Hyvä metsänhoito ehkäisee metsäpaloja

Keskikesän hellekausi toi ensin metsäpaloja tarkkailevat pienkoneet metsiemme yläpuolelle. Metsäväki oli hellekesään jo varautunut muun muassa pitämällä metsäautotiet sellaisessa kunnossa, että paloautot pääsevät tarvittaessa paikalle mahdollisimman nopeasti.

Muhoksen alueella levisi silti kesäkuulla hieman yllättäen Suomelle poikkeuksellisen laaja metsäpalo. Se oli pinta-alaltaan 250 hehtaaria. Sammutus oli palokunnalle haastava, sillä palo eteni melko tiettömällä metsäalueella peltojen keskellä.  

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin syksyllä 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump vieraili Kalifornian silloisten metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan jatkossa Kalifornian metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia. 

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa metsäautoteiden verkottamia viljelymetsiä hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Myöskään Siperian paloherkkiä metsiä ei hoideta näin.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän lämpö- sekä sähkövoimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuun metsäautotien varteen ja lopulta voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon, vielä vähemmän käytetty toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Kun oksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi Muhoksen metsäpalo eteni suurelta osin latvapalona.

Pystykarsinta voi kehittyä arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” on osa vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketti koottiin uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Eduskunnan hyväksymä risupaketti, tukiaisineen, vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta talousmetsistämme. Vuonna 2019 niitä korjattiin yhteensä 8,1 miljoonaa kiintokuutiota. Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme silti riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi jo silloin 20,4 miljoonaa kuutiota.

Lupaavasti kehittynyt energiapuun korjuu paransi metsiemme paloturvallisuutta. Risupaketti kannattaisi muuttaa 2020-luvulla palometsänhoidon paketiksi. Australian metsäpalojen vuoden vaihteen kokemukset, Siperian tämän päivän metsäpalojen uhka sekä tuoreet Muhoksen metsäpalon kokemukset kannustavat meitä kehittämään suomalaista palometsänhoitoa edelleen. 

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 30.7.2020

Biotaloudelta puuvoimaa, painopaperille ydinvoimaa

Vuosi 2020 jää metsähistoriamme merkkivuodeksi, kun keskeinen paperin tuottaja UPM (Yhtyneet Paperitehtaat) ilmoitti elokuussa suunnitelmastaan sulkea maamme suurin paperitehdas, Kaipola.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Painopaperi on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Edellisen kerran yhtä mittava metsäteollisuuden muutos tapahtui 1960-luvulla. Taustalla oli silloinen huoli raakapuun riittävyydestä. Ratkaisu löytyi sähköstä.

Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, pääteltiin.

Teollisuus siirtyi hienopaperiin johtavan sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen. Sillä saatiin jokapäiväisten lehtiemme tyyppistä paperia. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste ennen tietokoneaikaa. Painettujen lehtien paperin kysyntä näytti nousevan maailmalla, alati kiihtyen.

Mekaaninen kuumahiertäminen säästää puuta mutta se syö energiaa, sähkönä. Sähkön riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta kuitenkin kaatoi sen vielä 1992.

Paperiteollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima Oy (merkittävinä osakkaina paperintuottajat UPM ja Stora Enso) sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002.

Paperiteollisuuden ajama Olkiluoto kolmonen käynnistynee tuoreimman ennusteen mukaan helmikuussa 2022. Mutta silloinhan ydinsähköä tarvinneet paperikoneet ovat jo poistuneet.

Kaipolan kohun varjoon on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen. Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää. Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän.

Merkittävin saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella, pohjoisen pallonpuoliskon suurin puuta jalostava laitos. Päätuotteensa sellun ohella laitos tuottaa puuvoimaa, sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla.

Samaan ylituotannon prosenttiin päässevät myös Paltamon, Kemin ja Kemijärven uudet biotuotetehtaat. Sähkön tuottaja tulee myös Kuopion Finnpulp -tehtaasta, kunhan suunniteltu tehdas ratkaisee ensin kiertotalouden ongelmansa.

Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo pitkään kestänyttä kaarta. Tarvitsemmeko laitosta todella, biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Puuvoimaa sähkönä tuottaa biotalous, ydinvoimaa kulutti painopaperi.

Veli Pohjonen

Länsi-Suomi. Mielipide. 26.9.2020

Ruokaturvamme on notkahtamassa

Kevään 2020 korona-virus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipämme = Suomen vuotuinen viljasato, me = Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva = viljasato / väkiluku.

Vuonna 2020 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato on Luonnonvarakeskuksen ensimmäisen ennusteen mukaan 3,28 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on tänään 5,53 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme ennuste tälle vuodelle on 593 viljakiloa henkilöä kohden.

Ruokaturva on tänä vuonna notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Notkahdus johtunee pääosaksi viljamaiden kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen osannut varautua eikä vastatakaan.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Nykyisen yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia maailman laajuisten kriisien aikana. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Joroisten lehti. Mielipide. 30.7.2020.

Biomassan tuottamalle kuidulle on kasvava tarve

Keskeinen paperin tuottajamme UPM julkaisi loppukesästä (2020) kaksi hätkähdyttävää tiedonantoa. Heinäkuussa yhtiö kertoi koko painopaperin tuotantonsa painuneen tappiolle.

Elokuussa seurasi varoitus Kaipolan tehtaan sulkemisesta vuoden loppuun mennessä. Kyseessä on viimeinen tavallista sanomalehtipaperia valmistava laitos Suomessa.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Sitten kehittyi digitalous. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Onneksi metsäteollisuuden toinen pääosanen sellu tahkoaa tulosta. Se on onneksi myös puuta kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Koko selluteollisuus kartonkeineen tarvitsee jatkossa raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Huoli puun riittävyydestä syvenee. Samalla kasvaa tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa biotuotteille vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta? 

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu. 

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua silloin kukoistaneen paperin kylkiäiseksi.

