahoittamassa hankkeessa "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta maassamme.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaaliturvaksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Metsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan talousmetsien puun riittävyyden on jo ratkaisu: siirtymä puupeltojen kauteen.

VELI POHJONEN

Sisä-Suomen lehti. Mielipide. 16.7.2024

Pajupuustako lisää ruutia Ukrainan sota-apuun

Tasalaatuista, huokoista biomassaa kasvava paju on kiinnostanut talouttamme monella tapaa historian saatossa. Uusiutuvaa raaka-aineetta koriteollisuudelle tuottanut koripaju oli 1800-luvun lopulla, ennen uusiutumattoman muovin aikaa, Euroopan yleisin, etupäässä peltolohkoille viljelty puulaji.

Nahkateollisuuden tarvitsemaa parkituspajun kuorta kiskoivat 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Yksi pajun vaikuttavia tarinoita liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajusta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan.

Salisiini kävi kuumelääkkeeksi. Se muokattiin myöhemmin asetyylisalisyylihapoksi. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. Aspiriini tosin valmistetaan tänään synteettisesti öljyperäisistä raaka-aineista.

Nyt viljelypajulla on hieman häkellyttävä tulevaisuuden tarve: ruudin tarve, Ukrainan sodan myötä.

Ruudin ja pajun kytkös on kyllä tuttu kemian historiassa. Jo 100 vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta, tasalaatuisesta pajusta.

Ukraina kärsii jo alati syvenevästä ammuspulasta ja samalla ruudin pulasta. Euroopan unionin ja Natonkin odotetaan toimittavan sotaa käyvään maahan yhä enemmän ruutia, ja ammuksia ylipäänsä. 

EU-maiden ruutiteollisuus on pohjannut paljolti Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen, mutta ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. Tarvitsemme puuvillalle vaihtoehtoa, jotta sota-apumme toimisi.

Viljelypajusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Huomisen teollisuudella on yllättäviä mahdollisuuksia. Niistä yksi on maailman levottomuuksien myötä ajankohtaiseksi tullut ruutiteollisuus. Käynnistääkö ruutiteollisuus nyt viljelypajulle uuden kauden? Teemmekö me jatkossa ruudin pajupuusta? Toki vain pajupuusta, sillä muissa puissamme ei ole yhtä huokoinen solurakenne.

Aspiriini, nahan parkitus ja ruudin valmistus opettavat, mitä kaikkea viljelypajusta voi löytyä. Ehkä kaikkea emme ole osanneet vielä etsiäkään.

VELI POHJONEN

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 28.7.2024

Mihin katosi pys­ty­kar­sin­ta?

Kasvatusmetsien pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi ehkä vasta seuraava sukupolvi, parinkymmenen tai jopa vasta 50 vuoden päästä.

Metsätilojamme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella tukkipuusta korotettua hintaa.

1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea kun risteilee maaseutumaanteillä.

Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä, ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

Perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna. Kun metsässään pistäytyy kuntokävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa. Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä syntyy. Tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

Kuntoilukarsija voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet tai kuulet hiljaisuuden.

Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee. Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta.

Pystykarsinta kannattaisi palauttaa metsätiloille paitsi tukin laadun ja kuntourheilun kannalta, myös palometsänhoidon tarpeesta.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 16.08.2024

Paluu puupeltojen aikaan

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen mukaan tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla 47 000 hehtaaria. Jo se tulee pudottamaan metsiemme kokonaiskasvua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on pohdittava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat etenkin lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri jo 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet jatkuivat 1976 Sitran rahoittamassa hankkeessa ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”. Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaaliturvaksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla. Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle.

Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Meidän olisi pohdittava pikaista siirtymistä puupeltojen kauteen.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Yleisöltä. 9.8.2024

Metsillämme voisi olla mahdollinen yllättävä rooli Eurpoopan sotataloudessa

Jo 1760-luvulla Pohjanmaan ideoija, Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti teoriansa kansantalouden vaurauden ketjusta. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja jatkuu sen jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

Esimerkkinä Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava Ruotsin vallan rajoitteista. Terva tulisi hyväksyä vientituotteeksi, aina Euroopan etelärajoja myöten.

