Mikä sai metsämme kasvuun aiemmin?

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se tarkoittaa myös metsien kuutiokasvun hidastumista.

Luken tilastojen mukaan näin on tapahtumassa. Metsiemme kasvu kyllä kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy metsiemme kasvussa?

Kun kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi auraamalla ja istuttamalla. Myös varhaisen taimikonhoidon merkitys tulevalle puun kasvulle opittiin.

Metsänhoitomme on hiipumassa myös näiltä osin. Esimerkiksi puun taimien istutus koki jo 1982 ennätyksensä: 256 miljoonaa tainta vuodessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme istuttaneet keskimäärin 162 miljoonaa tainta vuodessa.

Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 12.4.2023

Lapin laki vauhditti Lapin metsien kasvua

Suomessa käydään tänään metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Tämän mukaan puuston kasvu olisi hidastumassa.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tietojen mukaan Lappi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 13,3 miljoonaa kuutiota vuodessa. Alimmillaan, seitsemässä miljoonassa kuutiossa kasvu oli 1960-luvun loppupuolella. Sitä ennen Lappia oli hakattu rajusti, ensin sotakorvauksiin ja sitten talouden jälleenrakennukseen.

Luken tuoreimmat tiedot kertovat, että Lapin metsien kasvu todella näyttää hieman hiipuvan. Mittauskaudella 2017-2021 vuosikasvu oli 11,7 miljoonaa kuutiota. Se on 12 prosenttia alhaisempi kuin Lapin metsien aikaisempi ennätyskasvu.

Metsäntutkimuslaitoksen Pohjois-Suomen erikoistutkija Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että Lapin metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että maanpäällinen pintakasvillisuus ja tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen. Kuntta paksuuntui ja seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laski. Se heikentää puun kasvua niin kuin maanpäällinen lähi-ilman lämpösumman laskeminenkin heikentää. 

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto Lapin metsissä, muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tumma ja se imee auringon lämmittävää säteilyä.

Metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon uudeksi kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kunnon kasvuun. Metsäauraus oli Lapin metsien tehokkaimpia hoitotoimia 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja Kuusamon kunnassa. Lapin laki oli voimassa vuoteen 1998 asti.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli 54 prosenttia.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, ilmeisistä maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa lienee romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys ja laikutusmätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei taida enää olla sama kuin alkuperäisessä aurauksessa.

Lapin laki vauhditti Lapin metsien kasvua. Tarvitsemmeko jotain vastaavaa myös jatkossa? Gustaf Sirénin opit ja viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää mielessä myös tämän päivän metsäkiistelyssä.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 6.4.2023

Maataloutemme muutoksen kynnyksellä

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä lasketaan olevan yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruokaa on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

Ukrainan sota syvensi ihmiskunnan ruokatilannetta edelleen. Mustan mullan viljamaassa käytävä sota voi nostaa ruoan hintaa maailmalla niin, että sata miljoonaa ihmistä Afrikassa ja Lähi-Idässä ajautuvat aliravitsemukseen. Nälkäkuolema uhkaa noin miljoonaa ihmistä.

YK:n 2009 kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä voisimme saada kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Vielä viime vuosikymmenellä ajattelimme saavamme viljan lisäpellot pääosin turvesuon pohjilta.

MTK julkisti 2020 ilmastotiekartan miten edetä maataloudessa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää edistää. Ilmastotiekartta päinvastoin viivoittaa pudottamaan turvemaiden viljapeltojemme alan nykyisestään noin 13 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä. 

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia havumetsiä. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kivennäismaiden havumetsien mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Onko maataloutemme muutoksen kynnyksellä? Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää kokevalle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 6.4.2023.

Kiis­te­lyä ta­lous­met­sien puun riit­tä­vyy­des­tä voisi vai­men­taa – Voimme no­peas­ti vil­jel­lä ja kas­vat­taa puuta

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi, kun tuonti Venäjältä pysähtyi alkuvuodesta 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Lisäpuun tarve huolestuttaa. Luonnonvarakeskus on arvioinut, että metsiemme puun kasvu putoaisi tulevina vuosina nykyisestään noin 10 prosentin verran. Metsäteollisuus on puolestaan laskenut, että uudet tehtaat mukaan lukien tarvitsemme kotimaista puuta 10 prosenttia entistä enemmän.

 Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän tulee varautua monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme pitkän kierron havumetsien lisäksi nopean kierron lehtipuita. 