2020-luvun Suomelle lupaava peltosellun ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Kesällä 2020 näyttäviä pohjoisia viljelmiä kasvoi muun muassa Limingassa ja Tyrnävällä.

Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan. Maassamme kasvoi EU-luvallista hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa lujan, parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii tänään uutta käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

Yksivuotisen kuituhampun viljely monipuolistaisi maa- ja metsätalouttamme sekä teollisuuttamme. Sitä paitsi ilmastotalous voi jatkossa rajata metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 24.9.2020

Palaako peltoviljely kangasmaille?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti 2010 energiakarttamme. Ohjuri on turve. Turve olkoon uusiutumatonta energiaa, kivihiilen tavoin. Viivoitus vaikutti 10 vuotta myöhemmin maataloutemme ilmastotiekarttaan. MTK julkisti sen heinäkuussa 2020.

Vielä viime vuosikymmenellä ajattelimme, että voimme nostaa turvetta soiltamme hallitusti, vähemmän kuin luonnonturve kasvaa. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun taustalla oli maatalouden tulevaisuus. Sitä pohti YK:n 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta on jo Amazonin sademetsissä.

Tärkeintä ruokaamme on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa meillä noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä olisimme saaneet kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme turvesuon pohjilta.

Maatalouden ilmastotiekartta 2020 käänsi ajattelun. Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Vuosittain kynnettävää, hiilidioksidia päästävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voi kyllä jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Vauhtia turvesoiden ajattelun muutokselle antanee myös elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite. Se vaatii eduskuntaa kieltämään turpeen energiakäytön lakiteitse. Syyskuun lopulla aloitteella oli jo yli 17000 kannattajaa.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia kuusikoita. Niitä löytyy etenkin Hämeestä. Kuusikot ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Niiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Peltoviljely hakee uutta suuntaa. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Puruvesi -lehti. Mielipide. 23.9.2020

Bio­kaa­su olisi syytä pa­laut­taa 1990-lu­vun alun ajat­te­lun tapaan ener­gia­vil­je­lyn ja uuden su­ku­pol­ven maa­ta­lou­den lop­pu­tuot­teek­si

Maakaasu ja biokaasu ovat energiataloutemme yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Biokaasusta tullessaan sekään ei ole ilmastolle haitallinen vaan kiertävä. 

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Joensuun yliopiston kokeissa kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti biokaasurin bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Kokeissa oli mukana myös hirven vatsasta peräisin olevia bakteereita. Puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi 1990-luvulla tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa voi laajentaa. Putkiverkon voi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, tarvittaessa Tornion tasolla Ruotsin puolellekin. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasun energian suurimmat mahdollisuudet ovat turpeen energian korvaamisessa. 2020-luvulla turvesuot ja entisten turvesoiden pohjat voi viljellä monivuotiselle biomassalle. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Kaleva. Mielipide. 23.9.2020

Palaako maatalous kangasmaille?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti 2010 energiakarttamme. Ohjuri on turve. Turve olkoon uusiutumatonta energiaa, kivihiilen tavoin. Viivoitus vaikutti 10 vuotta myöhemmin maataloutemme ilmastotiekarttaan. MTK viivoitti sen heinäkuussa 2020.

Ensin ajattelimme, että voimme nostaa turvetta soiltamme hallitusti, vähemmän kuin luonnonturve kasvaa. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun taustalla oli maatalouden tulevaisuus. Sitä pohti YK:n 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta on jo Amazonin sademetsissä.

Tärkeintä ruokaamme on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa meillä noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä olisimme saaneet kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme turvesuon pohjilta.

Maatalouden ilmastotiekartta 2020 käänsi ajattelun. Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Vuosittain kynnettävää, hiilidioksidia päästävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voi kyllä jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Vauhtia turvesoiden ajattelun muutokselle antanee myös elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite. Se vaatii eduskuntaa kieltämään turpeen energiakäytön lakiteitse. Elokuun lopussa aloitteella oli jo 12400 kannattajaa.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia kuusikoita. Niitä löytyy etenkin Hämeestä. Kuusikot ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Niiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Peltoviljely hakee uutta suuntaa. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle. 

Veli Pohjonen

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 23.9.2020

Pohjoinen biokaasu turve-energian korvaajaksi

Maakaasu ja biokaasu ovat Suomen energiatalouden yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Puhtaimmillaan kyseessä on kemian yksinkertaisin hiilivety, metaani. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Biokaasusta tullessaan sekään ei ole ilmastolle haitallinen vaan kiertävä. 

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Maakaasun korvaajaksi ajateltu biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Joensuun yliopiston kokeissa kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti biokaasurin bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Kokeissa oli mukana myös hirven vatsasta peräisin olevia bakteereita. Puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi 1990-luvulla tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa voisi laajentaa. Putkiverkon voisi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Verkon voisi ulottaa Tornion tasolta Ruotsin puolellekin, kun ilmastokamppailu siellä kiihtyy.

Suomalainen biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminenkin pohjoiseen päin pysähtyi Tampereen tasolle.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten karjatilojen takapihalla tai jäteveden puhdistamoiden kyljessä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasun energian mittavat mahdollisuudet ovat turpeen energian korvaamisessa. Se on Pohjois-Suomelle sopiva ratkaisu. 2020-luvulla turvesuot ja entisten turvesoiden pohjat voi viljellä pysyvästi monivuotiselle biomassalle.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 23.9.2020

Metsäteollisuus kohti suljettua kiertoa

Metsäteollisuutemme tyrmistyi vuoden 2019 lopussa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä evätä Kuopioon suunnitellun maailman suurimman Finnpulp-sellutehtaan ympäristölupa. Samoin taisi tyrmistyä myös pääosa suomalaisia metsätilallisia.