Kun Chydeniuksen ehdotusta seurattiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun loppupuolella. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli eurooppalainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavaa oli esimerkiksi energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty, ja sen hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, mikä murensi kasvutalouden perustan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvutalouden korvaajaksi tuli velkatalous. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

2020-luvulla EU:n kansantalouteen on hiipimässä uusi, hieman häkellyttävä talouden haara, sotatalous. Velvollisuutemme on antaa Ukrainalle sota-apua vuodesta toiseen.

Sotatalous pyörittää teollisuutta yllättävälläkin tavalla. Tuore Ukrainan avun esimerkki on eurooppalainen ruutiteollisuus. Ruudin valmistus on perustunut pitkään Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen, mutta ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. EU tarvitsee nyt puuvillalle vaihtoehtoa.

Lehtipuusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Onko jo 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä kyse uudesta 30 vuotisesta sodasta? Hiipiikö sotatalous uudeksi vaurauden ketjun haaraksi, jopa pitkäaikaiseksi osaksi kansantalouttamme?

Ukrainan sodan pitkittyessä voimme joutua esimerkiksi lisäämään Suomen metsien hakkuita, nyt ruudin valmistukseen. Metsätaloudessamme on kyllä tähän puun lisätarpeeseen jo kokeiltu ratkaisu, lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 7.8.2024

Eettinen kestävyys kannustaa viljelyyn niin pelloilla, metsissä kuin soillakin

Kiistely maa- ja metsätaloudesta jatkuu. Peltojen hiilidioksidin päästöjä kauhistellaan. Metsäojitus haluttaisiin kääntää vesittämisen, hiiltä imevien kosteikkojen suuntaan. Ikääntyneiden metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Suojelua ylipäänsä haluttaisiin vauhdittaa.

Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. Vielä 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. YK:n kokous antoi siellä julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria.

Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus).  Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon.

Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon itsensä.

Maa- ja metsätaloutemme tulisi jatkaa eettisen kestävyyden linjalla. Linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

Veli Pohjonen

Tervareitti. Mielipide. 13.6.2024

Ennallistaminen kannustaa puupeltojen kauteen

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen haara: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen mukaan tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä luvassa 47000 hehtaaria. Jo se tulee pudottamaan metsiemme kokonaiskasvua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat etenkin lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri jo 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet jatkuivat 1976 Sitran rahoittamassa hankkeessa "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta maassamme.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaaliturvaksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Metsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan talousmetsien puun riittävyyden on jo ratkaisu: siirtymä puupeltojen kauteen.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 25.7.2024

Tulp­paa­mi­nen myös jä­te­ve­siem­me ra­vin­tei­siin – haih­du­tus­pa­juk­ko­jen avulla lo­pul­ta­kin puh­taam­pia vesiä

Hiilidioksidin tulppaaminen esimerkiksi sellutehtaiden savupiipuista on yksi tämän päivän ilmastokamppailun kuumia aiheita. Myös muita luontoon liiallisena pääseviä ravinteita kuin alkuaine hiiltä, on mahdollinen tulpata.

Paluu puhtaampiin vesiin on yksi nykypäivän kiertotalouden tavoitteita. Haluamme eroon rehevöityvistä uimarannoista, kokonaisista järvistä, joista, merenlahdista ja koko Itämeren vihertymisestä.

Rehevöitymisen tyypillinen esimerkki on keskikesän lisääntyvä, monipuolisesta ravinnekirjosta hyötyvä sinilevä. Sinilevä kertoo, että ravinteiden tulppaaminen jätevesistä ei ole riittävästi onnistunut. 