Suomessa jo tutkittuja mahdollisuuksia on kolme: lyhyen viljelykierron koivut, haavat ja pajut. Niiden kasvatusta on selvitetty maassamme 1970-luvulta lähtien. Valtakunnallisesti merkittävin oli Sitran tutkimushanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”. Siihen osallistui myös Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitos.

Enso-Gutzeit yhtiö perusti näyttäviä lyhytkiertokoivun viljelmiä Imatran ympäristöön. Tavoite oli luoda jalostetulla rauduskoivulla teollisuudelle jotain samaa Pohjoismaihin, mikä jalostetulla eukalyptuksella oli luotu Etelä-Amerikkaan.

Sitran ja Enson hankkeista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että alkaisimme viljellä pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Puumassa puitaisiin pellolta heti hakkeeksi.

Ajatus eteni maa- ja metsätaloustuottajain keskusliittoon. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille taannoin riitti. Ennen Euroopan Unionin aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi.

Suomessa oli vuonna 2021 luonnonhoidon peltoja 127000 hehtaaria, kuusi prosenttia koko peltoalasta. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Toinen maavaramme ovat turvetuotannosta vapautuneet suopohjat. Niitä on jo luokkaa 60000 hehtaaria.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puuta metsättömillä luonnonhoidon pelloilla ja turvesuonpohjilla.

Saamme nopeasti lisää puumassaa sekä sellu- ja kartonkiteollisuudelle että lämpövoimaloihin. Kiistelyä talousmetsien puun riittävyydestä voisi vaimentaa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 22.3.2023

Pohjoisten metsiemme kasvu saatiin taannoin vauhtiin

Käymme metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Se johtuisi puuston kuutiokasvun hidastumisesta. Näin on Luken tilastojen mukaan tapahtumassa. Erityisesti kasvuluvut näyttävät kääntyneen laskuun pohjoisemmassa Suomessa, hieman epämääräisemmin eteläisessä Suomessa.

Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksessa Pohjois-Suomen erikoistutkijana alun perin toiminut professori Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että pohjoiset metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että kuntta eli maanpäällinen pintakasvillisuus ja sen alla oleva tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen.

Vahvan kuntan seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laskee. Se heikentää puun kasvua. Niin se maanpäällinenkin heikko lämpösumma heikentää vaikkapa viljojen kasvua.

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto metsissämme. Se tapahtui muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Säännöllisistä metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kasvuun. Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja lisäksi Kuusamon kunnassa.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli alueellaan 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Pohjois- ja Sisä-Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa on romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Sitä paitsi Luken tilastot kertovat, että metsänhoidollinen maanmuokkaus ylipäänsä on tämän vuosisadan puolella hidastunut, hieman samaan tahtiin kuin metsiemme kasvu.

Gustaf Sirénin ideoima metsäauraus vauhditti 1900-luvun loppupuolelle metsiemme kasvua. Ovatko etenkin pohjoiset metsämme kunttaantumassa jälleen?

Viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää kiistelyssä mielessä. Onhan metsämme saatu kasvuun ennenkin.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 29.4.2023

Puustomme kasvun voi saada takaisin nousuun

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, nyt tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä ei ole poistaa vettä puiden juurilta vaan pitää maaperän vesi liikkeessä.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä lienee jo huomannut, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvussa?

Metsissämme on kasvuun liittyvä mielenkiintoinen jakauma. Kasvu on viimeisellä kaudella hidastunut vain männyllä. Kuusen nouseva kasvukäyrä jatkaa kulkuaan. Onko männyn kasvu hidastunut nimenomaan rämemailla, joiden kunnostusojitus on jo hyljätty?

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla siihen pääsisimme.

VELI POHJONEN

Sotkamo -lehti. Mielipide. 25.4.2023

Kasvuturpeellamme on aavat vientimahdollisuudet

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö sanat olleet mielessä Helsingin yliopiston tutkija Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän koesarjan. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Ei riittänyt että turpeen lisäys nosti satoja. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, joka oli pelkkää turvetta.

Tänään kasvuturve on käytännön testit läpäissyt, nykyaikaisen puutarha- ja kasvihuonetalouden kasvualusta.

Etu tulee rahkasammaleen soluista. Kuivuttuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Kasvuturpeen vaaleassa rahkasolukossa on kuiva-ainetta vain noin kuusi prosenttia. Loput 94 prosenttia on ontelotilaa.

Etenkin kuivien etelän maiden viljelyssä, ja meillä kasvihuoneissa, kasvien kannalta on tärkeää, että vettä on kasvualustassa riittävästi. Pelkkää vettä ei saa kuitenkaan olla liikaa. Veden mukana kasvien on saatava ravinteita sekä happea juurille oikeassa suhteessa. Rahkasolukko täyttää nämä Puustjärven ehdot.