Kuopion Pro Kallavesi -liike oli käynnistänyt elokuussa 2018 kansalaisaloitteen, jonka tavoite oli pysäyttää tehtaan jäteveden pääsy Kallaveteen. Runsaan vuoden kuohunut aloite johti historian saatossa loogisen kielteiseen lopputulokseen.

Metsäteollisuus on ajautunut kiertotalouden kriisiin. Kiertotalous kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia, järveen tai mereen.

Suljetun veden kierrätyksen ajatus oli esillä metsäteollisuuden (Enso Gutzeit) ja Joensuun yliopiston vuoropuhelussa keväällä 1991, kun Enso Gutzeitin kehitysjohtaja, metsänhoitaja Yrjö Schildt oli saanut keväällä Australiasta, Tipperary Station -yhtymältä erikoisen selvityspyynnön. Australian yrittäjät pyysivät Suomelta neuvoa, miten he voisivat perustaa ympäristöherkälle alueelleen uuden sukupolven sellutehtaan niin, että jätevettä ei menisi paikallisiin vesistöihin ollenkaan.

Mahdolliseksi ratkaisuksi australialaisille esitettiin riittävän laajaa eukalyptuksen lyhytkiertoviljelmää, mihin kaikki sellutehtaan jätevedet johdettaisiin. Kasteltu lyhytkiertometsä tuottaisi samalla entistä tehokkaammin kuitupuuta viereiselle sellutehtaalle.

Kesäkuussa 1991 tehtiin esiselvitys Pohjois-Australian Tipperary Stationin selluhankkeelle. Keskeinen kysymys oli analysoida sopivia puulajeja, kasvuolosuhteita ja sopivia viljelymaita. Lopputuloksena laskettiin, montako hehtaaria valittua puulajia on viljeltävä, jotta sellutehtaan kaikki jätevedet haihtuvat viljelypuiden kautta taivaalle.

Suljetun kierron sellutehtaan tavoite olisi toteutunut, kun kastelumetsätalouden eukalyptusta olisi viljelty 3200 hehtaaria. Kasteluvedestä puolet olisi tullut sellutehtaalta, puolet laimennusvetenä tehtaan viereisestä joesta.

Tipperary-yhtymän hanke ei kuitenkaan edennyt käytäntöön. Yhtymä ajautui muista kuin maatilasyistä taloudellisiin vaikeuksiin ja myi maatilansa vuonna 2003. Sen jälkeen sellutehtaan ajatus ei ole ollut Tipperary-hankkeen tiedonannoissa esillä.

Mullistavilla ajatuksilla on usein tapana muhia yli yhden sukupolven.

Korkeimman hallinto-oikeutemme joulukuussa 2019 antama megaluokan päätös pani ajattelemaan, joko suljetun kierron metsäteollisuuden kohta 30 vuotta muhineelle ajatukselle olisi nyt aika?

Hieman lisäaikaa ajatukselle antoi Pohjois-Suomen aluehallintovirasto, kun se myönsi heinäkuussa ympäristöluvan KaiCell Fibers Oy:n Paltamon sellu- ja biotuotetehtaalle. Tehtaan vesistölupien kireys on metsäteollisuudellemme huippuluokkaa. Suljetun kierron selluteollisuudesta ei silti vielä ole kyse.

VELI POHJONEN

Sotkamo-lehti. Mielipide. 21.7.2020

Maaseudun talous odottaa turpeelle todellista korvaajaa

Turve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta .

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. 1970-luvun alussa Vapo (alun perin Valtion Polttoainetoimisto) sai eduskunnalta toimeksiannon käynnistää uuden sukupolven turvetuotanto. 

Hallituksen tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä. Energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Eduskunnan tulevia lisäpäätöksiä ryydittänee elokuussa 2020 käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Syyskuun puolivälissä lakialoite oli kerännyt jo yli 16 000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä metsäenergia tarvinnee oheensa muutakin uusiutuvaa energiaa. Sellaiseksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja tuulimyllyjä. Turpeen tuottajille ja muulle maaseudun väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin 2017.

Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastasi 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nielu.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä maaseudun väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsikaan olla huolissaan.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Maaseudun talouden kannalta turve tarvitsee todellisen korvaajan. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu. Biokaasun osuuden energiakakussamme soisi nousevan samaa tahtia kuin tuulivoiman osuus on noussut.

Veli Pohjonen

Kuhmolainen. Mielipide. 22.9.2020

Biokaasu korvaamaan turve-energiaa

Maa- ja biokaasu ovat energiataloutemme yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Ne ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaani. Molekyylissä on vain yksi atomi hiiltä mutta neljä atomia vetyä. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Biokaasusta tullessaan sekään ei ole ilmastolle haitallinen vaan kiertävä.

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Maakaasu ja turve ovat olleet energiapalettimme keskisarjaa. Saamme molemmista alle kymmenen prosenttia koko energiastamme.

Maakaasun korvaajaksi ajateltu biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Joensuun yliopiston kokeissa kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja ja metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Kokeissa puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi 1990-luvulla tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita.

Kaasuverkon voisi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy karjatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasun energian mittavat mahdollisuudet ovat turpeen energian korvaamisessa. Se on kestävä ratkaisu. 2020-luvulla turvesoiden pohjat voi viljellä pysyvästi monivuotiselle biomassalle.

Maatilamme tarttuisivat biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 21.9.2020

Biotalous tuottaa puuvoimaa - painopaperi tarvitsisi ydinvoimaa

Vuosi 2020 jää metsähistoriamme merkkivuodeksi, kun keskeinen paperin tuottaja UPM (Yhtyneet Paperitehtaat) ilmoitti elokuussa suunnitelmastaan sulkea maamme suurin paperitehdas, Kaipola.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Painopaperi on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Edellisen kerran yhtä mittava metsäteollisuuden suunnan kääntymä tapahtui 1960-luvulla. Muutoksen taustalla oli silloinen huoli raakapuun riittävyydestä. Ratkaisu löytyi sähköstä.

Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, opetettiin.

Teollisuus siirtyi hienopaperiin johtavan sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen. Sillä saatiin jokapäiväisten lehtiemme tyyppistä paperia. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste ennen tietokoneaikaa. Painettujen lehtien paperin kysyntä näytti nousevan maailmalla, alati kiihtyen.

Mekaaninen kuumahiertäminen säästää puuta mutta se syö energiaa, sähkönä. Sähkön riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta kuitenkin kaatoi sen vielä 1992.

Paperiteollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima Oy (merkittävinä osakkaina paperintuottajat UPM ja Stora Enso) sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002.

Paperiteollisuuden ajama Olkiluoto kolmonen käynnistynee tuoreimman ennusteen mukaan helmikuussa 2022. Mutta sehän on yli vuosi ydinsähköä tarvinneiden paperikoneiden poistumisen jälkeen!

Kaipolan kohun varjoon on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen. Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää. Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän.

Merkittävin saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella, pohjoisen pallonpuoliskon suurin puuta jalostava laitos. Päätuotteensa sellun ohella laitos tuottaa puuvoimaa, sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla. Vähintään samaan prosenttiin päässevät myös Kemin ja Kemijärven uudet biotuotetehtaat.

Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo pitkään kestänyttä kaarta. Tarvitsemmeko laitosta todella, biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Eilinen painopaperi tarvitsi ydinvoimaa, huominen biotalous tuottaa puuvoimaa.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Lukijalta. 21.9.2020

Biokaasun merkitys kasvaa vielä lähitulevaisuudessa

Maakaasu ja biokaasu ovat energiataloutemme yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on vain yksi atomi hiiltä mutta neljä atomia vetyä. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Biokaasusta tullessaan sekään ei ole ilmastolle haitallinen vaan kiertävä.

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Joensuun yliopiston kokeissa kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti biokaasurin bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Kokeissa oli mukana myös hirven vatsasta peräisin olevia bakteereita. Puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi 1990-luvulla tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa voisi laajentaa. Putkiverkon voisi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten karjatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasun energian suurimmat mahdollisuudet ovat turpeen energian korvaamisessa. Se on kestävä ratkaisu. 2020-luvulla turvesuot ja entisten turvesoiden pohjat voi viljellä pysyvästi monivuotiselle biomassalle.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Puheenvuoro. 20.9.2020

Mihin suuntaan maataloutemme kääntyy?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Viivoitus vaikutti myös tämänpäiväiseen maataloutemme ilmastotiekarttaan. Maa- ja metsätaloustuottajien keskusjärjestö (MTK) julkisti sen heinäkuussa 2020.

Molempien karttojen ohjurina on turve. Tiedeakatemiamme paalutti jo kymmenen vuotta sitten, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin ajattelimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin. EU:n suuntaan ajoimme käsitettä: turve on hitaasti uusiutuva luonnonvara.

Ajattelumme taustalla oli myös maatalouden tulevaisuus. Sitä on pohdittava kymmeniin vuosiin ulottuvalla aikajaksolla. Lisäponnen ajatteluun antoi Yhdistyneitten kansakuntien (YK:n) syksyn 2009 ruokakokous.

YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. YK laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500 000:ta hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme eri puolilta Suomea, tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suopohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura. Myös vehnän viljely suopohjilla olisi maantieteellisesti lisääntynyt, vehnän tuleentumisrajaan saakka.

MTK:n maatalouden ilmastotiekartta käänsi ajattelun uuteen suuntaan. Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää, hiilidioksidia päästävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voi kyllä jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250 000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi tullee askarruttamaan niin peltoviljelijöitä, metsätilallisia, ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Mihin maatalous onkaan jatkossa menossa? Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Kansan Uutiset. Lukijoilta. 20.9.2020

Turpeen kohtelu kovenee

Turpeen energiaverotus noussee kohta kivihiilen tasolle. Kotimaisuus, työllisyys ja ulkomaisen velkataakan vähentäminen eivät enää paina taloudessamme samalla tavoin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Turpeen kohtaloksi koitui hiilidioksidi. Ilmastoneuvotteluissa on jo pitkään rummutettu, että turve tupruaa päästöjä. Vuonna 2008 europarlamentin ympäristö- että teollisuusvaliokunta torjuivat turpeen uusiutuvana energiana.

Brysselin viestissä on tärkeää sen kääntöpuoli. EU ei evännyt turvetta. Tiede voi edelleen kehittää sitä ympäristölle ystävällisemmäksi polttoaineeksi.

Vielä 1900-luvun lopussa käsityksemme oli, että suotalous - turveteollisuus mukaan lukien - on hiilitaseeltaan tasapainossa. Ajattelimme puiden kasvavan metsäojitetuilla soilla niin ripeästi, että se lisää suomaahan humusta nopeammin kuin turveteollisuus ehtii sitä polttaa.

2000-luvun tutkimustieto kertoo päinvastaista. Ojitetut suomme ovat hiilidioksidin päästäjiä, eivät sitojia. Suo-ojikot alkavat hönkiä taivaalle hiilidioksidia hetimiten, kun ojuri on suolta poistunut. 

Ojikoiden turve hajoaa hitaasti palamalla. Metsäntutkimuslaitos on mitannut, että ojitettujen soiden ja turvekankaiden kasvihuonepäästöt ovat liikenteen päästöjen luokkaa.

Tuore yhteenveto Suomen soiden hiilitaseesta on, että luonnontilaiset suot sitovat hiiltä vain 0,4 miljoonaa tonnia vuodessa, kun taas ojitetut suot päästävät 2,5 ja turveteollisuus samoin 2,5 miljoonaa tonnia hiiltä vuodessa. Toisen laskelman mukaan turpeen kokonaiskertymä puolivuosisadalla 1950 - 2000 oli plus miinus nolla.