Fosforia on päätynyt pelloiltamme Itämereen jo vuosisatojen ajan. Tänään vähintään peltojen tason fosforihaaste ovat jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia päätyy edelleen vesistöihin, puhdistamosta tulevassa niin sanotussa jäännevedessä.

Päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tutkimus kertoo, että kaupunkien hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Ravinnepäästöjen pysäyttämiseen, "tulppaamiseen", kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään phytoremediation (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksestamme Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin paketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhkaan on tulpattu hakkeen ravinteet. Yksi niistä tärkeimpiä on vesistöjen ongelma fosfori.

Tuhka on lannoituksen kannalta luontevaa rakeistaa. Vielä uudempi, lannoitteen kaukokuljetuksen kannalta hivenen tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari jo 1980-luvulla.

Haihdutuspajukko ei ole sama kuin koskemattomana pidettävä, ojanvarsien luonnonnäkymiä rehevöittävä kosteikkopajukko. Haihdutuspajukolle on olennaista tehoviljely ja lyhyt kiertoaika. Ravinteet halutaan nopeasti tulpatuksi. Näin tapahtuu, kun biomassa korjataan määrävuosin hakkeeksi ja poltetaan voimalassa tuhkaksi.

Gustaf Sirénin opista ravinteiden ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä, ekologisesta tulppaamisesta, olisi jo opittavaa. Suomen järvet sekä Itämeri lahtineen rehevöityvät vuodesta toiseen. Voimallisesti haihduttavilla jätevesipajukoilla pääsisimme lopultakin puhtaampiin vesiin.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 24.7.2024

Mistä löydämmekään tulevan vaurauden ketjun? – Selluteollisuutemme on nyt varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi

1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti teoriansa kansantalouden vaurauden ketjusta. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja jatkuu sen jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava Ruotsin vallan rajoitteista. Terva tulisi hyväksyä vientituotteeksi, aina Euroopan etelärajoja myöten.

Kun Chydeniuksen ehdotusta seurattiin, metsätalous rupesi synnyttämään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun loppupuolella. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli eurooppalainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavaa oli esimerkiksi energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty, ja sen hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, mikä murensi kasvutalouden perustan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvutalouden korvaajaksi tuli velkatalous. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

2020-luvulla EU:n kansantalouteen on hiipimässä uusi, hieman häkellyttävä talouden haara, sotatalous. Velvollisuutemme on antaa Ukrainalle sota-apua vuodesta toiseen.

Sotatalous voi alkaa pyörittää teollisuutta ehkä yllättävälläkin tavalla. Tuore Ukrainan avun esimerkki on eurooppalainen ruutiteollisuus. Ruudin yhtenä raaka-aineena on pitkään ollut Kiinasta Eurooppaan tuotu puuvilla. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. EU tarvitsee nyt kiinalaiselle puuvillalle vaihtoehtoa.

Kemistit ovat tienneet jo sadan vuoden ajan, että lehtipuusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on nyt varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Onko 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä kyse uudesta 30-vuotisesta sodasta? Hiipiikö sotatalous uudeksi vaurauden ketjun haaraksi, jopa pitkäaikaiseksi osaksi kansantalouttamme?

Ukrainan sodan pitkittyessä voimme joutua lisäämään Suomen metsien puun tuotantoa, nyt ruudin valmistukseen. Metsätaloudessamme on kyllä tähän puun lisätarpeeseen jo kokeiltu ratkaisu, lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

Mistä löydämmekään tulevan vaurauden ketjun? – Selluteollisuutemme on nyt varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 5.7.2024

Muuttaako Ukrainan kriisi kansantalouttamme?

Jo 1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti teoriansa kansakunnan vaurauden ketjusta. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja jatkuu sen jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

Esimerkkinä Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava silloisista Ruotsin vallan rajoitteista. Terva tulisi hyväksyä suomalaiseksi vientituotteeksi, aina Euroopan etelärajoja myöten.