Kasvuturveteollisuus käynnistyi maassamme 1960-luvun alussa. Varhainen edistäjä oli Satoturve -yhtiö. Sen alla toimi Turvetutkimuslaitos, minkä johtajaprofessorina Viljo Puustjärvi vaikutti eläköitymiseensä saakka, vuoteen 1980.

Nostokelpoista kasvuturvetta on kaikkialla maassamme, missä vaaleaa pintaturvetta tuottava rahkasammal kasvaa. Kysynnän kasvaessa rahkasammalta voi viljellä lisää. Syvempien kerrosten maatuneeseen polttoturpeeseen verrattuna pintakerrosten kasvuturve on paljon uusiutuvampi luonnonvara.

Kasvuturve voisi kehittyä vientituotteena. Sitä ostetaan maailmalla nyt 40 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on luokkaa kaksi kertaa enemmän kuin Suomen koko polttoturpeen tuotanto huippuvuosinaan.

Ymmärsimme kasvuturpeen vientimahdollisuudet jo varhain. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua.

Yhteistyömaaksi Pekki esitti eroosiosta, kuivuudesta ja humusvajeesta kärsivää Sudania. Maassa oli silloin käynnissä aavikoitumisen pysäyttämisohjelma. Siihen tarvittiin laadukkaita metsäpuiden pottitaimia. Suomi osasi taimitarhatekniikan. Kasvuturpeella Sudanin puun taimien tuotantoa olisi voinut vielä tehostaa.

Kasvuturpeen materiaalisen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun aatteellisia ehtoja. Sakari Pekin ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Kasvuturpeen vienti meiltä silti käynnistyi, ei köyhään Afrikkaan vaan rikkaisiin länsimaihin. Suomalaisen kasvuturpeen osuus kansainvälisistä markkinoista oli jo 1980-luvun alkupuolella kaksi prosenttia. Vientinousu notkahti 1990-luvulla, kun Baltian maat itsenäistyivät ja täyttivät vuosiksi maailman markkinat halvalla turpeellaan. EU-aikana markkinatilanne on tasaantunut.

Silti kasvuturve on meillä tänään vaiettu vientituote. Vientiä Suomesta ei edes tilastoida tarkasti; tilastokeskus raportoi vain poltto- ja kasvuturpeen yhteismäärän.

Alavetelin talousajattelija, kappalainen Antti Chydenius opetti meille jo 1700-luvun lopussa tervaesimerkillään, että kansakunnan vauraus syntyy vasta viennistä. Myös suo pursuaa Chydeniuksen opin vientimahdollisuuksia. Emme ole osanneet niitä hyödyntää.

Turvetalouden voisi kääntää nyt ylösalaisin. Polttoturpeen asemesta päätuotteeksi tulisi ottaa soillamme vuosittain lisääntyvä kasvuturve. Päätavoitteeksi tulisi ottaa jalostetun kasvuturpeen vienti. Työpaikkoja syntyisi maaseudulle ja vientiyrityksiin.

Kasvuturpeen kestävä tuotanto tulisi sertifioida sopusoinnussa ilmastosopimusten ja soiden suojeluohjelmien kanssa. Sen jälkeen kasvuturpeen voisi markkinoida ulkomaisille puutarhoille Viljo Puustjärven suomalaisena ympäristöturpeena.

Veli Pohjonen

Itä-Häme. Mielipide. 13.11.2020.

Lyhytkiertometsät nielevät hiiltä ja lisäävät humusta

Euroopan unionin ilmastoajattelussa yhä tärkeämmäksi ovat nousseet maa- ja metsätalousmaat hiilen nieluina. Esillä ovat olleet avoimen maan metsitys, parannettu laiduntalous ja parannettu peltoviljely.

EU:n ajattelu seuraa 2000-luvun oppia kestävän kehityksen mukaisesta kiertotaloudesta. Maapallolla mitä tahansa alkuainetta voi kierrättää. 

Kiertotalous luo hiilen nieluja. Näin toimivat metsät, laitumet ja pellot toimivat sekä maanpinnan yläpuolisella biomassallaan että maanpinnan alapuolisella humuksella.

Eniten mitattu vaihtoehto kolmesta nielusta on metsä. Monivuotiset puut kasvavat aina vahvemmaksi hiilen nieluvarastoksi kuin peltojen ja laidunten yksivuotiset viljelykasvit.