Juuri hiilidioksidin vuoksi käy jatkuva kiistely, pitäisikö turvetuotantoa enää jatkaa. Turveteollisuuden siipi on ilmeisen oikealla tiellä ehdottaessaan, että ojitettujen soiden energia otetaan talteen polttoturpeena. Ojikothan kuluvat jo. Ne ovat hiilidioksidin päästöjen lähde joka tapauksessa.

Polttoturvetta vastustava siipi on taas arveluttavalla tiellä vaatiessaan, että turveteollisuus pitää pysäyttää, koska se tuottaa hiilidioksidia taivaalle. Samalla perusteella kaikkien ojitettujen suopeltojen ja -metsien käyttö pitäisi pysäyttää tukkimalla niiden ojat.

On kolmaskin tie. Siepataan polttoturpeen hiilidioksidi talteen ja upotetaan se maankamaran uumeniin. EU etsii jo paikkaa 10–12 tällaiselle koelaitokselle.

Suomesta ehdolla on kivihiilellä käyvä Meri-Pori. Sen rinnalle voisimme ehdottaa myös saman kokoluokan  turvevoimalaa.

Uudesta tekniikasta on kolme hyötyjää. Aluetalous hyötyy, koska turveteollisuutta voisi jatkaa. Voimala hyötyy, koska sen ei tarvitse ostaa polttoturpeelle hiilidioksidin päästöoikeuksia.

Eniten hyötyy ympäristö. Jo ojitettujen soiden ja turveteollisuuden hiilidioksidin päästöt saataisiin kuriin samassa paketissa.

Kun uusi ympäristötekniikka tulee käyttöön, turve on Suomelle edelleen mahdollinen ja runsas polttoaine. Siitä voi tehdä lämpöä, sähköä ja dieseliä.

Vaikka turpeen kohtalo kovenee, se kannattaa edelleen hyväksyä kotimaiseksi energiaksi, ovathan koko turvevaramme ällistyttävän suuret, Pohjanmeren öljyvarojen luokkaa. Suomalaisille on silti itsestään selvää, että jatkossa soiden talouskäyttö koskee vain jo ojitettuja soita. Niitäkin on niin paljon, että suojeluvarauksiin ei ole tarvis kajota.

Sitä paitsi EU on asettanut suotaloudelle ympäristöraamin. EU-järjestelmän piiriin hyväksytään vain alueet, joissa maankäytön muutos, eli meillä ojitus on tapahtunut ennen vuoden 2007 loppua.

VELI POHJONEN

Satakunnan Kansa. Mielipide. 13.7.2010.

****

Kommentti WEB-sivuilla 20.7.2010.

Turpeen korvaaja hakusalla, biokaasu vahvana ehdolla

Turve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta.

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. 1970-luvun alussa Vapo (alun perin Valtion Polttoainetoimisto) sai eduskunnalta toimeksiannon käynnistää uuden sukupolven turvetuotanto. Noston tavoitteeksi annettiin taso 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Molemmat tavoitteet saavutettiin 1900-luvun puolella.

Kansanedustajien uudempana määräyksenä turpeen polttoa ollaan nyt vähentämässä. Turpeen energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Eduskunnan tulevia lisäpäätöksiä ryydittänee elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Syyskuun alkupuolella lakialoite oli kerännyt jo yli 15 000 kannatusta.

TURPEEN korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä metsäenergia tarvinnee oheensa muutakin uusiutuvaa energiaa.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä turpeen jättösoilla voi kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

TUULIVOIMAAN verrattuna biokaasu oli, paljosta puheesta huolimatta, pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin jo vuonna 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin vasta 2017. Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastaa 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä, ja 2020-luvulla nimenomaan turvetuotannon jälkeensä jättävillä mailla. Biokaasun raaka-aineeksi entisellä turvesuolla kasvatettaisiin monivuotista vihreää biomassaa. Se kohentaisi turveperäisten maiden hiilen nieluvarastoja.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä maaseudun väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsikaan olla huolissaan, työpaikkojen kannalta.

TURVETUOTANNON nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 18.9.2020 

Biokaasu voisi nousta turve-energian korvaajaksi

Maakaasu ja biokaasu ovat energiataloutemme yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on vain yksi atomi hiiltä mutta neljä atomia vetyä. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Biokaasusta tullessaan sekään ei ole ilmastolle haitallinen vaan kiertävä. 

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Joensuun yliopiston kokeissa kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasua tutkittiin myös mädättäjäbakteerien suunnasta. Normaalisti biokaasurin bakteerit olivat villiä kantaa lehmän pötsistä. Ne olivat tulleet reaktoriin karjanlannan mukana.

Kokeissa oli mukana myös hirven vatsasta peräisin olevia bakteereita. Puumainen biomassa kaasuuntui astetta paremmin, kun metaanibakteerit oli saatu männyntaimikkoja laiduntaneen hirven pötsistä.

Biokaasu loi 1990-luvulla tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jää joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun sen hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa voisi laajentaa. Putkiverkon voisi ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten karjatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasun energian suurimmat mahdollisuudet ovat turpeen energian korvaamisessa. Se on kestävä ratkaisu. 2020-luvulla turvesuot ja entisten turvesoiden pohjat voi viljellä pysyvästi monivuotiselle biomassalle.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Sotkamo -lehti. Mielipide. 15.9.2020

Pienydinreaktori on etäällä kiertotaloudesta

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat ovat luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen uusiutuvalla energiapuulla.

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktori tuntuu teknisen lupaavalta. Se on kuitenkin vielä kiusallisen etäällä kiertotalouden perusajattelusta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on maapallolla kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät tai vaikkapa homeopaatit eivät vielä ole varmoja.

Sekä kasvi- että eläinkunnan kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Emme osaa myöskään suurten ydinvoimaloidemme jätekierrätystä. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei kestä esikaupunkien pienydinreaktoreita. Uusiutuvaa bioenergiaa kiertotalous on aina kestänyt.