Kun Chydeniuksen ehdotusta seurattiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli eurooppalainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavia olivat esimerkiksi kulutus, verotulot ja energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä, mikä vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty, ja sen hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvutalouden korvaajaksi on tullut velkatalous. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

2020-luvulla EU:n kansantalouteen on hiipimässä uusi, hieman häkellyttävä talouden haara, sotatalous. EU:n velvollisuus on antaa Ukrainalle sota-apua vuodesta toiseen, ja yhä enemmän.

Tuore Ukrainan avun esimerkki on Euroopassa hupeneva ammusten ruuti. Sen valmistus on perustunut pitkään Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen alkuvuodesta 2024.

Lehtipuusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Onko jo 2004 alkaneessa Ukrainan kriisissä kyse uudesta 30 vuotisesta sodasta? Muuttaako kriisi kansantalouttamme?

Sodan pitkittyessä voimme joutua esimerkiksi lisäämään metsien hakkuita, nyt ruudin valmistukseen. Metsätaloudessamme on tähän puun lisätarpeeseen jo kokeiltu ratkaisu, lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

VELI POHJONEN

Rantalakeus. Mielipide. 3.7.2024

Luonnonmetsien ennallistaminen tarvitsee puun lisätuotannon vaihtoehtoja

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtynee, kun Euroopan unionissa hyväksyttiin yhteinen suunnitelma metsien ja muun luonnon ennallistamiseksi. Suomella on valtava työ ennallistamisasetuksen tavoitteiden kanssa. Ennallistamistyöt soilla täytyy vähintään kahdeksankertaistaa.

Soiden osalta ennallistamissuunnitelmia on jo tehty 59 000 hehtaarille vuoteen 2030 saakka. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkaa pudota.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme luonnonmetsien ennallistamisen seurauksena myös puupeltoja. Niihin soveltuvat etenkin lyhyen kierron lehtipuut.

Puubiomassan riittävyyshuolia on ollut ennenkin. Merkittävä esimerkki on 1950-luvun Korean kriisin jälkeinen raakapuun pula. Sen seurauksena metsäteollisuuden vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta erikoisia sellupajun pistokkaita. Ne istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. 

Varsinaisen lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet jatkuivat 1976 Sitran rahoittamassa hankkeessa "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla Maataloustuottajien keskusliiton harkittavaksi. Sen silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin vahvistuvan viljan viljelyssä, kun EU avaa markkinat. Peltomaata lehtipuille ei enää laskettu olevan.

Yli neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maaseudun sosiaaliturvaksi.

Huoli luonnonmetsien suojelusta ja 2020-luvulla kehitetty metsien ennallistaminen loivat metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa luonnonhoidon pelloilla. Joko puupeltojen kausi on koittamassa?

Monipuolistamalla metsätalouttamme saisimme lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu metsien ennallistamisesta juontavaan puun riittävyyden kiistaan on jo olemassa. Voimme tuottaa lisää teollisuuden raaka-ainetta puupelloilla.

VELI POHJONEN

Loimaan Lehti. Mielipide. 29.6.2024 

Hiilidioksidin päästöpörssiä jo 20 vuotta - Toimiiko se?

Hiilidioksidin päästöpörssi käynnistyi EU:ssa vuonna 2004. Päästöpörssin piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme kätevästi torjua ilmastonmuutosta, lopulta ratkaistakin sen.

Haittaveron tapaan päästökaupan piti pehmeästi mutta varmasti nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta niin korkealle, niin että ne korvautuvat päästöttömillä vaihtoehdoilla. Pystyimmehän haittaverolla siirtymään autoissamme aikoinaan lyijyttömään bensiiniinkin.

Ilmastokamppailun ehdotelma autoille oli siirtyä bioetanoliin. Sitä olisi tankattu ensin 5 prosentin osuudella, sitten 10 prosentin, 20 prosentin, 30 prosentin ja niin edelleen.