Pohjoismaissa lupaavimpia vaihtoehtoja on lehtipuiden lyhytkiertoviljely. Siihen soveltuu joutomaan pelto tai esimerkiksi turvesuon pohja. Ne molemmat täyttävät avomaan metsityksen ilmastoehdon: alueella ei ole kasvanut metsää 20 vuoteen.

Pajuviljelmien alkuainehiiltä on tutkittu eniten Ruotsissa. Peltomaalla pajumetsikön runkoihin ja oksiin syntyi jo viidessä vuodessa nielu, jossa hiiltä oli keskimäärin kahdeksan tonnia hehtaarilla. Vertailuksi: Suomen lähes sadan vuoden kierto­ajan metsien hiilen määrä rungoissa ja lehvästössä on tänään keskimäärin 28 tonnia hehtaaria kohti.

Jo vanhastaan tiedämme, että paju tukkii runsailla juurillaan sekä avo-ojia että sala­ojia. Ruotsin koeviljelmillä havaittiin, että paju tuotti erityisen paljon hienojuuria, alle kahden millimetrin paksuisia juurikasvustoja.

Hienojuuret varisevat lehtien tavoin maaperään. Uusia hienojuuria syntyy ja kasvaa koko roudattoman kauden ajan. Hienojuuret ja lehtikarike lisäävät yhdessä maan humusta.

Ruotsissa hiilen nieluvirta pajun hienojuuriin oli keskimäärin tonni vuodessa hehtaaria kohti. Lehtikarikkeen hiiltä kertyi vastaavasti puoli tonnia vuodessa. Viiden vuoden kuluessa maanalaisista hienojuurista ja lehdistä kertyy siis nielu, joka sitoo hiiltä noin kahdeksan tonnin verran – käytännössä yhtä paljon kuin rungot ja oksat maan päällä.

Yksipuolisen viljanviljelyn seurauksena maapallolla on jäljellä enää 50–75 prosenttia alkuperäisestä maaperän humuksen hiilivarastosta. Humuksen huvetessa peltojen satoisuus vähenee. Pelloilla tarvitaan sen jälkeen aiempaa enemmän apulantaa ja voimakkaampia kyntötraktoreita.

Metsien, laitumien ja peltojen merkitys EU:n ilmastoajattelussa keskittyy juuri tähän epäkohtaan. On maa- ja metsätaloudelle eduksi palauttaa maaperään rikastuttavaa ja pehmentävää humusta. Metsityksen, parannetun laiduntalouden ja parannetun peltotalouden välisen lyhytkierron voi myös vuosikymmenten mittaan vuorotteluna yhdistää.

On ilmastotaloudelle eduksi siirtää ilmakehän liikahiiltä maaperän nieluun. Lyhytkiertopuiden hienojuurista syntyvä hiilen nieluvirta on yksi lupaavimmista menetelmistä, joilla maaperän ja ilmaston hoito voidaan yhdistää.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 21.12.2020

Pohjois-Suomen metsien kasvu näyttää olevan hiipumassa

Suomessa käydään tänään metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Tämän mukaan puuston kasvu olisi hidastumassa.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tietojen mukaan Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Sen jälkeen kasvu näyttää hieman hiipuneen. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen Pohjois-Suomen erikoistutkija Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä että Pohjois-Suomen, etenkin Lapin metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että maanpäällinen pintakasvillisuus ja tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen.

Kuntta paksuuntui ja seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laski. Se heikentää puun kasvua. Samalla tapaa maanpäällisen lähi-ilman lämpösumman pieneminen heikentää kaikkien viljelykasvien kasvua. 

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto metsissämme, muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon uudeksi kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kunnon kasvuun. Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja Kuusamon kunnassa. Lapin laki oli voimassa vuoteen 1998 asti.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Pohjois-Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, ilmeisistä maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa lienee romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Luken tilastot kertovat että samalla kun metsiemme kasvu on tämän vuosisadan puolella hidastunut, myös varsinainen metsänhoitomme on vähentynyt.

Ovatko Pohjois-Suomen metsät kunttaantumassa jälleen? Gustaf Sirénin opit ja viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää mielessä myös tämän päivän metsäkiistelyssä.

Veli Pohjonen

Rantapohja. Mielipide. 20.4.2023

Myös kuituteollisuus tarvitsee vihreää siirtymää - Peltojen hiilinielujen kannalta kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi

JOKAPÄIVÄINEN elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tarvitsemme nenäliinoja nuhaamme. Tilaamme kartonkipakkauksissa ruokaa. Luemme sellukuituun pohjautuvia sanomalehtiä.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä metsistä, harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen, riittääkö tällä vihreän siirtymän menolla raaka-ainetta kuituteollisuudellemme.