VELI POHJONEN

Loviisan Sanomat. Mielipide. 15.9.2020

Puuenergian verokertymälle on ilmastokäyttöä

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja Markku Ollikainen kohautti juhannuksen jälkiuutisissa ehdottamalla puun poltolle veroa. Uusiutuvan puun veroton energiakäyttöhän on ollut Suomen ilmastopolitiikan keskiössä jo neljännesvuosisadan. Se on myös eräs EU:lle esittelemiämme mallitavoitteita.

Tähän saakka olemme ajaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa energiapuuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on ohjata puun energiakäyttöä. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi käytännössä olla vain alle 6 senttimetrin pienpuuta, latvusten ja oksien lisäksi. Päästökauppa on jo ohjaamassa ensiharvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Voimalat etsivät halvempaa vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Energiaveron muutos olisi kansantaloudellemme mittavimpia sitten 1970- luvun öljykriisien. Verotulojen kertymä olisi sitä luokkaa, että sillä voisi ohjata ilmasto-, energia- ja metsäpolitiikkaamme entistä kestävämpään suuntaan.

Ilmastotoimiemme osalta ensimmäinen vero-ohjaus voisi liittyä palometsänhoitoon. Metsiemme harvennushakkuita tulisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset.

Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa heinäkuun salamia. Syttynyt metsäpalo voi levitä myös naapurilohkoihin, joita ei ole vielä harvennettu.

Toinen verotukea odottava toimi on metsäautoteidemme ylläpito ja tieverkon edelleen tehostaminen. Meillä on kyllä jo nyt maailman metsätalousmaiden paras metsäautoteiden verkko. Mutta raskaiden metsäkoneiden alla metsäautotiemme eivät pysy välttämättä ajokelvollisina. Yhteiskunnan kannattaa tulla kunnostukseen mukaan – verotuella – entistä määrätietoisemmin.

Harvennushakkuiden pienpuun korjuu ja metsäautoteiden verkon kunnostus olisivat eräänlainen kansallinen ilmastovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen verotuillaan, ehkäisemään tulevaisuudessa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Kolmas verotuki voisi hillitä metsäteollisuuden huolta yli 6-senttisen ainespuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Huoli hälvenisi, jos alkaisimme ohjata metsäenergian tuotantoa kuitupuun asemesta alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuisi energiahakkeen peltoviljelyllä.

Energiapajun viljelyä on Ruotsissa ja Suomessa kehitetty jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä enemmän tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä enemmän sellutehtaamme voisivat tuottaa pakkauskartonkia taantuman jälkeen ehostuvaan maailman vientiin.

Professori Ollikaisen ehdotukseen verojärjestelmämme muutoksesta on syytä tarttua välittömästi. Ilmastoveroja kertyisi mittavasti. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 16.7.2020

Palometsänhoitoa kannattaa edelleen kehittää

Keskikesän (2020) hellekausi toi ensin metsäpaloja tarkkailevat pienkoneet metsiemme yläpuolelle. Metsäväki oli hellekesään jo varautunut muun muassa pitämällä metsäautotiet sellaisessa kunnossa, että paloautot pääsevät tarvittaessa paikalle mahdollisimman nopeasti.

Pohjois-Pohjanmaan Muhoksen alueella levisi silti kesäkuun lopussa hieman yllättäen Suomelle poikkeuksellisen laaja metsäpalo. Se oli pinta-alaltaan 250 hehtaaria.

Suomalainen metsänhoito pääsi maailman eturiviin syksyllä 2018, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump vieraili Kalifornian silloisten metsäpalojen alueella. Hän kehotti kansalaisiaan hoitamaan jatkossa Kalifornian metsiä suomalaisella, metsäpaloja hillitsevän metsänhoidon tavalla.

Trump käytti suomalaisesta palometsänhoidosta sanaa raking, mikä tarkoittaa haravoimista. Metsien haravoiminen huvitti suomalaisia. Letkautuksen taustalla oli kuitenkin tosiasia.

Suomalaisessa paloturvallisessa mallissa viljelymetsää hoidetaan säännöllisin harvennuksin niin, että viereisten runkojen paloherkät, kuivat oksat eivät enää syleile toisiaan. Pääosaa Kalifornian metsiä ei hoideta tällä periaatteella. Myöskään Siperian paloherkkiä metsiä ei hoideta näin.

Toiseksi, harvennushakkuissa korjataan myytäväksi paitsi teollisuuden hamuama runkopuu, myös nykypäivän lämpö- sekä sähkövoimaloihin menevät oksat ja latvukset sekä ylimääräinen pienpuu. Korjuukoneet kuljettavat energiapuun metsäautotien varteen ja lopulta voimalaan. Siellä puu palaa hallittuna hyötypalona, ei holtittomana metsäpalona.

Kolmas palometsänhoidon, vielä vähemmän käytetty toimenpide on havupuiden pystykarsinta. Kun oksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, arvopuuston latvapalojen riski vähenee. Esimerkiksi Muhoksen metsäpalo levisi osaltaan latvapalona.

Pystykarsinta voi kehittyä arvopuiden kannalta yhtä tärkeäksi metsäpalojen estotoimeksi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkka korjaaminen.

Viljelymetsien ”haravoiminen” on osa vuonna 2002 metsätalouteemme luotua risupakettia. Termi on peräisin silloisesta väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketti koottiin uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tuotannon tukilupaukseksi.

Eduskunnan hyväksymä risupaketti, tukiaisineen, vauhditti hakkuutähteen ja pienpuun korjuuta talousmetsistämme. Vuonna 2019 niitä korjattiin yhteensä 8,1 miljoonaa kiintokuutiota. Korjattavaa, paloherkkää puuta metsissämme silti riittää. 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa istunut energiametsätoimikunta arvioi energiapuun korjuun mahdollisuudeksi jo silloin 20,4 miljoonaa kuutiota.