Ennen päästökauppaa tutkijapiireissä arvioitiin mihin hiilidioksiditonnin pörssihinta voisi aluksi asettua. Arvioitiin myös kuinka korkealle pörssihinnan olisi noustava, jotta kivihiilen voimalat siirtyvät markkinavoimin metsähakkeeseen.

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arveltiin viisi euroa tonnilta. Päästöpörssi avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussutkaan. Tonnihinta päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huteraan päästökauppaan kiinnitti 2017 huomiota ilmastokamppailua silloin näyttävästi vetänyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan seitsemästä eurosta vähintään 21 euroon, eli kolminkertaiseksi.

Kokouksen jälkeen päästömaksu lähti vauhdilla Macronin polulle, hänen tavoitteensa ylittäen. Syyskuussa 2021 päästiin jo yli 60 euron.

Hinta nousi korkeimmillaan 98 euroon helmikuun alussa 2023. Mutta sen jälkeen päästöpörssi sekosi. Taustalla oli ennustamaton muutos: Venäjän ja Ukrainan välinen kriisi. Ilmastokamppailu alkoi horjua.

Päästömaksun hinta kääntyi laskuun, sahaillen levottomasti. Kesäkuun alussa 2024 hinta on 74 euroa hiilidioksidin tonnilta. Loppukevään hinta on ollut taas hienoisessa nousussa.

Kun Venäjän maakaasun, öljyn ja sähkön sekä metsähakkeen ja pelletinkin tuonti pysähtyivät, EU-maiden on joka tapauksessa harkittava omia uusiutuvan energian vaihtoehtojaan.

Energian vihreä siirtymä on kuitenkin nyt hieman hakusalla. Siitä kertoo myös päästökauppa.

Tulevien ilmastokokousten lienee pohdittava miten Venäjän-Ukrainan kriisi vaikutti energiatalouteen. Miten se vaikutti päästöpörssiin? Miten se vaikutti vihreään siirtymään?

Hiilidioksidin päästöpörssiin liittyi jo 20 vuotta sitten paljon odotuksia. Päästöpörssi on käynyt pitkän polun. Vieläkö voimme luottaa päästöpörssiin? Toimiiko se maailman levottomuuksien myötä?

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 7.6.2024

Ete­nee­kö kan­san­ta­lou­tem­me so­ta­ta­lou­teen?

Jo 1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti teoriansa kansantalouden vaurauden ketjusta. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja jatkuu sen jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

Esimerkkinä Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava Ruotsin vallan rajoitteista. Terva tulisi hyväksyä suomalaiseksi vientituotteeksi, aina Euroopan etelärajoja myöten.

Kun Chydeniuksen ehdotusta seurattiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli eurooppalainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavia olivat esimerkiksi kulutus, verotulot ja energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty, ja sen hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, mikä murensi kasvutalouden perustan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvutalouden korvaajaksi tuli velkatalous. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

2020-luvulla EU:n kansantalouteen on hiipimässä uusi, hieman häkellyttävä talouden haara, sotatalous. Velvollisuutemme on antaa Ukrainalle sota-apua vuodesta toiseen.

Sotatalous pyörittää teollisuutta yllättävälläkin tavalla. Tuore Ukrainan avun esimerkki on eurooppalainen ruutiteollisuus. Ruudin valmistus on perustunut pitkään Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen, mutta ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. Tarvitsemme puuvillalle vaihtoehtoa.

Lehtipuusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Onko jo 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä kyse uudesta 30 vuotisesta sodasta? Tuleeko sotatalous uudeksi, jopa kestäväksi osaksi kansantalouttamme?

Ukrainan sodan pitkittyessä voimme joutua esimerkiksi lisäämään Suomen metsien hakkuita, nyt ruudin valmistukseen. Metsätaloudessamme on tähän puun lisätarpeeseen jo kokeiltu ratkaisu, lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 20.6.2024

Tulikohan sotatalous osaksi kansantalouttamme

Jo 1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti teoriansa kansakunnan vaurauden ketjusta. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja jatkuu sen jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

Esimerkkinä Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava silloisista Ruotsin vallan rajoitteista. Terva tulisi hyväksyä suomalaiseksi vientituotteeksi, aina Euroopan etelärajoja myöten.