Kuitu on teollisuusvaiheessa mitaltaan milli- tai senttimetriluokkaa. Kuidun ei tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuidun valmistamisen raaka-ainetta saamme metsäpuiden lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla viljeltäviä kuitukasveja ovat puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen maatalouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme.

Yöttömässä yössä kuituhampun ”sisäinen kello” menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi. Kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen paikalliseen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU:n maataloudesta tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Kuituhampun siementä saamme eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös Suomen talveen erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi.

Kuituhamppu monipuolistaa ja vahvistaa kansantalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja hampun viljelyyn.

Vihreän siirtymän myötä tulleeseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa voimakkaasti, kun kuituteollisuus kehittyy uuteen suuntaansa. Ehkäpä uusien kuitutehtaiden ei tarvitsekaan ajautua raaka-ainepulaan.

Veli Pohjonen

Helsingin Sanomat. Mielipide. 19.4.2023

Meneekö fosforimme nyt kuin kankkulan kaivoon?

Paluu puhtaampiin vesiin on ollut jo pitkään kiertotaloutemme tavoite. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista, järvistä ja merenlahdista. Emme halua enää lisää sinilevää Itämereen.

Meidän olisi edelleen tehostettava ravinteiden kierrätystä. Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Meidän pelloillamme sitä on yllin kyllin, mutta kehitysmaiden pelloissa se on vähenemässä.

Köyhien maiden nälänhätä kiihtyy, kun fosforilannoitteiden hinta nousee Ukrainan sodan myötä. Mistä vaikkapa Afrikan maat saavat ruokapelloilleen fosforin jatkossa? 

Länsimaiden hyvinvoinnin yhteiskunnissa vähintään peltojen tason fosforihaaste ovat jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia ajautuu edelleen vesistöihin.

Yllättävän paljon fosforipäästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Alkuaine fosforin voi päästöjen asemesta myös pelastaa. Menetelmään kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksestamme Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet, tärkeimpinä fosfori ja kalkki. Ainoastaan typpi ja rikki karkaavat savukaasuissa taivaalle, oksideina.

Tuhkan fosforeineen voi nykymenetelmillä rakeistaa. Rakeet voisi viedä lannoitteeksi aina kehitysmaihin asti. Vielä uudempi, kuljetuksen kannalta tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti professori Olavi Huikari 1980-luvulla.

Gustaf Sirénin ja Olavi Huikarin opeista fosforin ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä olisi jo opittavaa. Voimallisesti haihduttavilla jätevesipajukoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin. Fosforin voisimme pelastaa ravinteeksi. Tätä odottavat myös kehitysmaat.

Ehkä meidän ei tulisi enää ohjata fosforia Itämereen kuin Kankkulan kaivoon.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 18.4.2023.

Fosforin voisi myös pelastaa Kankkulan kaivon asemasta

Paluu puhtaampiin vesiin on kiertotalouttamme tavoitteita. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista, järvistä ja merenlahdista. Emme halua enää lisää sinilevää Itämereen.

Meidän olisi tehostettava alkuaineiden kierrätystä. Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Sen määrä kehitysmaiden pelloissa on vähenemässä samalla kun tuhlaamme sitä omilta pelloiltamme vesistöihin, lopulta Itämereen.

Kehitysmaiden nälänhätä kiihtyy, kun fosforilannoitteiden hinta nousee Ukrainan sodan myötä. Mistä maat saavat ruokapelloilleen fosforin jatkossa? 

Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme vähintään peltojen tason fosforihaaste ovat jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia ajautuu edelleen vesistöihin.

Suomalaisten puhdistamoiden fosforipäästöt ovat ympäristön nykysäännöstön kehyksissä. Silti pienetkin päästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä fosforipäästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Fosforin voi päästöjen asemesta myös pelastaa. Menetelmään kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöainesten sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Suomessa aiemmin opettanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Ainoastaan typpi ja rikki pääsevät savukaasuissa taivaalle.

Tuhkan fosforeineen voi nykymenetelmillä myös rakeistaa. Rakeet voisi viedä lannoitteeksi aina kehitysmaihin asti. Vielä uudempi, kuljetuksen kannalta tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti professori Olavi Huikari jo 1980-luvulla.

Gustaf Sirénin ja Olavi Huikarin opeista fosforin ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä olisi jo opittavaa. Jätevesipajukoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin. Kehitysmaat odottavat fosforin pelastamista. Ehkä meidän ei tulisi enää päästää fosforia Itämereen kuin Kankkulan kaivoon.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 9.4.2023