Lupaavasti kehittynyt energiapuun korjuu paransi metsiemme paloturvallisuutta. Risupaketti kannattaisi muuttaa 2020-luvulla palometsänhoidon paketiksi. Australian metsäpalojen vuoden vaihteen kokemukset, Siperian tämän päivän metsäpalojen uhka sekä tuoreet Muhoksen metsäpalon kokemukset kannustavat meitä kehittämään suomalaista palometsänhoitoa edelleen.

VELI POHJONEN

Länsi-Suomi. Mielipide. 5.7.2020

Metsäteollisuus kääntää suuntaansa kerran vuosisadassa

Metsäteollisuudellamme on aina ollut kärkituote ja siihen perustuva vienti. Ensimmäinen mittava tuote oli terva. Englantiin viety terva nosti Suomen Euroopan taloustekijäksi 1700-luvun lopulla.

Sahatavara ohitti tervan 1830-luvulla. Sellu ja painopaperi ohittivat sahatavaran 1930-luvulla. Tämän mukaan jokin uusi metsän vientituote ohittaa ne 2030-luvulla.

Nykyvuosi voi jäädä metsähistoriamme merkkivuodeksi. Keskeisin paperin tuottajamme UPM (Yhtyneet paperitehtaat) ilmoitti elokuussa suunnitelmastaan sulkea maamme suurin paperitehdas, Jämsän kunnassa vuodesta 1952 toiminut Kaipolan tehdas.

Ilmoitusta oli edeltänyt jo heinäkuun ennakkovaroitus. UPM tiedotti koko painopaperin tuotantonsa painuneen tappiolle, ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Painopaperin nykysuunta digiaikaan siirtyneellä maailmalla ei ole kuitenkaan yllätys. Suomessakin painopaperin tuotanto on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Vielä 1960-luvulla painopaperin tuotanto oli niin vahvassa nousussa, että metsäteollisuus huolestui raakapuun riittävyydestä. Ongelmaan löytyi ratkaisu. Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, pääteltiin.

Teollisuus siirtyi hienopaperiin johtavan sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen, ja jokapäiväisten lehtien tyyppiseen paperiin. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste ennen tietokoneaikaa. Painettujen lehtien paperin kysynnälle ja kasvavalle viennille ei tuntunut olevan kattoa.

MEKAANINEN kuumahiertäminen säästää puuta, mutta se syö energiaa, sähkönä. Niinpä metsäteollisuus huolestui sähköstä. Sen riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa, Olkiluoto kolmosta.

Merkkivuodeksi tuli 1992, kun nuori kansanedustaja Matti Vanhanen (kesk.) onnistui eduskuntaponnellaan lykkäämään Olkiluoto kolmosen rakentamisen aloittamista kymmenellä vuodella.

Paperiteollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima oy (merkittävinä osakkaina paperintuottajat UPM ja Stora Enso) sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002.

Paperiteollisuuden kuumeisesti ajama Olkiluoto kolmonen käynnistynee tuoreimman arvion mukaan helmikuussa 2022 – vuosia sähköä tarvinneiden paperikoneiden poistumisen jälkeen!

KAIPOLAN kohun varjoon on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen. Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää. Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän.

Merkittävin saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella, pohjoisen pallonpuoliskon suurin puuta jalostava laitos. Päätuotteensa sellun ohella laitos tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla.

Samanlaisia sähköä tuottavia, uusia biotuotetehtaita on suunnitteilla muun muassa Kemiin, Kemijärvelle ja Paltamoon. Puun kasvattajan ei tarvitsekaan olla paperitehtaiden lakkauttamisesta huolissaan.

PUUVOIMA YDINVOIMAN vaihtoehtona oli pohjimmaisia selityksiä, kun Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari ajoi jo 1970-luvun lopulla maahamme metsähankkeen Pera – Puu energian raaka-aineena. Biotalouden esihanke Peran ajatusketjun näyttävimpiä osasia ovat juuri 2010-luvulla aloittaneet ja 2020-luvulla lisää rakennettavat biotuotetehtaat.

UPM:n Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo kohta 30 vuotta kestänyttä suunnittelun ja rakentamisen kaarta. Tarvitsimmeko laitosta todella, tarvitsemmeko sitä uuden biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Metsätalous kääntyy tällä vuosisadalla biotalouden, kiertotalouden ja uusiutuvan energian talouden suuntaan.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Lukijalta. 14.9.2020

Metsähake odottaa hinnan nousua taantuman jälkeen

Koronakriisi ravisteli taantuvaa talouttamme monella tapaa. Energialle yllättävintä oli, kun raakaöljyn hinta putosi kolmasosaansa. Alkuvuodesta 2020 tynnyrillinen raakaöljyä maksoi 60 dollaria. Huhtikuun lopulla hinta oli kahdessa kympissä.

Bioenergiaa, esimerkiksi haketta, myyntiin tuottavat metsätilat olivat huolissaan. Emme kai ole palaamassa koronakriisin myötä fossiilienergian aikaan?

Sittemmin öljyn hinta on ollut palautumassa. Heinäkuun alussa öljyn tynnyrihinta oli 42 dollaria.

Sama vaihtelu nähtiin bioenergian tärkeimmässä ohjurissa, hiilidioksidin päästömaksussa. Se oli vuoden alussa tasolla 25 euroa tonnilta hiilidioksidia. Hinta putosi maaliskuun loppupuolella 15 euroon. Päästömaksu kääntyi kuitenkin pian takaisin nousuun ja ylitti 25 euroa kesäkuun lopulla.

Hiilidioksidin päästökauppamme alkoi 15 vuotta sitten. Päästömaksu on poukkoillut etupäässä ilmastokokousten ailahtelevien päätösten myötä. Vaihtelu on ollut rajumpaa kuin koronakriisin aiheuttama alkuvuoden 2020 pudotus.

Hiilidioksidin päästömaksun nykynousu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta.

Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytason 28 euroon eli nelinkertaiseksi.

Metsähakkeen ruohonjuuritasolla koronakriisi näkyi energiapuun varjohinnassa. Varjohinta kertoo, kuinka paljon lämpövoimalan ostoasiamies voi maksaa ensiharvennuspuun kokoisesta energiapuusta, jotta siitä saatava energia olisi hivenen halvempaa kuin kivihiilestä saatava energia.

Kivihiilen varjohinta koostuu kahdesta osasta: kivihiilen maailmanhinnasta esimerkiksi Australian satamassa sekä kivihiilelle koituvasta hiilidioksidin päästömaksusta.

Energiapuun varjohinta oli käynyt parhaimmillaan yli 40 eurossa kiintokuutiolta, vuoden 2018 lopussa. Silloin selluteollisuus maksoi vain hivenen yli kolme kymppiä. Hakepuun markkina kivihiilen korvaajaksi näytti avautuneen.

Koronan myötä energiapuun varjohinta putosi taas alle kuitupuun hinnan. Varjohinta kävi alimmillaan 27 eurossa toukokuun alussa. Kuitupuun todellinen tienvarsihinta, keskimäärin koko Suomessa, on pysynyt jatkuvasti tasolla 30–32 euroa kiintokuutiolta.

Keskikesällä hintatilanne tasoittui hiilidioksidin päästömaksun nousun myötä. Heinäkuun alussa varjohinta on 32 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 13 ja päästömaksun osuus 19 euroa.

Puutaan kasvattava metsätilallinen seuraa bioenergian hintapaaluja koronakriisin jälkeen. Hänelle taantumasta nousu tapahtuu heti, kun hänen tien varteen kasaamansa puun hinta nousee. Hän myy pienpuuta lisää.

Pienpuutahan metsätiloillamme riittää. Pienpuutaan myyvälle on myös yhdentekevää, tarjoaako nousevan hinnan voimalan vai sellutehtaan ostoasiamies.

Veli Pohjonen

Hämeen Sanomat. Mielipide. 6.7.2020 

Lisää kuitua, lisää sellua, lisää kartonkia

Keskeinen paperin tuottajamme UPM julkaisi heinäkuussa ehkä hätkähdyttävän tiedonannon. Painopaperin tuotanto painui kokonaisuudessaan tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Sitten kehittyi digitalous. Luemme nyt kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Koko selluteollisuus tarvinnee jatkossa raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Huoli puun riittävyydestä syvenee. Ja samalla kun kartongin kysyntä nousee, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta? 

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Kesällä 2020 näyttäviä viljelmiä on muun muassa Limingassa ja Tyrnävällä.

Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan. Maassamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa lujan, vähintään parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii tänään uutta käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

Yksivuotisen kuituhampun viljely monipuolistaisi maatalouttamme. Kartonkikuidun tuotanto pelloilla monipuolistaisi metsäteollisuuttamme. Sitä paitsi ilmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Selänne-lehti. Mielipide. 10.9.2020.

Ruokaturvaamme on syytä seurata

Korona-virus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturva näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen heinäkuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 593 viljakiloa. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen tainnut osannut varautua eikä vastatakaan.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme edelleen lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Uutisjousi. Mielipide. 3.9.2020

Tarvitsemme lisää kuitua

Suomen keskeinen paperin tuottaja UPM (Yhtyneet paperitehtaat) julkaisi heinäkuussa (2020) hätkähdyttävän tiedonannon. Koko painopaperin tuotanto painui tappiolle, ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Sitten kehittyi digitalous. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Onneksi kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Koko selluteollisuus tarvinnee jatkossa raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Huoli puun riittävyydestä syvenee. Samalla kasvaa tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta? 

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu. Maailmalla tunnetaan niitä vielä vahvemmin kasvava kenaf.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi kuitenkin 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun Suomelle lupaava peltosellun ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Kesällä 2020 näyttäviä viljelmiä on muun muassa Limingassa ja Tyrnävällä.

Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan. Maassamme kasvoi EU-luvallista hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa lujan, parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii tänään uutta käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

Yksivuotisen kuituhampun viljely monipuolistaisi maa- ja metsätalouttamme sekä teollisuuttamme. Sitä paitsi ilmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Loimaan lehti. Mielipide. 8.9.2020

Peltohampusta lisää kuitua kartongille

Maamme keskeisin paperin tuottaja UPM julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Painopaperin tuotanto painui kokonaisuudessaan tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Kuluneen neljännesvuosisadan kehittyi digitalous, mikä muutti asetelman. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Uudet biotuotetehtaat tarvitsevat yhdessä raaka-ainetta, suurelta osin kartongiksi, vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvun riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme yksi eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019. Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely on nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii käyttöä, esimerkiksi kartongin lisäraaka-aineeksi.

llmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 2.9.2020

Tarvitsemme lisää kuitua, lisää sellua ja lisää kartonkia

Suomen keskeinen paperin tuottaja UPM (Yhtyneet paperitehtaat) julkaisi heinäkuussa (2020) hätkähdyttävän tiedonannon. Koko painopaperin tuotanto painui tappiolle, ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Sitten kehittyi digitalous. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Onneksi kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Koko selluteollisuus tarvinnee jatkossa raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Huoli puun riittävyydestä syvenee. Samalla kasvaa tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Aiheesta järjestettiin seminaari muun muassa Tervolan maatalousoppilaitoksella vielä joulukuussa 1998. Peltosellu tyssäsi kuitenkin 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Kesällä 2020 näyttäviä viljelmiä on muun muassa Limingassa ja Tyrnävällä.

Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan. Maassamme kasvoi EU-luvallista hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa lujan, parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii tänään uutta käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

Yksivuotisen kuituhampun viljely monipuolistaisi maa- ja metsätalouttamme sekä teollisuuttamme. Sitä paitsi ilmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 2.9.2020