Kun Chydeniuksen ehdotusta seurattiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli eurooppalainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavia olivat esimerkiksi kulutus, verotulot ja energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä, mikä vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty, ja sen hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvutalouden korvaajaksi on tullut velkatalous. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

2020-luvulla EU:n kansantalouteen on hiipimässä uusi, hieman häkellyttävä talouden haara, sotatalous. EU:n velvollisuus on antaa Ukrainalle sota-apua vuodesta toiseen, ja yhä enemmän.

Tuore Ukrainan avun esimerkki on Euroopassa hupeneva ammusten ruuti. Sen valmistus on perustunut pitkään Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen, mutta ilmeisen maailmanpoliittisesta syistä, alkuvuodesta 2024.

Lehtipuusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Onko 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä kyse uudesta 30 vuotisesta sodasta? Tuliko sotatalous uudeksi osaksi kansantalouttamme?

Sodan pitkittyessä voimme joutua esimerkiksi lisäämään metsien hakkuita, nyt ruudin valmistukseen. Metsätaloudessamme on tähän puun lisätarpeeseen jo kokeiltu ratkaisu, lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 20.6.2024

Paluu metsiä monipuolisesti hoitavaan pystykarsintaan

Avohakkuun läpi ulkoileva saattaa tänään pohtia mitä tarkoittaa sana metsänhoito. Myös taimikonhoito voi mietityttää. Saunapuun kokoista koivua saattaa olla jalkojesi alla sikin sokin. 

Etenkin havumetsien viljely voinee tuottaa mielihyvää vain pitkällä ajanjaksolla. Metsänhoito kaipaa myös nopeasti mielihyvää antavia menetelmiä. Esimerkiksi käy meillä harvinaistunut pystykarsinta.

Pystykarsinta tavoittelee oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myydään sahalle. Kyseessä on pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun voi myydä tukiksi vasta seuraava sukupolvi, ehkä 50 vuoden päästä.

Metsälöitämme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan 1980-luvulla, metsänparannuksen kaudella. Metsäkeskus piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella tukkipuusta korotettua hintaa.

1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen.

Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut 50 vuotta sitten.

Perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna. Kun metsässään pistäytyy kävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa.

Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomenna mieltä.

Kuntoilijan on muistettava pystykarsinnan kolme perussääntöä. Sahanterässä pitää olla kiinteä alaveitsi. Kun tuoretta oksaa sahaa yläpuolelta katkeamispisteeseen, oksaa on ennen katkeamista napautettava alaveitsellä niin että puun kuori ei oksan pudotessa repeä alasuuntaan.

Toiseksi, syyssumujen kostealla kaudella puita ei tule tautivaaran vuoksi karsia. Se tarkoittaa aikaa noin syyskuun alusta marraskuun loppuun.

Kolmanneksi, nuoren puun hyvän kasvun vuoksi elävää latvusta on jätettävä vähintään puolet rungon koko pituudesta. Jo kuivuneita oksia voi karsia miltä korkeudelta tahansa.

Pystykarsintaa voi tehdä periaatteessa kaikille puulajeille. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös mustikka ja puolukka.

Bensiinimoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta palkitsee korvaa. Kuulet koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden. Kuntoilutat myös mieltäsi.

Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on myös uusi etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee.

Pystykarsinnasta voisi kehittyä yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjaamisesta lämpövoimaloihin. Myös metsäpalojen ennakkotorjunta lämmittää mieltä.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 15.5.2024

Pystykarsinta kehittynyt osaksi palometsänhoitoa

Avohakkuun läpi ulkoileva saattaa tänään murehtia mitä tarkoittaa sana metsänhoito. Etenkin havumetsien viljely voinee tuottaa mielihyvää vain pitkällä ajanjaksolla. Metsänhoito kaipaa myös nopeasti mielihyvää antavia menetelmiä. Esimerkiksi käy meillä harvinaistunut pystykarsinta.

