”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö sanat olleet mielessä Helsingin yliopiston tutkija Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän koesarjan. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.
Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Ei riittänyt että turpeen lisäys nosti satoja. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, joka oli pelkkää turvetta.
Tänään kasvuturve on käytännön testit läpäissyt, nykyaikaisen puutarha- ja kasvihuonetalouden kasvualusta.
Etu tulee rahkasammaleen soluista. Kuivuttuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Kasvuturpeen vaaleassa rahkasolukossa on kuiva-ainetta vain noin kuusi prosenttia. Loput 94 prosenttia on ontelotilaa.
Etenkin kuivien etelän maiden viljelyssä, ja meillä kasvihuoneissa, kasvien kannalta on tärkeää, että vettä on kasvualustassa riittävästi. Pelkkää vettä ei saa kuitenkaan olla liikaa. Veden mukana kasvien on saatava ravinteita sekä happea juurille oikeassa suhteessa. Rahkasolukko täyttää nämä Puustjärven ehdot.
Kasvuturveteollisuus käynnistyi maassamme 1960-luvun alussa. Varhainen edistäjä oli Satoturve -yhtiö. Sen alla toimi Turvetutkimuslaitos, minkä johtajaprofessorina Viljo Puustjärvi vaikutti eläköitymiseensä saakka, vuoteen 1980.
Nostokelpoista kasvuturvetta on kaikkialla maassamme, missä vaaleaa pintaturvetta tuottava rahkasammal kasvaa. Kysynnän kasvaessa rahkasammalta voi viljellä lisää. Syvempien kerrosten maatuneeseen polttoturpeeseen verrattuna pintakerrosten kasvuturve on paljon uusiutuvampi luonnonvara.
Kasvuturve voisi kehittyä vientituotteena. Sitä ostetaan maailmalla nyt 40 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on luokkaa kaksi kertaa enemmän kuin Suomen koko polttoturpeen tuotanto huippuvuosinaan.
Ymmärsimme kasvuturpeen vientimahdollisuudet jo varhain. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua.
Yhteistyömaaksi Pekki esitti eroosiosta, kuivuudesta ja humusvajeesta kärsivää Sudania. Maassa oli silloin käynnissä aavikoitumisen pysäyttämisohjelma. Siihen tarvittiin laadukkaita metsäpuiden pottitaimia. Suomi osasi taimitarhatekniikan. Kasvuturpeella Sudanin puun taimien tuotantoa olisi voinut vielä tehostaa.
Kasvuturpeen materiaalisen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun aatteellisia ehtoja. Sakari Pekin ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.
Kasvuturpeen vienti meiltä silti käynnistyi, ei köyhään Afrikkaan vaan rikkaisiin länsimaihin. Suomalaisen kasvuturpeen osuus kansainvälisistä markkinoista oli jo 1980-luvun alkupuolella kaksi prosenttia. Vientinousu notkahti 1990-luvulla, kun Baltian maat itsenäistyivät ja täyttivät vuosiksi maailman markkinat halvalla turpeellaan. EU-aikana markkinatilanne on tasaantunut.
Silti kasvuturve on meillä tänään vaiettu vientituote. Vientiä Suomesta ei edes tilastoida tarkasti; tilastokeskus raportoi vain poltto- ja kasvuturpeen yhteismäärän.
Alavetelin talousajattelija, kappalainen Antti Chydenius opetti meille jo 1700-luvun lopussa tervaesimerkillään, että kansakunnan vauraus syntyy vasta viennistä. Myös suo pursuaa Chydeniuksen opin vientimahdollisuuksia. Emme ole osanneet niitä hyödyntää.
Turvetalouden voisi kääntää nyt ylösalaisin. Polttoturpeen asemesta päätuotteeksi tulisi ottaa soillamme vuosittain lisääntyvä kasvuturve. Päätavoitteeksi tulisi ottaa jalostetun kasvuturpeen vienti. Työpaikkoja syntyisi maaseudulle ja vientiyrityksiin.
Kasvuturpeen kestävä tuotanto tulisi sertifioida sopusoinnussa ilmastosopimusten ja soiden suojeluohjelmien kanssa. Sen jälkeen kasvuturpeen voisi markkinoida ulkomaisille puutarhoille Viljo Puustjärven suomalaisena ympäristöturpeena.
Veli Pohjonen
Itä-Häme. Mielipide. 13.11.2020.
No comments:
Post a Comment