Pystykarsinta tavoittelee oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myydään sahalle. Kyseessä on pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun voi myydä tukiksi vasta seuraava sukupolvi, ehkä 50 vuoden päästä.

Metsälöitämme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan 1980-luvulla, metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat myöhemmin maksamaan kortiston perusteella tukkipuusta korotettua hintaa.

1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen.

Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut 50 vuotta sitten.

Perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna. Kun metsässään pistäytyy kävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa.

Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomenna mieltä.

Kuntoilijan on muistettava pystykarsinnan kolme perussääntöä. Sahanterässä pitää olla kiinteä alaveitsi. Kun tuoretta oksaa sahaa yläpuolelta katkeamispisteeseen, oksaa on ennen katkeamista napautettava alaveitsellä niin että puun kuori ei oksan pudotessa repeä alasuuntaan.

Toiseksi, syyssumujen kostealla kaudella puita ei tule tautivaaran vuoksi karsia. Se tarkoittaa aikaa noin syyskuun alusta marraskuun loppuun.

Kolmanneksi, nuoren puun hyvän kasvun vuoksi elävää latvusta on jätettävä vähintään puolet rungon koko pituudesta.

Kuntoilukarsinnassa voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös mustikka ja puolukka.

Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta palkitsee myös korvaa. Kuulet koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden. Kuntoilutat myös mieltäsi.

Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee.

Pystykarsinnasta on kehittymässä yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta. Myös metsäpalojen ennakkotorjunta lämmittää mieltä.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 6.6.2024

Ilmastometsitykselle on edelleen tarve

Pariisin 2015 juhlallisessa ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä. Mitä hiilidioksidin päästöille kohta kymmenessä vuodessa tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun.

Ilmakehän hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan. Fossiilisia polttoaineita rajoittamalla kasvihuoneilmiötä ei pystytty poistamaan.

Ukrainan kriisi työnsi Pariisin kokouksen lupaukset uuteen kehikkoon. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyi etenkin Venäjälle energiasuopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa. 

Ilmastokamppailua ei voi enää ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla kuten niihin kohdistuvilla hiilidioksidin päästömaksuilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 550, kun ilmakehän hiilen määrä on vastaavasti noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsänviljelyä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Ilmastometsityksellä koko maapallon tasolla on kolme erityistä ulottuvuutta. Ensiksi, meidän on valittava viljelyyn puulajeja, jotka pysyvät koko kasvukauden ajan mahdollisimman vihreinä hiilen nieluina.

Toiseksi, maapallon ruokaturvan kannalta on tärkeää peltometsäviljely. Siementä tuottavia viljakasveja voi viljellä tehokkaasti etenkin typpeä sitovien puiden kuten akaasia-puiden kanssa.

Kolmanneksi, ilmastometsityksessä on kyse nimenomaan metsänviljelystä, ei luonnonmetsien ennallistamisesta. Molempia tarvitaan. Ilmastonmuutos on kuitenkin jo sitä luokkaa, että maapallo odottaa massiivista metsänviljelyä.

Vuonna 2014 professorit Eero Paloheimo ja U.B. Lindström tekivät YK:lle kansalaisaloitteen maapalloamme pelastavan ilmastometsityksen puolesta. Aloite ei vielä edennyt kymmenen vuotta sitten. Ilmastonmuutos on kuitenkin edennyt. Aloite on edelleen ajankohtainen.

Uuden ajan ilmastometsitys voi ennallistaa maapallon ekologisesti ja ruokaturvan puolesta kestävälle tasolla. Vahvan metsänhoidon maana Suomella on tähänkin annettavaa.

Veli Pohjonen

Uusimaa. Mielipide. 22.5.2024.